maanantai 31. joulukuuta 2012

Hyvää uutta vuotta!

Ensimmäinen vuosi Hikisten Siivujen blogia on takana ja suosio on yllättänyt meidät huikeasti. Emme todellakaan olettaneet, että jutustelu keräisi pitkälti toistakymmentätuhatta lukukertaa vuodessa - kiitoksia kaikille kävijöille!

Vuoden 2013 aikana palaamme jälleen vähän aktiivisemmin kisatouhuihin mukaan, joten sellaista juttua on luvassa varmasti. Ja tietysti asiaan kuuluvat fillarit sekä kaikenlainen säätäminen ja näprääminen, sekä jonkin verran juoksujuttuja kesäkuun alun tavoitteen tiimoilta.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille ja reippaasti vauhtia vuoteen 2013!

Kimmo & Heli

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Rakastaa, vai ei rakasta?

Mietin, mikä vaivaa, kun en päättää voi. Joka kerta edellisistä erotessani, olen ollut varma, että nyt se oli tässä, johan tämä on nähty. Ja sitten taas jossain tulee vastaan se, joka saa oudon halun syttymään sisälläni ja useimmiten vielä syksyllä. Ja ennen, kuin huomaankaan, olen jälleen vakavassa suhteessa, rakastan ja raivoan, läähätän ja läkähdyn. Perkeleen keksintö nuo yksivaihteiset.

Ensimmäisen singlespeedini rakensin vanhaan Rossinin teräsrunkoon muistaakseni 2001. Se oli kyllä kaikkien aikojen keräilyerä, mutta palveli hienosti koulumatkalla ja myös jonkin verran poluilla. Sittemmin, kun lähdin turvaamaan kansainvälistä rauhaa, suhteemme katkesi ja Heli sosialisoi voimansiirron osat omiin tarpeisiinsa. Kotiin palattuani maalautin Rossinin valkoiseksi ja tein siitä vaihteellisen kauppapyörän.

Rossin yksivaihteisena...

... ja myöhemmin vaihteilla varustettuna.

En kuitenkaan osannut olla pahana osien "lainaamisesta", sillä matkan aikana olin jo löytänyt uuden, kepeämmän ja nopeamman sinkulan. Siihen aikaan Cannondale toi markkinoille 1FG:n ja täysjäykkänä se oli helposti alle kymmenen kilon kokonaisuus, eikä joustokeulankaan kanssa painoa ollut juurikaan yli kympin. Kyseinen kulkine ehti etelän lämpöönkin joksikin aikaa ja palveli sielläkin vallan moitteettomasti.

1FG leirissä

Cannondalella ehdin ajamaan jonkin aikaa Suomessakin, kunnes iski jonkinlainen kyllästyminen jälleen ja myin rungon, sekä osan palikoista pois. Samaan aikaan pyöräni olivat menneet entistä kurjemmiksi, keulakulmat olivat jyrkkiä, massaa vähän ja homma oli muutenkin livetä vallan succistelun puolelle. Vastapainoksi piti saada muutama kilo brittiläistä terästä ja 120 milliä joustoa nokalle. Joulukuussa 2006 pukki kävi vähän etuajassa ja tiputti Orange P7:n rungon, josta rakensin ehkä yhden parhaista maastopyöristä, mitä olen ikinä omistanut.

Orange P7

Orange oli erittäin mukava ja tasapainoinen ajettava ja vaikka se teräksisestä rungostaan johtuen kärsi lievistä ylipaino-ongelmista, sillä oli pitkän aikaa hallussaan henkilökohtainen kierrosennätykseni Ellinmaan XC-radalla. Suhteeni Orangeen katkesi vasta syksyllä 2008, kun hankin Kokkolasta käytetyn Gary Fisher Rigin rungon, keulan ja 29" kiekot. Loput osat otin Orangesta ja niin pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kunnolla isopyöräisellä ajamista. Rig tuntui erittäin käteen sopivalta ja niin Orange sai etsiä uutta kotia jostain Kymenlaakon suunnalta.

Rig oli aivan loistava ajettava, mutta erilaiset yhteensattumat johtivat siihen, että löysin Oulusta Singular Swiftin rungon. Niin hinta, kuin kokokin oli sopiva ja kun tuota runkoa oli asiaan vihkiytyneillä hippifoorumeilla kovasti hehkutettu, niin päädyin sitten hankintaan. Jostain syystä itse en löytänyt sitä teräksen tuomaa syvää harmoniaa ja onnen tunnetta, enkä saanut aivan samanlaista otetta ajamiseen, kuin Rigillä. Kun vielä samaan aikaan olin saanut valmiiksi Salsan, joka painoi vaihteidenkin kanssa vähemmän, kuin Singular ilman, alkoi mitta täyttymään pikkuhiljaa. Olkoon kuinka terästä tahansa, niin joku roti näissäkin hommissa. Singular lähti parempaan kotiin vuoden 2011 cyclocrossin SM-kisoista ja minä päätin pysytellä vaihdepyörissä...

Singular Swift

Ja mitäs sitten kävikään - taas. Pari viikkoa sitten kävin Pyörä-Suvalalla mutkan aivan muissa asioissa, kun Jari alkoi kauppaamaan viimeistä varastoon jäänyttä 2011-mallista Rigiä. Kävin tekemässä pikaisen koeajon ja olin vaikuttunut tuntumasta. Rig on jotenkin yhtaikaa pitkän tuntuinen, mutta silti kääntyy erittäin hyvin. Aikamme tingattuamme pääsimme yksimielisyyteen hinnasta ja niin minä olin taas yksivaihteisen omistaja. Enää piti keksiä nopeasti, miten selittäisin tapahtumien nopean käänteen Helille...

Rig talviauringossa

Ensimmäisen koeponnistamisen jälkeen Rig päätyi - muiden fillareidemme tapaan - säätämön pukkiin roikkumaan ja sai joitakin uusia osia. Jo melkein vaadittavan vakiovarusteen statuksen saaneet 180-milliset Middleburnit, Time ATAC Aliumit, Thomson Elite ja Specialized Toupe 143 korvasivat alkuperäiset osat melko pian. Samalla vaihdoin alle Salsassa pitkään palvelleet Hope Pro II -napaiset kiekot ja Schwalbe Racing Ralphit.

Lopputulos on 11,11 kiloa painava ja loistavasti liikkuva yksivaihteinen. En tiedä, mikä tuossa kokonaisuudessa on, mutta se käyttäytyy aivan äärettömän hienosti poluilla. Samaan aikaan se on todella vakaa, mutta kääntyilee kuitenkin kurveissa hämmentävän ketterästi. Joskus myöhemmin täytyy tehdä geometriavertailu aiempiin kaksyseihin, mitä uniikkia tuossa on, sillä vaikka Salsa on vähintäänkin riittävän nopea työkalu kilpailuradoille, niin mieluusti ottaisin samanlaisen käyttäytymisen myös seuraavaan kisarunkoon.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Juoksuaika

Hei Kimmo! Kiitos ilmoittautumisestasi ASICS Stockholm Marathonille 2013 Kilpailu järjestetään 1. kesäkuuta 2013 ja sinut on ilmoitettu sarjaan Miehet.

No niin, se on sitten taas yksi loistoidea realisoitumassa käytännön hölmöydeksi. Jotenkin kuluneen vuoden aikana pyöräilyharraste kilpailumielessä on alkanut pikkuhiljaa maistumaan puulta, kun kotimaan marareitit on jo ajettu useampaan kertaan läpi, Tahkoakin on kierretty jo kymmenen vuotta ja uusia hienoja häppeninkejä ei meinaa kotimaasta löytyä. Kesän parhaat kiksit tuli, kun kävimme ylittämässä itsemme ja samalla muutaman keskiraskaan kukkulan kesäkuussa Saksassa kolmen päivän mittaisessa Mad East Challengessa, joten jotain vastaavia hullutuksia pitäisi keksiä myös ensi kesälle.

Kun sitten mietin, että mitäs uutta kesällä 2013 voisi tapahtua, niin ensimmäisenä mieleen nousi, että eipäs ole ikinä tullut juostua maratonia. Ylipäätäänkään en ole kovin paljoa juoksuasioita harrastanut, joten melkolailla uudesta aluevaltauksesta on kysymys. Pisin yhtämittainen juoksumatka lienee elokuussa 2008 juostu puolimaraton Kempele Maratonilla, joten kovasti on työtä edessä seuraavan puolen vuoden aikana, mikäli tuumin Tukholmassa kesäkuun alussa onnistua.

Tarkempia harjoitussuunnitelmia en ole vielä raapinut kasaan, mutta tulen kirjoittelemaan tänne lisää treenien etenemisestä talven mittaan. Samalla on ihan mielenkiintoista seurata, miten alkukesän juoksutavoite vaikuttaa ensi kesänä pyörän kulkemiseen. Todennäköisesti alkukaudesta vauhdista joutunee tinkimään, mutta sekin on vielä täysin arvailuissa.

Siihen asti täytyy vaan tuumailla kahta kierrosta tällä kartalla...


maanantai 12. marraskuuta 2012

Seuraava aihio

Koska ensimmäinen kokeiluni pyöräilyvaatteiden tekemisestä onnistui melko hyvin, päätin tälle talvelle tehdä vähän parannellun version talviajohousuista Kimmolle. Edelliset housut ovat olleet ahkerassa käytössä, mutta muutamia parannusideoita on tullut matkan varrella. Vaikka luulimme ostaneemme laadukkaita kankaita, joilla oli vielä hintaakin kohtuu reilusti, huomasimme jo ensimmäisten käyttökertojen jälkeen varsinkin tuulta läpäisemättömän kankaan nukkaantumista. Myös kankaiden lämpimyydessä oli toivomisen varaa ja kun leikkauksestakin tuli tyköistuva, niin varsinaiseen talvikäyttöön housut olivat hivenen liian viileät.

Kun aloin suunnittelemaan uusia housuja, niin ensimmäinen tavoite olikin löytää paksumpia ja kestävämpiä materiaaleja ja toisena muokata kaavoja hivenen tilavammiksi. Vanhemmat Tarppi-Tuotteen ajohousut olivat olleet materiaaleiltaan erittäin hyvät, joten aloin etsimään josko jostain löytyisi samoja kankaita. Eurobiken reissulla satuin yhden hallin perällä näkemään useammankin toimittajan, jolta näitä kankaita olisi saanut. Harmi vain, että he eivät tehneet siellä kauppaa yksityishenkilön kanssa.

Kankaat

Olin jo varautunut massiiviseen hakukoneoperaatioon ja tilaamaan materiaalit ulkomailta, mutta Urheiluareenan sivuilta huomasin, että he myyvät myös pelkkiä kankaita erikseen. Lokakuun lopussa saapuikin paketti, joka sisälsi 1,5 metrin palan TekThermo-kangasta ja 2 metriä Vuelta-trikoota. Näissä kummassakin kankaassa sisäpinta on fleecemäiseksi harjattua, joten niiden pitäisi olla normaalia kuorimateriaalia miellyttävämmän ja lämpimämmän tuntuista. Ensituntumalla kankaat olivat tosi jämäkän tuntuisia ja olin erittäin tyytyväinen hankintoihini.

Kaavojen leikkausurakka

Heti kun kankaat olivat tulleet, aloitin tekemään uusia kaavoja. Suuria muutoksia niihin ei tullut, mutta reiden kohdalle lisäsin tilaa ja siirsin hieman polven kohtaa, sekä tein siihen aiempaa voimakkaamman muotoilun. Housujen etupuoli tehdään TekThermo-kankaasta ja takaosa hengittävämmästä Vueltasta. Suunnittelin etuosan muotoilun siten, että housujen sivusaumat tulevat hieman totuttua taaemmaksi. Tämä ei vielä vähennä merkittävästi takaosan hengittävää pinta-alaa, mutta pitäisi parantaa lonkan seudun ja reiden ulkosyrjän suojaa ajoviimaa vastaan.

Housujen etupuoli, vasemmalla etureiden kaava
ja oikealla sääriosa TekThermo-kankaasta

Samana iltana ensimmäiset kaavat olivat jo kankaissa kiinni ja sormet syyhysivät päästä leikkaus- ja ompeluhommiin. Nukuin kuitenkin yön yli, ennen kuin pääsin tekemään ensimmäisiä saumoja, jotka olivat tietysti polvimuotoilut. Talvipyöräilyhousuissa polven muotoilu on mielestäni tärkeä, koska kerroksia on usein monta ja on todella ärsyttävää jos päällimmäiset housut ahdistavat polkemisliikettä. Ja tiukasti polven ympärille takertuva kangas on myös kylmä.

Polvimuotoilu nurjalta puolelta

Polvimuotoilu valmiina, kankaat pysyvät itse ryhdissään

Housut valmistuivat edelliseen kertaan verrattuna huomattavasti nopeammin, kankaat olivat ensi tuntuman mukaisesti helppoja käsitellä ja olin kaikin puolin tyytyväinen työn jälkeen. Parin päivän päästä housut olivat valmiit ensimmäiseen sovitukseen ja Kimmon ilmeistä päätellen olin oikealla tiellä. Muutoksia kuitenkin tuli, vyötärölle oli kaavoja piirtäessä livahtanut ylimääräisiä senttejä ja muotoilin ne housuista jälkikäteen pois. Samalla säädin olkaimien pituuden ja muotoilun kohdalleen. Lahkeisiinkin olin varannut reilusti mittaa - vaan harvoinpa pääsee lyhentämään housuja Kimmolta! 

Ensimmäinen sovituskappale

Kun tavoitteena oli tehdä parannuksia materiaaleihin ja muotoiluun, niin onnistuin mielestäni erittäin hyvin. Housut istuvat hyvin ja jättävät silti tilaa välikerroksille sekä jalkojen liikkeelle. Myös olkaimien muotoilu onnistui mielestäni edellisiä housuja paremmin. Nyt enää odotellaan kovempia pakkaskelejä, jotta uudet housut pääsevät tositoimiin. Ja kun kangasta tuli hankittua kerralla vähän reilummin, niin seuraavana työlistalla ovat vastaavat housut myös itselleni.

Valmis!

Vaikka itse tehden materiaalikulut jäävätkin melko alhaiseksi, tässä tapauksessa noin 60 euroon, niin kahden ihmisen yhteenlaskettu työpanos suunnitteluun, sovituksiin, leikkaamiseen ja ompeluun on sen verran suuri, että omalle työlleen tässä harrastuksessa ei kannata hintaa laskea. Mutta pääasiahan on se, että saadaan hyviä varusteita vaativiin keleihin!

maanantai 29. lokakuuta 2012

Täydellinen sunnuntai

Syksy kääntyi talven puolelle eilen sunnuntaina, kun kelloja käännettiin ja talviaika alkoi. Kempeleen lakeuksillekin ensilumi ehti maahan viikon aikana ja loppuviikon pakkasjakso piti huolen kurakoidenkin jäätymisestä lumen alla. Öisin pakkanen kiristyi jo -5 - -10 asteen lukemiin, päivällä ollen vain 0 - -3 astetta. Puut muuttuivat valko-harmaiksi kuurasta ja kaikkialla on nyt kaunis parin sentin lumikerros peittämässä mustaa maata.

Kaikilla ihmisillä on jokin resepti omaan täydelliseen päiväänsä. Joillain se on shoppailua, toisilla löhöilyä, minulla se on metsässä samoilua, pitkään ja hartaasti. Varsinkin sunnuntait ovat hyviä päiviä täydelliselle pääntyhjennykselle ja aistien täyttämiselle, silloin harvemmin on kiire minnekään ja alkuviikko sujuu automaattisesti hymy huulilla.
 
Pohjoisessa pakkasherra
polun pohjat kovettaa
jänkä kantaa kevyesti
kumiterin kulkevaa

Eilen oli yksi täydellinen sunnuntai lisää. Kävimme pitkällä maastolenkillä ihailemassa Isokankaan ja Kalimenlammen ympäristön tomusokerin kaltaista kuorrutusta, jäätyneitä lampia ja voimalla virtaavaa Kalimenojaa. Ajoimme ensin Kempeleen polkujen läpi Juurussuolle ja Madekosken sillan kautta Oulujoen yli. Pilpasuon luontopolun ohitimme soratietä pitkin suuntanamme Isokankaan kauniit kangaspolut, jäiset juurakot ja lumiset pitkospuut. Täydellistä metsän siimeksessä vallinnutta hiljaisuutta rikkoi vain kahden maastopyöräilijän renkaiden tömähdykset, jäätyneiden lätäköiden rapsahtelut, hengästynyt hihkuminen ja harvakseltaan kuulunut linnunlaulu. Kaikkialla oli valkoista, poluilla vain parit kengänjäljet ennen meitä, kahdella laavulla tulet loimusivat makkaranpaistajia houkutellen ja kaikki tämä vain 16 kilometriä itään Rotuaarin pallosta.


Uusia opasteita Isokankaan alueella

Isokankaalta päätimme lähteä Kalimenlammen kautta Kuparisen polulle, jonka juurakot ja kivikot tarjosivat jumppaa koko rahan edestä. Kuparisen polku ei ole niitä helpoimpia kesäkelilläkään, mutta nyt jäiset juurakot ja vanhat lahot pitkoset testasivat temppuvalikoimaa oikein urakalla. Päivä alkoi jo hämärtymään, kun suuntasimme kohti Hiukkavaaraa ja viimeisiä polkuja. Haapalehdosta eteenpäin taskusta kaivettu ohjaustankovalo olikin jo tarpeen ja viimeiset kolme varttia kotiin ajelimme pyöräteillä nautiskellen väsymyksestä ja hienoista fiiliksistä. Matkaa reissussa tuli 75 kilometriä ja aikaa kului reilu neljä tuntia.

Päivän kruunasi sauna ja herkullinen ruoka, joka valmistui saunomisen aikana uunissa: porsaan yrttistä ulkofilettä ja hunaja-yrttijuureksia. Jälkiruoaksi vielä kaura-omenapaistosta ja kaksi väsynyttä, kylläistä ja onnellista ihmistä kääriytyi vaali-iltaa hetken seurattuaan peiton alle odottamaan uutta viikkoa.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Talvikauden harjoittelua, osa 1

Talvikauden harjoittelu alkaa tänä vuonna poikkeavan aikaisin. Kisakausi katkesi niin ajoissa, että tässä on oikeastaan pidetty ylimenokautta jo toista kuukautta. Syyskuun alussa sain jo muutaman aivan mukavan treeniviikon alle, mutta sitten työreissusta alkanut flunssa ja sitä seurannut poskiontelotulehdus katkaisivat hyvin alkaneen kauden.

Viime talvena kokeilin jonkin verran uusia juttuja, mutta en tuntenut oloani harjoitellessa kovin vakuuttuneeksi, eivätkä tuloksetkaan olleet aivan sitä, mitä olisi voinut olettaa. Siispä tälle talvelle palataan taas aivan perusasioihin - voiman ja peruskunnon kehittämiseen. Tämä tietysti tarkoittaa sitä parasta, mitä syksy voi tarjota, eli saa ja pitää ajaa niin paljon, kuin vain suinkin ehtii. Kiire ei ole minnekään, mutta metsässä saa viettää aikaa ihan luvan kanssa!

Voimaharjoittelu tulee oikeastaan kokonaan tehtyä kuntosalilla. Monet tekevät vallan tehokkaasti voimatreeninsä pyöränkin päällä, mutta minulla on kaksi syytä, miksi keskityn saliharjoitteluun. Ensimmäinen on se, että näin vähävoimaisen urheilijan täytyy tehdä aika paljon töitä myös yläkropan eteen, jotta pysyisi kisakaudella edes vähän siinä polulla ja toisekseen tykkään pyöräilystä aivan liikaa, että alkaisin vapaahtoisesti uhraamaan sitä vastatuuleen isolla tuumalla Tyrnävän aroilla hinkkaamiseen. Eli fillarointi fillarointina ja harjoitukset harjoituksina.

Joulukuun alussa on kauden ensimmäinen hiihtoreissu, toivottavasti Ylläksellä on jo silloin lunta riittävästi. Pitkän viikonlopun aikana pitäisi ottaa ensimmäiset liu'ut tämän talven laduilla ja siihen mennessä pitäisi tehdä sen verran valmiuksia kasaan, että saisi viikonlopusta mahdollisimman paljon irti, eikä toisaalta olisi aivan remontissa neljän ulkoilupäivän jälkeen. Eli pari kertaa viikossa juoksua ja sauvarinnettä vielä kalenteriin ja paketti alkaisikin olemaan kasassa.

Seuraavan kahdeksan viikon (kahdesti 3 harj. + 1 lepo) ohjelma näyttää suunnilleen seuraavanlaiselta (Lepoviikolla tiistain ja torstain harjoitukset pudotetaan pois ohjelmasta):

Ma: Lepo
Ti: 60min spinning / juoksu + 60 min kuntosali
Ke: 120min pyöräily
To: 60min spinning / juoksu + 60 min kuntosali
Pe: Lepo
La: 60 min kuntosali + 90 min juoksu / sauvarinne
Su: Pitkä MTB-lenkki
Yhteensä: 10-12h

Spinningin ja juoksun vaihtelun määrää aivan täysin vallitseva säätila. Vaikka Suomessa harvemmin voi luottaa hyviin ulkoilukeleihin, niin joku roti siinäkin hommassa. Jos ulkona sataa, kuin tsekkiläisessä mustavalkofilmissä, niin en varmasti lähde itseäni kastelemaan, vaan menen suosiolla sisälle hikoilemaan. 




maanantai 8. lokakuuta 2012

Syksy

Tää on tää kun suvi loppuu, tää on tää kun syksy saa
tää on tää kun teltta pannaan katon alle kuivumaan
kesäheilat hyvästellään, hyvästellään poutasäät
tää on tää kun puutarhoissa omput oottaa ottajaa

Se on sitten taas syksy. Kesän kisat on ajettu ja aika miettiä, mille sitä taas alkaisi. Onneksi työnantaja on ystävällisesti pitänyt huolen tuosta tekemisen miettimisestä viimeisen pari kuukautta varsin kiitettävästi, joten muun harrastamisen suhteen on päässyt varsin helpolla. Kisaa olen ajanut oikein kunnolla viimeksi Mielakassa XC SM:issä, ellei Alvajärven maantielenkkiä lasketa kilpailuksi.

Vaikka yleensä syksyn tulo harmittaa isolla V:llä, niin jotenkin tänä syksynä on erilainen fiilis. Ehkä juurikin siksi, että loppukesä jäi niin vaisuksi, että kaikki muutos on tervetullutta. Ja toisaalta tuohan syksy aina mukavasti lupauksia tulevasta kaudesta, intoa treenien suunnitteluun ja vaihtelua lajivalikoimaankin. Kunhan tässä suunnitelmat selkenevät, niin tulen kirjoittelemaan ensi talvena vähän enemmänkin harjoitteluasioista omalta kantiltani.

Sitä odotellessa viime viikonlopun syysretkifiiliksiä...

Köykkyristä itään

Uimarannan pukukopilla oli jo hiljaista...


maanantai 1. lokakuuta 2012

Eroon kesäkiloista!

Tähän aikaan vuodesta kaikki otsikot kauppojen lehtihyllyissä kirkuvat tuota otsikon tekstiä, siispä minäkin päätin liittyä virtaukseen. Tosin oman massan keventäminen vaatisi niin paljon henkilökohtaisia uhrauksia, että valitsin sijaiskärsijäksi perheen uusimman tulokkaan, Giant XTC:n, jonka jo esittelin aiemmassa tekstissäni.

Kuukausi sitten taloon tullut Giant oli ehkä vähän turhan tukevassa kunnossa, joten tein hänelle erittäin tehokkaan kunto-ohjelman.

Viikko 1: Vanhat osat irti ja myyntiin
Viikko 2: Tilalle lainaosia muista pyöristä
Viikko 3: Kovaa peruskuntolenkkiä ympäri maakuntaa
Viikko 4: Laatikollinen uusia osia ja lainaosien palauttaminen

Viimeisimmässä laatikossa tuli KCNC:n 400-millinen satulatolppa (170g), Lookin maastopolkimet (288g), yksi Aspide Glamour -satula lisää (198g), Shimano CX70-etuvaihtaja (106g), Sramin 175-milliset XX Q156 -kammet 39/26-rattailla keskiöineen (754g). Uusia jarruja en raaskinut vielä ostaa, joten Anthem sai luopua talveksi vanhoista Hopen Mono Mini Pro:ista ja tyytyä mekaanisiin Avideihin. Lupasin Anthemille korvaukseksi kevään korvilla jotain todella kivaa tilalle...

Painava satula

Kuntokurssi saavutti tavoitteensa ja Giant pääsi mallin mittoihin tiukassa aikataulussa. Se on kaikkien aikojen kevein maastopyörä meillä ja ensimmäinen, joka alittaa ajokunnossa polkimineen 9 kilon rajan.

Mitä se keveys sitten kustantaa?

Alkuperäinen aihio maksoi Hibiken tarjouksessa 999 euroa, siitä ylimääräiset osat myymällä keulan, rungon, ohjainlaakerin ja muutamien pienosien hinnaksi jäi ehkä aavistuksen yli 600 euroa. Kiekkosetti oli jo valmiiksi hankittu Anthemiin, mutta se muodostaa niin ison osan kokonaishinnasta, että siitä lisätään 549,90 euroa. Kammet ja muut samassa paketissa tulleet osat kustansivat yhteensä 599,75 euroa. Eastonin ohjaustangon ja XTR-pakan ostin käytettynä paikalliselta ajokaverilta, joten niistä laitettakoon 100 euroa. Specializedin pulloteline kustansi 15 euroa ja renkaille voisi laskea hinnaksi noin 80 euroa sisuskumeineen. Vaikka kotoa löytyneille vanhoille osille ja pientarvikkeille laskisi hintaa noin 100 euroa, niin silti jäädään vielä alle 2000 euron.

Aika tarkasti pitäisi syksyn alelaareja koluta, että löytäisi vastaavan tasoisen pyörän samaan hintaan. Osienkin pitäisi olla vieläpä varmatoimista, kisakelpoista perustavaraa, ilman todella arvokasta AX Lightness -osastoa tai toisaalta nimetöntä, ehkä aavistuksen epävarmaa kiinankuitukikkailua. Viimeisimpien säätöjen jälkeen Giant on todella kepeä, nopea ja varsin sopiva käteen. Olen siis erittäin tyytyväinen lopputulokseen!

Jari-Matti Latvala -tyyppinen pysäköinti peltoon


p.s. Koska pyörästä karisi kilot noin helposti, kuskia sietää vähän palkita...

Mmm... mustikkaa ja valkosuklaata

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Jotain sinistä...

Voisinks mä olla se sulle, se tunne? 
Anna mun olla syypää sun hymyyn.
Mul on kaikki mitä sä tarttet, mä näytän hyvält sua varten. 
Anna mun olla syypää sun hymyyn.


Joskus elämässä tulee vastaan tilanteita, joita ei voi järjellä selittää. Liekö sitten syynä se, että aloitin maastopyöräilyn jäykkäperäisellä aikanaan, vai että tykkään vieläkin ulkoiluttaa cyclocross-pyörää "väärillä" poluilla, tai jokin muu kiero mieltymys. Tämä tarina ei ole jatkoa erilaisten pyörätyyppien vertailuille, vaan tämä on julkinen riemunkiljahdus aikuiselta ihmiseltä, joka löytää lapsellisen ajamisen riemun saatuaan uusia leluja.

Ja sitten se uusi lelu: Giant XTC Alliance, vuosimallia 2010. Uusi, sininen, puoliksi kuitua (yläosa) ja puoliksi alumiinia (alaosa), kevyt, mutta todella mukava takapuolen alla. Löytyi saksalaisen nettikaupan alennusmyynnistä. Niin ja muistinko mainita, että se on sininen?

Pakettiin kuuluivat normaalit perushyvät osat, mutta koska olen jo muutaman vuoden kuulunut SRAM-leiriin ja vino pino kevyttä putkiosaa odotti uutta pyörää kotosalla, päätyi pyörä ennen ensimmäistäkään testiajoa purettavaksi ja uudelleen kasattavaksi yli kaksi kiloa kevyempänä. Ensimmäiset 300km on jo ajoa takana ja pyörä alkaa istumaan käteen, pientä säätöä ja hankintoja tosin tarvitsee edelleen tehdä: satula ja tolppa ovat lainassa sinkulasta, kammet ja polkimet ovat lainassa Anthemista ja jarrut ovat perheen varajarrut, eli Avidin mekaaniset levyt. Painoa tällä hetkellä on 9,2kg polkimien kanssa, mutta jarrujen ja tolpan vaihtamisen jälkeen olisi tavoitteena päästä kahdeksalla alkaviin lukemiin.

Osat:
Runko Giant XTC Alliance (S-koko)
Keula FOX 32 FIT RL100
Ohjainlaakeri FSA
Stemmi Ritchey WCS 100mm / 25,4mm
Ohjaustanko Easton EC90
Satulatolppa Thomson Elite
Satula Selle San Marco Aspide Glamour
Vaihdevivut Sram X-9
Etuvaihtaja Shimano Deore
Takavaihtaja Sram X-0
Kammet Shimano XTR, 28-38 TA Specialites -rattailla
Jarrut Avid BB7 Mountain, Speed Dial 7 -kahvoilla ja Hope Mono Mini 160m/140mm levyillä
Kiekot DT Swiss 240s + NoTubes ZTR Podium MMX
+ Sapim CX-Ray
Renkaat Schwalbe Rocket Ron 2,1", Furious Fred 2,0"
+ Schwalbe XX-light sisurit
Polkimet Look Quartz

Joku tarkkasilmäinen saattaa huomata, että ohjaamon ja kiekkojen osalta pyörä muistuttaa aikaisemmin esittelemääni Anthem X:ää todella paljon. Anthem päivittyi samalla ohjaamon osalta kevyellä kuituraiserilla ja lyhyemmällä (ja kevyemmällä) Syntacen F99 -stemmillä, joten stemmi ja tanko olivat vapaat uuteen pyörään. Kiekkojen osalta kevyemmät kiekot päätyvät aina siihen pyörään, jossa niille sillä hetkellä on käyttöä eniten. Tällä hetkellä tosin säästelen niitä ja ajan pitkää lenkkiä vanhoilla kiekoillani ja pistosuojatuilla Schwalben Sammy Slickeillä.



Ja sitten sitä ajamisen riemua, voi pojat! Runko suodattaa pienet epätasaisuudet pois ja samalla kuitenkin kiihtyy kuin pieni eläin. Helpoilla poluilla ja sorateillä pyörä on juuri parhaimmillaan, yllyttäen spurttaamaan ylämäkiin ja avaamaan kaasua jokaisesta polunmutkasta. Tämä on siis täydellinen sunnuntaipyörä - valintani pitkälle eeppiselle maastopölhöilylle, jossa pakataan reppuun evästä ja lähdetään etsitään uusia polkuja kaukaa kotoa palaten vasta illan viilentyessä ja ilta-auringon häikäistessä silmiä.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Syypää sun hymyyn

Viime viikolla tapahtui pyöräilyharrastuksen parissa enemmän kuin useampana kesänä yhteensä. Ensin pääsin lyhyehköllä varoitusajalla Eurobike-messuille mukaan uutuuksia ihailemaan, tuliaisina oli 4 kiloa esitteitä ja lehtiä, sekä muutama sata kuvaa. Reissu oli vallan mainio, vaikkakin rankka. Ensimmäisenä aamuna herättiin neljältä, jotta ehdittiin messuille ennen aamuruuhkaa ja toisena päivänä sitten istuttiin ruuhkassa pari tuntia. Jalat ja selkä olivat aika tiukilla, kun käppäilin hallista toiseen ja ihmettelin kuidun ja bling-alumiinin määrää. Vähän yli 1200 näytteilleasettajaa, 13 isoa hallia ja aula+ulkotilat päälle - työkaverit kertoivat, että kyseessä on isoimmat messut tungettuna pienimpään tilaan.

Jo ensimmäisenä iltana reissussa pärähti tekstiviesti puhelimeeni: "laatikossa oli lappu". Tiesin heti, mistä oli kyse ja valtuutin Kimmon heti paikalla hakemaan paketin postista. Siellä kun oli jotain pientä ja sinistä, jota olin odottanut pari viikkoa saapuvaksi. Giant XTC Alliance, vuosimallia 2010.

Torstaina yöllä kotiutuessani piti heti ensimmäisenä mennä katsomaan, minkälainen fillari paketista olikaan löytynyt. Varsin nätti tapaushan se oli, tosin selkeästi pienen laihdutuskuurin tarpeessa 11,13kg painoisena. Alkuperäiset osat kun olivat peruskauraa ja itselläni oli kuitutankoa ja kevyttä stemmiä odottamassa. Perjantaina työpäivän jälkeen sitten kipaisin kaupasta pari asennusolutta ja aloitimme pura-ja-kasaa -operaation. Kun liki kaikki osat kävivät vuorollaan punnittavana, kesti operaatio nelisen tuntia ja vihdoin illalla kympin aikaan pääsin ensimmäiselle lenkille korttelin ympäri. Hymy oli leveä ensimmäisestä polkaisusta lähtien.

Ja miksikö kolmas maastopyörä? No, kisakireätä jäykkistä oli ollut jo ikävä. Anthem X on erittäin hyvä pyörä, edelleen se paras valinta ryppyisille poluille, mutta joissakin kisoissa täysjoustosta ei vain ole ollut hyötyä. Joten, miksikäs ei?

Viikonlopun aikana osat hakivat paikkaansa ja pyörä keveni entisestään, yhteensä yli 2kg alkuperäisestä. Tarkempaa speksiä ja kuvia tästä operaatiosta seuraa lähiaikoina...

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kajaani - Tempoa ja tasatonneja!

Eilen tuli poikettua Kajaanissa - ja kuten niin monta kertaa aiemminkin - hapokasta ja hauskaa oli jälleen. Aamupäivällä reuhattiin 26 kilometrin harjoitustempo Koutaniemessä ja iltapäivällä "palauttavat" maastot pitkin Kajaanin metsiä.

Työviikon päätteeksi perjantaina kotiinpaluu oli vähän venähtänyt, ei tosin aivan siitä yleisimmästä syystä, vaan tällä kertaa ihan polkulenkillä. Tikkalan Arto oli ohikulkumatkalla ja kävimme työpäivän päätteeksi katsastamassa oululaisia polkuja. Kun kerran kummallakin oli ajohaluja, niin suuntailimme Kalimenojan vartta Jääliin, sieltä Laivakankaan kautta Kalimeenharjulle ja Isokankaan ja Hiukkavaaran läpi Oulun keskustaan ja Koivurannan kahvioon hyvin ansaituille pullakaffeille ilta-aurinkoon. Tehokasta ajoaikaa 4.20 ja liki 80 kilometriä matkaa. Ei aivan järkevin mahdollinen tapa valmistautua seuraavan päivän aika-ajamiseen, mutta hauskaa oli koko ajan, kiitoksia Artolle lenkkiseurasta!

Ja kyllähän sen sitten aamulla huomasi, että oli tullut vähän suditeltua edellisenä päivänä. Lämmitellessä oli jo kovastikin tukkoista ja kun reitti lähti vielä kolmen kilometrin mittaiseen nousuun, niin homma oli aikalailla paketissa jo siinä vaiheessa. Minuutin takamatkalta lähtenyt Kejo tuli vähän ennen viittä kilometriä kiinni ja loppumatka oli melkoista kituuttamista. Jos viikko sitten Sangin mestaruustempossa jo oli vähän takkuista, mutta sain kuitenkin kympin puristettua 320 watin keskitehoilla, niin Koutaniemellä oli tyytyminen 294 watin keskiarvoon. Lisäksi, kun olin jo ehtinyt purkaa aika-ajotangot pois Storckista, niin tuolla normaalilla maantiesetupilla otti sitten vielä lisää takkiin. Loppuaika 41.26 ja 6 min 39 sekuntia Kejolta tukkaan ei hirveästi hurraahuutoja nostattanut. Mutta tulipa rypistettyä kuitenkin tuollainen hyvän mittainen vk-veto, ehkä se sitten näkyy syksymmällä krossikahinoissa.

Samalla kuitenkin tuli myös ilonaiheita, kun Storck sai omimmassa elementissään - maksimaalisen kurjuuden tuottajana - ollessaan kunnian olla kymmenentuhannen kilometrin kerhon 5. jäsen ja vieläpä selkeästi nopeimmin kyseisen rajapyykin rikkonut sellainen. Aikaa meni vain vähän vajaa 2 vuotta ja 4 kuukautta! (Aiemmat kunniamaininnan saaneet voit luntata Salsan juhlatekstistä)

Storckin tarina alkoi oikeastaan kevään 2010 Ronde Van Vlaanderenista, kun ajoin ensimmäistä kertaa koko matkan, silloin 258 km, läpi Ridley Supercrossilla ja krossirenkailla. Siinä matkan aikana ehdin ihailemaan monenmoista maantiekulkinetta ja tulin lopulta siihen tulokseen, että koska maantiepyöräily on aivan oma lajinsa, tarvitsee se myös aivan oman pyöränsä. Kevään harrasterahasto oli aika niukissa osittain tuosta reissusta johtuen, mutta silti sain Helin puhuttua ympäri suunnitelmaan mukaan. Tosin sillä tavalla, että ostaisin rungon ja nykisin krossarista osat irti kesäksi ja kokeilisin näin, miltä se homma tuntuu.

Rungon etsiminen ei ollutkaan sitten aivan helppoa hommaa, kun piti etsiä sopivan korkeaa, mutta toisaalta aika lyhyttä runkoa, jotta se sopisi omiin mieltymyksiin parhaiten. Aika loppusuoralla todennäköisimmäksi hankinnaksi nousi vuoden vanha Trekin Madone, mutta se sai projektin ohjausryhmältä tylyn tuomion: a) Jos runko maksaa mansikoita, siinä pitää lukea jotain muuta, kuin "Trek" b) Kauanko oli odotettavissa, että ajaisin sellaisella raamilla, millä joka toinen vastaantuleva maantiesetä hinkkaa näillä nurkilla ja c) se olisi ollut valkosininen, mitä tähän mennessä ei ole nähty minun runkojen värimaailmassa, joten sikälikin oletettu elinkaari kuulosti varsin lyhyeltä.

En siis saanut lupia Trekin ostamiseen, joten parin saunaoluen jälkeen piti palata internetin ihmemaailmaan ja lähteä merta (tässä tapauksessa Itämerta) edemmäs kalaan ja Saksan maalle. Jotenkin Storck oli jo aiemminkin herättänyt tiettyä kunnioitusta kuitukamppeiden valmistajana ja kun huomasin, että mallistosta poistumassa olevaa Scenario C1.1:stä voisi saada kohtuulliseen hintaan, niin pistin kokeeksi S-Tec Sportsiin sähköpostia aiheesta. Vähän aikaa tinkasimme pakettia kasaan ja huhtikuun lopulla laatikko saapui Kempeleeseen.

Ensimmäinen versio oli kieltämättä vielä hieman rujo kokonaisuus, kun se oli kasattu aivan kaikesta mahdollisesta, mitä kämpän nurkista löytyi. Oli varmasti jotain lainattua, jotain omaa, jotain sinistä ja jotain uutta. Maastopolkimetkin oli vielä tuossa vaiheessa, onneksi siskonmies jelppasi sen verran, että sain Time RXS:t myöhemmin kesällä käyttöön...

Storck Scenario versio 1

Hiljaa hyvä tulee ja niin tässäkin touhussa. Kesän verran bongailin käytettyjä osia ja niin sitä alkoikin löytymään kiekkoa, tankoa, stemmiä ja vaihteita. Lopulta piti tilata vähän uuttakin ja laittaa kahvoiksikin SRAM Redit, kun tuota punaista sarjaa oli jo kertynyt muutenkin kohtuullisesti. Nyt pari vuotta myöhemmin rojekti alkaa olemaan melko hyvässä vaiheessa ja onhan se erittäin nautinnollinen ajettava! Eihän raami sinänsä mikään kevein mahdollinen ole, mutta erittäin miellyttävä ajaa. Ja kyllä tuo silti riittävän lähelle painuu UCI:n sääntörajaa, joten ei hätää siinäkään suhteessa...


Storck vuonna 2012
Storck Scenario C1.1:


RunkoStorck Scenario C1.1 (62cm, v. 2009)
KeulaStorck Stiletto Aero
OhjainlaakeriAcros integrated
StemmiRitchey WCS 4 Axis 120mm
Ohjaustanko3T Ergonova Team
SatulatolppaKCNC Ti Pro Lite
SatulaSpecialized Toupe 143
VaihdevivutSram Red
EtuvaihtajaSram Red
TakavaihtajaSram Red
KammetSram Red 175mm (50/38 rattailla)
KeskiöSram Red GXP
TakapakkaShimano Ultegra (12-23)
JarrutSram Force
KiekotFFWD F4R DT 240S -navoilla
RenkaatVittoria Corsa Evo CX 21mm 
PolkimetLook Keo Power




lauantai 11. elokuuta 2012

Pala rauhaa

"No liikaa meteliä mahtui viikkoihin edellisiin
nyt korvat piippaa, mieli vajoo ajatuksiin sekaviin..."


Onpahan ollut hässäkkää. Loman loputtua työmaalla on ollut isoja toiveita täytettäväksi ja sitten vielä päälle oli Syöte MTB:kin, mikä onnistui aivan loistavasti. Teettihän se hommaa jo etukäteen, eikä varsinainen tapahtumapäiväkään mikään kovin kevyt ollut. Kun jo aamukuudelta lähtee juosten tarkistamaan rataa ja illalla kahdeksalta on vielä samat märät nastatossut jalassa, niin kyllähän sitä tietää menneensä. Kaverin matkailuautolta hain lainaksi sentään kuivan paidan ennen starttia, sekin tuntui luksukselta, kiitoksia Markulle!

Illalla olisi jo pitänyt tajuta, että jalat sohvalle, lähetys Lontoosta auki ja tölkki Sandelsia kouraan. Vaan jokin sisäinen succis huuteli, että kamat kasaan, kotia kohti ja seuraavana päivänä Nivalaan ajamaan kilpaa maratoncupin kisaa. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt oppia, että jos se tuntuu huonolta idealta, niin se myös hyvin todennäköisesti on sitä. Ja olihan se. Kisapäivänä aamukuudelta väsytti aivan valtavasti, silmät ristissä roudasimme pyörät autoon, unohdimme ison osan kamppeista ja ajoimme Nivalaan. Turvallista matkaa toivottaa Liikenneturva.

Nivalan rata edustaa tätä nykymuoti-fillarifoorumimaratonia. Mitä enemmän reitille saadaan tungettua kiveä, juurta ja muuta jumppaa, sitä enemmän se on kuulemma "oikeaa" maastopyöräilyä. Itse en ole tuosta kovin innostunut, kun tuloslista saadaan kyllä aikaiseksi pienemmälläkin hakkaamisella. Vähän sama, kuin maastohiihtoon pitäisi saada kumparelaskua, suurpujottelua sekä muutama umpihankipätkä väliin, jotta se olisi "oikeaa" maastohiihtoa. Itsekin tykkään lenkeillä käydä ajamassa melko patikkoisia pätkiä, mutta kisavauhdissa vähempikin riittäisi. Saapa nähdä, jos suuntaus oikein vahvasti jatkuu, niin saattaa tulevina kesinä maracupin kisat jäädä vähiin ja keskityn muihin startteihin.

No, se siitä. Mutta, kun tuohon Nivalan kivikkojuurakkopieksämiseen lisätään puoli metriä vettä ja väsynyt kuski, niin eihän siitä mitään hyvää seurannut. Tulin varovasti ekan kierroksen pois, pakkasin vähin äänin kamat autoon ja poistuin paikalta. Kotiin päästyäni jatkoin siitä, mihin olisi pitänyt heti aamusta päätyä. Miesten tennisfinaali auki ja sohvalle seljälleen. Nukkumatti haki nopiasti omansa pois ja olin palannut lähtöruutuun.

Koko seuraava viikko on sitten ollutkin melko nahkeaa. Maanantaina kävin kevyen terapialenkin Salsalla pitkin Pohjois-Oulun polkuja ja se tuntuikin aika ok:lta, mutta kun keskiviikkona yritin kymppitempoa Sangilla ja olisi pitänyt revittää vähän kovempaa, niin ei mihinkään. Kun torstain ympyrälenkilläkin jätkä oli jäässä, niin henkisesti, kuin fyysisestikin - sisäisesti ja ulkoisesti, niin päätin, että tänä viikonloppuna ei kosketakaan fillareihin. Storck nurkkaan, kevyesti kamoja reppuun ja Kuusamoon evakkoon.

"Mä tarviin tän hetken, tarviin tän hiljaisuuden..."

Hitto, kuinka hienoa. Heli ja Anoppi ovat jossain metsässä väistelemässä karhuja ja keräämässä marjoja pakastimeen, radiosta tulee jotain leppoisaa höpötystä, jääkaappi on täynnä ruokaa ja käsky kävi, että kaikki pitää syödä pois. Jos ottaisikin tästä selkeästi kevyemmän jakson ja seuraavan kerran käskyttäisi elimistöänsä vasta viikon päästä Finlandiassa. Siellä kuitenkin saadaan ajajat järjestykseen ihan ajamalla, eikä tarvitse kolistella neljää tuntia kivikossa. Nähdään siellä!


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Lepäilyä XC SM:ien jälkeen

Kouvolan XC SM:t tuli ja meni. Rata oli mainio ja reissu meni omalta osalta suunnitelmien mukaan, sama sijoitus kuin viime vuonna ja ehdin vielä viimeiselle kierrokselle ennen kuin kärkikaksikko tuli maaliin. Kova rypistys kuitenkin sai aikaan sen, että selkä ja kurkku kipeytyivät taas. Tämä viikko onkin menty enemmän kevyttä treeniä tehdessä ja lepäillessä. Vaihdoin jopa krossariin maantiekiekkojen tilalle krossikiekot ja kävin kellottamassa Iinatin kivituhkabaanaa vesisateessa.

Eilen pääsin taas pitkästä aikaa pyöräsuunnistamaan iltarasteille. Kiimingin Urheilijoiden rastit Jäälin Laivakankaalla ovat aina olleet varsin pyöräilijäystävällisiä, kartasta on löytynyt oikeat uramerkinnät, rastit ovat olleet läpiajettavia ja reitinvalintojakin on päässyt jonkin verran miettimään. Edellisen kerran kaivoin karttatelineen esille toukokuun alussa Maikkulan iltarasteille, joten "pienen" tauon jälkeen oli kiva herätellä sisäistä kompassia. Koska Anthemin joustokeula oli Fillariosa.fi:lla parin päivän huolto- ja säätöreissulla,  päätyi suunnistusfillariksi tällä kertaa sinkulani Santa Cruz Chameleon. Pelkästään karttatelineen viritteleminen Kameleontin hiilikuitu-riseriin oli oma operaationsa, en taida tehdä tuota kovin nopeasti toista kertaa, vaikka lopulta se istuikin ihan mallikkaasti paikalleen (ja jopa pysyikin "vauhdissa" mukana).

Rasteilla onnistuin pummaamaan pari minuuttia jo pelkästään ensimmäisellä, lyhimmällä rastivälillä. Kartan 1:12500 mittakaava teki tepposet ja lähdin "oikaisemaan" väärää kautta. Seuraavat rastivälit menivätkin jo pienemmillä pummeilla, eli perinteisillä "oliko se tuo risteys", "täh, missä se on, ai täältä lähtee joku toinenkin ura", kunnes sitten lähdin hakemaan rastia numero 6. Ensin tyytyväisenä kadenssi 120 sillä ainoalla vaihteella yhteen suuntaan, tien mutkassa jarrut pohjaan ja tiukka vasen. Yhtäkkiä nousee hiekkakuopan laita vastaan ja polku loppuu. Ja taas luetaan karttaa. Ja käännytään ympäri, ajetaan melkein sama matka takaisin, käännytään umpeenkasvaneelle metsäpolulle, päädytään hakkuuaukealle, jonka kautta vihdoin ja viimein löydetään rasti. Kotona sitten huomasin, että kyllä, siihen karttaan oli merkitty sekä se hiekkakuopan laita, että hakkuuaukea, jossa rasti oli metsäkoneuran varrella. Ja että sieltä hiekkakuopan laidalta olisi mennyt parempi reitti, tulin sitä kautta pois rastilta. Samanlaista sekoilua harrastin myös viimeisellä rastilla, ensin hiekkakuoppa väärää (=pidempää ja hitaampaa) kautta ympäri ja vähän aikaa ihmettelyä ja sen jälkeen vasta oikealle uralle. Ilman laseja kun noita pieniä yksityiskohtia ei kartasta vauhdissa erottanut.

Note to myself: kannattaisko hommata piilarit suunnistamista varten?

Tuosta huonosti menneestä pyöräsuunnistamisesta sisuuntuneena vaihdoin jalkaani Icebugit ja lähdin tuulettamaan päätäni ja keuhkoja C-radalle. En ole kovin hyvä pitämään kompassilla suuntaa umpimetsässä, joten C-radan vaikeustaso (joskus myös B) on minulle riittävä, juoksen rastivälit metsänlaitoja ja polkuja/teitä pitkin, harvoin edes kaivan kompassia paidan taskusta esille. Juostessa suunnistaessa kartan lukeminen on helpompaa: mittakaavana on 1:10000 ja kartan saa vaikka aivan nenään kiinni. Tällä radalla ainoastaan kaksi rastia yritti piilotella vähän pidempään, muut löytyivät varsin helposti. Hupaisana yksityiskohtana: viisi yhdeksästä rastista taisi olla rastimääreen mukaan kiven vieressä.

Seuraavaksi onkin sitten vuorossa Syöte MTB:n järjestelyihin osallistuminen. Tapahtumahan on jo viikon päästä ja vielä on jonkin verran hommaa tehtävänä...

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Joupiska XCM - Lokakuussa ne heinät ei enää kuki...

Kävimme eilen Seinäjoella Joupiskan MTB maratonilla kääntymässä. Edellisestä maratonista on jo reilu kuukausi aikaa, joten kisareissulle oli kiva päästä. Seinäjoen reitti on ollut useana vuonna mukavan haastava, soratiepätkät rytmittävät mukavasti kinkkisempiä polkurypistyksiä. Seinäjoen maasto on semmoista, että kuivalla kelillä reitti on aivan unelma, mutta kosteammalla kelillä työtä saa tehdä koko rahan edestä. Tänä vuonna reitti oli sitten taas kosteamman sorttinen.

Viikolla odotukset kisan suhteen olivat katossa ja kaikki tuntui menevän aivan putkeen. Sunnuntaina aikainen aamuherätyskään ei häirinnyt, kun autossa vuoron perään otimme pienet nokoset. Kelikin oli mitä mainioin, puolipilvinen keli, mieto tuuli ja reilu 20 astetta lämmintä. Keskimäärin toisella meistä on aina kisan jälkeen hyvät fiilikset ja toinen epäonnistuu pikkuisen. Alkuodotuksissa eilisen piti olla minun päiväni, mutta toisin meni.

Lämmittelyssä ihmettelin tahmeata oloa. Syke nousi hyvin ja kroppa tuntui valmiilta kisaan, mutta silti hengitys tuntui raskaalta ja olo oli lievästi vetelä. Epäilin ensin hiilaritankkauksen tekevän tepposia, lauantaina kun tuli nautittua synttärikakun lisäksi kaikkea muutakin herkullista hieman yli oman tarpeen. Astman suhteen tänä kesänä olen ottanut varman päälle ja pitkään aikaan ei ole hengityskään vinkunut, saati kohtausta tullut. Varotoimenpiteenä otin ennen starttia kuitenkin lääkeannoksen, ettei kisan tiimellyksessä kohtausta tulisi, pieni etiäinen kun kuitenkin pään sisällä kuiski.

Starttiviivalla olo oli levoton. Päätin aloittaa vähän rauhallisemmin, jotta kroppa ehtisi paremmin mukaan touhuun. Ensimmäisissä mäissä kuitenkin keuhkoputket kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta tajusin asian vasta ensimmäisten polkujen jälkeen, kun olin täräyttänyt suoraan muutamaa kiveä päin, meinannut kaatua pari kertaa ja muutenkin kiroilin huonosti sujuvaa ajoa. Siinä vaiheessa kädet ja jalat olivat aivan hapoilla, ilmaa kun sai haukottua vain pieninä annoksina. Olo oli kuin pilli suussa olisi ajanut, vaikka kuinka yritti palkeita pumpata, niin vasta reilusti aerobisen kynnyksen alle menevillä sykkeillä alkoi hapen saanti riittämään etenemiseen. Ensimmäisen kympin taisteltuani päätin ajaa puolimaratonin verran reittiä läpi ja keskeyttää sen jälkeen. Sorateillä ajelin rauhallisesti ja yritin saada hapot pois kropasta ja poluilla hain ajotaitoani takaisin.

Loppujen lopuksi tuon pidemmän lenkin rauhallisesti ajaminen puhdisti mukavasti pään sisältöä ja samalla poisti kertyneitä happoja kropasta. Päänsärky oli maalialueelle päästessäni kohtuu kova hapenpuutteen takia, palleaa ja keuhkoputkia särki huohottamisesta ja yskitti, mutta silti olo oli jo melko ok. Syyllinen tuohon astman riehaantumiseen taisi olla heinän siitepöly, jolle olen eniten allerginen siedätyshoidosta huolimatta. Oulun korkeudella heinän kukinta on vasta aluilla, mutta Seinäjoella se oli jo kohtalaista. Vuorokausi jälkikäteen tuo yskä ja keuhkoputkien kipu on vieläkin seuralaisena, mutta eiköhän sekin suolapiipun avulla helpota parissa päivässä.

Ensi viikonloppuna Kouvolan Mielakassa järjestetään maastopyöräilyn SM-kilpailut, siellä on ennakkotietojen perusteella luvassa kohtuu mäkinen reitti. Kierroksella nousua on luvattu 183 metriä, joten naisten kisassa on luvassa hulppeat 915 metriä nousua 23,9km kisassa. Varsin rapsakka rata, jos radalla on pituudessa saman verran nousua ja laskua, niin 4,8km pitkän radan puolikkaalle jaettuna tuo nousumäärä tekee keskimääräisen 7,6 prosentin nousukulman. No, onneksi alamäkiäkin kierrokselle mahtuu, joten pelkkää nousemista ei ole tiedossa. ;-)

Täytyy toivoa pientä tihkusadetta kisaviikonlopulle, että pysyy nuo siitepölyt kurissa. Kuten Kimmo eilen kotimatkalla autossa totesi, lokakuisessa räntäsateessa ei kuki enää mikään. Onneksi minun tapauksessani heinät on se viimeinen (ja pisin) riesa, sitten alkaa jo helpottamaan.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Onko vehkeiden koolla väliä?

Ennen internetissä kiersi tosiasia, että 80mm riittää Suomessa, nykyään sitä sitten väännetäänkin siitä, riittäkö 26 tuumaa, vai pitääkö olla 29? Vai kenties jotain siltä väliltä. Hyvä kysymys 2012 Tahkon kertomuksen kommenteissa sai meidät miettimään tätä aihetta vähän tarkemminkin. Olemme molemmat jo ehtineet kokeilemaan muutamaakin erilaista ratkaisua, alla meidän mietteitä niistä.

26" jäykkäperäinen?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Marin Muirwoods, Cannondale M600, Rossin Singlespeed, Cannondale 1FG, Orange P7, Canyon Ultimate CF)
Ensirakkauteni maastopyöräilyyn syttyi 1990-luvun loppupuolella, jolloin jäykkäperäiset fillarit olivat se juttu, joustoa oli 60-80 millin kieppeillä, tangot kapeita ja nousukahvat kivan värisiä. Se rakkaus on ehkä ohjannut kalustovalintojakin aika kovasti sen jälkeenkin ja olen vahvasti sitä mieltä, että keveän 26-tuumaisen jäykkiksen aika ei todellakaan ole ohi. Vähän sattumankin kautta löytynyt Cannondale M600 oli ensimmäinen jäykkis, millä ajoin oikeasti kisaa ja se oli aivan oikeasti jäykkä - keulaa myöten. Se oli myös yksi keveimpiä maastopyöriä, mitä minulla on ollut ja kiipesi mäkeen todella hienosti. Toisaalta se jäykkyys sitten myös ajoi minut kokeilemaan täysjoustoa kisakäytössä melko nopeasti ja jäykkäperäiset jäivät pitkäksi ajaksi vain harrastepyöriksi, useimmiten yksivaihteisiksi sellaisiksi.

Pienirenkaisen pyörän edut ovat eittämättä siinä, että se on huomattavasti ketterämmän oloinen tiukoissa paikoissa, mutta ajaminen on ehkä paikkapaikoin hieman tökkivämmän tuntuista, kuin nykyään isopyöräisillä. Toisaalta 130-millisellä keulalla ja melko loivalla ohjauskulmalla ollut P7 meni monesta sellaisesta paikasta läpi aivan heittämällä, mitä en vieläkään ole kokenut edes isopyöräisillä. Eli jyrkkä ohjauskulma yhdistettynä pieneen kiekkoon oli minulle se suurin ongelma. Varsinkin kun metrisistä jaloista johtuen painopiste on kohtuu korkealla.

Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: Kuwahara Explorer, K2 Razorback HT, Nishiki Maniac, Giant ATX 880, Santa Cruz Chameleon)
Kuten Kimmollakin, harrastus alkoi jäykkäperäisellä pyörällä. Ostin opiskelukaverin vanhan Kuwaharan, johon laitettiin Cannondale P-Bone keulaksi, eli täysjäykällä mentiin silloin. Kuwaharaan yritettiin laittaa joustokeulaakin paikalleen, mutta geometria olisi mennyt vähintäänkin kummalliseksi, joten siitä luovuttiin ja päätettiin hankkia myöhemmin runko, johon joustokeula istuisi kunnolla. Fillari-lehden torilta löytyi käytettynä kokonainen K2 Razorback, joka täytti muutenkin kaikki haaveet maastopyörästä, joten Kuwahara jäi kaupunkisinkulaksi ja K2 harraste- ja kisakäyttöön.

K2:lla ajoin ensimmäisen Tahkon läpi ja kokeilin myös paikallisia XC-kisoja. Vähän sen jälkeen, kun Kimmo oli hankkinut ensimmäisen täysjoustonsa, aloin minäkin haaveilemaan sellaisesta. Kun Pyörä-Suvalalta löytyi hyvällä alennuksella sopivankokoinen Trek Fuel 80, niin hankin sellaisen. Se kokeilu ei mennyt aivan putkeen, joten parin vuoden jälkeen olin valmis palaamaan takaisin jäykkäperäisten pariin. Siitä lisää vähän myöhemmin...

Purimme Trekin, myimme rungon ja aloimme etsimään sopivaa jäykkäperäistä raamia tilalle. Ensimmäinen sopiva vaihtoehto oli uusi Nishiki Maniac, jonka ympärille rakensimme seuraavan pyörän. Tällä pyörällä löysin taas takaisin vanhan polkujenlukutaidon, keksin uudelleen sen tavan päästä kivistä ja juurista läpi ja sain vanhan ajamisen riemun takaisin. Nishiki oli erittäin hyvä ratkaisu, mutta kun Helsingistä löytyi käytettynä melko kevyt Giantin jäykkäperäinen runko, missä mitatkin natsasivat, niin sehän oli saatava. Olihan se vielä oikean värinenkin...

Giantin kanssa kisaliekki syttyi sitten ihan tosissaan. Kun vielä samaan aikaan lenkkeilykin alkoi tarttumaan jalkaan, niin tämän jäykkiksen kanssa koimme erittäin hienoja hetkiä. 2007 olin Tahkon 120 kilometrillä kolmas ja 2008 maratoncupin kokonaispisteissäkin päädyin kolmanneksi.

26-tuumaisen jäykkäperäisen edut ovat käsiteltävyydessä ja ketteryydessä. Enkä olisi ikinä oppinut ajamaan polkuja nykyisellä tavalla ilman jäykkäperäisellä saatua oppia. Jäykkäperäinen myös kiihtyy keveämmän oloisesti, kuin täysjousto, mutta lempipaikoissani, eli nopeissa laskuissa ja kivikkojuurakkopoluilla jäykkäperäinen ei armahda sitten yhtään.



26" täysjousto?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Specialized Stumpjumper FSR XC, Santa Cruz Superlight)
Täysjäykän Cannondalen jälkeen aloin speksaamaan täysjoustoa ja tilasin itselleni Specializedin. Jos silloin olisi tunnettu termi "trail-pyörä", niin tuo olisi varmaan ollut jotain sellaista siihen aikaan. Tosin joustomatkat olivat nykymittapuulla melko vaatimattomat - 100 milliä edessä ja 75 takana. Spessu oli jo silloin aivan loistava ajettava, eikä minulla jäänyt siitä mitään huonoa sanottavaa. Kevennyskeiju alkoi kuitenkin kuiskailemaan ja vaihdoin rungon Santa Cruziin, joka ei sitten ollutkaan aivan yhtä loistava laite.

Hain kevyttä, kisahenkistä XC-täysjoustoa ja sellaisen myös sain. Superlight oli parhaimmillaan silloin, kun mentiin aivan täysiä, mutta heti, kun ylämäessä piti heittää pienimmälle eturattaalle alkoi singlepivot keinumaan melko rasittavasti. Toinen häiritsevä piirre oli alamäissä vaivaava takapään lukittuminen ja koiville potkiminen jarrutettaessa. Jotenkin en ikinä saanut Strutsia sellaisiin säätöihin, että sillä olisi ollut hauska ajaa kaikkialla. Vielä kun emäputki oli melko lyhyt ja ohjauskulma jyrkähkö, niin ajoasentokin oli melko naamallaan. Se johti aika usein ohjaustangon yli suoritettuihin maaperätutkimuksiin. Edes etelähämäläinen pitkä pinna ei riittänyt ja aloin ilta toisensa jälkeen näppäilemään netistä jäykkäperäisiä pyöriä.

Ensin hankin yllämainitun Orange P7:n talvisinglespeediksi ja koin jälleen sen jäykkiksellä ajamisen riemun ja niin taloon sai seuraavalle kaudelle tulla jäykkäperäinen Canyon kisapyöräksikin. Hetken aikaa tuntui, että täydellinen kombinaatio oli löytynyt...



Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: Trek Fuel 80, Giant Anthem X)
Hankin Trekin vaiheessa, missä ajotaito oli vasta kehittymässä ja maastokilometrejä varsin vaatimattomasti alla. Alkuodotukset olivat kovat ja alkuun Trek tuntuikin ihan asialliselta laitteelta. Kimmo yritti muun muassa TF Tunedin avustuksella löytää niin keulaan, kuin takaiskariinkin oikeita säätöjä, mutta jokin ei vaan osunut kohdalleen. Trek oli myös varsin painava (n. 3 kiloa lisää K2:een verrattuna) ja jotenkin en löytänyt enää omaa ajotapaani sen kanssa. Pyörä vei enemmän minua, kuin minä sitä. Kun vielä samaan aikaan Kimmo oli vuoden pois kotoa kansainvälistä rauhaa turvaamassa, niin lopulta en enää edes halunnut lähteä ajamaan Trekillä lenkkiä. Kimmon tultua takaisin kotiin palasimme perusasioihin ja takaisin jäykkäperäisiin muutamaksi vuodeksi.

Seuraavaa yritystä kuumoteltiinkin sitten pitkään ja hartaasti - ja se myös onnistuikin sitten aivan eri tavalla. Olin niin ihastunut jäykkäperäiseen Giantiini, että en halunnut missään tapauksessa minkäänlaista kompromissitäpäriä tilalle. Täysjoustolle kuitenkin oli tilausta, kun ajotapa meni rankemmaksi koko ajan samalla, kun vauhti ja lenkkien pituudet kasvoivat. Pitkällisen valintaprosessin loppusuoralle pääsivät Scott Spark, Specialized Epic ja Giant Anthem X

Päädyin Anthemiin, koska pidin sen ulkomuodosta, geometriataulukot täsmäsivät ja linkun toiminnasta löytyi todella paljon ylistäviä arvioita. Lisäksi jouston kaikki osat olivat standarditavaraa, iskunvaimennin on ehkä yleisintä mahdollista kokoa ja linkun laakerit aivan tavallisesta rautakaupasta löytyviä. En ole ikinä ollut erityisen ihastunut kuiturunkoihin ja Giant oli alumiiniversionakin varsin kilpailukykyisen kevyt. Kun se vielä löytyi paikallisesta Joutsensillan Intersportista, niin valinta oli valmis.

Minun mielestä hyvä ja kevyt jäykkäperäinen on aina parempi ratkaisu, kuin melkein ok täysjousto, mutta hyvin rakennettu ja itselle täysin sopiva kevyt täysjousto ei häviä jäykkikselle missään olosuhteissa. Se kiipeää, kääntyy ja kulkee poluilla aivan ylivoimaisesti jäykkäperäiseen verrattuna. Tieosuuksilla tilanne on ehkä siinä ja tässä, mutta en nyt muutenkaan niin paljoa niitä osuuksia rakasta, että voisin tilannetta hirveän objektiivisesti analysoida.

29" jäykkäperäinen?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Gary Fisher Rig, Salsa Mamasita, Singular Swift)
Kuten yllä mainitsinkin, niin Canyon oli jo todella lähellä unelmapyörää. Sitten vaan isot karvaiset sedät pohjoisesta alkoivat huutelemaan, jotta pitäisi kokeilla isompia kiekkoja. Olkoon menneeksi, kaikkea muuta paitsi kansantansseja ja sitä toista juttua voin kokeilla. Jälleen kerran talvisinkula sai toimia ensimmäisenä testipenkkinä ja ihastuin aivan totaalisesti vanhaan violettiin Rigiin. Tärkeimpänä tietysti se, että siitä sai jälleen rakennettua ihan pyörän näköisen pyörän ilman holtitonta spacerpinkkaa ja muita viritelmiä. Mutta oli se myös hyvä ajaa, ei sitä käy kiistäminen.

Löysin jälleen monta sellaista paikkaa, mistä en olisi pienempipyöräisellä edes uskaltanut kokeilla. Varsinkin alamäissä ja ajettavissa dropeissa löytyi luottamusta aivan eri tavalla. Toisaalta, kun Rigin alkuperäiskiekot olivat kohtuu raskaat, niin olin jo monta kertaa menettämässä malttini tavarajunamaisen kiihtyvyyden kanssa. Aiemmasta postauksestani voi lukea tarkemmin Salsan vaiheista, mutta näillä kokemuksilla en ole kyllä luopumassa isoista kiekoista. DHL:n setä on lähipäivinä ehkä tuomassa vielä helpotusta tuon laitteen lievään ylipainoon, katsotaan sitten miten suu pannaan.

Myös kaksyseillä on sama ominaisuus, kuin pienempipyöräisillä - jotkut vaan sopivat omaan käteen paremmin, kuin toiset. Singularia on hehkutettu pitkin keskustelufoorumeita ja sen mitatkin piti sopia erittäin hyvin, mutta jostain syystä minä en löytänyt siitä sitä hienoutta. Meidänkin varaston sisältö saattaisi olla radikaalisti erilainen, mikäli tuo olisi ollut ensikosketukseni kaksyseihin...

Isopyöräisen hienoin juttu on ehkä se, että jotenkin en tunne enää istuvani niin korkealla. Aivan, kuin painopiste olisi tullut huomattavasti alemmas ja sitä myötä myös erilaisten esteiden ylittäminen helpottuu huomattavasti. Toinen hyvä piirre on se, että tällainen keskivertoa isompi kuskikaan ei uppoa pehmeissä paikoissa niin syvälle. Kolmas etu on se, että etupyörä ei kaiva aivan jokaista kuoppaa niin syvältä. Tästä on etua etenkin sellaisilla poluilla, missä on useita korkeita juuria peräkkäin.

Mistään ihmelaitteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Testiratana toimivalla Ellinmaalla en vielä tänäkään kesänä ole onnistunut lyömään vanhaa kakskuutosilla tehtyä pohja-aikaa, kuin muutamilla sekunneilla ja siihenkin löytyy varmasti selitys ennemmin Polarin treenikalenterista, kuin kiekkojen koosta. Minulla ei ole suurestikaan hävittävää pyörän pituuden tai kankeuden suhteen, likemmäs 22 tuumaa korkea runko ei käänny kuitenkaan kovin herkästi millään rengaskoolla. Joten sen vuoksi isompikiekkoinen voittaa tämän vertailun.



Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: -)
Toisin, kuin Kimmo, en ole ikinä omistanut ainuttakaan kaksysiä, enkä varmaan tule näillä näkymin omistamaankaan. Ensinnäkin isot kiekot pienessä rungossa ovat kamalan näköiset. Toisekseen ohjaustanko nousee väkisinkin sellaiseen korkeuteen, että ajoasennon rakentaminen vaatii rajusti negatiivisen stemmin tai droppitangon. Olen käynyt koeajamassa paria eri pyörää ja kummankaan kanssa en tuntenut oloani millään tavalla kotoisaksi. Jotenkin fiilis oli, kuin olisi ajanut kuorma-autoa tai isoa traktoria. Jos itse olen parhaimmillani sellaisissa pikkunäppärissä teknisissä paikoissa, niin en kaipaa pyörää vaikeuttamaan niillä osuuksilla etenemistä.

29" täysjousto?


Kummallakaan ei ole (ainakaan toistaiseksi) kokemusta näistä laitteista, mutta käykäähän vilkaisemassa Tanelin kommentteja aiheesta Sokerimarinadi-blogilta.

Ylläolevat kommentit ovat tietysti täysin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia ja siksi on ehkä tässä vaiheessa hyvä vähän valottaa noita mieltymyksiä. Siinä, missä Heli on parhaimmillaan alamäissä ja teknisemmillä osuuksilla, itse pidän enemmän nousuista ja nopeasti ajettavista pätkistä. Kotimaisista kisaradoista Helin suosikkeja ovat Liedon XC-rata vuodelta 2009 ja maratonradoista Seinäjoki sekä Pyssymäki. Itse taas tykkäsin aikanaan Hämeenlinnan maratonreitistä, nykyisistä Jyväskylä, Tampere ja Kuusankoski ovat suosikkejani. Myös Tähtisadeajoissa on kulkenut aivan mukavasti.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Tahko MTB 2012 - Enemmän duoo ku sooloo

"Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." Jostain syystä tuo vanha lause alkoi pyörimään päässä, kun taas seurasin tuota yhtä hölmöä yli yhdeksän tunnin uurastuksen päätteeksi Tahkovuoren huipulle. Sanotaan että ihminen ei ole tyhmä, jos se tekee virheen - se on tyhmä vasta, jos se toistaa sitä. Ilmeisesti kymmenessä vuodessa ei ole oppi tarttunut vielä riittävästi ja vieläkin sain tehdä ihan täyden päivätyön pysyäkseni Kimmon matkassa 120 kilometrin matkan.

Aikaisemmin olen jo kerran ajanut 120 kilometriä Tahkolla läpi. Silloin loppuaika oli 10,5 tunnin luokkaa ja kotiin tuomisina oli kolmas sija ja iso pytty (mutta ei Buffia, koska sinä vuonna jaettiin paidat, joiden hihojen väristä piti arvata, paljonko oli matkaa takana). Sen jälkeen rata on nopeutunut huomattavasti, mutta tälle vuodelle palattiin taas vähän kohti vanhan ajan mutaisia Tahkoja. Vieläkään ei kahlattu ihan säärtä myöten, mutta nyt sentään sai sukat ja pyörän sotkettua reissussa. 

Eihän mudassa mitään vikaa ole, itse asiassa pidän haastavammista maastoista erittäin paljon, mutta johtuen radan alkupään helppoudesta, pääsee edelle huomattava määrä hieman vaatimattomammalla ajotaidolla varustettua väkeä. Ja, kun ensimmäiset oikeat polut ovatkin sitten mudan kuorruttamia, on radalla romua poikittain, kuin Raatteen tiellä aikanaan. Yritäpä siinä sitten ajaa eteenpäin omaa mukavaa tahtia. Sitten, kun miehet vielä taistelevat otsa kurtussa sijoista 230-320, niin täytyy myöntää että tuli avattua sanaista arkkua pariinkin otteeseen. Lähinnä eniten ärsyttää, mikäli eteen tungetaan aivan väkisin ja heti seuraavassa hankalammassa paikassa ollaan jaloissa. Pahoittelen, mikäli pilasin jonkun päivän huomauttamalla asiasta. 

Juhlavuoden retki oli kyllä muuten aivan hauska. Ajoimme Kimmon kanssa leppoisissa tunnelmissa, ehdimme nauttimaan evästarjoiluista ja nappaamaan vielä muutaman kuvankin muistoksi. Toisella kierroksella meininki muuttui entistä leppoisammaksi. Suunnilleen samaa nopeutta etenevät sedät ehtivät juttelemaan, taukopaikoillakin oli tilaa ja aikaa nauttia antimista ja vaihtaa kuulumisia. Vaikeimpiakin kohtia sai yrittää rauhassa ja muu porukka huomioi yritykset kannustamalla. Pitkästä aikaa Kimmokin malttoi maistella viimeisen huoltopisteen kuuluisia vohveleita. Minä tietysti ahneena pienenä tyttönä söin niitä liikaa ja vatsa kapinoi heti seuraavassa nousussa aiheesta. Mutta hyvää oli!

Viimeinen loppulaskukaan ei internettipelotteluista huolimatta ollut mitenkään erityisen paha, kahden kierroksen jälkeenkin se oli aivan ajettavissa alas jarrupaloja polttamatta. Siispä alas, kunniakierros Tahkolahden ympäri ja rinnakkain maaliin. Pienet ylävitoset ja viimeinkin se Buffi päähän. Sen pituinen se ja suihkuun.

Vuosikymmen Tahkolla on tarjonnut paljon huippuhetkiä ja onnistumisen elämyksiä. Toki myös pettymyksiä on tullut, joskus on tekniikka pettänyt, joskus taas kuski. Viimeisen kierroksen aikana päätimme, että tämä kierros tulee olemaan meidän osaltamme viimeinen vähään aikaan. Maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, että on hyväksi kiertää muutakin, kuin Tahkoa. 

Kinahmilla 2012
Kiitokset kuvan ottajalle!


torstai 28. kesäkuuta 2012

Tahko lähestyy ... oletko valmis?

Tuohan se on pitkään fillarifoorumillakin pyörinyt ikuisuusaihe. Yleensähän kukaan ei ole treenannut yhtään ja tuskin edes uloskaan päässyt, kun on niin paljon ollut kiirettä ja hoppua. Meillä tuntuisi tänä vuonna olevan tilanne vallan toisin päin, molemmat ovat aika hyvässä kunnossa ja ulkonakin olemme käyneet. Juuri H-hetken alla tosin tuntuu, että vähän ehkä tarpeettomankin paljon.

Palautuu, ei palaudu?

Juhannusviikonlopun Saksan reissu on takana ja pari päivää sen jälkeen otimme hyvin kevyesti. Eilen kävimme maastolenkillä, missä teimme perinteistä mäkiharjoitettakin Köykkyrissä. Eli eturinne ylös (n. 1min) ja takakautta alas (n. 1min). Kolme nousua putkeen ja sitten pieni palauttelu. Yleensä teemme kolme sarjaa edellämainitun kaltaista, millä saa jo ylimääräisen energian reisistä hyvinkin lähtemään. Tällä kertaa kaksi sarjaa sai olla tarpeeksi, kun kroppa ei oikein vieläkään reagoinut ärsykkeeseen kunnolla, eikä sitä väsynyttä kehoa kannata loputtomiin kiusata.

Myös yöunien kanssa on ollut vähän heittelyä. Keho käy vieläkin niin kovilla kierroksilla, että meinaa tulla kaikenlaisia mörköjä uniin. Sehän on tuttu piirre myös poikavuosien juhannusten jälkeen, mutta alkuperäinen syy on yleensä ollut aivan toinen. No, lääkkeet ovat kuitenkin aikalailla samat, runsaasti kivennäisvettä ja unta. Kesäloma tulee sikälikin tarpeeseen, että päiväohjelmat voi suunnitella aivan vapaasti pelkästään urheilun ehdoilla.

Maastopyörät on nyt pesty ja valmiina lähtöön. Illalla ohjelmassa on vielä kevyt maantielenkki, sen jälkeen paljon hyvää ruokaa ja keskitymme EM-jalkapallon välieräotteluun. Aamulla sitten romut autoon ja kohti Nilsiää.

Kymmenen vuotta Tahkoa

Tänä vuonna meillä on Tahkolla vielä vähän spesiaalipanosta, kun tulee kymmenen vuotta täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran olimme hotellin pihalla lähtöviivalla. Helin maastopyöräilykokemus oli silloin vielä kohtuu vaatimaton, ensimmäisen oikean maastopyörän hankinnasta oli vasta puoli vuotta aikaa ja sitä aiempi pyöräilyharraste oli ollut lähinnä hyötyliikuntaa kodin ja koulun välillä. Helin jäykkäperäinen K2 Razorback oli kyllä keveä, todistetusti nopea ja hyville tavoille opetettu, edellinen omistaja Päivi Tommola oli pitänyt siitä huolta. Minulla oli alla elämäni ensimmäinen täysjousto, Specialized Stumpjumper FSR, joustoa silloiseen tapaan huikeat 100 milliä edessä ja 75 milliä takana. Levyjarrutkin siinä oli, Maguran Juliet, jotka saivan vanhan liiton XC-ihmisen haikailemaan moneen kertaan kunnollisten V-jarrujen pariin takaisin, onneksi kehitystä on tapahtunut tälläkin saralla paljon nykypäivään tultaessa.

Rengasspekulaatiota ei vielä silloin pyöritelty internetin ihmemaailmassa starttia edeltävää kolmea kuukautta, vaan niillä mentiin, mitä sattui alla olemaan. Helillä oli Nokian Boazobeana F/R:t ja minulla Michelin Hot S:t. Rengasvalinta perustui lähinnä siihen, että Boazot eivät natsanneet enää Specializedin väreihin, joten minä hankin punaiset renkaat ja Heli sai minun vanhat. Siinä kaikki.

Tahko 120 MTB startti 2002

Koko porukka mahtui yhteen starttiin
ja pihalle jäi tilaakin.


Päivä oli kohtuu pitkä ja raskas. Aikaa kuutenkymmeneen kilometriin meni kaikkiaan vähän päälle 8.07 ja iltapäivän ukkoskuurojen vaikutusta reittiin ei enää nykyisten pölyävän kuumien ja kuivien Tahkojen jälkeen osaa edes kuvitella. Kun Heli loppumatkasta työnsi mäkiä sekä ylös, että alas, ajattelin, että nyt se maastoharraste joko alkaa tästä tai sitten loppuu kokonaan. No, aika on näyttänyt, mihin suuntaan mentiin - onneksi.

Ylös Kinahmille

Pieni paussi Kinahmin päällä



Moni asia on muuttunut vuoteen 2012 mennessä. Tänä kesänä mulla on jäykkäperäinen, Helillä täysjousto. Varusteet ovat parantuneet ja onhan sitä kymmenen vuoden aikana käyty vähän lenkilläkin. Vuosijuhlan kunniaksi lähdemme taas taivaltamaan yhtämatkaa, mutta sen verran on saanut kehitystä tulla, että tavoitteena on sama loppuaika, mutta tuplamatkalla. Ja pahasti luulen, että tällä kertaa se en ole minä, joka odottaa siellä laskujen alapäässä...

Specialized Stumpjumper.
Tarkkasilmäisimmät huomaavat yhden
osan, joka on yhä käytössä...

K2 Razorback