Mäkiviikko 1/4 - Saksa

Vettä sataa, sataa, sataa... Saksan kielinen selostus reitistä, vartti aikaa starttiin, sen verran ymmärrän. Jukka Vastarantakin on kuulemma viivalla, tosin minua noin 400 henkeä ylempänä. Jumankauta tuota vesisadetta, tekee pahaa jo katsoakin, kun Kimmo palelee ennen starttia. +5 astetta, vesisade ja tyrnäväläistyylinen tuuli ei ole ihan se paras keli kuivan kesän oravalle. Eihän se lomakelinäkään ole mikään luksus, mutta onhan niitä pakettimatkoja Mallorcallekin, jos tykkää. Se vaan ei taida olla meidän tapa tehdä näitä juttuja.

Lähtöviivalta

Kuten Kimmo jo edellisessä kertomuksensa kommenteissa vihjaili, alkoi meillä kisakausi normaalia pohjois-suomalaista kesää aikaisemmin. Olimme säästäneet talvilomat tähän kuun vaihteeseen ja tutkineet saksalaisia kisakalentereita, missä olisi jotain kivaa ajettavaa viikon sisään. Tänä vuonna kovimmin hipittivät 3. Kemptener Auto Brosch MTB Marathon Saksassa ja Ötztaler MTB Festival Itävallassa, ensimmäisessä mahdollisuus ajaa 700 nousumetriä 35 kilometrissä (tai tuplat!) ja jälkimmäisessä kaksi eri starttia - ensin eliminaattori ja sen jälkeen XC-skapa, likimain samalla reitillä, kuin UCI-succikset seuraavana päivänä. Eli kolme kisastarttia viikkoon, ei paha!

Perjantaiaamusta heitimme romut autoon ja suunnistimme kohti etelää. Air Berlin tarjoaa varsin kohtuuhintaisia lentoja Helsingistä Müncheniin, mutta Oulusta pitää ensin ajaa se yksi työpäivä, että pääsee kyseisille lennoille. Eipä siinä, hyvällä autolla matka taittuu aina mukavasti, nyt tuntuu siltä, että viime syksyn hankinta oli todella hintansa väärti. Taisi siinä joku minuutti matka-ajastakin tippua pois, mutta silti aina on ajettu nopeusrajoitusten mukaan, eiköstä niin?

Vantaalla pidimme lyhyen yöpymisen Bonus Innissä ja jos joku nälkäinen eksyy tuohon paikkaan, niin varauksetta voi kuulemma suositella "Mäk Äijä" -nimistä hampurilaisannosta. Se oli aivan jäätävän kokoinen läjä perunaa ja hampurilaista, harvoin näkee, että Kimmo jättää annoksen kesken, kun ei vaan taivu. Aika nopeasti tuon jälkeen uni hakikin omansa, mutta perinteisesti kiersi minut kaukaa. Lauantaiaamuna kello herätti aikaisin ja olimme jo puoli kuudelta kentällä. Air Berlinin check-in oli hyvinkin positiivinen kokemus, etukäteen Service Cardilla varatut pyörät ja istumapaikat olivat aivan itsestään selvyyksiä ja palvelu ensiluokkaista. Pisteenä iin päälle vanhan liiton lentomatkustajaa lämmitti perinteinen pahvinen matkalippu näiden nykyisten kuittipaperille printattujen sijaan. Päivä alkoi siis varsin mukavasti.

Meillä oli Tegelin kentällä lyhyt välilasku, joten jännittävää oli, ehtivätkö pyörät samaan koneeseen samalla kun me juoksimme terminaalista C terminaaliin A. Eihän meille tuollainen reippailu tehnyt tiukkaa, mutta kun istuin jo koneessa ja katsoin ikkunasta, että tutun näköinen laukkuu seisoo kärryssä ja kaveri raapii päätään lappu kourassa samalla, kun lentohenkilökunta valmistautuu liikkeelle lähtöön, niin oli Kimmolla pitelemistä etten lähtenyt pihalle neuvomaan miten niitä lentokoneita pakataan.

Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että Münchenin kentälle pyörät saapuivat, mutta laukut olivat jääneet Tegeliin. Ensimmäinen kerta näinkin päin ja onneksi laukutkin tulivat kolmen tunnin päästä perästä seuraavalla koneella. Meille jäi siis sopivasti aikaa hakea vuokra-auto ja etsiä lounasta. Hertzin tiskillä Kimmo hetken aikaa jutteli mukavia minun vahtiessa pyörälaatikoita ja tuli pois pykälää varattua isomman auton avainten kanssa. Avaimet kuulemma sopivat 2,2 litraisella dieselillä varustettuun Mitsubishi Outlanderiin. Mikäpäs se siinä, taittuuhan se matka vuorille sellaisellakin.

Lounastauon jälkeen palasimme takaisin kentälle, haimme laukut ja lähdimme kohti Kempteniä. Kemptenissä keskustassa sijaitseva Cityhotel oli varsin pyöräilijäystävällinen, saimme pyörille oman autotallin ja hotellin isäntä olisi tarjonnut työkalujakin, ellei meillä olisi ollut sellaisia omasta takaa. Ja kun alakerrasta löytyi vielä perinteiset kisapitsat, niin minäkin nukuin pitkästä aikaa makeasti koko yön normaalin kisajännityksen sijaan. Kun vielä isäntäpariskunta suostui siirtämään aamupalaakin meidän ja muutaman muun osallistujan takia tuntia aikaisemmaksi, niin elämä oli varsin mallillaan. Paitsi se sade...

Ensimmäiset 200 henkeä ryhmittäytyvät viivalle ja paukku kajahtaa. Minuutti siitä olen minäkin jo ylittänyt lähtöviivan. Kimmolla meni ilmeisesti vähän pidempään, koska ensimmäisen nousun puolessa välissä tuttu ääni toivottaa "hyvää rallia" ja katoaa ylämäkeen. Todennäköisesti jo ensimmäisissä mäissä tuli se ensimmäiset 100 ohitusta, sen verran näytti olevan vauhtieroa muihin verrattuna.

Reitin ensimmäisiä kilometrejä lauantaina, soratietä

Kisan 38 kilometrin kierros oli varsin yksioikoinen - puoliväliin kierrosta noustiin ja sen jälkeen tykitettiin alamäkeen parilla lyhyellä nousulla varustettuna. Reitti oli teknisesti erittäin helppo, luokkaa Tähtisadeajot, mutta fyysisesti nousumetrit jakoivat porukkaa kovalla kädellä. Ensimmäisen mutaisen laskun jälkeen sain heittää ajolasit niskaan turhina ja puolivälissä kierrosta aloin jo miettimään kuinka paljon mutaa pitää niellä ennen kuin saa vatsataudin. Toisaalta samaan aikaan sääriin oli jo kertynyt sellainen mutakuorrutus, että se alkoi tuntumaan jopa lämpimältä. Vastatuuleen alamäkeen ajaessa kaikki lisälämpö oli kyllä tarpeen. Mutta kun on kisahiitti päällä, niin mikäs se on ajaessa, alamäkiin vaan lisää vauhtia, niin pysyy syke riittävän ylhäällä. Viimeisillä kilometreillä alkoi jo kylmä keli kramppaamaan lihaksia ja maalissa olinkin melko paketissa.

Jaa, miten se kisa sitten meni? Melko hyvinhän se, vaikka startti oli suoraan mäkeen ja nousua oli melkein 20km suoraa soittoa. Talven treenipohjilta 700 nousumetrin kisat ovat aika nihkeitä oli maa mikä tahansa, joten aloitin maltilla ja odotin lopun laskuosuutta. Ja olihan se hauskaa pitkän talven jälkeen ajaa Anthemilla kisaa! Mutaisemmat polkuosuudet olivat herkullisia, kun pyörä vain etenee ilman mitään vikurointeja. Maalissa olinkin tyytyväinen ajoon, ylämäet ajoin melko rauhassa ja alamäet tykitin niin kovaa kuin pääsin, tavalliseen tapaani. Kimmolla ajo ei mennyt aivan samalla tavalla, kylmä oli liikaa käsille ja kisa jäi kesken ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Kisan jälkeen katselimme hetken paikallisia kisatouhuja, herkuttelimme kuumalla lasten punssilla ja makkarasämpylöillä ja pesimme pyörät. Pian alkoi kuitenkin kylmä vaivaamaan sen verran, että suunnistimme takaisin hotellille mutakuorrutusta purkamaan ja lämmittelemään. Siivoojatäti ei todennäköisesti haluaisi tietää, miltä kylppäri näytti pahimmillaan. Iltapäivä menikin helposti kisasotkuja siivotessa, lounastaessa ja päikkäreillä, ilta tuli todella nopeasti vastaan ja iltapala-hamppareiden jälkeen kömmimme nukkumaan.

Kengät pestynä ja kuivamassa

Maanantaiaamuna pakkasimme sitten kamat takaisin autoon ja pyyhkäisimme Itävallan puolelle vuorien keskelle viettämään maastopyörälomaa Öztalin MTB-reiteille. Mutta se onkin sitten aivan eri tarina...