sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Vai, että flow?

Perjantaina aamulla aamuteetä hörppiessäni lueskelin uusinta Pyöräily+Triathlon -lehteä ja hämmästelin, kuinka teknistä ja numeerista scheissea liikunnasta on tehty. "Mitä numerot kertovat", "Tehokkaita työkaluja" (wattimittareita) ja "Lisää vauhtia aika-ajoon" -artikkelit kertovat karua kieltä siitä, että liikunnasta ei pidä nauttia ennen kuin omaa ilmiömäisen hapenottokyvyn, Charlotte Kallan hiihtotekniikan tai Tom Boonenin reidet. Ja liikuntahan on mennyt pieleen, jos sitä ei ole mitattu mitä moninaisimmin keinoin. On tehoantureita, sykelähettimiä, GPS:iä, korkeuskäyriä (mieluusti espanjalaiselle vuorelle) ja vaikka sun mitä. Jotenkin muistin taannoisen Hesarin kolumnin "Heia heia! Nostin peffani sohvalta!".

Tässä kohtaa on ehkä aiheellista myöntää, että aivan täysin en itsekään ole mittareita ja numeerista dataa vastaan, olen ehkä jopa omalta osaltani osasyyllinen kyseiseen genreen. Omistan useamman sykemittarin ja jokainen oikea lenkki kyllä tallennetaan, harjoituksen tiedot vilkaistaan läpi ja viikko/kuukausi/vuositason seurannat on kunnossa. Mutta koska pyörittelen näitä samoja numeroita päivät päästään maksaakseni asuntolainaa, niin en halua enää vapaa-ajalla kovin paljoa käyttää aikaa ylimääräiseen pilkunviilaamiseen. Enkä varsinkaan lenkillä.

Lehden loppupuolella kohtasin sitten ihmetyksen multihuipentuman, kun kolumnin aiheena oli se, että ulkona voi oikeasti olla kivaakin. Siinä kohtaa teekuppi onneksi tyhjeni ja lähdin pukemaan fillarointikamppeita työmatkaa varten päälle. Mutta kyllähän tuo jäi kummittelemaan päähän, varsinkin kolumnin viimeinen lause "Joskus pitää vain nauttia kyydistä".

Tänään, kun ajelin pitkin poikin sohjoisia talvipolkuja omaan tahtiini, mietin että milloin en viimeksi olisi nauttinut kyydistä. Eihän tämä ulkoilmaurheilu näillä leveyksillä aina ole sitä suurinta ilotulitusta, mutta tuskin olisin jaksanut jo yli kymmentä vuotta samoja polkuja, ellen olisi aina - enemmän tai vähemmän - nauttinut kyydistä. Tänäänkin kuulemma polut olivat turhan pehmeitä ajettaviksi, mutta jokainen onnistunut kurvi, vauhdinotto, sohjoliirron pelastus tai muuten kinkkisen paikan selvittäminen saa naaman hangon keksille, eikä edes muutama kolhu matkan varrella haittaa. Siinä ei paljoa ehdi flow'ta miettimään, kun tilanteita tulee pikakelauksella ohjaamoon.

Kotiin tultuani tein ratkaisun, että minä en enää tästedes pilaa aamuteetäni noin kompressiopipoisella lukuelämyksellä, joten se kestotilaus saa nyt olla ja ostelen vastaisuudessa irtonumeroina huomattavasti fiilishenkisempiä lehtiä. Valitettavasti näitä ei vaan ainakaan vielä löydy kuin kolmannella kotimaisella kielellä.

Kesään on vielä pitkä aika, joten tässähän ehtii vielä kiristelemään itseltään hymyn pois moneen kertaan ennen kauden ensimmäisiä kisoja, jos lähtee liikaa intoilemaan. Rauhaa ja rakkautta hyvät ystävät, nauttikaa siitä, mitä teette!


maanantai 17. helmikuuta 2014

Satanen saa odottaa

Foorumeilla käy kuumana vertailu, kuka ajaa kuinkakin monta satasen lenkkiä kuussa, jotkut ovat jopa ajaneet kuun ajan pakkosatasia joka päivä ja alle satasen lenkkejä ei noissa ympyröissä edes voi kutsua pitkiksi. Itse en ole ollut ikinä mikään pitkien lenkkien erikoismies, mutta tänä talvena Oulun seudulla on ollut niin poikkeavan hyvät polkukelit, että tuota maagista satasen rajaa on jo tullut kahdestikin hätyyteltyä.

Eilen kävimme hyvällä ryhmällä retkeilemässä pitkin Oulun pohjois- ja itälaitoja. Välillä oli aivan huippupolkua, välillä tunkattiin likimain umpilumessa ja kaikkea siltä väliltä, mutta koko ajan oli uutta baanaa renkaan edessä. Ja, vaikka lunta tulikin lähes jatkuvasti lisää, niin ei tarvinnut edes moittia auramiehiä, saatikka kaatuilla lumen takia. Kuuden ja puolen tunnin ulkoilun jälkeen mittarissa seisoi 96,2 km, joten se satanen saa vieläkin odottaa, ehkä se sieltä vielä myöhemmin keväällä tulee vastaan.

Vähän reilu vuosi sitten muistelin historiaani yksivaihteisten kanssa ja silloin jutun lopussa kerroin viimeisimmästä heräteostoksestani, Trek Rigistä. Trek on heti ensimmäisistä metreistä asti sopinut jotenkin erikoisen hyvin minun käteen ja johtikin myöhemmin pohdiskeluihin täydellisestä geometriasta, sekä myöhemmin Santa Cruz Highballin ostoon. Nyt reilun vuoden ja 2100 kilometrin jälkeen lienee aiheellista esitellä kyseinen kulkine tarkemmin.


Sen jälkeen, kun toin Rigin ensimmäisen kerran kotiin ja asensin muutamat luottopalikat siihen kiinni, niin kokonaisuuteen ei ole tarvinnut koskea. Tänä talvena tosin olen alkuperäisestä setupista poiketen ajanut kesän kisakiekoillani ja kyllähän pienentyneen pyörivän massan on huomannut iloisesti joka kerta, kun kiihdyttää kurvista ulos tai kiipeää. Tällä hetkellä mennään seuraavanlaisella setupilla:

Runko Trek Rig 23" (vm. 2010)
Keula Fox F29 RLC 100mm
Ohjainlaakeri VP-A49F
Kiekko, etu - ZTR Crest 29"
- Sapim CX-Ray
- Brass Nipples
- DT 240S 6 bolt
Kiekko, taka - ZTR Crest 29"
- Sapim CX-Ray
- Brass Nipples
- DT 240S 6 bolt
Rengas, etu Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Rengas, taka Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Sisuskumit Schwalbe SV19A
Keskiö Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas Middleburn RS7 Uno 32t, 180mm
Polkimet Time ATAC Alium
Ketju Campagnolo C9
Takaratas Point Racing 17 h ratas
 + Fire Eye Single speed kit
Takajarru Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Ohjaustanko Syntace Duraflite 2014
Stemmi Syntace F99, 90mm
Satulatolppa Bontrager SSR
Satula Specialized Toupe 143mm
Satulatolpan klamppi Bontrager
Gripit Lizard Skins DSP
Mittari Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin

Ainoa pientä murhetta aiheuttanut osa Trekissä on tuo vetopuolen sliding dropout. Alkuperäisellä kuusiokolopultilla sitä ei meinannut saada kiristettyä paikalleen, mutta kun laitoin tavallisen 8mm kannalla olevan pultin paikalleen ja sopivasti ruuvilukitetta väliin, sain dropoutinkin pysymään paikallaan.

Sliding dropout Trekin malliin

Ne, jotka ovat seuranneet pidempään minun rakentamia pyöriä, huomannevat osalistasta, että aika tutulla ja turvallisella kokoonpanolla on Trekikin rakennettu, mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei ole asennettu paikalleen. Ainoa kokeilussa oleva osa ovat Lizard Skinsin DSP -gripit. Talvipyörä on oikeastaan aika sopiva paikka kokeilla, kuinka uudenlaiset gripit pysyvät paikallaan ja toimivat.

Lizard Skins DSP

Kevyethän nuo ovat, alkuperäisiin Bontragerin grippeihin verrattuna vähän yli 50 gramman painonpudotus tulee hetkessä. Grippien 33 gramman massasta tulee mieleen vuosituhannen vaihteen kevennysklassikko Titec Pork Rindsit, mutta Lizard Skinsit ovat jotenkin huomattavasti tukevamman tuntuiset. DSP:t myös menevät nätisti tankoon ja pysyvät varmasti paikallaan mukana tulevan kaksipuoleisen tarra-arkin avulla.

Itse pistin Lizard Skinsit paikalleen valmistajan oman asennusvideon avulla. Tangon puhdistamiseen käytin joka kodin puhdistusainetta, eli asetonia ja liukasteeksi Auto Glymin ikkunanpuhdistussprayta. Näillä keinoin tuo oli kyllä helppoa, kuin heinänteko. Sen verran kannattaa olla asentaessa tarkkana, että pistää tekstit kerralla suoraan, nuo eivät nimittäin pyöri milliäkään enää sen jälkeen, kun tarra on kerran kuivunut.

Näillä palikoilla Trek heilauttaa vaa'an lukemat karvan päälle 10,5 kiloon, joten eihän se mikään kevein mahdollinen ole yksivaihteiseksi, mutta mikäli tuntuu, että alan jäämään talvipoluilla pahasti jalkoihin, niin sitten saatan harkita keveämpää kulkinetta. Tähän asti tuollakin on kerinnyt melko pitkälle ja takaisin...