Kiitti jätkät!

Kuten varmaan blogitekstienkin määrästä pystyy päättelemään, niin melko rauhallista, ellei jopa laiskaa on ollut Hikisten Siivujen päämajassa. Toisaalta, vaikka olisi kirjoittanut kaikesta uudesta ja hienosta pyöräilyyn liittyvästä, niin juurikaan enempää rivejä ei olisi kertynyt. Viime kuun alussa vedettiin vähän ahkerammin hiihtohommia ja Ounasvaaran jälkeen pikkuisen lepoa, jotta kroppa toipuisi noin kovasta rypistyksestä.

Lepo olikin tarpeen, sillä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna oli vuorossa ehkä yksi talven kovimmista koitoksista - perinteiset Riihimäen Entisten Junioriurheilijoiden Talvikisat. Jo muutaman vuoden meillä on ollut tapana kokoontua entisille kotikulmille kisailemaan enemmän tai vähemmän talviurheiluhenkisissä lajeissa samalla porukalla, millä harrastettiin niin liikuntaa, kuin muitakin pahuuksia muinoin Riihimäen ympäristössä.

Vaikka lunta ei juurikaan ollut maassa ja muutenkin kisat vedettiin melkoisen kesäisissä olosuhteissa läpi, oli Suonummen latupohjilla vielä tallessa sen verran jäätä, että perinteinen avauslaji - ampumahiihto minisuksilla - saatiin vedettyä läpi. Luiston ja kontrollin suhde tosin oli sitä luokkaa, että itsellänikin näkyy vielä harrastamisen jäljet kyynärvarressa, mutta urheiluhan ei ole mitään ilman pieniä vammoja!

Olihan se jälleen aivan loistopäivä tuttujen jätkien kanssa. Paljon on vuosien varrella tapahtunut, porukka on levinnyt pitkin Suomea, mutta jutut ovat yhä yhtä levottomia. Toinen, mikä ei ole muuttunut pätkääkään, on se tietty kilpailuhenki. Vaikka mukana olisi hieman yhden tähden virvoketta ja keskioluttakin, niin silti niitä kokonaispisteitä lasketaan melko tarkkaan päivän mittaan. Hyvä niin - pojat pysyvät poikina!

Kunhan lentokone jälleen toi kotiin etelästä ja parin päivän toipumisen jälkeen pääsi taas harjoittelun makuun, niin hyvinhän se kulkee. Lämsän Jarin opetettua muutamia asioita tekemisen meiningistä, ovat ne loputkin kestävyysurheilijan kuntopiirihöpötykset jääneet historiaan ja voimaa on alettu tekemään niin kuin voimaa tehdään. Saahan sitä selitellä, että tähän kroppaan ei lihas tartu millään, jos ei ikinä kokeile loppuun asti.

Rautaa on nyt rankaistu puoli vuotta pikkuisen erilaisella asenteella, kuin aiempina vuosina ja vaikka ihan Wattimateron kyykkyihin ei olekaan päästy, niin häkissä tapahtuu kuitenkin aivan jotain erilaista, mitä aiempina kausina. Kesähän näyttää, onko sillä sitten mitään korrelaatiota kulkunopeuteen. Mutta oli tai ei, niin ainakin tällä hetkellä nautin aivan erilaisesta voiman tunteesta, kuin kertaakaan aiemmin ja siitäkin syntyvä fiilis on jo riittävän hyvä palkinto talven työstä.

Ja, kun viikolla vetää kovaa, niin viikonloppuna voi ottaa vähän rauhemmassa. Kaakisen Taneli tuli käymään Kuusamosta ajoreissulle, niin eihän silloin voi turistia pettää. Kun Oulussa oli taas mitä loistavimmat polkukelit, niin pitihän se liki satanen ajella Kempeleen, Oulun ja Haukiputaan poluilla, mahtisettiä. Lisää fiiliksiä ja hyviä kuvia Tanelin blogilla. Kyllähän tässäkin hommassa vaan hyvällä ryhmällä vetäminen on vaan parasta! Vaikka olenkin ollut yksilöurheilija jokusiakin vuosia, niin sen verta sosiaalinen persoona lienen hämäläisyydestäni huolimatta, että kyllähän tuolla puistossakin hyvä seura on aina yhtä juhlaa.

Kunhan saisi tuon vaihdemaasturin vielä kasaan, niin sittenhän sitä oltaisiinkin jo menossa kohti kesää ja kisakautta sellaisella sykkeellä, että harvoin aiemmin! Ja siitä iso kiitos kuuluu kaikille hyville tyypeille, ketkä ovat olleet matkassa milloin missäkin. Kiitti jätkät, tätä mä kaipasin!