tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tahko MTB 2015 - Sama muta, samassa paketissa

Kun ajoimme 2012 Helin kanssa yhdessa 120 km läpi, tuumimme, että Tahko alkaa olemaan jo vähän koetun tuntuinen juttu. Kolme vuotta lienee riittävän pitkä aika, että muistot kultaantuvat ja löysimme itsemme jälleen Tahkolahden rannalta. Näin jälkikäteen ajatellen, juuri mikään ei ollut sittenkään tuossa ajassa muuttunut. Tahkon parhaat puolet olivat yhä loistavia ja valitettavasti sama päti myös niihin jo aiemmin lopettamispäätökseenkin johtaneihin syihin.

Tahkon parasta antia on eittämättä se, että se on Tahko. Paljon porukkaa, hyvä meininki, kuulumisten vaihtamista, kaluston speksaamista ja kaikkea sitä sosiaalista antia, mitä kotimainen maastopyöräskene ehdottomasti tarvitsee. Mutta sitten se pääasia, eli maastopyörän ajaminen. Reitti sisältää kuivanakin nykyään enää hyvin niukasti hyviä ajettavia polkupätkiä ja kun vielä tänä vuonna maasto oli kasteltu vähintäänkin riittävästi, ajettavat pätkät olivat vieläkin enemmän kortilla.

Märkyys teki myös sen, että jopa tuolla vähän ripeämmissäkin retkiryhmissä tuli itse kullekin luistelua suuntaan, jos toiseenkin. Ja kun yksi heittää pyörän poikittain, kaikki muutkin pistävät jalan maahan, jono pysähtyy, mennään taas vähän matkaa eteenpäin ja taas liukastellaan. Ja, kun oma ajotekniikkani ei ole varmasti sieltä aivan parhaasta päästä, olin jatkuvasti ongelmissa, kun piti pumpata ajorytmiä edellä menijöiden mukaan. Jossain vaiheessa kävi jo mielessä, että ennen kisaa Fillarifoorumilla tiukkana käynyt rengasspekulaatio oli aivan tarpeetonta, koska ajamiseen vaikutti paljon enemmän lähimmän 50 henkilön rengasvalinnat, kuin se, mitä itsellä pyöri alla.

Perjantaiaamuna olin käynyt katsomassa viimeiset 20 km ennakolta, joten tiesin jo aika varhaisessa vaiheessa, että tilanne ei juurikaan ainakaan parane loppua kohti. Nostin suosiolla jalan kaasulta ja kruisailin kierroksen loppuun kaikessa rauhassa. Hotellin pihalla tein kohtuullisen helpon valinnan kylmän oluen ja toisen kuraisen kierroksen välillä, kurvasin mökille ja laitoin saunan lämpiämään.

Illalla mietin, että miltähän mahtaa tuntua niistä kanssakilpailijoista, jotka ovat treenanneet vuoden, päätavoitteenaan tehdä loistava ajo vaikkapa 60 kilometrillä. Vaikka he olisivat oman historiansa parhaassa kunnossa, teho-painosuhde on vielä kuitenkin sen verran vaatimaton, että ensimmäisen 15 kilometrin tieosuuksilla he eivät ole aivan kärjen tuntumassa, vaan keskellä jonkinlaista päättymätöntä ruuhkaa. Siinä ei omilla harjoitustunneilla, kaluston säätämisillä tai päivän kunnolla pysty enää aivan ihmeitä tekemään. En epäile yhtään, etteikö siinä vaiheessa poluilla kuulu jonkinlaisia turhautumisen tunteita.

Ehkä itsellekin Tahko saattaa olla enempi tulevina vuosina jonkinlaisen treenileirin roolissa. Alueelle voisi tulla pari päivää aiemmin ajamaan, tehdä hyviä kovia treenejä mäissä ja poluilla, lauantaina voisi ajaa enempi tasavauhtisena reippaana lenkkinä jonkun matkan ja nauttia loistavasta meiningistä hotellin pihamaalla. Sunnuntaina ohjelmassa voisi olla vielä kevyt PK-lenkki ennen kotiolähtöä, siinä olisi aika loistava paketti kesän keskelle. Kisamielessä en näe, että ainakaan aivan lähiaikoina tähtäilisin kisakuntoa kohdilleen kesäkuun viimeisen viikonlopun kohdalle.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Jäätynyt olkapää

Enpähän ole ikinä ennen kuullutkaan sellaisesta termistä, kuin jäätynyt olkapää. Oppia ikä kaikki, nyt olen. Terveyskirjasto kertoo, että "Jäätyneeksi olkapääksi kutsutaan tilaa, jossa olkanivelen nivelkapseli paksuntuu ja kiristyy."

Vaikka tarkkaa alkusyytä vammalle ei välttämättä aina tiedetä, niin itse tiedän ainakin sen, että Laajavuoressa heitetyt pannut eivät ainakaan parantaneet tilannetta. Tuon kisan jälkeen seuraava viikko oli niin kivulias, että oli pakko lopulta marssia lääkäriin. 10 minuutin tutkimuksen jälkeen lääkäri totesi tilanteen, tökkäsi kortisonipuuduteruiskeen olkapäähän ja totesi tylysti, että toipuminen kestää parhaimmillaankin yleensä viikkoja.

Tällä hetkellä fakta on se, että Kimmo vetää pastaa, käy lenkillä ja valmistautuu huomiseen Tahkon 120 km kisaan. Ja minä kulutan aikaa, haudon olkapäätä kylmäpussilla, syön särkylääkkeitä, luen kirjaa, teen ruokaa ja valmistaudun huoltajan hommiin huomiselle. Voin myöntää, että ihan ohuesti harmittaa. Tähän viikonloppuun on kuitenkin valmistauduttu viimeinen puoli vuotta ja fyysinen kuntokin olisi ollut aika kohdillaan. Tarvittaisiin vain toinen toimiva käsi.

Se on kuitenkin varmaa, että tuokin paranee joskus. Parempaan päin mennään joka päivä, eilen pystyin jo pesemään hiuksenikin ilman irvistystä! Aivan tarkkaa ennustetta lähtöviivalle palaamisesta ei ole, mutta sen lupaan, että pikkuisen on ajamattomia kisakilometrejä siinä vaiheessa. Ja pyöränkin taidan ihan kostoksi rakentaa uudelleen sitä odotellessa.

Tänä viikonloppuna ratkotaan paremmuusjärjestyksiä niin maantiellä, pyöräsuunnistuksessa, alamäessä, kuin täällä Tahkollakin. Kovasti tsemppiä kaikille teille, jotka pääsette starttaamaan - vetäkää täysiä!

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tahko tulee - taas!

Maailmassa on muutama varma asia, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Aivan yhtä varmasti, kuin talvi yllättää autoilijat, kesä on myöhässä ja kolmen viikon iltalehtikuurilla ehtii kesäkuntoon, tulee myös Tahko. Olit sitten valmis, tai et, niin siellä se on, omalla paikallaan kesäkuun lopussa.

Kun 2012 ajoimme Helin kanssa kimpassa 120 km, olimme jo melko varmoja, että Tahkojen ajaminen oli siinä. Pari kesää pystyimme olemaan sivussa, mutta jotain puuttui aina kesän keskeltä. Viikko juhannuksen jälkeen oli sellainen olo, että jotain pitäisi tehdä peukaloiden pyörittelemisen sijaan. Toinen merkittävä seikka oli se, että hyppäsimme molemmat sivuun Tervaetappien ydinryhmästä ja päätimme tähän kesän parhaaseen aikaan keskittyä ainoastaan omaan
hyvinvointiin, joten Tahko tuli aika luontaisena osana takaisin niin sanotusti vanhana tapana. Vielä, kun tähän aikaan vuodesta Suomen kesäkin on parhaimmillaan, ei tee mieli lähteä välttämättä ulkomailtakaan hakemaan elämyksiä.

Tahko on kuitenkin se ensimmäinen maratontapahtuma, mitä Suomessa alettiin tekemään sillä periaatteella, mikä olisi osallistujille hauskaa. Samaan aikaan se on myös kilpailullisesti järjestetty erittäin hyvin ja tämä tekee siitä kotimaisessa ympäristössä aivan ainutlaatuisen skaban. Ehkä juuri tästä syystä tapahtuma on täydellinen kaikille aivan eturivin ajokoirasta rauhallisempaankin nautiskelijaan, vaikka osallistujia on nykyään liki 2000 laidasta laitaan. Ja koska osallistujia on paljon, Tahkolla on aina hyvä festarimeininki koko viikonlopun, siellä näkee paljon tuttuja ja muutenkin fiilis on sellainen, mitä harvemmin näkee kotimaisissa tapahtumissa.

Tahko on muutenkin aivan omanlaisensa ympäristö. Jotenkin jo saapuminen alueelle on, kuin olisit astunut jostain portista toiseen maailmaan, kaikki pyörii vain ja ainoastaan maastopyöräilyn ympärillä, eikä arkea, tai muita huolia vain yksinkertaisesti ole olemassa. Tahkolla on jotenkin erittäin keskieurooppalainen fiilis. En tiedä, mistä se tulee, mutta jotenkin Syvärin rannalla ilta-auringossa tulee tunne, kuin olisi 2000 km etelämpänä. Ja starttiaamuna pyörälijöiden parveilu lähtöalueella on vain jotain niin hienoa.

Tänä vuonna Tahko on ollut jo harjoitussuunnitelmia tehdessä aika keskeisessä asemassa. Ja, koska 120 km on poikkeavan pitkä kisamatka maastopyöräilijälle, on se pitänyt ottaa jo talvella huomioon. Kuten Korson kisaraportissa jo kerroinkin, olen panostanut viime talvena huomattavasti enemmän kestävyyspuolen puutteiden korjaamiseen ja ainakin tällä hetkellä Korson ja Laajavuoren esitysten perusteella se on tuottanut tulosta erittäin hyvin. Toisaalta myös viime talvena tein aika paljon töitä yläkropan voiman kehittämiseksi, joten sikälikin olettaisin, että olen fyysisesti aika valmis kahteen kovaan kierrokseen Tahkolla.

Pyörään ei ole juurikaan tullut muutoksia pariin viimeiseen vuoteen. Tänä keväänä asensin viimein paikalleen 11-lehtisen takapakan, joten hieman tiheämpiä välityksiä löytyy tänä vuonna Tahkon nousuihin. Muuten mennään aika perussetillä, vanhoilla hyväksihavaituilla asioilla. Ainakin vielä toistaiseksi se tarkoittaa kurjaa, kuituista jäykkäperäistä pyörää 100 mm keulalla.

Helin osalta valmistautuminen on tänä vuonna lähtenyt hyvin käyntiin, jo huhtikuun alussa Belgiassa tuli erittäin hyviä ajopäiviä ja sen jälkeen kotiympäristöissäkin tuli hyviä pitkiä lenkkejä. Joskin keväällä osa panostuksesta meni juoksemiseen ja Karhunkierroksella Heli kiskaisi karvan päälle 5 tuntia varsin hyvällä sykkeellä. Korson ja Laajavuoren maratonit eivät menneet aivan niin putkeen, kummassakin tuli keskeytykset, joten aivan viime hetkillä pientä epävarmuutta on tullut mukaan kuvioihin. Laajavuoren kolhuja koitetaan vieläkin paikkailla, jotta saataisiin myös Heli lauantaiaamuna yhdeksältä Piazzan eteen viivalle täydessä iskussa.

Kaluston osalta Helin siirtyminen 29" täysjoustoleiriin on jo ensimmäisten kisojen perusteella ollut varsin onnistunut. Pientä päivityskärpästä kuulemma on ilmassa, kun etuvaihtaja ei suostunut yhteistyöhön Laajavuoren mudassa. Heti kisan jälkeen kuultujen ensikommenttien perusteella tarve toimenpiteisiin on aika akuutti, joten jotain tapahtunee jo aivan lähiaikoina.

Viimeisellä viikolla ennen Tahkoa ei juurikaan ehdi tekemään mitään ihmeitä. Vanha viisaus siitä, että viivalle on usein parempi mennä hyvin levänneenä, kuin huonosti harjoitelleena, pitänee tässäkin tapauksessa paikkansa. Itse käyn viimeisellä viikolle kevyillä lenkeillä, testailen varusteita ja syön hyvin. Ennen kisoja on aivan parasta, kun voi vetää kaikkia herkkuja sekaisin tankkauksen nimissä. Keskiviikkona käyn vielä tekemässä lyhyen kipakan mäkitreenin Köykkyrissä, sen jälkeen pakataan kamat autoon ja lähdetään kohti Tahkoa. Perjantaina käyn ajamassa noin tunnin-puolentoista lenkin aamusta ja loppupäivän notkun mökillä ja Piazzan nurkilla. Tänä vuonna koitan välttää kaikkia viimeisen illan kalustosäätöjä - koskee niin omaa, kuin vierastakin kalustoa.

Kalustospekulaatio on aika yksinkertainen, kun kumpikaan ei omista, kuin yhden kisakelpoisen pyörän. Rengaspuolellakaan ei ole suuria yllätyksiä tiedossa, kumpikin on ajanut jo muutamia vuosia Schwalben Rocket Roneilla ja niillä mennään taas ensi viikonloppunakin, oli keli mitä tahansa.

Heli on aivan takuuvarma juomarepun käyttäjä, mutta minulla on vielä vähän arvonnassa, että olisiko se reppu- vai pullomeininki. Pullot olisivat parempi ratkaisu, mutta se vaatisi sen, että saisi jonkun vaihtamaan matkan varrella pulloa, tai sitten pitäisi huolloissa täyttää pulloja. Juomien lisäksi matkaan lähtee varasisuskumi, pumppu CO2-patruunalla, kuusiokoloavainsetti ja ketjunkorjausvälineet. Geelit pistän joko selkätaskuun veden kanssa juoksumallin juomapulloon, tai sitten, mikäli päädyn reppuun, laitan geelit veden kanssa sekoitettuna juomapulloon telineeseen.

Kilpailutaktinen puoli Tahkolla on sikäli yksinkertainen, että vain maaliin ajaneet otetaan mukaan tuloslistoille. Eli ennenkaikkea kaksi kierrosta pitää ajaa kunnialla läpi. Se vaatii todella hyvää päivää ajamiselta, energian imeytymiseltä ja ehkä vähän hyvää tuuriakin. Sitten, mikäli sattuu oikein hyvä jalka aamuksi, voi alkaa suunnittelemaan muunlaisiakin asioita. Ensimmäinen 15 km olisi tietysti hyvä taittaa aika reipasta vauhtia, jotta ei olisi aivan kaikkein pahimmissa ruuhkissa Kinahmilla. Likempänä kärkeä säästää siinä vaiheessa kosolti sekä aikaa, että energiaa. Mutta jos sattuu oikein hyvä päivä ja saan aikaiseksi kaksi kierrosta tasaista ajoa, niin olisihan se hienoa olla kahdenkympin sakissa maalissa!

Tahkon jälkeinen elämä on aina vähän arvoitus, joskus sen jälkeen alkaa kulkemaan aivan eläimen lailla, joskus taas ei pääse kuukauteen enää mihinkään. Jos kaikki menee hyvin, niin tänä vuonna todennäköisesti otan hyvin rauhassa muutaman päivän, käyn vähän lenkillä ja palauttelen. Seuraavana viikonloppuna olemme hyvinkin varmasti ohjaamassa liikennettä Tervaetapeilla ja sen jälkeen keräilemme taas henkiset ja fyysiset palikat kasaan ja suuntaamme Valkeakoskelle. Itse satsaan lauantain maratoniin, kun Heli taas panostanee itselleen parempaan lajiin, eli sunnuntain XCO-kisaan. Sen jälkeen minä alan suuntaamaan ajatuksia Syöte MTB:n järjestelyihin, kun taas Heli kaivelee pikkuhiljaa karttatelinettä jälleen ohjaustankoon.

Mutta se tärkein, ollaanko sitä valmiita? Kyllä. Ensi viikonloppuna nähdään Tahkolla!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Täydellinen MTB-maraton?

Jos ajatellaan täydellisen maastopyörämaratonin reseptiä, niin kyllähän ensimmäisenä mieleen tulee, että tarvitaan hyvä rata. Nopea, fyysisesti vaativa ja ajoteknisesti sopivan hankala. Aloittelijoidenkin ajettavissa ja kärkikuskeillekin on riittävästi haastetta, kun vauhtia vain nostetaan riittävästi. Seuraavaksi radalle tarvitaan tietysti sellainen merkkaus, että kilpailija pysyy reitillä, vaikka laktaatit olisivat jo vallanneet tajunnankin ja vauhtia on enemmän, kuin ymmärrystä. Riittävästi nuolikylttejä, että jatkuvasti tietää jo hyvissä ajoin, minne mennään seuraavaksi. Kolmantena toiveena olisi se, että huoltopisteitä olisi melko tiheään ja nillä olisi paljon tarjontaa ja ripeitä asiansa osaavia henkilöitä hommissa. Tämän lisäksi vielä tarvitaan puitteet, missä lähdössä on riittävästi tilaa isommallekin porukalle, pukuhuoneissa tilaa, lämmintä vettä riittää, parkkitilaa on runsaasti ja rokki raikaa sopivasti. Aika mieluusti tuollaisella reseptillä järjestettyjä maratoneja ajaisi.

Kyllähän Suomessa on paljon hyviä kisoja, mutta viime viikonloppuna Jyväskylän Pyöräilyseura, eli tuttavallisemmin JYPS, tyhjensi sitten pajatson kerralla. Jälleen hieman uusittu reitti ja normaalia pidempi kilpailumatka täyttivät maastopyörämaratonin fyysiset vaatimukset vähintäänkin riittävästi. Lisäksi reitti oli merkattu niin hyvin, että ei missään vaiheessa ei ollut minkäänlaista epäilystä, minne oltaisiin menossa. Huollot toimivat aivan 100% tyylillä ja tähän vielä yhdistettynä Killerin liikuntakeskuksen tilat ja alueet, niin ei lisättävää, piste.

Jyväskylässä on aina ollut reiteiltään mainiota maratonia, mutta tänä vuonna reittiä oli pikkuisen vielä uusittu ja kokonaismatkaksi oli säädetty seuran 80-vuotisjuhlavuoteen sopivasti 80km. Minulle sopisi oikein mainiosti, jos maratonmatkat alkaisivat menemään muutenkin tähän suuntaan, sillä vauhdit ovat olleet nousussa viimeiset vuodet, eikä se oikein tunnu maratonilta, jos kärki tulee maaliin jo alle kahden ja puolen tunnin jälkeen startista. Nyt, kun kärkikin tekee matkaa reilun kolme, jopa liki kolme ja puoli tuntia, niin onhan se enempi maratonkisan tuntuinen repäisy. Ja samalla harrastajillekin tulee aivan oikea haaste kokonaisen matkan läpipääsemisestä, mikä taas lisää varmasti tapahtumien kiinnostavuutta.

Jo aiemmassa kisaraportissani Korson 96km MTB Maratonista kerroin, että peruskestävyyttä on talven aikana saatu roimasti lisää, joten sikäli minua ei huolettanut lainkaan Laajavuoren profiili tai matkakaan sen kummemmin. Samoin Korsosta oppineena nyt pitäisi olla energiat kohdillaan, tein kaksi pullollista geeliä selkätaskuihin, joihin kumpaankin pursotin kolme Powerbarin vaniljageeliä, joten tarjolla olisi tällä kertaa kuusi geeliä noin neljän tunnin suoritukseen. Nuo juoksijan juomavyöhän tarkoitetut pullot ovat hemmetin kätevä varuste. Kun niihin pursottaa ennen kisaa geelit valmiiksi ja pienen tilkan vettä perään, ei reitin päällä tarvitse repiä pusseja auki, miettiä roskien heittelyä, eikä juominenkaan geelin päälle ole aivan välttämätöntä.

Juomat suunnittelin siten, että otan aina joka kierrokselle uuden pullon mukaan ja pyydän siihen tarvittaessa täydennystä 17 kilometrin kohdalla olevasta huollosta. Vielä, kun Suvin ansiosta meillä oli tällä kertaa jopa huoltajakin matkassa, mikä on meidän kisareissuissa harvinaista luksusta, tuntui, että sillä osastolla kaikki oli aivan viimeisen päälle kunnossa.

Tällä kertaa olin jo itsekin heti aamusta kisafiiliksessä mukana, sain itseni jopa aivan hyvissä ajoin lämmittelemäänkin. Mutta, kun kävimme ajamassa alkulämpöjä Helin ja Mursun Jaakon kanssa, huomasin, että jostain syystä jalat olivat pikkuisen takkuisen oloiset, eivätkä sykkeetkään oikein tuumanneet nousta samaan malliin, kuin yleensä kisan alla. En ottanut siitä sen enempää huolta, vaikka arvelinkin, että noin mäkisellä reitillä se ei olisi aivan optimaalinen lähtökohta. Sen verran annoin asialle ajatusta, että päätin ottaa startin rauhassa, etten vetäisi itseäni aivan hapoille heti paukusta.

Rauhassakin on suhteellinen käsite, Jyväskylässä startti on suoraan ylämäkeen, joten siihen pitää iskeä joka tapauksessa aika reippaasti. Olin ensimmäisen mäen päällä jossain kolmenkymmenen sakissa ja jaloissa tuntui todella pahalta ennen ekaa laskua. Silti sykemittari näytti parhaimmillaankin vain 159 lyönnin lukemia minuutissa, mikä on noin kymmenen iskua alle anaerobisen kynnykseni. Toisinsanoen hapekasta vertakaan ei kulje reisilihakseen aivan optimaalista määrää noilla lukemilla. Syytä tuohon ilmiöön en keksinyt silloin, enkä ole keksinyt vieläkään, joskus vain sattuu noita päiviä.


Tuollaisena päivänä, kun kropan syöttö ei ole aivan kohdillaan, pitää keskittyä ajamaan järkevästi. Päätin, etten lähde ajamaan ensimmäisellä kierroksella kenenkään kanssa kilpaa, enkä roiku väkisin yhdessäkään ryhmässä. Yllättäen huomasin, että vaikka jouduin antamaan nousuissa periksi, alamäissä olinkin yhtäkkiä erittäin vahvasti antavana osapuolena. En ole ikinä pitänyt itseäni kovin kummoisena alamäkiajajana, mutta eilen tuntui, että olin saanut aivan uudet kädet siihen hommaan. Lasku toisensa jälkeen vedin pikkuisen isommalla riskillä ja kaikki onnistui. Siistiä!


Ensimmäisen kierroksen ajoin tuntiin ja kuuteentoista minuuttiin. Konekin alkoi lämpiämään ja sain kahdesta muusta ajomiehestä seuraa. Ajattelin kokeilla, josko pysyisin tuossa ryhmässä toisen kierroksen, mutta lopputulos taisikin olla se, että minä tein työt ja kaverit istuivat kyydissä. No, meneehän se niinkin ja ainakaan alamäkiin en toisaalta halunnutkaan ketään jalkoihin pyörimään. Muutamalla tiepätkällä vetoapu olisi tietysti ollut aivan kohtuullista, mutta eihän sitä voi kaikkea saada, mitä haluaa. Kierroksen loppupäässä vetotöistä sitten kiitettiin ja kaverukset katosivat ässänousussa matkoihinsa. En tosin tiedä, loppuiko heidän urakkansa kahden kierroksen jälkeen, vai jatkoivatko vielä kolmannellekin rundille.


Itse tein selkeästi sen virheen, että toisella kierroksella hyvän olon fiiliksissäni unohdin juoda ja syödä ennakkosuunnitelman mukaisesti. Ja, kun vielä juuri ennen kolmannen kierroksen alkua alkoi pudottamaan vettä taivaalta, olinkin yhtäkkiä melko syvässä kuopassa, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Imin toisen geelipullon pikavauhtia tyhjäksi, tyhjensin juomapulloni ja kaappasin Suvilta uuden pullon matkaan ennen kolmatta kierrosta. Toinen kierros meni tuntiin ja yhdeksääntoista minuuttiin, joten aika tasaista tahtia pystyin pitämään yllä.


Vesisade muutti kolmannen kierroksen luonnetta rajusti edellisestä kahdesta. Laajavuoren maastot ovat sellaisia, että ensimmäinen pisara vettä tuo jostain kuutioittain mutaa esille, joten yhtäkkiä aivan sikapidolla olleet polut olivatkin melko liukkaita. Ajamisesta tulee melko paljon tarkempaa ja ennen kaikkea rankempaa. Heti kierroksen ensimmäisissä nousuissa joku Wasa Velocityn kaveri saavutti minut ja ensimmäisen huollon jälkeen myös Pentikäisen Kaarlo sai minut kiinni. Imin geeliä pikku kiukulla ja koitin keräillä itseäni kisaan vielä kerran mukaan. Vaasan kaveri näytti menevän menojaan, mutta Pentikäisessä päätin roikkua kiinni. Kaarlo otti laskut hieman varovaisemmin, joten pääsin vielä matkaan mukaan ja kun vedimme vuoroon hiekkatiepätkiä, niin vaasalainenkaan ei karannut aivan tavoittamattomiin.


Edellisenä iltana olin jo hieman spekuloinut ajatuksella, että laittaisin Schwalben Thunder Burtit alle paremman rullaavuuden toivossa, mutta nyt kiitin itseäni siitä, että jätin Rocket Ronit paikalleen. Näytti nimittäin siltä, että Vaasan ajomies oli liukkammilla pätkillä pikkuisen ongelmissa ja pystyin ajamaan häntä kiinni sekä laskuissa, että myös nousuissa, koska pitoa vain riitti paremmin. Olin vetänyt juomani loppuun alkukierroksella, joten otin 17 kilometrin huollosta nopeasti täydennystä pulloon (kiitos ripeille huoltomiehille!) ja päätin, että nyt lähtee viimeinen isku, mihin pystyn. Kaarlo taisi tässä vaiheessa tippua kyydistä ja melko pian saavutin vaasalaisenkin. Vieläkin olin pikkuisen pulassa nousuissa, mutta loppupään liukkaat polut tasoittivat tilannetta minun suuntaan merkittävästi.


Ässänousussa luulin jo hävinneeni homman, kun tipahdin kyydistä, mutta kun laskettiin kohti frisbeegolf-kenttää ja Laajarin pihaa, olinkin yhtäkkiä aivan WVC-paitaisen kaverin takarenkaassa kiinni ja aloin suunnittelemaan, miten kääntäisin homman itselleni. Aivan helpolta tilanne ei näyttänyt, sillä loppumatkalla ei ollut mitään muuta, kuin lasku Kypärämäen alle, nousu mäelle ylös ja siitä suorat maaliin. Kilpakumppani laski sellaista vauhtia mäen alas, että siinä en pystynyt yrittämään mitään, joten pakko pistää panokset nousuun. Aiempien nousujen perusteella mahdollisuuteni olivat aika pienet, mutta muistelin Lämsän Jarin viisaita sanoja, että jos alkaa tuntumaan oikein pahalta, niin saattaa se jo muitakin sattua siinä vaiheessa. Silmät kiinni, suu auki ja rinteeseen ja olinkin pikkuisen irti mäen päällä ja tulin parasta mahdollista kyytiä maaliin. Vähintäänkin hämärä fiilis oli maaliviivalla, mutta itseäni lämmitti, että pystyin vielä tuonkin mittaisen retken jälkeen repimään itsestäni irti jonkinlaisen iskunkin tapaisen.

Loppusijoitus 19. ja virallinen loppuaika 4:04:55.9. Vähän kahtiajakoinen fiilis jäi, pitäisikö tuohon olla tyytyväinen, vaiko ei. Jos ajatellaan niin, että tuohon päivään, tuolle radalle, en olisi voinut yhtään enempää antaa, pitää olla erittäinkin tyytyväinen. Lisäksi jo aiemminkin mainittu alamäkiajaminen saa kyllä suupielet ylöspäin. Vaan jättäähän se vähän tuumittavaa, miksi kroppa ei eilen ollut valmis kisaamaan ja minkälaiseen lopputulokseen olisikaan ollut mahdollisuuksia, jos olisin saanut vedettyä kierrokset punarajalle normaaliin tapaan. No, ainakaan tällä kertaa ei jäänyt kalustosta, energiasta, huollosta, eikä mistään muustakaan ulkoisesta seikasta kiinni, joten tästä on hyvä jatkaa vielä vähän pidempiä koitoksia kohti!

Kiitokset kuvista jälleen Tarja Kivirinnalle!

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Korso 96 MTB - Vuosisadan kanuuna

Kun maanantaiaamuna kömmin työmaalle vähän ennen puoltapäivää, silmät hieman punottaen ja muutenkin vaisun oloisena, hoksasin erään mielenkiintoisen piirteen suomalaisesta työyhteisöstä. Jos olisin kertonut, että "lähti viikonloppuna pikkuisen mopedi lapasesta ja nyt on aivan vuosisadan kanuuna", niin kenellekään ei olisi tarvinnut selittää mitään, ihan ok homma, sattuuhan sitä. Mutta, kun pysyttiin tosiasioissa ja kerroin käyneeni pistokeikalla Korsoon ja takaisin, ajaneeni vähän reilun 4,5 tuntia maastopyörää kilpaa ja tulleeni vielä yötä myöten takaisin kotio, niin sehän ei uppoa aivan yhtä järkeenkäypänä selityksenä.

Ja, jos totta puhutaan, niin eihän siinä mitään järkeä ollutkaan - taaskaan. Mutta, kun Korson Kaiku järjestää joka vuosi yhden Suomen parhaista MTB-maratoneista, niin järkiasiat voi helposti jättää narikkaan. Siispä lauantaina pakkasimme fillarit autoon ja ajoimme yöpymisrastille Järvenpään Scandiciin. Jotenkin fiilis oli omituisen odottava, kumpikin oli selkeästi hieman jännityksen vallassa. Vaikka näitä skaboja on kierretty jo pitkälti toistakymmentä vuotta, niin taas oli uusi kausi ja uudet jutut.

Viime kauden alku oli minulta käytännössä katastrofaalinen, treeniohjelmien totaalinen uusiminen ei tuottanut haluttua tulosta, päinvastoin ja Korso oli juurikin se paikka, missä kaikki kulminoitui, kun olin jo yhden 32 kilometrin kierroksen jälkeen aivan krampeissa ja valmis pakkaamaan kamat autoon. Käytännössä siihen loppui kilpaileminen kaudella 2014 ja keskityin peruskestävyyden puutteiden paikkaamiseen. Tällä kertaa nimi luki 96 kilometrin listalla, joten vuoden tauon jälkeen nähtäisiin aivan todella, oliko virheistä opittu.

Helillä taas vastaavasti oli ensimmäinen maastomaraton Tallboylla. Olihan sitä jo kokeiltu kertaalleen kansallisissa pyöräsuunnistuskisoissa Ylöjärvellä, mutta nyt pitäisi ajaa kerralla reipas kolme tuntia kertaluokkaa hauskemmissa maastoissa. Kotimaisemissa ajettujen treenien perusteella laitteen pitäisi olla säädöissään ja muutenkin vallan mainio kotimaisiin marakisoihin

Hyvin valvotun yön jälkeen vedimme maittavan aamiaisen ja suuntasimme ajoissa kisapaikalle. Ennakkoon oli jo varoiteltu, että parkkipaikat kisakeskuksen tuntumassa saattaisivat olla kortilla, joten senkin tähden tähtäilimme melko aikaiseen pelipaikoille. Kannatti, sillä siinä vaiheessa tilaa oli vielä melko reilusti ja aikaa varustevälppäämiseenkin oli vielä reilusti. Ylimääräinen aika olikin tarpeeseen, sillä minulla oli taas yksi niistä aamuista, kun mikään asia ei etene myötävirtaan vähääkään. Pukuhuoneessakin oli sellainen fiilis, kuin en olisi ikinä ennen vetänyt ajokamppeita niskaan. Onneksi kisakansliassa sentään ojennettiin numerolappu jo kouraan siinä vaiheessa, kun itse katselin seinille ja koitin suoritua niinkin monimutkaisesta tempusta, kuin nimeni sanomisesta.


No kaikkeen sekoiluun on onneksi lääke - lähtölaukaus. Sen jälkeen maailmaan palaa järjestys ja kaikki on hyvin yksinkertaista ja helppoa, niin tälläkin kertaa. Korsossa startti on aina pikkuisen jännä, kun alku ajetaan asuinalueen läpi asvalttitietä pitkin ja innokkaimmat koittavat jo siinä vaiheessa ratkaista peliä etsimällä luovia ratkaisuja päästäkseen porukasta ohi. Tälläkään kertaa onneksi ei tullut mitään hasardeja ja jopa metsään taittava 90 asteen oikeakin mentiin nätissä järjestyksessä läpi. Sen jälkeen tulikin pikkuisen enemmän tapahtumia, kun osa porukasta kääntyi vahingossa oikealle kohti maalia, vaikka reitti oikeasti jatkoi suoraan. Vähän aikaa siinä huudettiin perään ja taisipa sieltä suurin osa löytää jossain vaiheessa takaisin reitillekin.



Oma ajo sujui erittäin hienosti. Ensimmäisen kierroksen jaksoin tykittää yllättävänkin nätisti anaerobisen kynnyksen tuntumassa, ottaen huomioon, että tähän asti en ole vielä keväällä tehnyt kovinkaan montaa vauhtikestävyysharjoitusta. Myös ajotekniikka on parantunut huomattavasti edellisistä vuosista ja siihen veikkaan ainoaksi syyksi sitä, että viime talvena tuli tehtyä merkittävästi enemmän yläkropan treeniä kuntosalilla. Jotenkin nyt on erittäin tukeva ote ohjaamosta ja Highball taittuu juurikin sinne, minne ajatuskin vie. Kun Korson kalliopätkätkin menivät helpon oloisesti, ajaminen meinasi lipsahtaa väkisinkin aivan nautinnon puolelle.


Jos viime vuonna olin aivan valmis ensimmäisen kierroksen jälkeen, niin tällä kertaa siitä ei ollut puhettakaan. Nopea pullonvaihto ja toiselle kierrokselle. Olin hieman ongelmissa, kun uusi kierros alkoi kohtuullisen kivikkoisella pätkällä, enkä meinannut löytää sopivaa ajolinjaa, mutta kunhan sain taas rytmistä kiinni, niin ajo alkoi luistamaan yllättävän hyvin. Toisen kierroksen alussa oli yllättävän rauhallista, hetkittäin oli vaikea uskoa, että mukana oli noin viisisataa kilpakumppania. Pitkän aikaa ajoin aivan omissa oloissani, mitä nyt muuan hirviemä vasoineen ryntäili tien yli edestä, mutta kilpakumppaneita ei juurikaan näkynyt.





Toisen kierroksen loppupäässä alkoi jo olemaan merkkejä pienestä väsymyksestä, mutta vieläkin ajo maistui, eikä tullut edes mitään aivan hasardeja ajolinjoja. Jopa viikkoa aiemmin kertausharjoituksessa kovia kokenut selkä tuntui pysyvän kaikesta juurakossa ryskäämisestä huolimatta menossa mukana. Joten ei muuta, kuin jälleen uusi pullo maalialueelta matkaan ja kolmannelle kierrokselle. Olin laskenut, että neljään ja puoleen tuntiin pitäisi ehtiä maaliin, jos kaikki menisi nappiin ja kaksi ensimmäistä kierrosta taittui juuri karvan alle kolmeen tuntiin, joten sikäli oltiin aivan aikataulussa.



Sitten alkoi tapahtumaan nopeaan tahtiin, ensin loppuivat geelit selkätaskusta, sitten alkoi jo tuntumaan koivissakin, että johan tässä on ajettu. Meno hyytyi huolestuttavaa vauhtia ja noin 80 kilometrin kohdalla alkoi ajaminen olemaan sellaista kömpimistä, että takaa alkoi lappamaan porukkaa ohi harmittavaa tahtia. Joidenkin perässä yritin roikkua vielä jonkin aikaa, mutta kun ei pysty, niin ei pysty. Eväät oli syöty niin taskuista, kuin miehestäkin ja vielä oli reilu kymppi maaliin.



Korsossa tuo viimeinen kymppi ei edes ole aivan kevein mahdollinen, on kalliota, melko pehmeää turvejumppaa, mutaa ja tietysti se jätemäki. Tavoitteet neljän ja puolen tunnin tahdista romuttuivat hyvää vauhtia ja lopulta kömmin maaliin ajassa 4:41:12. Edellä on nippu aivan tuttuja nimiä, jotka tunnistin jo reitillä, mutta kun ei vaan pystynyt.

Mitä sitten kauden avauksesta jäi käteen? Erittäin krapulainen olo, yksi katkennut pinna takakiekossa, hieman univelkaa ja erittäin hyvä fiilis! Se, mitä on harjoiteltu, on kehittynytkin. Peruskestävyys on jälleen sellainen, että pystyy hyvillä mielin ajamaan maratonejakin läpi - iso kiitos jo tässä vaiheessa OTC:n seurakavereille, joiden kanssa tahkottiin talvipolkuja menneenä talvena.

Toinen merkittävä seikka on se, että väsyneenäkin yläkropassa riittää nyt voimaa viedä pyörää oikeaan suuntaan smuutin tuntuisesti. Nyt tarvitaan enää vauhtia lisää, mutta sitähän saa kisoja kiertämällä ja kovempaa harjoittelemalla. Seuraavana viikonloppuna vauhtia lähdetään hakemaan Paksukumi Teamin Raahe XC:stä, sekä tietysti Vaasan XCO-cupin kisasta Öjbergetiltä.

Kiitokset kuvista Tarja Kivirinnalle!