sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Lumikko!

Kun ois iso tyttö ja pikkutyttö
enkä tiedä kumman tahtoisin
iso tyttö ja pikkutyttö
enkä tiedä kumman tahtoisin
toinen kaiken kokenut on
toinen on niin viaton
en osaa päättää
menen vaan

Jokainen on varmaan elämässään ainakin kerran joutunut pyörtämään sanansa "en koskaan...", kääntämään takkia ja myöntymään. Minulla se "ei koskaan" oli vielä jokunen aika sitten 29" - eihän 170cm pitkän kuskin kannata sellaista traktoria missään nimessä laittaa, sehän on hidas kääntää, eikä mahdu mutkapoluille kunnolla. Ja 29" täysjoustot, huh! Nehän ne vasta metsäkoneita on pitkine takahaarukoineen, urakkanuppi vain puuttuu ohjaustangosta.

Niin se vaan mieli kuitenkin muuttuu ja takin vuoripuoli pyrkii esille, kun sattuu se oikea kohdalle. Viimeisen kahden vuoden aikana olen koeajanut ja vertaillut varmaan useampaa pyörää, kuin koskaan aikaisemmin, 27,5" jäykkäperäisiä ja täpäreitä, sekä 29" jäykkäperäisiä ja täpäreitä. Ja olin vielä heinäkuussa hyvinkin varma pyöräkuumeeni kohteesta, siis siihen asti kunnes kävin suunnistusreissun yhteydessä Tampereella koeajolla.


Tampereen Sportaxin palvelu yllätti minut kesällä todella positiivisesti! Vaikka Santa Cruzin pyörät ovat enemmän ja vähemmän tilaustavaraa, on heillä liikkeessä erikseen demopyöriä, joita saa lainata kunnon testiajolle. Sportaxin Sami neuvoi suorimman reitin Kaupin kallioille, sanoi, että ei ole turhaa kiirettä takaisin ja ehti vielä lenkin päätteeksi spekuloimaan pitkään eri kiekkokokojen merkitystä ja runkogeometrioita. Sen verran hyvää palvelu oli, että reissun jälkeen pyysimme Vesikon Janilta tarjouksen Santa Cruz Tallboy C -rungosta, valkoisena tietenkin.

Kun kuulosti, että 2015-malliston värejä ei olisi aivan heti saatavilla, jäimme odottamaan kauden loppumista tilauksen kanssa, silloin olisi aikaa rakentaa ja speksata osiakin paremmin. Yllätys olikin melkoinen, kun saimme elo-syyskuun vaihteessa tietää, että speksattu runko oli saapunut juuri Tampereelle. Periaatteessa vaihtoehtona olisi ollut luottaa Matkahuoltoon pyörän toimituksessa, mutta kävin sen verran kuumana, että en olisi malttanut odottaa moista. Onneksi Kimmo tuumasi, että meillähän on vapaa viikonloppu tulossa ja auto tykkää siitä, että sillä ajetaan. Joten lauantaiaamuna varhain heitimme tarvittavat osat kyytiin ja suuntasimme Tampereelle.

Olimme Tampereella vähän ennen puoltapäivää ja kunhan olimme hetken hiplanneet uutta runkoa ja kuolanneet kaupan muita pyöriä, alkoi Sami pulttaamaan osia kiinni raamiin. Kasaaminen ei välttämättä edennyt aivan samanlaisessa tahdissa, kuin keskimääräisen laatikkopyörän rakentaminen. Muun muassa 156 millisellä Q-factorilla olevan kampisetin sovittaminen teetti hivenen töitä. Mutta kunhan prikat keskiön ja rungon välissä olivat oikeassa järjestyksessä, niin hyvinhän ne mahtuvat pyörimään. Kummallekin puolen jää ihan useita millejä tilaa.

Lopulta iltapäivällä Tallboy oli viimein kasassa ja pääsin heittämään ensimmäiset kierrokset. Hyvältähän se tuntui, joskin Kimmolta lainassa olevilla osilla hivenen omituiselta. Gripparia en ole käyttänyt sitten vuoden 2003 ja 72 cm tanko tuntui pikkuisen överiltä. Joka tapauksessa loistava hankinta ja loistavaa palvelua! Pyörä autoon, nopeat kiinalaiset naamaan ja takaisin tien päälle. Kimmo löi oikean tennarin samaan asentoon, kuin tulomatkalla ja hetken päästä olimme takaisin Kempeleessä.

Kunhan viimeiset kisat olivat ohi, purin Anthemin ja pääsin vihdoin kasaamaan Tallboyta omilla osillani. Samalla vanha Foxin keula sai uuden maalipinnan ja ulkonäköön sopivammat tarrat. Myös ohjaamoa piti vähän rukata tutumpaan suuntaan 75 millisellä Syntace F109 -stemmillä ja suoralla Easton EC90 -satulatolpalla. Muuten Anthem sai toimia osaluovuttajana kiekkoja ja kampia lukuunottamatta, joista ensimmäiset ovat Kimmon vanhat kisakiekot ja jälkimmäiset jäivät jäljelle jäykkäperäisestä Giant XTC Alliance:sta. Lopputuloksena on 10,7-kiloinen 2x9 -voimansiirrolla varustettu pikkupeto.



















No onko niillä vehkeiden koolla väliä? Vielä en pysty tähän täysin vastaamaan, mutta ensimmäisellä testilenkillä varovainen Ellinmaan radan täysiä läpiajaminen päätyi 13 sekunnin päähän kaikkien aikojen ennätysajasta. Ei ollenkaan pöllömpi suoritus ottaen huomioon, että se tehtiin illan jo hämärtyessä, minun hämäränäöllä loppukierros piti ajaa ulkomuistista ja edellisestä Ellinmaan treenistä oli jo pari kuukautta aikaa.

Suurin muutos tuli metsäpätkällä, pyörä ylittää juuret ja kääntyy ällistyttävän helposti tiukoissa mutkissa kovemmassakin vauhdissa. Mutta ei Tallboy ole huono mäessäkään - päin vastoin! Mäki nousi helpomman oloisesti, vaikka pyöriviä massoja on enemmän kuin 26" Anthemissa. Parhaiten hyödyn huomaa polulla, jossa ennen 26" täysjoustolla piti tehdä koko ajan töitä vauhdin ylläpitämiseksi. Nyt samalla työmäärällä vauhti vaan kiihtyy ja välillä ohjaamo onkin käsiä täynnä, kun mutkat tulevat totuttua nopeammin vastaan. Ja, jos minä joskus luulin, että olen nopea teknisissä paikoissa, niin lienen ollut väärässä - nyt kivikot menevät ihan oikeasti ajamalla läpi!

Wikipedia tietää kertoa Lumikosta seuraavaa:
---
Lumikko (Mustela nivalis) on Euroopan pienin näätäeläin. Pohjoisen pientä eläintä sanotaan pikkulumikoksi (Mustela nivalis nivalis). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä valkoiset.

Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on ainoa petoeläin Euroopassa, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.
---
Kuulostaa parin lenkin jälkeen jotenkin tutulta - ei kovin kauas mene lopputuloksesta!

maanantai 22. syyskuuta 2014

torstai 18. syyskuuta 2014

Pyöräsuunnistuksen SM-keskimatka

Nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja
Jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta
Fanfaarien soidessa
Tiputtelen esineitä matkan varrelle
Että löytäisin takaisin
Mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan
Harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa

Pyöräsuunnistuksen toinen kisaviikonloppu kisattiin viime viikonloppuna Kurikassa. Vuorossa olivat keskimatka ja viesti, joista osallistuin lauantain keskimatkan kisaan. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla oltiinkin, oli kisamaastossa tiedossa varsin mukavasti nousua, erilaisia uria ja jopa kalliota.

Itse kisaan valmistautuminen meni omalta osaltani hivenen penkin alle, kun jouduin viikolla hakemaan antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Aivan paras terä oli siis kateissa, mutta valmistautumiset tein kuitenkin huolella ja starttiviivalla olikin aivan normaali kisatäpinä päällä. Lähtö oli taas varsin mallikas ja hurautinkin heti väärälle uralle. Sadatellen takaisin oikeaan suuntaan ja ketju kireälle.

Ensimmäinen rasti olikin melko helpon reitin päässä, pururataa t-risteykseen, polku oikealle ja kaartaen oikealle pisteuraa, kunnes rasti tulee vastaan. Toinenkin rasti oli helppo, pururadalta pieni poikkeama pisteuralle ja rastin leimaamisen jälkeen kartan vaihto. Tässä vaiheessa kaksi minuuttia perässäni lähtenyt Marika Hara ohitti minut ja yritin pysytellä hetken hänen vauhdissaan mukana. Kolmannen rastin vielä kävimme tiheästä metsästä pisteuralta hakemassa peräkanaa, mutta sen jälkeen näin enää selän ylämäessä, joka pikapuoliin katosi horisonttiin.

Hapottaa hapottaa...

Neljännellä rastilla alkoi jalka jo painamaan, kun tönäsin pyörää kallion päälle, ja siitä eteenpäin epävarmuus lisääntyi ja vauhti hidastui. Jokaista polkuristeystä piti arpoa pariin otteeseen ja pehmeähkö pururata tuntui imevän viimeisetkin voimat kropasta. Ysirastilla olinkin jo niin harmaalla alueella menossa, että ajoin reilusti rastilta ohi, ennen kuin tajusin alkaa etsimään taas kerran pisteuraa synkkään metsään. Maalissa olo olikin aika loppuunajettu.

Viimeinen leimaus ja täysiä maaliin

Kurikan rata oli varsin mielenkiintoinen ja vauhdikas, mutta pari asiaa siinä ärsytti. 9 rastia 11:sta oli pisteurilla, osa jopa umpikujissa, joten pyörää joutui tönäämään ja kääntemään pusikoissa. Miesten kisan voittajakin kommentoi haastattelussa, että urat olivat liki yhtä nopeita juosten kuin ajaen. Samoin parilla pisteuralla tuntui, että siellä oli käynyt toissavuonna pari koiranulkoiluttajaa, eikä ketään sen jälkeen, niin pieniä ne olivat. Käsittääkseni ensimmäisenä lähteneet kärsivät tästä enemmän, kun uria ei ollut vielä muodostunut.

Ja kun rata oli kohtuu raskas, eikä päivän kunto ollut todellakaan SM-kisojen tasolla, niin tulosliuskalla eroa kärkeen tuli lopulta aika karut 15 minuuttia. Missään kohtaa en tehnyt isoja virheitä tai valinnut erityisen huonoja reittejä, mutta kun ei vaan pystynyt pistämään kampoihin. Toisaalta viime vuonna Vierumäellä tuumin, että ajoin melko hyvin ja siellä jäin kärjelle jopa pari minuuttia enemmän. Niin se nälkä vain kasvaa syödessä.

Mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena - kisajärjestelyt olivat jälleen aivan ensiluokkaiset! Suunnistustapahtumissa on mahtavaa käydä, kun opasteet ovat kunnossa, kisatoimistossa ollaan ajan tasalla ja muutkin järjestelyt rullaavat rasvattuna. Siinä ei kilpailijan tarvitse, kuin tulla ajoissa paikalle ja suoriutua 5 minuuttia ennen omaa lähtöaikaa lähtöön odottamaan.

torstai 11. syyskuuta 2014

Tähtisadeajot 2014 - työmatkapyörällä työmatkatahtiin

Tähtisadeajot on ollut yksi ehdottomia suosikkejani vuodesta toiseen, eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. Vaikka kisajalka on ollut koko kauden enemmän tai vähemmän kateissa, eikä kilpaileminen ole siksi juurikaan kiinnostanut, niin Tähtisadeajoihin halusin aivan välttämättä lähteä. Ja vaikka menetin kisapyöränkin osat parempaan käyttöön viime hetkellä, niin sen verran paljon halusin matkaan, että vielä viimeisellä viikolla rakensin entisestä kisaratsusta, nykyisestä työmatkapyörästä Tähtisadeajopyörän itselleni.

Mutta tottahan se on myönnettävä, että kesän kilpailujen vähyys näkyi jo kamoja pakatessa, jotenkin kaikki oli vähän hukassa koko ajan. Eikä lataus muutenkaan ollut aivan sillä asteella, mitä pitäisi olla, jos meinaisi lähteä ajamaan ihan oikeasti hyvistä suorituksista. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan keräilin kaikki kisafiiliksen rippeetkin kasaan ja baanalle.

Kaakisen Tanelin blogilta voi lukea hyvää raporttia meidän ryhmän liikkeistä tien päällä ja Jyväskylän ahtaista hotelliolosuhteista, mutta kaikesta seikkailusta huolimatta selvisimme hengissä sunnuntaiaamuna lähtöpaikalle ja uuteen kisakeskukseen Saarenmaan koululle. Vaikka Nyrölän kallioplanetaariokin oli vallan oiva kisakeskus, niin minä pidin jotenkin enemmän tästä uudesta kyläkoulumeiningistä. Parkkitilaa oli hyvin ja kaikki oli jotenkin sopivasti saatavilla. Sauna puuttui, mutta eipä se menoa juurikaan haitannut.

Ja, jos olin jo tähän asti ollut liikaa mukavuusalueella koko reissun kanssa, niin sitä ei juurikaan helpottanut se, että perille tullessamme aurinko paistoi, Kolmas Nainen raikasi kisakeskuksen kaiuttimista ja kaikki oli muutenkin hemmetin hienoa ja harmonista. Olisi tullut edes vähän vettä, tai ollut jotenkin kurjaa, niin olisi saattanut päästä kiinni itsensä rankaisemisen tunnelmaan.

Yleensä numerolappu ratkaisee ylläolevan kaltaiset ongelmat ja niin tälläkin kertaa. Kun paukku viimein kajahti ja lähdettiin liikkeelle, niin eipä ollut juurikaan ongelmia keksiä, mitä näissä ympäristöissä yleensä tehdään. Sopivasti sain Topparin Jaakon takarenkaan eteeni, joten kerrankin oli peesikelpoisen kokoinen ajomies edessä. Siinä oli hyvä keikkua alkupätkän asvalttiosuus, joka tulikin aika leppoisasti, kun etuautokaan ei pitänyt turhaa kiirettä. Ensimmäiselle polkupätkälle tulin aivan kärkiporukassa ja homma suti muutenkin aika mallikkaasti.

Kuva: Studiowoima

Ensimmäinen polkupätkä kisavauhdilla osoitti sitten sen, että täysjäykkä fillari on tyhmä idea. Oli sitten kuinka helppoa maastoa tahansa, niin kyllä sata milliä smuuttia joustoa on aina paikallaan. Varsinkin, kun vasen kylkeni oli saanut vähän kovuutta kakkoslajin treeneissä keskiviikkona, niin jonkin verran joutui antamaan heti ensimmäisessä laskussa periksi. Vähän se söi motivaatiota tietysti, että vaikka kuinka repisi tiepätkillä, niin peesissä tuleva juna tulisi aina takuuvarmasti seuraavalla polulla ohi. No, sen asian kanssa vain oli elettävä ja eteenpäin!

Kuva: Studiowoima

Ajaminen kulki muuten ihan luonnikkaasti, enkä tainnut olla puolessa välissä, kuin viitisen minuuttia kymppisakin ulkopuolella, mikä kesän yleiseen tasoon nähden oli vallan hyvää kyytiä. Mutta kyllähän sen huomasi, että kesän aikana ei ole tullut kisakilometrejä alle, kun jo ensimmäisen kierroksen lopussa alkoi olemaan vähän sellainen fiilis, että toista rundia ei kyllä taatusti mentäisi samaa kyytiä. Toisaalta kesän aikana olen paikannut sen verran kovalla kädellä keväällä vaivannutta kestävyysvajetta, että toisen kierroksen ajaminen ei varmasti tuottaisi niin suurta tuskaa, etteikö se kuitenkin jonkinlaisella vauhdilla menisi.

Puolenvälin huollossa näin Helin ja kun vaihdoimme siinä muutaman lauseen, selvisi, että Helin etukiekosta oli tuubi antanut periksi jo kahdeksan kilsan ajon jälkeen ja päivä oli siinä kohtaa paketissa. Vähänhän se pukkasi harmittamaan itseäkin, mutta kun kisajärjestäjäkin patisteli jo matkaan takaisin, niin kävin vain autolla kiristämässä ärsyttävästi pyörivän lukkogripin ruuvin ja lähdin toiselle kierrokselle.

Kuva: Studiowoima

Toinen kierros meni yllättävän mukavasti. Ehkä liiankin mukavasti, en kuitenkaan ollut kuin neljä minuuttia ensimmäistä kierrosta hitaampi, vaikka keskisykkeet tippuivat 14 lyöntiä, joten vähän reippaammalla kisaiskulla tuo olisi saattanut olla aivan asiallistakin ajamista. Kokonaisuutena ajamisesta jäi aivan positiivinen fiilis, olen taas niin sanotusti oikealla raiteella ajamisen kanssa ja tiedän melko tarkkaan, mitä tehdä talven aikana, jotta ensi kesänä ollaan enempi tutuilla sijoituksilla.

Tänään lääkäritäti tosin totesi, että rintalasta on saanut tarpeettoman kipeää viime viikon laitaväännössä, eikä kuusikymmentä kilometriä täysjäykällä vissiin ollut aivan parasta fysioterapiaa sille, joten viikon verran ainakin kuulemma pitäisi välttää mitään nopeita liikkeitä, jotta tuo ehtii paranemaan kunnolla. Kuulostaa aivan siltä, että on aika rakentaa yksivaihteinen kasaan ja keskittyä sem jälkeen syksyn retkilenkkeihin.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Sut vanha rouva vielä tielle kammetaan...

Fillarifoorumilla on joka syksy käynnissä spekulaatio, millä pyörällä Tähtisadeajot pitäisi ajaa läpi. Kuten muissakin kisoissa, niin myös Nyrölän maastoissa taitaa tosin vaikuttaa enempi ajajan päivän kunto, sillä jos oikein jaksan muistaa, niin palkintojakkaralle on kiivetty niin cyclocross-pyörällä, täysjäykällä maastopyörällä, kuin myös joustokeulan kanssa. Itsekin olen ajanut ensimmäisenä vuonna cx-pyörällä ja sen jälkeen loput jäykkäperäisellä maasturilla.

Tänä vuonna päätin ratkaista tilanteen säätämällä tosissaan ja rakentaa spesifisen Tähtisadeajopyörän seuraavilla spekseillä:

1. Jäykkä keula: Kevyempi, kuin joustokeula ja ainakin aiempien vuosien radoilla olisi pärjännyt ilman joustoakin.

2. Välityksiä riittävän laajalla alueella: Viime vuonna ajoin 1x10 -systeemillä, 34-hampaisella eturattaalla ja se tuntui loppuvan kesken monessakin paikassa tiepätkillä. Samoin loppupätkällä, kun yritin omasta ryhmästäni soolona karkuun, pelkäsin, että porukka tulee kiinni, kun en saanut alamäistä tarpeeksi vauhtia seuraavaan nousuun. Toisaalta muutama mäki tarvitsee myös riittävän tiuhaa välitystä, joten yhdellä isolla eturattaalla ei pärjäisi myöskään.

3. Hyvin rullaavat renkaat: Tähtisadeajoissa mennään aina kovaa ja nyt on luvassa vielä kuivaa keliäkin, joten melko ujolla kuviolla voi lähteä matkaan.

4. Kohtuullisen kevyt pyörä kokonaisuudessaan: Nousuahan noilla Keski-Suomen teillä ja poluilla riittää, joten köykäinen pyörä on aivan hyvä idea.

Highball on tällä hetkellä edustuskelvottomassa tilassa, joten vuosi sitten jäykän keulan saanut Salsa Mamasita saa edustaa loppukesän karkeloissa, eli ainakin Tähtisadeajoissa ja ehkä myös Sorasyötteellä. Salsa täytti jo valmiiksi kohdan 1 kokonaan, kohdat 2 ja 3 puolittain ja kohdan 4 jotenkuten. Eli kuusi vuotta aktiivista käyttöä kokenut vanha rouva ulos varastosta ja korjauspukkiin. Vielä yksi keikka olisi tarjolla...

Salsa näytti vaa'alla lukemaa 9,90 kg, joten aivan hirveän paha tilanne ei ollut, mutta kilon verran siitä voisi raapaista vielä pois. Samalla voisi korjata nuo kohdat 2 ja 3 myös kohdilleen. Helpoimmat grammat otin, kun ensimmäisenä raapaisin pois vinoputken alla olleen lokasuojan (-30g) ja takavalon (-45g). Sitten vaan penkomaan säätämön kaappeja ja laatikoita, jos sieltä löytyisi apua hankalampiin kohteisiin.

Seuraavaksi tuumin laittaa pyörivät massat kuriin. Takana olikin jo valmiiksi Furious Fred, joten sinne vaihdoin vain sisuskumiksi 135 gramman Michelinin vihreän lateksin. Eteen Rocket Ronin tilalle tuli Thunder Burt ja samanlainen lateksisisuskumi, joten ulkokehiltä oli jo napattu pois 141 grammaa.

Kun kiekkoja aloin fiksaamaan, niin samalla vaihdoin 11-34 XT takapakan vastaavanlaiseen XTR:ään (-56g) ja 160-millisen Hopen jarrulevyn saman valmistajan 140-milliseen (-14g) . Eiköhän se silläkin toppaa tarpeeksi, voihan sitä kompensoida vaikka laittamalla hydrauliset jarrut Avidin BB7:jen tilalle. Kun singlespeedissä roikkui vielä ylimääräisenä yhdet Hopen Evo Race X2:t, niin siinäpä se (-292g).



Eli kohdat 1 ja 3 toteutettu, kohdan 2 ajattelin toteuttaa laittamalla Middleburneihin Duot 42- ja 29-hampaisilla rattailla ja alumiinipulteilla. Nykyiseen 5-pulttiseen 40/30 -kokoonpanoon verrattuna tuostakin poistui 60g ja samalla välitysvaatimuskin on toteutettu. Kevennysmielessä vaihdoin vielä laatikon pohjalta löytyneen titaaniakselisen Race Face Taperlockin ja polkimiksi Timen Atac XC8:t vanhojen Aliumien tilalle (yhteensä -191g).


Viimeisenä iskuna kävin ohjaamon kimppuun. Koska Salsa on muutenkin klassisen siro ja nurkista löytyi vielä perinteisiä XC-ohjuksen osia, päätin heittää oversize-osat kuuseen ja lähteä Syntacen 120-milliseen F99:iin (-69g) ja saman valmistajan 58cm leveään suoraan kuitutankoon (-55g). Samalla heitin 20mm kaulaputkea metallinkeräykseen ja perässä saman mitan edestä spacereita (-30g). Viimeistelin vielä rakennelman laittamalla hyvin palvelleiden lukkogrippien tilalle Bontragerin foam-gripit (-65g) ja siinähän se.



Excelissä oli tässä vaiheessa lukema 1048 grammaa poistuneen massan kohdalla ja hetken kuluttua Park Toolin vaaka vahvisti asian näyttämällä 8,85 kilon lukemaa. Tuon voisi jo tulkita riittävän myös neljännen kohdan toteuttamiseen. Nyt olisi pyöräkin valmis viikonloppua varten, vielä pitää vähän käydä tutustumassa, miten tuo käyttäytyy poluilla, jotta ei olisi aivan ensimmäisessä juuressa poikittain.