keskiviikko 12. elokuuta 2015

Extreme Active Recovery

Internetin ihmeellinen maailma on hyviä artikkeleja täynnä, kuten vaikkapa loukkaantumisen jälkeen urheiluun palaamisesta ja siitä, kuinka loppukaudesta maltti on valttia. Hyvähän niitä on lukea pohjille, mutta arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun päälle kolmikymppinen pojankoltiainen päästetään irti Seinäjoella hankitun säärivamman ja Syöte MTB:n järjestelyjen jälkeen? Siinä ei paljoa artikkelit paina, eikä järki sanele.

Syöte MTB:n aikoihin sain juuri tikit pois jaloista ja olin täynnä intoa, kuin ilmapallo. Ajamattomia kilometrejä tuntui kertyneen tuhansia ja kerrankin oli todella siistiä ajella kisan jäljiltä pitkin poikin rataa keräilemässä nauhoja pois. Olkoonkin, että haavaa olisi tietysti pitänyt suojata vielä kaikilta osumilta ja lentäviltä esineiltä, mutta ehkä pitkävartinen sukka ajaa sen asian? Tuo into ja viikonlopun muu kuorma, lyhyine yöunineen aiheutti sen, että seuraavalla viikolla oli jo pikkuisen väsynyt olo. Mutta vanha viisaus tietää, että se lähtee sillä, millä on tullutkin, joten Kopran opeilla lisää hanaa.

Muutama lenkki alle ja heti seuraavana lauantaina Pyssymäen MTB Maratonille. En ole ikinä oikein pitänyt tuosta radasta erikoisesti, mutta nyt kun alla oli täysjousto ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, tuumin, että josko se siitä iloksi muuttuisi. Vaan, kun en vain pidä päänkokoisista kivistä ja keskiötä myöden mudassa uimisesta, niin en pidä. Ei se pyörän vaihdolla siitä muuksi muutu. Joten kamat autoon ja kotia kohti.

Kotona ei tietenkään vietetä yhtään ylimääräistä aikaa ja heti seuraavana aamuna pakkasimme fillarit kyytiin ja suuntasimme Helin kanssa kohti Syötettä. Tikkalan Arto kutsui meidät mukaan Wasa Velocityn treenileirille ja otimme pari päivää ylimääräistä vapaata töistä, jotta voisimme keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan - ajamiseen.

Sunnuntaina, kun saimme kamat purettua ja base campin rakennettua, oli aika lähteä vaasalaiselle palauttelevalle maastolenkille. Länsirannikon ajomiesten vauhdin salaisuus on "Extreme Active Recovery", eli käytännössä palauttava anaerobinen lenkki. Palauttelevaa osuutta oli ensimmäiset 200 metriä hiekkatiellä, mutta kun nousimme Pytkynharjun päälle, joku kärjessä käänsi kaasun selälleen ja sitä vedettiin sitten seuraavat kolme tuntia. Hienoa ja ennenkaikkea hauskaa! Polut olivat aivan huippukunnossa ja niitähän Syötteellä riittää.

Maanantaiaamusta koko porukka näytti erittäin palautuneelta, joten lisää panoksia peliin. Lakeuden kasvatit olivat aivan liekeissä, kun kaivoimme maantiepyörät esiin ja suuntasimme Iso-Syötteen maantienousuun tekemään vetotreeniä. Lämmittelyosuus hoidettiin huolella, jokaisella oli varmasti paikat lämpiminä jo ennen ensimmäistäkään nousua ja puheet olivat kovia viiden nousun setistä. Helin kanssa aloimme jo epäillä, että olemme joko osuneet aivan supermiesten ryhmään, tai sitten aivan kaikilla ei ollut tarkkaa tietoa, mitä oli tulossa. Lopulta kaikki eivät sitten hoitaneetkaan  täyteen asti viiden nousun kiintiötään, mutta itse sain hyvän sarjan koko ajan nousevilla tehoilla ja Artohan veti ihan kannustusmielessä vielä kuudennenkin. Omalta kohdalta PB:kään ei jäänyt kovin monen sekunnin päähän, joten sikälikin aivan hyvää kyytiä.

Eilisillalta jääneet makaronilaatikot katosivat aivan kunnioitettavaa tahtia ja melko nopeasti koko porukka oli päiväunilla. Sen jälkeen nopeat kahvit ja - kuinkas muutenkaan - takaisin pyörien päälle. Jälleen kerran luvassa oli vaasalaista palauttavaa maastolenkkiä, heti paukusta ylös Syötekeskukselle, siellä auringonpaisteessa jäätelötauko, sen jälkeen maisematielle ja Syöte MTB:n kuudenkympin kisareittiä takaisin tukikohtaan. Muutenhan tuo melkein jo meni aivan kohtuullisilla tehoilla, kunnes Heli lähti maisematieltä laskuun ja innokkaat perässä. Taas vedettiin torvi selällään hetken aikaa, kunnes joku muisti, että voisi hieman jarruttaa. Hannu oli tosin jo alkumatkasta luopunut takajarrupaloistaan, joten se siitä jarruttelusta. Ehtiihän sitä harrastaa myöhemminkin.

Leirin viimeisen päivän - tai siis meidän viimeisen, vaasalaiset jäivät vielä ainakin päiväksi jatkamaan - ohjelmassa oli pitkä lenkki. Siispä eväitä matkaan riittävästi ja reiteille. Tuollainen maastokuutonen on pohjalaisten oppien mukaan kuulemma hyvä aloittaa verryttelevällä maksimivedolla, joten kiipesimme heti kärkeen Syöte MTB:n loppunousun ylös. Kelloa vastaan luonnollisesti, kuinkas muutenkaan.

Kunhan olimme tasanneet hengityksen ja laskeutuneet alas Luontokeskukselle, kävimme pitkästä aikaa ajamassa Toraslammen lenkin, joka on valitettavasti päässyt melko heikkoon happeen. Kyllähän pitkosilla pystyi ajamaan, mutta muutamassa paikassa sai olla kieli melko keskellä suuta,  kun lankut olivat irti, tai poikki, tai kumpaakin. Vaan sieltäkin tultiin heittämällä läpi. Pärjänjoessa on kostean kesän jäljiltä sen verran vettä, että Heli hoiti meille vaihtoehtoisen reitin teitä pitkin, jotta kiersimme maastopyöräreitin kahluupaikan ja suuntailimme jälleen Syötekeskukselle jäätelötauolle.

Edellisestä päivästä poiketen emme oikaisseet maisematietä pitkin, vaan laskimme Syötekeskukselta alas Kelosyötteelle asti ja kiersimme kisareitin Pitämävaaran kautta ympäri. Uusi reittilinjaus vaaran takana on aivan loistavassa kunnossa, baijerilaiset varmaan käyttäisivät termiä ajamisen ilosta tuossa kohtaa. Samoin laskuosuus kohti Portinojan laavua oli hyvin lähellä lipsahtaa nautinnon puolelle. Kun vielä kelitkin olivat kohdillaan, niin jotenkin ei ollut sellainen olo, että olisi aivan hullun lailla tehnyt mieli suuntailla kohti Oulua ja seuraavana aamuna odottavaa työpäivää.

No, tuokin on historiaa ja mitä opimme siitä? Aina, kun on mahdollisuus, kannattaa skipata työt ja nauttia ajamisesta. Se vaan on niin hienoa, kun on hyvä ryhmä, loistopolut ja kelit kohdillaan. Toisekseen, kyllä toimivasta täysjoustosta on melkolailla iloa, kun ajetaan vähän vauhdikkaammin pitkiä pätkiä singletrackia. Vieläpä, kun asensin sairaslomien aikaan Tallboyn nokalle 120-millisen keulan, niin se on kuin kotonaan noissa maisemissa. Kolmanneksi, pitäkää lepopäivänne. Aina on hyvä päivä ajaa täysiä!

perjantai 7. elokuuta 2015

Suunnistuuuus!

Joskus vuonna nolla tutustuin ensimmäisen kerran pyöräsuunnistukseen lajina, kun olimme kavereiden kanssa Lohjalla Gunnarlan majalla ajamassa Gunnarla 24h -ajoa, Lohja 24h -tapahtuman spin-offia. Reitille oli ilmestynyt päivän aikana rasti ja selvisi että seuraavana päivänä alueella ajettaisiin pyöräsuunnistuskisaa. Kun omat ajot olivat ajettu, niin lähdimme kisan ajaksi kallion päälle kannustamaan kilpailijoita olutrastin muodossa, mitenkäs muutenkaan. Päivä aurinkoisella kalliolla menikin puskista rastille puikkelehtivia miehiä ja naisia ihmetellessä - kumman tosissaan ne tyypit tuntuivat olevan. Jotain viehättävää siinä kaikessa karuudessaan silloin oli.









Silloin vielä en ollut aivan niin kisaorientoitunut, tai no, en ainakaan myöntänyt sitä julkisesti. Täysiä ajaminen oli siisteintä mitä pystyi tekemään ja Suomen kesässä oli paljon hyviä kisoja ajettavana. Muutaman vuoden ajoinkin kisoja tyytyväisenä, mutta sitten takaraivoon palasi kutina pyöräsuunnistuksesta iltarastien muodossa. Ehkäpä kyseessä oli vaihtelunhalu, levottomana luonteena kun kaikki monotoninen tekeminen kyllästyttää helposti, mutta joka tapauksessa pari vuotta sitten liityin suunnistusseura SK Pohjantähteen ja ostin ensimmäisen suunnistuslisenssini.

Vielä viime vuonna pyöräsuunnistuskisat olivat lähinnä täytettä kalenterissa, tosin Salon pitkän matkan ja sprintin SM-kisoihin lähdettiin jo aikaisemmin reissuun, matkalle kun sattui sopivasti kahdet iltarastit. Tämä toimikin valmistavana todella hyvin, Kimmo hoiti mekaanikon, valmentajan ja kuskin hommat ja minä keskityin imemään geeliä, hermoilemaan ja etsimään oranssivalkoisia asioita metsästä.

Tänä vuonna pyöräsuunnistuskisoja onkin sitten ripoteltu kalenteriin ihan tavoitteiden kanssa. Alkukesästä kävimme Kimmon kanssa Ylöjärvellä reissun ja toissa viikonloppuna oli vuorossa Teuvalla kaksipäiväiset kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut, sopivasti ennen viime lauantain SM-keskimatkaa Orimattilassa. Paikallisilla iltarasteilla ei valitettavasti ole ollut pyöräratoja tarjolla, kuin heinäkuun alussa, joten Teuvan kisa sai toimia kenraaliharjoituksena Orimattilaan.

Ylöjärven kisasta ei ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Jalka oli hyvä, mutta karttatuntuma aivan ruosteessa talven jäljiltä. Jokainen, joka ymmärtää vähänkään lajista, voi kuvitella, minkälaiseen lopputulokseen se johtaa, joten se siitä. Teuvalla oli jo ihan eri meininki, olin harjoitellut kotikulmilla ihan kartankin kanssa ja se näkyi kilpailussa.

Vakavaa menoa Ylöjärvellä, kuva Hiiltomiehet

Teuvan kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut  25.-26.7.

Teuvalla suunnistettiin ensin lauantaina keskimatkan kilpailu hyvässä poutasäässä ja pienistä haparoinneista huolimatta sain varsin hyvän suunnistuksen aikaiseksi, ollen lopputuloksissa kahdeksas. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä joku avasi taivaalla hanan ja sunnuntaina pidennetyllä keskimatkalla meininki olikin jo ihan toinen. Lämmittelyä sai hoitaa likimain kaatosateessa ja kovassa tuulessa ja meinasinkin myöhästyä startista. Onneksi edellä olijat tekivät tilaa ja tytöt huusivat minut suoraan oikealle viivalle emitin nollaukseen. Syke kerkesikin tipahtaa parin minuutin ajaksi maksimialueelta pois, kun jo kartta nenän edessä suunnistin läpimärkään metsään.

Lauantain startissa, kuva Teuvan Rivakka
Lauantain keskimatkalla, kuva Teuvan Rivakka

Suunnistuksellisesti sunnuntain reitti oli alkumatkastaan helpompi, mutta polut olivat muuttuneet paikoitellen suojuoksuksi. Voimia vietiin kovalla kädellä jo toisesta rastista lähtien ja hapot velloivat korvien välissä. Yllättäen tein kuitenkin vain pari haparointia alkumatkasta ja sain puoliväliin pienen skarppauksen, saaden muutaman rastivälin ihan mukavaa vauhtia ja tasaista suunnistusta.

Loppua kohden suunnistus vaikeutui, motokrossisorakuopilla rastien löytymisen jälkeen tuntui jopa ettei sieltä enää osaa pois. Kun vihdoin matka oli kohti kolmanneksi viimeistä rastia, meinasin väsyksissä kääntyä aivan väärään suuntaan. Onneksi vielä kuitenkin lamppu syttyi ja viimeiset rastit suunnistin pienestä lenkistä huolimatta omaan tasaiseen tapaani. Kisa oli vaativa myös toisille naisille, kaksi keskeytti ja kaksi hylättiin väärän rastileiman takia. Minulle kisa oli työvoitto ja lopputuloksissa olinkin kolmas, mikä on paras sijoitukseni tähän mennessä! Sunnuntain tulos nosti minut viikonlopun kokonaissijoituksissakin kolmannelle sijalle, joten olin todella iloinen reissun jälkeen.

Orimattilan SM-keskimatka 1.8.

Normaalista poiketen Orimattilan reissuun lähdinkin sitten yksin, Kimmon lähtiessä Syöte MTB:n järjestelyihin. Olikin outoa pakata autoon vain yksi pyörä ja yksi laukku, sentään tallipäällikkö ja kisamaskotti Nalle Puh piti mykkää seuraa vänkärin penkillä. Kaikesta jännittämisestä huolimatta olin päättänyt, että pitkät ajomatkat, hotelliyöpyminen ja kisaan valmistautuminen yksin eivät reissua ja lopputulosta pilaa.


Perjantaina heitin siis kamat autoon ja suunnistin nelostielle, suuntana Lahti. Ajomatka menikin yllättävän hyvin parilla tauolla, ruoka maistui ja sain nukuttuakin reilu 6 tuntia, mikä ei aikaisemmin ole aina ollut ihan varmaa. Lauantaiaamuna kävin lyhyellä juoksulenkillä ja nautin pitkän hiilaripitoisen aamupalan: jogurttia, marjoja, mysliä, hedelmiä, leipää, mehua ja lättyjä mansikkahillolla. Vatsa täynnä olikin hyvä kömpiä vielä hetkeksi hotellihuoneeseen mentaaliharjoittelemaan, naisten kisa kun alkoi vasta kolmelta iltapäivällä.

Kun sitten vihdoin puolenpäivän aikaan suunnistin Orimattilaan kisapaikalle, olin varsin levännyt ja energinen. Hain numeron, laitoin pyörän kuntoon ja otin vielä yhdet hermopäikkärit autossa. Sitten olikin jo aika lähteä lämmittelemään ja starttia kohti. Tällä kertaa otinkin varman päälle ja olin pörräämässä starttipaikalla vartti lähtöaikaa ennen, ihan vain varmuuden vuoksi. Itse kisa lähti todella hyvin liikenteeseen ja tein pienistä haparoinneista huolimatta varsin ehjän suunnistuksen viimeisille rasteille asti. Viimeiset rastit oli piilotettu kapeille endurourille, jotka eivät meinanneet avautua minulle millään. Likimain tuurilla osuin kahdelle ensimmäiselle, jonka jälkeen sain kartasta kiinni ja suunnistin toiseksi viimeisen rastin ja itseni metsästä pois viimeiselle rastille ja maaliin.


Lopputuloksissa olin 14., mikä tavallaan harmittaa. Toisaalta tein niin hyvän suunnistuksen, kun sinä päivänä osasin ja vaikka parille rastille tulleet pienet pummit olisi otettu pois, niin lopputulokseen ne eivät paljoa olisi vaikuttaneet. Pää vain ei pysynyt jalkojen mukana ja kartalla pysyäkseen piti ottaa vähän vauhdista pois. Joten loppujen lopuksi hyvä kisa ja onnistunut suoritus. Vielä kun kotimatkakin sujui hyvin puolimatkan kaatosateesta huolimatta, niin olihan se mahtavaa istua vihdoin lauantai-iltana puolenyön jälkeen kotisohvalla ja miettiä, että viimeiseen puoleentoista vuorokauteen tuli ajettua autoa 1070km, syötyä todella hyvää pizzaa, nukuttua hyvät yöunet hotellissa, ajettua yksi kisa ja ihmeteltyä elämää tien päällä. Pari päivää tuosta reissusta täytyikin toipua ja kyllähän sen huomaa edelleen kropassa, että reissu oli rasittavampi kuin normaalisti. 110% skarppaaminen pari vuorokautta putkeen aiheuttaa ihan eri tyyppisen rasituksen, kuin apukuskin rooli vänkärin penkillä.

Pyöräsuunnistus on joka tapauksessa niin siistiä, että se tulee aivan varmasti pysymään jatkossakin kalenterissa mukana. Vielä kun löytäisi jonkun avaamaan paremmin kartanluvun salaisuuksia, niin ehkä tästäkin lajista saisi vielä enemmän irti!