keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Mäkiviikko 4/4 - Garmisch-Partenkirchen

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja arki alkaa - näin kävi myös meidän alppireissulle. Tässä vaiheessa, kun tätä kirjoitetaan on arkea tallustettu jo kolmisen viikkoa, ensimmäiset kisatkin ajettu ja reissu on enää hieno muisto mielessä. Onhan se vähän ollut siitä lähtien, kun sunnuntaina piti suunnata auton nokka kohti Münchenia, jonkinlaista henkistä Garmisch-Partenkircheniä. Lähtöhetkelläkin sai ikäänkuin vastatuuleen polkea vuokra-Mitsubishiä, jotta sai itsensä irti noista maisemista ja kiitotien päähän, mistä lähtisi lento takaisin kohti pohjoista. Eikä se näillä tasaisillakaan juuri ole helpottanut.

Matkalla piti käydä sitten ihailemassa sitä ihan oikeaakin Garmisch-Partenkircheniä. Vaikka se nykyään onkin tunnettu perinteisestä mäkiviikon uudenvuodenpäivän kilpailusta, niin tuollakin paikalla on melko tiukka historia natsi-Saksan ajoilta. Vuonna 1936 alueella järjestettiin näyttävät talviolympialaiset ja heti perään sinne alettiin puuhaaman uusia ja nykyinen stadion on rakennettu silloisen propagandakoneiston ohjeilla tulevia kisoja silmällä pitäen. Sinällään uljas stadion jäi vain käyttämättä, kun maailmanhistoriassa alkoivat vähän isommat kisat muutaman vuoden päästä, eikä olympialaisia ehditty ikinä järjestämään.


 

Garmischin legendaarisella hyppystadionilla muistetaan vieläkin suuria hyppääjäsankareita seinämaalauksissa ja kyllähän tuo historia on suomalaiselle penkkiurheilijalle hienoa katseltavaa - kirkkaimpina tähtinä tietenkin Matti Nykänen ja Janne Ahonen. Melko hyvät akut saisi vaihtaa kristallipalloon, että osaisi kirjoittaa tähän seuraavan suomalaisen nimen, jota juhlitaan Garmisch-Partenkirchenin mäkimontussa, vai luotammeko siihen, että Ahonen hyppää "vielä yhden" kauden? Mäkimontun ravintolassa nautimme reissun viimeiset hapankaalit, makkarat ja vehnäoluet ja sitten nokka kohti lentokenttähotellia ja kotimatkaa.

Seuraavien reissujen suunnitteleminen on jo hyvällä alulla, mutta hoidetaan nyt tämä kilpailukausi ensin kunnialla pakettiin. Paljon uutta ja mielenkiintoista ehtii varmasti taas tapahtumaan myös tämän kesän aikana kotimaassakin!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Mäkiviikko 3/4 - osakilpailu peruutettu

Loman loppumisesta on jo tässä vaiheessa pari viikkoa ja parasta, mitä Suomi on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan, on maantietreenileiri kahden plusasteen lämpötilassa ja vesisateessa, lumen reunustaessa tien penkkoja sekä paikallista kisatarjontaa hiihtolatupohjilla. Eli, ehkä mielenterveyden vuoksi on vielä aiheellista palata itävaltalaiseen ihmemaailmaan ja sen tapahtumiin.

Karu tosiasia on, että ainakin Oulun seudulla ajetaan jatkuvasti melko helppoa ja ennenkaikkea tasaista maastoa. Ja, vaikka varsinkin Helillä ajotekniikka on paikallisessa mittakaavassa varsin kilpailukelpoista, niin pikku reissu maailmalla kertoo realiteetit melko selkeästi. Jos kotimaisemien pururatakisoista lähtee rinta kaarella reissuun, niin saattaa tulla jonkinlaisia yllätyksiä vastaan. Mutta matkailuhan avartaa, sanotaan!

Meillä oli tarkoituksena osallistua Ötztaler Mountainbike Festivalin kahteen kilpailuun - Eliminaattoriin ja Forest Cross -nimellä kulkeneeseen XCO-kilpailuun. Alkuviikon polkuretkeilyn jälkeen hieman kevensimme ohjelmaa ja kävimme torstaina vain keveällä lenkillä ja tutustumassa viikonlopun kisaratoihin. Löysimmekin paikalle helposti ja aloimme tutustumaan reittiin suurella innolla. Ja kyllähän paikalliset olivat tehneet töitä - en ikinä ole nähnyt noin hienosti tehtyä rataa! Pohjamaasto ei sinänsä ollut mitenkään erikoista, hyvin suomalaistyylistä sekametsää harjulla, missä oli noin 50 metriä korkeuseroa saatavilla. Eli ei sinänsä mitään suurta amerikanmeininkiä, mutta ero kotimaisiin ratoihin tulee esiin radan rakentamisen laadussa ja reitin teknisyydessä.

Ohjaus helpommalle linjalle ennen droppia

Laatoilla vahvistettu droppi

Radan pengertämistä rinteessä

Radan rakentamiseen oli käytetty hyvin yksinkertaisia rakenteita. Rataa oli pengerretty luonnonkivillä, puusta tehdyillä rakenteilla ja kankailla. Droppeja oli tehty betonisilla puutarhalaatoilla, jotta maa pysyy paikallaan jarrutettaessakin. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että jokainen kohta radassa oli suunniteltu ajettavaksi ja rakennettu aivan viimeisen päälle. Pahimpiin paikkoihin oli rakennettu jopa chicken linet, jotka olivat selkeästi helpompia ajaa, mutta toisaalta taas tietysti huomattavasti hitaampia. Miesten elite-startissa laskin, että ajajat, jotka käyttivät helpotettuja linjoja hävisivät noin 10-15 sekuntia kutakin oikaisua kohden.

Suomessa tuollaista rakentamista valitettavasti näkee harvoin, yleensä radat on vedetty sinne, minne niitä nyt sattuu saamaan. Mieluusti vielä niin, että jotain paikallista kukkulaa hinkataan ylös-alas hapot korvissa, mutta kukaan ei ole miettinyt, kuinka hauskaa radalla voisi olla. Ehkä meillä painaa vielä esi-isien hiihtokulttuuri takaraivossa sen verran, että yhtä ainoaa kisaa ei voida ratkaista ilman, että mäkeä pitää kiivetä tuhat metriä kisaa kohden ennen kuin uskalletaan kruunata päivän kovimmat ajajat. Korsossa kuulemma on tehty kovasti töitä onnistuneesti, mutta sinne asti me emme vielä ole valitettavasti päässeet ajamaan. Myös vaasalaisille täytyy nostaa hattua, Öjbergetille tehty rata on ehdottomasti tässä yhteydessä maininnan arvoinen.

Mutta sepä tällä kertaa Suomen tilanteesta, takaisin aiheeseen ja torstain treeneihin. Kisajärjestäjän kartassa meidän ratamme on merkitty oranssilla värillä ja sitähän me lähdimme alueelta etsimään. Etsimistä todellakin riitti, sen verran monipuolinen polkuverkosto alueella kulki ja kun nauhaa oli jo vedetty eri ikäluokkien reitille, niin piti olla kovastikin tarkkana, mitkä pätkät kuuluivat meidän rataan. Onneksi paikalle sattui paikallisen seuran junorityttöryhmä, jotka olivat treenaamassa ajolinjoja lauantain skabaa varten ja he opastivat erittäin iloisesti meille radan kulkua.

Heli mittailee, pääsisikö
tuon hengissä alas...

Pikkuhiljaa meille alkoi selvitä, että vaikka paikalliset lapsetkin osasivat ajaa tuota rataa samalla iloisesti rupatellen, niin meille olisi liikaa opeteltavaa siihen, että kahdessa päivässä olisimme sillä tasolla, että voisimme ajaa tuollaista kierrosta kisavauhdilla läpi. Olihan se tietysti kova kolaus ylpeydelle, että nätit tytöt yrittävät opastaa aikuista miestä ajamaan, mutta silti pyyhe vain pitää heittää kehään.

Ei mitään niin pahaa, ettei hyvääkin. Kisojen peruuntuminen tiesi myös samalla sitä, että kaikenlaisen herkistelyn ja lepäilyn sai heittää sikseen ja viettää aikaa rajattomasti paikallisilla poluilla. Paljon oli vielä näkemättä ja kokematta, joten päätimme jättää asian murehtimisen sikseen ja keskittyä oikeiden urheilijoiden seuraamiseen ja lopun aikaa omaan harrastamiseen. Samalla meille jäi vielä mahdollisuus mielenkiintoisiin koeajoihin, mistä Heli raportoinee enemmän jossain myöhemmässä vaiheessa.

Perjantain lenkin jälkeen suuntasimme Haimingin keskustaan ihailemaan festivaalin avauskisaa, eliminaattoria. Kisat ajettiin normaalilla kaavalla - ensin aika-ajot, niistä 32 nopeinta neljännesvälieriin ja siitä eteenpäin aina kaksi nopeinta neljän hengen erästä jatkoon. Aika-ajossa ajettiin yksi kierros, erissä ajettiin kaksi kierrosta ja pikkufinaalissa (sijat 5-8), sekä finaalissa (sijat 1-4) ajettiin kolme.

Lähtösuora ja trukkilavoista tehty ensimmäinen este.

Reilu pari metriä korkea kävelysilta
radan puolessa välissä

Tämänkaltaisia metallisia hyppyreitä
löytyi radalta kolmesta kohdasta.

Rata oli parasta mahdollista eliminaattoria. Niin tiivis, että sen pystyi näkemään melkein kokonaan radan keskellä olevalta alueelta, sen verran tekninen rakennettujen esteiden takia, että ajajilta vaadittiin muutakin, kuin pelkkää reittä ja sen verran kiihdytyksiä ja nopeaa suoraa, että varmasti kuitenkin lopulta nopein nosti kädet pystyyn. Myös meininki oli kilpailun arvoinen - radan vieressä oleva hotelli tarjoili auliisti juomia terassille, rokki raikasi ja tytöt kirkuivat paikallisten suosikkiajajien perään. Naapurikylän poika, Itävallan hallitseva XCE-mestari, Daniel Federspiel näytti olevan ykkösenä rankingissa niin tyttöjen mielestä, kuin myös lopulta tulosliuskalla.

Ylempänä pokkarilla otettu klippi tämän vuoden tunnelmista miesten finaalista ja alla järjestävän seuran HaiBike Racing Team Haimingin video vuoden takaa.



Luonnollisesti odotimme sunnuntain XCO-kisaa kieli pitkällä, olisihan se hauska nähdä, miten ammattilaiset hanskaavat tuon radan. Ja, kyllähän parhaat olivat jälleen parhaita ja kun rata on riittävän vaativa, niin eroja tulee kovienkin kuskien välille. Niin naisten mestari Gunn-Rita Dahle Flesjå, kuin miesten sarjassa Ralph Näf osoittivat, miksi niitä kovia kansainvälisiä pyttyjä on kertynyt kaapin päälle.

Varsinkin naisten sarjassa oli silmiin pistävää se, kuinka paljon eroa teknisten paikkojen ajamisessa oli. Osa naisista tuli nuo paikat paremmin, kuin moni mies, mutta toisaalta osa oli aivan kuin pesukoneessa noissa patikoissa. Ja, eipä se miestenkään ajaminen kaikilla ollut aivan hallinnassa, mutta siitähän tässä lajissa on pohjimmiltaan kysymyskin!










Ja, kun jokaisesta reissusta aina tarttuu jotain oppia matkaan, niin kyllähän tuosta viikonlopusta jäi aivan päällimäiseksi kytemään se, että tuollaista ajamista vaan pitää päästä harjoittelemaan paljon enemmän. Toisekseen se, että meidän kotiseudun ajopaikoissa on paljon parantamisen varaa. Vaikka hetkessä ei synnykään Haimingin kaltaista UCI-kelpoista rataa, niin jo olemassa olevia ajopaikkoja parantelemalla tilannetta pystyisi edistämään huomattavasti.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Mäkiviikko 2/4 - Ötztal

Nyt on mäkiviikko jo kokonaisuudessaan takana ja sen verran oli ulkoilma-aktiviteettia tarjolla, että joko emme ehtineet koneen ääreen, tai sitten illalla energiat olivat jo niin finaalissa, että mitään järkevää tekstiä tuskin olisi saanut näppäimistön kautta siirtymään luettavaksi.

Vaikka sadekeli vähän vesittikin kauden avauskisaa Saksassa, niin vaatteethan kuivuvat ja ihmiset eivät ennenkään ole menneet pienestä kosteudesta miksikään. Siispä kalusto autoon ja etelää kohti - edessä oli parin tunnin siirtymä Ötztalin laaksoon. Jo matkalla oli helppo huomata, että profiili jyrkkeni ja maisemista tuli huomattavasti jylhemmät nopeaan tahtiin, mitä etelämmäs pääsimme.

Tervetuloa huvipuistoon!

Linnan jäänteet melko karulla paikalla

Ötztalin laakso on tehty turistille melko helposti lähestyttäväksi. Kun ajoimme pohjoispäästä laaksoon sisään, niin heti ensimmäisenä oikealla oli infopiste, missä erittäin ystävällinen täti tyrkytti sylin täyteen karttoja ja mehän otimme kaiken mahdollisen materiaalin mukaan tutustuttavaksi. Heti ensi silmäyksellä tuli selväksi, että viikon aikana ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkea, mitä tällä alueella olisi tarjottavaa. Vaikka pyöräilypuolesta saisikin irti pintaraapaisun, niin kesäharrasteista vaeltaminen, kiipeily, koskimelonta ja muut seikkailut olisivat tarjonneet vielä kaksinkertaisen määrän lisää tekemistä.

Kartturin nuotit

Karttakasa siis matkaan ja majoitusta kohden. Haus am Stein oli todella hienolla paikalla kylän laidalla kirkon vieressä. Ensimmäisellä kiipeämisellä pihaan jopa vuokra-Mitsu yritti kyseenalaistaa, että onko pakko. Oikean jalan tennari tosin määräsi lyhyen keskustelun jälkeen tahdin ja pääsimme pihaan. Tuumimme, että onpa setti, kun tuonne kiivetään jokaisen lenkin jälkeen. Siinä vaiheessa ei vielä ollut hahmotus herännyt, että tuollainen 40 metrin korkeuserolla varustettu rinne ei välttämättä enää erottuisi päivittäisen lenkin muista nousumetreistä kovinkaan radikaalisti.

Haus am Stein

Ei muuta, kuin kamat vaihtoon ja lenkille. Ensimmäisenä harjoittelimme oikaisemaan kävelyreittiä kylään. Kun oikeat nuotit löytyivät pariin mutkaan ja muutamiin portaisiin, niin sekin alkoi sujumaan. Sitten kylän toiselle laidalle ja ensimmäisille reiteille. Sen piti olla jonkinlainen helppo perhereitti joen varressa, joten nousua ei tullut, kuin "vain" 255 metriä 15 kilometrin lenkillä.

Tuolla alueella nousuihin kannattaa todellakin varautua. Meidän reissun aikaan ei ollut juurikaan hissejä tarjolla ja bussejakin ylempänä sijaitseviin kyliin melko rajallisesti. Kesämmällä, kun hissit ovat käytössä, kannattaa käyttää niitä matkalla ylöspäin ja tulla ajamalla pikkuhiljaa alaspäin. Siltikin nousua saattaa tulla helposti tuhat metriä ajopäivää kohti. Nyt, kun ajoimme itse kaikki mäet ylös, niin alkukesän lenkkeilyksi suoraan Pohjanmaan tasaisilta tuo oli melko kovan tuntuista. Jälleen kerran kiitin jokaista talven aikana kyykkyhäkissä vietettyä minuuttia - varsinkin, kun käytössä oli melko suppea välitysskaala 1x10 -vaihteiston takia.

Yksi alueen kymmenistä opastauluista ja eksynyt turisti

Heli vielä ajokamppeet puhtaina ja renkaat asvaltilla.

Rauhallinen iltamaisema Oetzin kylään.

Seuraavan aamuna tallipäällikkö Puh tutki jo kovalla kiiruulla karttaa, minne sitä seuraavaksi suunnataan. Päätimme, että päivän ohjelma olisi ensin alempana laaksossa kulkevia reittejä Haimingiin ja takaisin ja lounaan jälkeen lähtisimme tutkimaan kylän vieressä nousevan Hochoetzin maisemia.

Innokas tallipäällikkö

Inn-joen rantaa

Lounastauko auringossa

Heli ansaitulla tauolla

Ensimmäinen lenkki Haimingin suuntaan menikin aivan käsikirjoituksen mukaan ja palasimme Oetziin takaisin lounastamaan. Eväät naamaan ja sen jälkeen keula kohti nousua. Luvassa oli noin 1300 metriä vertikaalia 16 kilometrin matkalla. Eli aivan heti ensimmäisestä mutkasta ei auttaisi hyökätä putkelle.

Matkalla vuorille

Tästä sen reitin pitäisi mennä...

Niinhän siinä kävi, että hyvä yritys palkittiin umpikujalla. Tai siis itse päätimme, että tämä saa nyt olla tässä, kun 1800 metrin korkeudessa, muutama kilometri ennen huippua, tuli lumiraja vastaan. Koska takana oli jo tarpeettoman pitkä oululainen talvi, niin päätimme viettää lomamme ilman lumessa rämpimistä. On muuten metka tunne käppäillä lumessa lyhyissä ajohousuissa, eikä silti ole yhtään kylmä, kokemus sekin.

Tämän keikan jälkeen opettelimme tulkitsemaan paikallisia reittikarttoja taas aivan uudella tavalla ja taskuun jäi sellainen oppi, että vaikka noita reittejä on kilometrimääräisesti vaikka kuinka paljon, niin paikallisilta kannattaa ihan rohkeasti kysyä, missä ne parhaat reitit menevät. Sillä osa noista valmiiksi merkityistä maastopyöräreiteistä on aivan pyörätieajelua ja toinen ääripää on sitten erittäin teknistä kivikkoa melko jyrkillä kulmilla alaspäin.

Sitten, kun ne parhaat pätkät alkoivat erottumaan kartasta omaankin silmään, niin eipä aivan älyttömästi itkettänyt se ajaminen... Kyllähän tuolla olisi mennyt päivä jos toinenkin ajaessa, jos vain aikaa olisi ollut ja kunto olisi kestänyt noita profiileja. Yhtenäkään iltana ei ollut minkäänlaista vaikeutta lautasen tyhjentämisessä, kuten ei myöskään unen saamisessa, sen verran reippaasti sai keuhkojaan huuhdella raittiilla alppi-ilmalla noilla pätkillä.