Vatasen jalat ja omat kädet

Autourheilun puolella otsikon yhdistelmä yleensä johtaa jonkinlaiseen puunhalaamiseen tai muuten vain peltiä mekaanisesti muokkaavaan toimintaan. Silloin yleensä haaveiden ja realiteettien törmäys on melko konkreettinen. Vaan kyllähän fillarinkin päällä tulee melko usein haaveiltua, miltä tuntuisi ajaa edes yksi päivä elämästä Cancellaran jaloilla Kerkgatea tai Schurterin tehoilla jotain XC-rataa. Viimeksi Ötztalin reissulla tuli pohdittua, noinkohan sitä pysyisi maailman huippujen kyydissä edes moottorin avulla.

Tänään pääsimme Helin kanssa pykälän verran lähemmäs tuota tunnetta, kun Pyörä-Suvalan loppumattomasta aarreaitasta löytyi uusi Cannondale Tramount 2. Kyseessä on siis Cannondalen sähköavusteinen maastopyörä, missä Boschin valmistama sähkömoottori antaa ajajalle speksien mukaan apuja parhaimmillaan 250W. Helillehän tuo lisättynä omaan kynnystehoon tarjoaa jo yhteensä huikeat 7,7 W kiloa kohden. Sillä luulisi jo pääsevän puiden välissä johonkin! Teho-painosuhteeseen tosin vaikuttaa hieman alentavasti se, että Cannondalessa on massaa kunnioitettavat 19,6 kg, mikä antaa noin kymmenen kiloa tasoitusta meidän omaan kilpailukalustoon verrattuna.

Ensin käyttöohjekirja ja kuppi kahvia kouraan. "Jumping or riding over very technical, rough or unimproved trails (roots, rocks, embankments) can result in serious damage to the frame or drive system... You can be seriously injured paralyzed or killed, if you ignore these warnings..." Joojoo, mutta missäs oli ne tehot? Sivulta 10 löytyy viimein taulukko, mihin on listattu neljä moodia, millä moottoria pystyy käyttämään:

“ECO” 40%
“TOUR” 100%
“SPORT” 150%
“TURBO” 225%

Yritimme kovasti tulkita, mitä nuokin luvut tarkoittavat ja pääsimme päätelmissämme siihen, että systeemi mittaa ajajan tuottaman tehon ja pistää tuon prosenttiluvun verran siihen lisää sähkömoottorista. Jos tilanne olisi näin, niin tuosta "Turbo" -moodista ei meille juurikaan olisi apua, koska moottorin absoluuttinen yläraja tulisi vastaan siinä vaiheessa, kun ajaja työntää kampeen 111 W. Noin 200 W tehontuotolla saisi luultavasti apua "Sport"-moodiin asti ja yli 250 W tuottava kuljettaja ei saisi apua, kuin vain "Tour" -moodiin asti. No, käytännön testit näyttäisivät, onko oletuksemme oikein.

Polkimet kiinni ja puistoon

Seuraavaksihan tuota piti päästä ulkoilmaan kokeilemaan. Ensimmäinen havainto oli se, että tuo laite kiihtyy aivan raivotautisen oravan lailla, mutta hauskuus loppuu juuri, kun se on pääsemässä alkuun. 25 km/h kohdalla moottori alkaa vähentämään vetoa ja 28 km/h:n kohdalla se loppuu kokonaan. Ja sitten kyllä loppuu ajaminenkin, ei tuolla jyrällä kovin mieluusti aja päälle kolmeakymppiä ilman avustusta. Kun tiedämme sen, että kolmenkympin ajaminen maastopyörällä vaatii vain noin 230-250 W tehoa, niin noista isommista moodeista ei ole pyörätiellä juurikaan apua. "Eco" -moodillakin tulee toimeen aivan hyvin, mutta helppoon etenemiseen vauhtirajan tuntumassa "Tour" -moodi on omimmillaan. Sillä tuon 25 km/h vauhdin ylläpitäminen on todella vaivatonta.

Polullakin "Tour" -moodi on aika hyvä, joskin pehmeämmällä alustalla "Sport" -asento tarjoaa vielä vähän enemmän vauhtia tarvittaessa. "Sport" -asennolla alkaa jo kävyt ropisemaan vinoputkeen aivan mukavasti, moottori antaa jo siinä vaiheessa aika likelle maksimitehojaan irti, kun vähänkin kääntää kampea. Silloin kokonaisteho lienee jo helposti neljänsadan watin kieppeillä ja siinä alkaa olemaan jo vähän Ajamisen Iloa ilmassa. "Turbo" -moodilla tehoa tuntui irtoavan jopa liiankin helposti. Kun mielestään itse laittaa vasta aika maltillisesti voimaa polkimeen, niin fillari kääntää välittömästi kahvan selälleen. Ajamisesta tulee helposti aika nykivää, kun sopivaa, tasaista vetoa on hankala löytää.

Vaan poluilla löytyy myös Cannondalen heikoin puoli. Kun veto ja vauhti pysyy tasaisena, Boschin kone tarjoaa todella miellyttävästi apua ajamiseen. Välillä jopa unohtaa, että jalkojen välissä on moottori apuna ja erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Mutta, kun tulee terävä mutka ja lakkaa polkemasta hetkeksi, moottori laskee luonnollisesti tehot nollille, eikä ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti kammen liikkeeseen, kun taas pitäisi kiihdyttää kurvista ulos. Kun meillä molemmilla on vielä vähän sellainen ajotyyli, että kurvista lähdetään aika isolla tuumalla ja mieluusti putkelta kiihdyttäen, niin tuo tuntuu junttaavan ensin vauhdin pois, kuin seinään ja sitten, kun laite tajuaa, että pitäisi mennä, se antaa heti ja kerralla kaiken voimansa peliin. Siinäkin saattaa seuraava mänty lähestyä melko rivakasti.

Maastopyöränä Tramount on painostaan huolimatta yllättävän ketterän oloinen. Se on erittäin luontevan oloinen ja helppo käsiteltävä. Myös vähän kivisemmälläkin polulla se on kuin kotonaan. Emme tutkineet geometriataulukoita sen tarkemmin tässä yhteydessä, mutta kyllähän vanha maastopyörien valmistaja osaa näemmä tehdä mallikkaasti ajettavan laitteen, vaikka siinä olisi moottorikin mukana. Suhtauduimme vähän varauksella Rock Shox Solo Air Reconiin, mutta sekin pääsi yllättämään molemmat toiminnallaan, yllättävän smoothia toimintaa jopa näin Fox-orientoituneille ihmisille.

Kelloa vastaan mäkeen

Köykkyrin jätemäki on tarjonnut meille mäkitreenialustan jo yli kymmenen vuoden ajan ja siihen on kellotettu useita kertoja nousuja eri nurkilta. Tänään meidän noususuunta oli suoraan edestä isoimpaan ja jyrkimpään rinteeseen, missä jyrkimmät kohdat ovat noin 30% ja kesto yleensä minuutin luokkaa päivästä riippuen.

Heli sai toimia varsinaisena koekaniinina, koska Cannondalen koko sopi hänelle melko paljon paremmin ja toisaalta, mikäli meidän alussa tekemä teoria moottorin tehontuotosta pitää paikkansa, niin koneen ei pitäisi Helin tehoilla edes saavuttaa maksimiaan, kuin vasta neljännen vedon kohdalla. Vedimme koenousut siten, että ensin ilman moottoria ja sen jälkeen jokaisella neljällä moodilla yksi nousu ja kaikista otettiin ajat ylös.

Ensimmäinen veto ilman moottoria osoittautui toivottomaksi. Heli yritti kahdesti, mutta jälkimmäinenkin päättyi kovasta irvistyksestä huolimatta kahden kolmasosan jälkeen. Siinä vaiheessa siirryimme moottorin avustukseen seuraavilla ajoilla:

“ECO” 53.50 sek.
“TOUR” 42.39 sek
“SPORT” 37.15 sek
“TURBO” 38.27 sek

Eli, kyllähän tuon koneen avustuksella pyörä tulee aivan holtitonta kyytiä ylös, joskin tuossa loppuvaiheessa näyttäisi sekä Helistä, että Cannondalesta tulleen yläraja vastaan. Jos ajatellaan ihan peruskoulufysiikalla, että kappale, jonka massa on m, nostetaan ajassa t korkeuteen h, niin keskimääräinen tehontuotto saadaan P = (mgh)/t, mikä tuon nopeimman vedon kohdalla tarkoittaisi noin 560 watin tehoa tuolle vajaan neljänkymmenen sekunnin pätkälle. Tämä taas vaikuttaa aika loogiselta mittaustarkkuuden ja ympäristöolosuhteiden huomioimatta jättämisen jälkeen.

Tarkistusta varten päätimme kokeilla vielä niin, että minä tuuppaan tuon mäen ylös tuolla "Turbo" -moodilla ja katsotaan, paljonko siinä kuluu aikaa. Mäen päällä kello näytti tasan sekunnin enemmän, kuin Helin parhaalla vedolla, eli 38.15 sekuntia. Samoilla laskelmilla tuo tarkoittaisi noin 675 watin keskitehoa tuohon nousuun. Olisihan se nättiä paukuttaa tuollaisilla tehoilla päivästä toiseen ilman sähköistä avustusta! Kun kymmenen kiloa kevyempi Santa Cruz kiipeää ilman moottoria tuon mäen ylös noin 55 sekuntiin, johtaa se laskennallisesti noin 420 watin kieppeille. Tähän kun lisätään moottorin lupaama 250 wattia, niin luvut näyttävät korreloivan kohtuullisen hyvin keskenään.

Mitäs tuolla sitten tekee?

Laskelmat sikseen ja takaisin tunnelmaan. Mitäs tuolla oikeasti voisi tehdä? Keskimääräistä kovakuntoisemman ihmisen, joka asuu näin tasaisilla seuduilla, lienee melko vaikeata saada ideasta kiinni, mutta kyllähän tuolle on melko helppo keksiä käyttötarkoituksia silti.

Ötztalissa Helillä meinasi naama kalveta, kun tuhannen metriä kiivettyämme pidimme hengähdystaukoa ja huomasimme, että mäkeä nousee ylös hieman rehevämpi rouvashenkilö nätisti pyöritellen. Onneksi sähkömoottorin sirinä paljasti kohdalla tilanteen todellisen luonteen ja Helikin sai seuraavana yönä unen päästä kiinni. Noissa maastoissa ei paljoakaan tarvitse perustella, mitä sähkömoottorilla tekee. Seuraavan kerran, kun olen tuonkaltaisilla seuduilla reissussa, minäkin haluan parisataa wattia sähköistä apua ja molempiin päihin kuusi tuumaa joustoa. Ei itkettäisi yhtään.

Toinen tarkoitus voisi olla vaikka pariskunnan tasoeron tasoittaminen. Mikäli parisuhdepyöräily kiinnostaa, mutta molempia ei ole varustettu samankaltaisella tehontuotolla, niin sitä on sähkömoottorilla melko helppo tasoittaa. Siinä saa vahvempikin osapuoli tehdä ihan tuhdisti töitä, kun toinen pitää elektroniikan avulla tasaista tahtia yllä. Tai jopa auttaa vetotöissä vastatuuleen!

Kolmas käyttötarkoitus voi olla aivan hyvin vain se, että haluaa vain pitää hauskaa poluilla. Välillä voi olla aivan siistiä tuupata hyvillä tehoilla ilman satojen tuntien treenaamista. Kuvitellaan vaikkapa Syötteen kaltaisia vaativia maastoja, missä koko ajan pitää pystyä pitämään tehoja yllä, niin tuollainen sähkömoottori tekee retkeilemisestä melko paljon mukavampaa.

Ajan päivin, ajan öin...

Hyvää juhannusta itse kullekin! Garmisch-Partenkircheneistä on selvitty ja keskikesä on komeimmillaan! Jotkut ovat jo kyselleet kisaraportteja alkukesän skaboista, mutta koska olen tehnyt periaatepäätöksen, että tälle blogille tulee vain positiivisia, hyviä juttuja, niin kerrottakoon noista Peurungan ja Korson keikoista, että hienosti järkättyjä tapahtumia kumpikin, loistavilla radoilla - kiitoksia järjestäjille! Myös pyörästä on pelkästään ylisanoja tarjolla, viime talven aikana tehdyt muutokset ovat osuneet justiin nappiin, uusi ohjaamo on yksinkertaisesti järjettömän hyvä kaikenlaisissa paikoissa.

Oululaiseen juhannuksen pyöräilyperinteeseen on kuulunut jo pitkän aikaa Yöpyöräily, noin sadan kilometrin lenkki pohjalaisilla peltoaukeilla vuoden valoisimpaan aikaan. Jokusen kerran olen ollut tuolla mukana, mutta jostain syystä se on jäänyt useamman vuoden ajan väliin ja tänä vuonna päätin taas lähteä mukaan tuohon klassikkoon. Kuten moni jo arvaakin, niin minun normaalien pyöräilytottumusten ja tasavauhtisen 150 watin tehoilla ajettavan porukkamaantiepyöräilyn välissä on jonkinlainen rajalinja, mutta välillähän sitä pitää käväistä myös omien tottumusten tuolla puolen keräämässä kokemuksia.

Joten ei muuta, kuin normaalin pakkaskelin talvipolkulenkin verran vaatetta päälle, selkätaskut täyteen evästä ja edellisenä päivänä pahimmat menohalut Sangin kympille, jotta jaksaa istua pyörän päällä aloillaan. Kun saavuimme Helin kanssa pesäpallostadionille siellä oli jo melko reippaan näköisesti porukkaa ja koko ajan tuli porteista lisää. Joku oli laskenut, että lopulta matkassa oli 140 pyöräilijää - huikeaa settiä! Ohjeet olivat, että mennään maksimissaan kolmeakymppiä ja vetovuoroa vaihdetaan 500m - kilometrin välein telaketjumeiningillä, mikä kuulosti oikein hyvältä.

Matka lähti liikkeelle kahdeksan aikaan vähän rauhattoman oloisesti pyörätiesiirtymiä pitkin, mutta homma selkeni huomattavasti, kunhan pääsimme viimein Vaalantielle ja maantien varteen. Siinä vaiheessa huomasin ekan kerran, että teoria ja käytäntö vetovuorojen suhteen eivät tule kohtaamaan tällä reissulla. Varsinkin, kun Murasen Hannun takakiekko sanoi sopimuksensa irti kohtuu aikaisessa vaiheessa ja auktoriteetti katosi huoltoautolle, niin kärjessä meni vetovuorojen pituus noin dekadilla sekaisin. Mutta toisaalta kuuluuhan se juhannusperinteisiin saunoakin kilpaa, niin samassa hengessä ukot katselivat toisiaan, että perkele, minähän en ole se heikko lenkki, joka jättää vetovuoron kesken. Eikä kukaan halunnut olla myöskään se heikoin lenkki, jonka vetovuoron aikana vauhti laskee piiruakaan alle kolmenkympin - edes ylämäessä.

Jos tällaisella 90-kiloisella kaverilla tehomittari huutaa joukon keskellä joka nousussa 450-500 wattia, eli vähän reilun 5W/kg, niin eipä käy kateeksi heitä, jotka ovat suunnitelleet ajavansa helpon ja leppoisan lenkin hyvässä porukassa. Minulle aivan sama, kyllähän noita pyörittelee, mutta vähän vähemmän harrastanut ajaja raapii jo melko nipun tulitikkuja varastostaan tuolla tahdilla ennen Monttaa. No, Muhokselle päädyttiin joka tapauksessa ja melkein kaikki ehtivät vetovuoroonkin ensimmäisen 36 kilometrin matkalla.

Ja, kuten perinteisiin kuuluukin, niin munkkikahvillahan sitä pitää käydä ja tällä kertaa tukikohtana oli Liminganportin huoltoasema, eikä tarjoilussa ollut todellakaan valittamista. Mutta sitten alkoi tulemaan vastaan nuorison nukkumaanmenoaika ja kun kotio ei ollut paljoakaan matkaa, niin keräsimme pienen iskuryhmän ja lähdimme hieman edeltä pikataipaleelle kohti Kempelettä. Vaasalainen pikavuoro piti sen verran hyvää tahtia, että saavutimme maalin ehkä jopa hieman odotettua ripeämmin... ;-) Yöunille olikin ihan hyvä päästä, sillä seuraavana päivänä oli taas tiedossa reilusti ajettavaa, tällä kertaa ehkä hieman normaalimmassa ympäristössä.

Aamulla kello soitti jo hyvissä ajoin, kun olimme sopineet, että lähdemme Ollankedon Samulin kanssa koeponnistamaan Syötteen uusittuja maastopyöräreittejä. Ei muuta, kuin romut autoon ja kardaani kierteelle. Oulun päästä lähtiessä näytti pahasti, että ollaan melko reilusti tavoitellusta klo 12 myöhässä, mutta jotenkin se tasoittui siirtymän aikana ja myöhästyminen jäi melko normaaliin akateemiseen varttiin. Heli oli koonnut itselleen rauhallisemmista herrasmiehistä kootun seurueen, joten minä ja Samuli heitimme geelit selkätaskuun ja lähdimme retkeilemään keskenämme, kun ei kerta seura kelpaa. Jo toinen päivä siis putkeen, kun ei tarvinnut paljoa kaasua nostaa nousuissa!

Kahden miehen retkiryhmä
(Kuva: Taneli Kaakinen)

Olihan se juhlaa, ei liene sattumaa, että maastopyöräilystä on vuosien mittaan tullut se päälaji, kyllä tuolla puistossa vaan viihtyy tunti toisensa jälkeen. Ja ovathan Syötteen reitit aivan parasta, mitä tällä seudulla on tarjota. Alkukesästä merkityt uudet reititkin olivat jo yllättävän ajettavassa kunnossa, joskaan eivät kovin nopeassa. Minun kaltaiset narujalat olivat jo melko puhki sen Pitämävaaran laitaan tehdyn rajalinjan jälkeen, joten tulossa on todella hikinen pätkä niille, jotka tuota numerolapun kanssa tuuppaavat elokuun alussa.

Mäkiviikko 4/4 - Garmisch-Partenkirchen

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja arki alkaa - näin kävi myös meidän alppireissulle. Tässä vaiheessa, kun tätä kirjoitetaan on arkea tallustettu jo kolmisen viikkoa, ensimmäiset kisatkin ajettu ja reissu on enää hieno muisto mielessä. Onhan se vähän ollut siitä lähtien, kun sunnuntaina piti suunnata auton nokka kohti Münchenia, jonkinlaista henkistä Garmisch-Partenkircheniä. Lähtöhetkelläkin sai ikäänkuin vastatuuleen polkea vuokra-Mitsubishiä, jotta sai itsensä irti noista maisemista ja kiitotien päähän, mistä lähtisi lento takaisin kohti pohjoista. Eikä se näillä tasaisillakaan juuri ole helpottanut.

Matkalla piti käydä sitten ihailemassa sitä ihan oikeaakin Garmisch-Partenkircheniä. Vaikka se nykyään onkin tunnettu perinteisestä mäkiviikon uudenvuodenpäivän kilpailusta, niin tuollakin paikalla on melko tiukka historia natsi-Saksan ajoilta. Vuonna 1936 alueella järjestettiin näyttävät talviolympialaiset ja heti perään sinne alettiin puuhaaman uusia ja nykyinen stadion on rakennettu silloisen propagandakoneiston ohjeilla tulevia kisoja silmällä pitäen. Sinällään uljas stadion jäi vain käyttämättä, kun maailmanhistoriassa alkoivat vähän isommat kisat muutaman vuoden päästä, eikä olympialaisia ehditty ikinä järjestämään.

 

Garmischin legendaarisella hyppystadionilla muistetaan vieläkin suuria hyppääjäsankareita seinämaalauksissa ja kyllähän tuo historia on suomalaiselle penkkiurheilijalle hienoa katseltavaa - kirkkaimpina tähtinä tietenkin Matti Nykänen ja Janne Ahonen. Melko hyvät akut saisi vaihtaa kristallipalloon, että osaisi kirjoittaa tähän seuraavan suomalaisen nimen, jota juhlitaan Garmisch-Partenkirchenin mäkimontussa, vai luotammeko siihen, että Ahonen hyppää "vielä yhden" kauden? Mäkimontun ravintolassa nautimme reissun viimeiset hapankaalit, makkarat ja vehnäoluet ja sitten nokka kohti lentokenttähotellia ja kotimatkaa.

Seuraavien reissujen suunnitteleminen on jo hyvällä alulla, mutta hoidetaan nyt tämä kilpailukausi ensin kunnialla pakettiin. Paljon uutta ja mielenkiintoista ehtii varmasti taas tapahtumaan myös tämän kesän aikana kotimaassakin!

Mäkiviikko 3/4 - osakilpailu peruutettu

Loman loppumisesta on jo tässä vaiheessa pari viikkoa ja parasta, mitä Suomi on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan, on maantietreenileiri kahden plusasteen lämpötilassa ja vesisateessa, lumen reunustaessa tien penkkoja sekä paikallista kisatarjontaa hiihtolatupohjilla. Eli, ehkä mielenterveyden vuoksi on vielä aiheellista palata itävaltalaiseen ihmemaailmaan ja sen tapahtumiin.

Karu tosiasia on, että ainakin Oulun seudulla ajetaan jatkuvasti melko helppoa ja ennenkaikkea tasaista maastoa. Ja, vaikka varsinkin Helillä ajotekniikka on paikallisessa mittakaavassa varsin kilpailukelpoista, niin pikku reissu maailmalla kertoo realiteetit melko selkeästi. Jos kotimaisemien pururatakisoista lähtee rinta kaarella reissuun, niin saattaa tulla jonkinlaisia yllätyksiä vastaan. Mutta matkailuhan avartaa, sanotaan!

Meillä oli tarkoituksena osallistua Ötztaler Mountainbike Festivalin kahteen kilpailuun - Eliminaattoriin ja Forest Cross -nimellä kulkeneeseen XCO-kilpailuun. Alkuviikon polkuretkeilyn jälkeen hieman kevensimme ohjelmaa ja kävimme torstaina vain keveällä lenkillä ja tutustumassa viikonlopun kisaratoihin. Löysimmekin paikalle helposti ja aloimme tutustumaan reittiin suurella innolla. Ja kyllähän paikalliset olivat tehneet töitä - en ikinä ole nähnyt noin hienosti tehtyä rataa! Pohjamaasto ei sinänsä ollut mitenkään erikoista, hyvin suomalaistyylistä sekametsää harjulla, missä oli noin 50 metriä korkeuseroa saatavilla. Eli ei sinänsä mitään suurta amerikanmeininkiä, mutta ero kotimaisiin ratoihin tulee esiin radan rakentamisen laadussa ja reitin teknisyydessä.

Ohjaus helpommalle linjalle ennen droppia

Laatoilla vahvistettu droppi

Radan pengertämistä rinteessä

Radan rakentamiseen oli käytetty hyvin yksinkertaisia rakenteita. Rataa oli pengerretty luonnonkivillä, puusta tehdyillä rakenteilla ja kankailla. Droppeja oli tehty betonisilla puutarhalaatoilla, jotta maa pysyy paikallaan jarrutettaessakin. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että jokainen kohta radassa oli suunniteltu ajettavaksi ja rakennettu aivan viimeisen päälle. Pahimpiin paikkoihin oli rakennettu jopa chicken linet, jotka olivat selkeästi helpompia ajaa, mutta toisaalta taas tietysti huomattavasti hitaampia. Miesten elite-startissa laskin, että ajajat, jotka käyttivät helpotettuja linjoja hävisivät noin 10-15 sekuntia kutakin oikaisua kohden.

Suomessa tuollaista rakentamista valitettavasti näkee harvoin, yleensä radat on vedetty sinne, minne niitä nyt sattuu saamaan. Mieluusti vielä niin, että jotain paikallista kukkulaa hinkataan ylös-alas hapot korvissa, mutta kukaan ei ole miettinyt, kuinka hauskaa radalla voisi olla. Ehkä meillä painaa vielä esi-isien hiihtokulttuuri takaraivossa sen verran, että yhtä ainoaa kisaa ei voida ratkaista ilman, että mäkeä pitää kiivetä tuhat metriä kisaa kohden ennen kuin uskalletaan kruunata päivän kovimmat ajajat. Korsossa kuulemma on tehty kovasti töitä onnistuneesti, mutta sinne asti me emme vielä ole valitettavasti päässeet ajamaan. Myös vaasalaisille täytyy nostaa hattua, Öjbergetille tehty rata on ehdottomasti tässä yhteydessä maininnan arvoinen.

Mutta sepä tällä kertaa Suomen tilanteesta, takaisin aiheeseen ja torstain treeneihin. Kisajärjestäjän kartassa meidän ratamme on merkitty oranssilla värillä ja sitähän me lähdimme alueelta etsimään. Etsimistä todellakin riitti, sen verran monipuolinen polkuverkosto alueella kulki ja kun nauhaa oli jo vedetty eri ikäluokkien reitille, niin piti olla kovastikin tarkkana, mitkä pätkät kuuluivat meidän rataan. Onneksi paikalle sattui paikallisen seuran junorityttöryhmä, jotka olivat treenaamassa ajolinjoja lauantain skabaa varten ja he opastivat erittäin iloisesti meille radan kulkua.

Heli mittailee, pääsisikö
tuon hengissä alas...

Pikkuhiljaa meille alkoi selvitä, että vaikka paikalliset lapsetkin osasivat ajaa tuota rataa samalla iloisesti rupatellen, niin meille olisi liikaa opeteltavaa siihen, että kahdessa päivässä olisimme sillä tasolla, että voisimme ajaa tuollaista kierrosta kisavauhdilla läpi. Olihan se tietysti kova kolaus ylpeydelle, että nätit tytöt yrittävät opastaa aikuista miestä ajamaan, mutta silti pyyhe vain pitää heittää kehään.

Ei mitään niin pahaa, ettei hyvääkin. Kisojen peruuntuminen tiesi myös samalla sitä, että kaikenlaisen herkistelyn ja lepäilyn sai heittää sikseen ja viettää aikaa rajattomasti paikallisilla poluilla. Paljon oli vielä näkemättä ja kokematta, joten päätimme jättää asian murehtimisen sikseen ja keskittyä oikeiden urheilijoiden seuraamiseen ja lopun aikaa omaan harrastamiseen. Samalla meille jäi vielä mahdollisuus mielenkiintoisiin koeajoihin, mistä Heli raportoinee enemmän jossain myöhemmässä vaiheessa.

Perjantain lenkin jälkeen suuntasimme Haimingin keskustaan ihailemaan festivaalin avauskisaa, eliminaattoria. Kisat ajettiin normaalilla kaavalla - ensin aika-ajot, niistä 32 nopeinta neljännesvälieriin ja siitä eteenpäin aina kaksi nopeinta neljän hengen erästä jatkoon. Aika-ajossa ajettiin yksi kierros, erissä ajettiin kaksi kierrosta ja pikkufinaalissa (sijat 5-8), sekä finaalissa (sijat 1-4) ajettiin kolme.

Lähtösuora ja trukkilavoista tehty ensimmäinen este.

Reilu pari metriä korkea kävelysilta
radan puolessa välissä

Tämänkaltaisia metallisia hyppyreitä
löytyi radalta kolmesta kohdasta.

Rata oli parasta mahdollista eliminaattoria. Niin tiivis, että sen pystyi näkemään melkein kokonaan radan keskellä olevalta alueelta, sen verran tekninen rakennettujen esteiden takia, että ajajilta vaadittiin muutakin, kuin pelkkää reittä ja sen verran kiihdytyksiä ja nopeaa suoraa, että varmasti kuitenkin lopulta nopein nosti kädet pystyyn. Myös meininki oli kilpailun arvoinen - radan vieressä oleva hotelli tarjoili auliisti juomia terassille, rokki raikasi ja tytöt kirkuivat paikallisten suosikkiajajien perään. Naapurikylän poika, Itävallan hallitseva XCE-mestari, Daniel Federspiel näytti olevan ykkösenä rankingissa niin tyttöjen mielestä, kuin myös lopulta tulosliuskalla.

Ylempänä pokkarilla otettu klippi tämän vuoden tunnelmista miesten finaalista ja alla järjestävän seuran HaiBike Racing Team Haimingin video vuoden takaa.

Luonnollisesti odotimme sunnuntain XCO-kisaa kieli pitkällä, olisihan se hauska nähdä, miten ammattilaiset hanskaavat tuon radan. Ja, kyllähän parhaat olivat jälleen parhaita ja kun rata on riittävän vaativa, niin eroja tulee kovienkin kuskien välille. Niin naisten mestari Gunn-Rita Dahle Flesjå, kuin miesten sarjassa Ralph Näf osoittivat, miksi niitä kovia kansainvälisiä pyttyjä on kertynyt kaapin päälle.

Varsinkin naisten sarjassa oli silmiin pistävää se, kuinka paljon eroa teknisten paikkojen ajamisessa oli. Osa naisista tuli nuo paikat paremmin, kuin moni mies, mutta toisaalta osa oli aivan kuin pesukoneessa noissa patikoissa. Ja, eipä se miestenkään ajaminen kaikilla ollut aivan hallinnassa, mutta siitähän tässä lajissa on pohjimmiltaan kysymyskin!

Ja, kun jokaisesta reissusta aina tarttuu jotain oppia matkaan, niin kyllähän tuosta viikonlopusta jäi aivan päällimäiseksi kytemään se, että tuollaista ajamista vaan pitää päästä harjoittelemaan paljon enemmän. Toisekseen se, että meidän kotiseudun ajopaikoissa on paljon parantamisen varaa. Vaikka hetkessä ei synnykään Haimingin kaltaista UCI-kelpoista rataa, niin jo olemassa olevia ajopaikkoja parantelemalla tilannetta pystyisi edistämään huomattavasti.

Mäkiviikko 2/4 - Ötztal

Nyt on mäkiviikko jo kokonaisuudessaan takana ja sen verran oli ulkoilma-aktiviteettia tarjolla, että joko emme ehtineet koneen ääreen, tai sitten illalla energiat olivat jo niin finaalissa, että mitään järkevää tekstiä tuskin olisi saanut näppäimistön kautta siirtymään luettavaksi.

Vaikka sadekeli vähän vesittikin kauden avauskisaa Saksassa, niin vaatteethan kuivuvat ja ihmiset eivät ennenkään ole menneet pienestä kosteudesta miksikään. Siispä kalusto autoon ja etelää kohti - edessä oli parin tunnin siirtymä Ötztalin laaksoon. Jo matkalla oli helppo huomata, että profiili jyrkkeni ja maisemista tuli huomattavasti jylhemmät nopeaan tahtiin, mitä etelämmäs pääsimme.

Tervetuloa huvipuistoon!

Linnan jäänteet melko karulla paikalla

Ötztalin laakso on tehty turistille melko helposti lähestyttäväksi. Kun ajoimme pohjoispäästä laaksoon sisään, niin heti ensimmäisenä oikealla oli infopiste, missä erittäin ystävällinen täti tyrkytti sylin täyteen karttoja ja mehän otimme kaiken mahdollisen materiaalin mukaan tutustuttavaksi. Heti ensi silmäyksellä tuli selväksi, että viikon aikana ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkea, mitä tällä alueella olisi tarjottavaa. Vaikka pyöräilypuolesta saisikin irti pintaraapaisun, niin kesäharrasteista vaeltaminen, kiipeily, koskimelonta ja muut seikkailut olisivat tarjonneet vielä kaksinkertaisen määrän lisää tekemistä.

Kartturin nuotit

Karttakasa siis matkaan ja majoitusta kohden. Haus am Stein oli todella hienolla paikalla kylän laidalla kirkon vieressä. Ensimmäisellä kiipeämisellä pihaan jopa vuokra-Mitsu yritti kyseenalaistaa, että onko pakko. Oikean jalan tennari tosin määräsi lyhyen keskustelun jälkeen tahdin ja pääsimme pihaan. Tuumimme, että onpa setti, kun tuonne kiivetään jokaisen lenkin jälkeen. Siinä vaiheessa ei vielä ollut hahmotus herännyt, että tuollainen 40 metrin korkeuserolla varustettu rinne ei välttämättä enää erottuisi päivittäisen lenkin muista nousumetreistä kovinkaan radikaalisti.

Haus am Stein

Ei muuta, kuin kamat vaihtoon ja lenkille. Ensimmäisenä harjoittelimme oikaisemaan kävelyreittiä kylään. Kun oikeat nuotit löytyivät pariin mutkaan ja muutamiin portaisiin, niin sekin alkoi sujumaan. Sitten kylän toiselle laidalle ja ensimmäisille reiteille. Sen piti olla jonkinlainen helppo perhereitti joen varressa, joten nousua ei tullut, kuin "vain" 255 metriä 15 kilometrin lenkillä.

Tuolla alueella nousuihin kannattaa todellakin varautua. Meidän reissun aikaan ei ollut juurikaan hissejä tarjolla ja bussejakin ylempänä sijaitseviin kyliin melko rajallisesti. Kesämmällä, kun hissit ovat käytössä, kannattaa käyttää niitä matkalla ylöspäin ja tulla ajamalla pikkuhiljaa alaspäin. Siltikin nousua saattaa tulla helposti tuhat metriä ajopäivää kohti. Nyt, kun ajoimme itse kaikki mäet ylös, niin alkukesän lenkkeilyksi suoraan Pohjanmaan tasaisilta tuo oli melko kovan tuntuista. Jälleen kerran kiitin jokaista talven aikana kyykkyhäkissä vietettyä minuuttia - varsinkin, kun käytössä oli melko suppea välitysskaala 1x10 -vaihteiston takia.

Yksi alueen kymmenistä opastauluista ja eksynyt turisti

Heli vielä ajokamppeet puhtaina ja renkaat asvaltilla.

Rauhallinen iltamaisema Oetzin kylään.

Seuraavan aamuna tallipäällikkö Puh tutki jo kovalla kiiruulla karttaa, minne sitä seuraavaksi suunnataan. Päätimme, että päivän ohjelma olisi ensin alempana laaksossa kulkevia reittejä Haimingiin ja takaisin ja lounaan jälkeen lähtisimme tutkimaan kylän vieressä nousevan Hochoetzin maisemia.

Innokas tallipäällikkö

Inn-joen rantaa

Lounastauko auringossa

Heli ansaitulla tauolla

Ensimmäinen lenkki Haimingin suuntaan menikin aivan käsikirjoituksen mukaan ja palasimme Oetziin takaisin lounastamaan. Eväät naamaan ja sen jälkeen keula kohti nousua. Luvassa oli noin 1300 metriä vertikaalia 16 kilometrin matkalla. Eli aivan heti ensimmäisestä mutkasta ei auttaisi hyökätä putkelle.

Matkalla vuorille

Tästä sen reitin pitäisi mennä...

Niinhän siinä kävi, että hyvä yritys palkittiin umpikujalla. Tai siis itse päätimme, että tämä saa nyt olla tässä, kun 1800 metrin korkeudessa, muutama kilometri ennen huippua, tuli lumiraja vastaan. Koska takana oli jo tarpeettoman pitkä oululainen talvi, niin päätimme viettää lomamme ilman lumessa rämpimistä. On muuten metka tunne käppäillä lumessa lyhyissä ajohousuissa, eikä silti ole yhtään kylmä, kokemus sekin.

Tämän keikan jälkeen opettelimme tulkitsemaan paikallisia reittikarttoja taas aivan uudella tavalla ja taskuun jäi sellainen oppi, että vaikka noita reittejä on kilometrimääräisesti vaikka kuinka paljon, niin paikallisilta kannattaa ihan rohkeasti kysyä, missä ne parhaat reitit menevät. Sillä osa noista valmiiksi merkityistä maastopyöräreiteistä on aivan pyörätieajelua ja toinen ääripää on sitten erittäin teknistä kivikkoa melko jyrkillä kulmilla alaspäin.

Sitten, kun ne parhaat pätkät alkoivat erottumaan kartasta omaankin silmään, niin eipä aivan älyttömästi itkettänyt se ajaminen... Kyllähän tuolla olisi mennyt päivä jos toinenkin ajaessa, jos vain aikaa olisi ollut ja kunto olisi kestänyt noita profiileja. Yhtenäkään iltana ei ollut minkäänlaista vaikeutta lautasen tyhjentämisessä, kuten ei myöskään unen saamisessa, sen verran reippaasti sai keuhkojaan huuhdella raittiilla alppi-ilmalla noilla pätkillä.

Mäkiviikko 1/4 - Saksa

Vettä sataa, sataa, sataa... Saksan kielinen selostus reitistä, vartti aikaa starttiin, sen verran ymmärrän. Jukka Vastarantakin on kuulemma viivalla, tosin minua noin 400 henkeä ylempänä. Jumankauta tuota vesisadetta, tekee pahaa jo katsoakin, kun Kimmo palelee ennen starttia. +5 astetta, vesisade ja tyrnäväläistyylinen tuuli ei ole ihan se paras keli kuivan kesän oravalle. Eihän se lomakelinäkään ole mikään luksus, mutta onhan niitä pakettimatkoja Mallorcallekin, jos tykkää. Se vaan ei taida olla meidän tapa tehdä näitä juttuja.

Lähtöviivalta

Kuten Kimmo jo edellisessä kertomuksensa kommenteissa vihjaili, alkoi meillä kisakausi normaalia pohjois-suomalaista kesää aikaisemmin. Olimme säästäneet talvilomat tähän kuun vaihteeseen ja tutkineet saksalaisia kisakalentereita, missä olisi jotain kivaa ajettavaa viikon sisään. Tänä vuonna kovimmin hipittivät 3. Kemptener Auto Brosch MTB Marathon Saksassa ja Ötztaler MTB Festival Itävallassa, ensimmäisessä mahdollisuus ajaa 700 nousumetriä 35 kilometrissä (tai tuplat!) ja jälkimmäisessä kaksi eri starttia - ensin eliminaattori ja sen jälkeen XC-skapa, likimain samalla reitillä, kuin UCI-succikset seuraavana päivänä. Eli kolme kisastarttia viikkoon, ei paha!

Perjantaiaamusta heitimme romut autoon ja suunnistimme kohti etelää. Air Berlin tarjoaa varsin kohtuuhintaisia lentoja Helsingistä Müncheniin, mutta Oulusta pitää ensin ajaa se yksi työpäivä, että pääsee kyseisille lennoille. Eipä siinä, hyvällä autolla matka taittuu aina mukavasti, nyt tuntuu siltä, että viime syksyn hankinta oli todella hintansa väärti. Taisi siinä joku minuutti matka-ajastakin tippua pois, mutta silti aina on ajettu nopeusrajoitusten mukaan, eiköstä niin?

Vantaalla pidimme lyhyen yöpymisen Bonus Innissä ja jos joku nälkäinen eksyy tuohon paikkaan, niin varauksetta voi kuulemma suositella "Mäk Äijä" -nimistä hampurilaisannosta. Se oli aivan jäätävän kokoinen läjä perunaa ja hampurilaista, harvoin näkee, että Kimmo jättää annoksen kesken, kun ei vaan taivu. Aika nopeasti tuon jälkeen uni hakikin omansa, mutta perinteisesti kiersi minut kaukaa. Lauantaiaamuna kello herätti aikaisin ja olimme jo puoli kuudelta kentällä. Air Berlinin check-in oli hyvinkin positiivinen kokemus, etukäteen Service Cardilla varatut pyörät ja istumapaikat olivat aivan itsestään selvyyksiä ja palvelu ensiluokkaista. Pisteenä iin päälle vanhan liiton lentomatkustajaa lämmitti perinteinen pahvinen matkalippu näiden nykyisten kuittipaperille printattujen sijaan. Päivä alkoi siis varsin mukavasti.

Meillä oli Tegelin kentällä lyhyt välilasku, joten jännittävää oli, ehtivätkö pyörät samaan koneeseen samalla kun me juoksimme terminaalista C terminaaliin A. Eihän meille tuollainen reippailu tehnyt tiukkaa, mutta kun istuin jo koneessa ja katsoin ikkunasta, että tutun näköinen laukkuu seisoo kärryssä ja kaveri raapii päätään lappu kourassa samalla, kun lentohenkilökunta valmistautuu liikkeelle lähtöön, niin oli Kimmolla pitelemistä etten lähtenyt pihalle neuvomaan miten niitä lentokoneita pakataan.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että Münchenin kentälle pyörät saapuivat, mutta laukut olivat jääneet Tegeliin. Ensimmäinen kerta näinkin päin ja onneksi laukutkin tulivat kolmen tunnin päästä perästä seuraavalla koneella. Meille jäi siis sopivasti aikaa hakea vuokra-auto ja etsiä lounasta. Hertzin tiskillä Kimmo hetken aikaa jutteli mukavia minun vahtiessa pyörälaatikoita ja tuli pois pykälää varattua isomman auton avainten kanssa. Avaimet kuulemma sopivat 2,2 litraisella dieselillä varustettuun Mitsubishi Outlanderiin. Mikäpäs se siinä, taittuuhan se matka vuorille sellaisellakin.

Lounastauon jälkeen palasimme takaisin kentälle, haimme laukut ja lähdimme kohti Kempteniä. Kemptenissä keskustassa sijaitseva Cityhotel oli varsin pyöräilijäystävällinen, saimme pyörille oman autotallin ja hotellin isäntä olisi tarjonnut työkalujakin, ellei meillä olisi ollut sellaisia omasta takaa. Ja kun alakerrasta löytyi vielä perinteiset kisapitsat, niin minäkin nukuin pitkästä aikaa makeasti koko yön normaalin kisajännityksen sijaan. Kun vielä isäntäpariskunta suostui siirtämään aamupalaakin meidän ja muutaman muun osallistujan takia tuntia aikaisemmaksi, niin elämä oli varsin mallillaan. Paitsi se sade...

Ensimmäiset 200 henkeä ryhmittäytyvät viivalle ja paukku kajahtaa. Minuutti siitä olen minäkin jo ylittänyt lähtöviivan. Kimmolla meni ilmeisesti vähän pidempään, koska ensimmäisen nousun puolessa välissä tuttu ääni toivottaa "hyvää rallia" ja katoaa ylämäkeen. Todennäköisesti jo ensimmäisissä mäissä tuli se ensimmäiset 100 ohitusta, sen verran näytti olevan vauhtieroa muihin verrattuna.

Reitin ensimmäisiä kilometrejä lauantaina, soratietä

Kisan 38 kilometrin kierros oli varsin yksioikoinen - puoliväliin kierrosta noustiin ja sen jälkeen tykitettiin alamäkeen parilla lyhyellä nousulla varustettuna. Reitti oli teknisesti erittäin helppo, luokkaa Tähtisadeajot, mutta fyysisesti nousumetrit jakoivat porukkaa kovalla kädellä. Ensimmäisen mutaisen laskun jälkeen sain heittää ajolasit niskaan turhina ja puolivälissä kierrosta aloin jo miettimään kuinka paljon mutaa pitää niellä ennen kuin saa vatsataudin. Toisaalta samaan aikaan sääriin oli jo kertynyt sellainen mutakuorrutus, että se alkoi tuntumaan jopa lämpimältä. Vastatuuleen alamäkeen ajaessa kaikki lisälämpö oli kyllä tarpeen. Mutta kun on kisahiitti päällä, niin mikäs se on ajaessa, alamäkiin vaan lisää vauhtia, niin pysyy syke riittävän ylhäällä. Viimeisillä kilometreillä alkoi jo kylmä keli kramppaamaan lihaksia ja maalissa olinkin melko paketissa.

Jaa, miten se kisa sitten meni? Melko hyvinhän se, vaikka startti oli suoraan mäkeen ja nousua oli melkein 20km suoraa soittoa. Talven treenipohjilta 700 nousumetrin kisat ovat aika nihkeitä oli maa mikä tahansa, joten aloitin maltilla ja odotin lopun laskuosuutta. Ja olihan se hauskaa pitkän talven jälkeen ajaa Anthemilla kisaa! Mutaisemmat polkuosuudet olivat herkullisia, kun pyörä vain etenee ilman mitään vikurointeja. Maalissa olinkin tyytyväinen ajoon, ylämäet ajoin melko rauhassa ja alamäet tykitin niin kovaa kuin pääsin, tavalliseen tapaani. Kimmolla ajo ei mennyt aivan samalla tavalla, kylmä oli liikaa käsille ja kisa jäi kesken ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Kisan jälkeen katselimme hetken paikallisia kisatouhuja, herkuttelimme kuumalla lasten punssilla ja makkarasämpylöillä ja pesimme pyörät. Pian alkoi kuitenkin kylmä vaivaamaan sen verran, että suunnistimme takaisin hotellille mutakuorrutusta purkamaan ja lämmittelemään. Siivoojatäti ei todennäköisesti haluaisi tietää, miltä kylppäri näytti pahimmillaan. Iltapäivä menikin helposti kisasotkuja siivotessa, lounastaessa ja päikkäreillä, ilta tuli todella nopeasti vastaan ja iltapala-hamppareiden jälkeen kömmimme nukkumaan.

Kengät pestynä ja kuivamassa

Maanantaiaamuna pakkasimme sitten kamat takaisin autoon ja pyyhkäisimme Itävallan puolelle vuorien keskelle viettämään maastopyörälomaa Öztalin MTB-reiteille. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina...

Back in Black!

"I’m back on the track and I’m beatin' the flack
nobody's gonna get me on another rap
so look at me now I’m just makin' my play
don't try to push your luck just get out of my way"

Jos Santa Cruz kasattiin viime keväänä kasarimeiningeissä, niin väistämättä australialainen klassikko jostain syntymähetkeni ajoilta alkoi soimaan väkisinkin päässä, kun kaivoin Highballin kevään kunniaksi varaston seinältä ja aloin taas rakentamaan sitä takaisin kisavireeseen. Vielä vähän mustemmaksi, kuin aiemmin.

Merlincycles on jo jonkin aikaa tyrkyttänyt Foxin keuloja alennusmyynnillä, niin lopulta ranka katkesi ja sellainen oli pakko laittaa tulemaan. Se on sitten minun historian ensimmäinen keula, missä on tapered-mallinen kaulaputki, sekä samalla myös ensimmäinen läpiakselia syövä keula. Koska en ollut aikanaan ensimmäisiä DT-napaisia 29-kiekkoja hankkiessa älynnyt pohtia asiaa, vaan tilasin kisakiekot DT:n ohuemmalla 240S -etunavalla, niin siihen ei ollut saatavilla konversiosarjaa 15mm akselia varten. Sehän johti samalla uusien kiekkojen tilaamiseen, jotka ovat jokseenkin samanlaiset, kuin aiemmatkin, mutta tällä kertaa paksummalla etunavalla ja alumiininippeleillä.

Keula on akseleineen jokseenkin saman painoinen, kuin aiempikin 100-millinen RLC, mutta etunavan kieppeiltä säästyy sekä pikalinkku, että pikalinkkuakselin adapterit. Kun tämä yhdistetään alumiininippeleiden tuomaan säästöön, lähti kiekoista jo yksinään 173 grammaa kulkemaan. Samalla heitin vielä taakse entistä Rocket Ronia 69 grammaa kepoisemman 2.1 -tuumaisen Thunder Burtin, niin tilanne sen kuin vain parani.

Positiivinen yllätys tuli siitä, että Actionsports on aivan selkeästi parantanut kiekkojen laatua. Etukiekko oli melko hyvä jo heti laatikosta, eikä takakiekossakaan ollut, kuin muutamia pikku säätöjä kireyksissä ennen alle laittoa. Olisin oikeastaan voinut aivan hyvin tehdä, kuten Kaakisen Taneli omassa Highballissaan - heittää kiekot ajoon ja kiristellä muutaman ensimmäisen satasen jälkeen. Mutta enhän minä sellaista pysty tekemään, kaikki pitää olla hiplattu kohdilleen ennen asentamista, siitä ei tingitä.

Toki painon kanssa tuli kompensaatiota toiseenkin suuntaan. Santa Cruzin oma satulatolpan klamppi petti viime syksynä kriittisellä hetkellä ennen Tähtisadeajojen starttia ja vaikka se tulikin ennen lähtöä kuntoon Tanelin ystävällisellä avustuksella, niin se oli jo allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa siinä vaiheessa. Tilalle tuli Thomsonin melko jykevä klamppi, joka ainakin asennusvaiheessa oli varsin uskottavan tuntuinen, kuten tuon pajan muillakin tuotteilla on ollut tapana olla.

Toinen massaa reilusti kasvattanut tekijä oli ohjaustangon vaihtuminen Easton EC90:stä EC70:ksi. Tämä vain sen takia, että nyt pääsee kokeilemaan, miltä tuntuu ohjastaa oikeasti leveällä tangolla tuollaista pyörää maastossa. Ensi maistiaisina tuo on kyllä järjettömän leveä, siitä ei pääse mihinkään. Paljon pitää vielä tapahtua korvien välissä, jos meinaan tuohon ulkoasuun tottua. Mutta, jos Tikkalan Artoa on vähääkään uskominen, niin tuo on likimain parasta, mitä mies voi kokea metsässä.

Nyt voisi luulla, että tuo on taas hetkeksi valmis. Ainakin se miellyttää omaa silmää ja etupää tuntuu säätämössä väännellessä huomattavasti aiempaa jäykemmältä. Kunhan pääsisi vielä poluille testailemaan, niin sittenhän tuon toimivuudenkin tietäisi. Siihen asti jatkamme säätämistä, seuraavaksi jonossa taitaa olla vihdoin pienempiäkin pyöriä...

Runko	Santa Cruz Highball XXL	1224
Keula	Fox Float 29 FIT 15mm	1775
Ohjainlaakeri	Cane Creek 40 series	88
Ohjainlaakerin hattu + pultti	Cane Creek alu cap + teräspultti	16
Spacerit	Pro carbon spacers	5
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"	707
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"	796
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu	Fox 15mm, sisältyy keulan painoon	0
Pikalinkku, taka	DT RWS Through bolt 10x142mm	62
Rengas, etu	Schwalbe Rocket Ron 29"x2,25"	519
Rengas, taka	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"	416
Sisuskumit	2x Michelin C4 AirComp Latex	284
Keskiö	Truvativ Team GXP	100
Kammet + ratas	Sram XX1 175mm + 34 Chainring	568
Polkimet	Time ATAC XC8 Carbon	288
Vaihdevipu	Sram X.0 (vain oikea, sis. vaijerin)	105
Vaijerinkuori	Shimano SIS SP41	35
Takavaihtaja	Sram X.O. Type 2 medium häkki	228
Takapakka	Sram XG-1080 11-36	242
Ketju	Shimano Dura Ace ketju CN-7801	263
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit	245
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit	85
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit	208
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit	85
Ohjaustanko	Easton EC70 Riser 720mm	185
Stemmi	Easton EA90, 90mm 0 astetta	133
Satulatolppa	Easton EC90 Zero	229
Satula	Specialized Romin Pro 143mm (29.8.2013)	161
Satulatolpan klamppi	Thomson	29
Gripit	ESI Silicon Grips	42
Mittari	Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin	61
Pulloteline + pultit	Specialized	35
	YHTEENSÄ (punnittu)	9300