Mäkiviikko 3/4 - osakilpailu peruutettu

Loman loppumisesta on jo tässä vaiheessa pari viikkoa ja parasta, mitä Suomi on tähän mennessä pystynyt tarjoamaan, on maantietreenileiri kahden plusasteen lämpötilassa ja vesisateessa, lumen reunustaessa tien penkkoja sekä paikallista kisatarjontaa hiihtolatupohjilla. Eli, ehkä mielenterveyden vuoksi on vielä aiheellista palata itävaltalaiseen ihmemaailmaan ja sen tapahtumiin.

Karu tosiasia on, että ainakin Oulun seudulla ajetaan jatkuvasti melko helppoa ja ennenkaikkea tasaista maastoa. Ja, vaikka varsinkin Helillä ajotekniikka on paikallisessa mittakaavassa varsin kilpailukelpoista, niin pikku reissu maailmalla kertoo realiteetit melko selkeästi. Jos kotimaisemien pururatakisoista lähtee rinta kaarella reissuun, niin saattaa tulla jonkinlaisia yllätyksiä vastaan. Mutta matkailuhan avartaa, sanotaan!

Meillä oli tarkoituksena osallistua Ötztaler Mountainbike Festivalin kahteen kilpailuun - Eliminaattoriin ja Forest Cross -nimellä kulkeneeseen XCO-kilpailuun. Alkuviikon polkuretkeilyn jälkeen hieman kevensimme ohjelmaa ja kävimme torstaina vain keveällä lenkillä ja tutustumassa viikonlopun kisaratoihin. Löysimmekin paikalle helposti ja aloimme tutustumaan reittiin suurella innolla. Ja kyllähän paikalliset olivat tehneet töitä - en ikinä ole nähnyt noin hienosti tehtyä rataa! Pohjamaasto ei sinänsä ollut mitenkään erikoista, hyvin suomalaistyylistä sekametsää harjulla, missä oli noin 50 metriä korkeuseroa saatavilla. Eli ei sinänsä mitään suurta amerikanmeininkiä, mutta ero kotimaisiin ratoihin tulee esiin radan rakentamisen laadussa ja reitin teknisyydessä.

Ohjaus helpommalle linjalle ennen droppia

Laatoilla vahvistettu droppi

Radan pengertämistä rinteessä

Radan rakentamiseen oli käytetty hyvin yksinkertaisia rakenteita. Rataa oli pengerretty luonnonkivillä, puusta tehdyillä rakenteilla ja kankailla. Droppeja oli tehty betonisilla puutarhalaatoilla, jotta maa pysyy paikallaan jarrutettaessakin. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että jokainen kohta radassa oli suunniteltu ajettavaksi ja rakennettu aivan viimeisen päälle. Pahimpiin paikkoihin oli rakennettu jopa chicken linet, jotka olivat selkeästi helpompia ajaa, mutta toisaalta taas tietysti huomattavasti hitaampia. Miesten elite-startissa laskin, että ajajat, jotka käyttivät helpotettuja linjoja hävisivät noin 10-15 sekuntia kutakin oikaisua kohden.

Suomessa tuollaista rakentamista valitettavasti näkee harvoin, yleensä radat on vedetty sinne, minne niitä nyt sattuu saamaan. Mieluusti vielä niin, että jotain paikallista kukkulaa hinkataan ylös-alas hapot korvissa, mutta kukaan ei ole miettinyt, kuinka hauskaa radalla voisi olla. Ehkä meillä painaa vielä esi-isien hiihtokulttuuri takaraivossa sen verran, että yhtä ainoaa kisaa ei voida ratkaista ilman, että mäkeä pitää kiivetä tuhat metriä kisaa kohden ennen kuin uskalletaan kruunata päivän kovimmat ajajat. Korsossa kuulemma on tehty kovasti töitä onnistuneesti, mutta sinne asti me emme vielä ole valitettavasti päässeet ajamaan. Myös vaasalaisille täytyy nostaa hattua, Öjbergetille tehty rata on ehdottomasti tässä yhteydessä maininnan arvoinen.

Mutta sepä tällä kertaa Suomen tilanteesta, takaisin aiheeseen ja torstain treeneihin. Kisajärjestäjän kartassa meidän ratamme on merkitty oranssilla värillä ja sitähän me lähdimme alueelta etsimään. Etsimistä todellakin riitti, sen verran monipuolinen polkuverkosto alueella kulki ja kun nauhaa oli jo vedetty eri ikäluokkien reitille, niin piti olla kovastikin tarkkana, mitkä pätkät kuuluivat meidän rataan. Onneksi paikalle sattui paikallisen seuran junorityttöryhmä, jotka olivat treenaamassa ajolinjoja lauantain skabaa varten ja he opastivat erittäin iloisesti meille radan kulkua.

Heli mittailee, pääsisikö
tuon hengissä alas...

Pikkuhiljaa meille alkoi selvitä, että vaikka paikalliset lapsetkin osasivat ajaa tuota rataa samalla iloisesti rupatellen, niin meille olisi liikaa opeteltavaa siihen, että kahdessa päivässä olisimme sillä tasolla, että voisimme ajaa tuollaista kierrosta kisavauhdilla läpi. Olihan se tietysti kova kolaus ylpeydelle, että nätit tytöt yrittävät opastaa aikuista miestä ajamaan, mutta silti pyyhe vain pitää heittää kehään.

Ei mitään niin pahaa, ettei hyvääkin. Kisojen peruuntuminen tiesi myös samalla sitä, että kaikenlaisen herkistelyn ja lepäilyn sai heittää sikseen ja viettää aikaa rajattomasti paikallisilla poluilla. Paljon oli vielä näkemättä ja kokematta, joten päätimme jättää asian murehtimisen sikseen ja keskittyä oikeiden urheilijoiden seuraamiseen ja lopun aikaa omaan harrastamiseen. Samalla meille jäi vielä mahdollisuus mielenkiintoisiin koeajoihin, mistä Heli raportoinee enemmän jossain myöhemmässä vaiheessa.

Perjantain lenkin jälkeen suuntasimme Haimingin keskustaan ihailemaan festivaalin avauskisaa, eliminaattoria. Kisat ajettiin normaalilla kaavalla - ensin aika-ajot, niistä 32 nopeinta neljännesvälieriin ja siitä eteenpäin aina kaksi nopeinta neljän hengen erästä jatkoon. Aika-ajossa ajettiin yksi kierros, erissä ajettiin kaksi kierrosta ja pikkufinaalissa (sijat 5-8), sekä finaalissa (sijat 1-4) ajettiin kolme.

Lähtösuora ja trukkilavoista tehty ensimmäinen este.

Reilu pari metriä korkea kävelysilta
radan puolessa välissä

Tämänkaltaisia metallisia hyppyreitä
löytyi radalta kolmesta kohdasta.

Rata oli parasta mahdollista eliminaattoria. Niin tiivis, että sen pystyi näkemään melkein kokonaan radan keskellä olevalta alueelta, sen verran tekninen rakennettujen esteiden takia, että ajajilta vaadittiin muutakin, kuin pelkkää reittä ja sen verran kiihdytyksiä ja nopeaa suoraa, että varmasti kuitenkin lopulta nopein nosti kädet pystyyn. Myös meininki oli kilpailun arvoinen - radan vieressä oleva hotelli tarjoili auliisti juomia terassille, rokki raikasi ja tytöt kirkuivat paikallisten suosikkiajajien perään. Naapurikylän poika, Itävallan hallitseva XCE-mestari, Daniel Federspiel näytti olevan ykkösenä rankingissa niin tyttöjen mielestä, kuin myös lopulta tulosliuskalla.

Ylempänä pokkarilla otettu klippi tämän vuoden tunnelmista miesten finaalista ja alla järjestävän seuran HaiBike Racing Team Haimingin video vuoden takaa.

Luonnollisesti odotimme sunnuntain XCO-kisaa kieli pitkällä, olisihan se hauska nähdä, miten ammattilaiset hanskaavat tuon radan. Ja, kyllähän parhaat olivat jälleen parhaita ja kun rata on riittävän vaativa, niin eroja tulee kovienkin kuskien välille. Niin naisten mestari Gunn-Rita Dahle Flesjå, kuin miesten sarjassa Ralph Näf osoittivat, miksi niitä kovia kansainvälisiä pyttyjä on kertynyt kaapin päälle.

Varsinkin naisten sarjassa oli silmiin pistävää se, kuinka paljon eroa teknisten paikkojen ajamisessa oli. Osa naisista tuli nuo paikat paremmin, kuin moni mies, mutta toisaalta osa oli aivan kuin pesukoneessa noissa patikoissa. Ja, eipä se miestenkään ajaminen kaikilla ollut aivan hallinnassa, mutta siitähän tässä lajissa on pohjimmiltaan kysymyskin!

Ja, kun jokaisesta reissusta aina tarttuu jotain oppia matkaan, niin kyllähän tuosta viikonlopusta jäi aivan päällimäiseksi kytemään se, että tuollaista ajamista vaan pitää päästä harjoittelemaan paljon enemmän. Toisekseen se, että meidän kotiseudun ajopaikoissa on paljon parantamisen varaa. Vaikka hetkessä ei synnykään Haimingin kaltaista UCI-kelpoista rataa, niin jo olemassa olevia ajopaikkoja parantelemalla tilannetta pystyisi edistämään huomattavasti.