perjantai 27. heinäkuuta 2012

Lepäilyä XC SM:ien jälkeen

Kouvolan XC SM:t tuli ja meni. Rata oli mainio ja reissu meni omalta osalta suunnitelmien mukaan, sama sijoitus kuin viime vuonna ja ehdin vielä viimeiselle kierrokselle ennen kuin kärkikaksikko tuli maaliin. Kova rypistys kuitenkin sai aikaan sen, että selkä ja kurkku kipeytyivät taas. Tämä viikko onkin menty enemmän kevyttä treeniä tehdessä ja lepäillessä. Vaihdoin jopa krossariin maantiekiekkojen tilalle krossikiekot ja kävin kellottamassa Iinatin kivituhkabaanaa vesisateessa.

Eilen pääsin taas pitkästä aikaa pyöräsuunnistamaan iltarasteille. Kiimingin Urheilijoiden rastit Jäälin Laivakankaalla ovat aina olleet varsin pyöräilijäystävällisiä, kartasta on löytynyt oikeat uramerkinnät, rastit ovat olleet läpiajettavia ja reitinvalintojakin on päässyt jonkin verran miettimään. Edellisen kerran kaivoin karttatelineen esille toukokuun alussa Maikkulan iltarasteille, joten "pienen" tauon jälkeen oli kiva herätellä sisäistä kompassia. Koska Anthemin joustokeula oli Fillariosa.fi:lla parin päivän huolto- ja säätöreissulla,  päätyi suunnistusfillariksi tällä kertaa sinkulani Santa Cruz Chameleon. Pelkästään karttatelineen viritteleminen Kameleontin hiilikuitu-riseriin oli oma operaationsa, en taida tehdä tuota kovin nopeasti toista kertaa, vaikka lopulta se istuikin ihan mallikkaasti paikalleen (ja jopa pysyikin "vauhdissa" mukana).

Rasteilla onnistuin pummaamaan pari minuuttia jo pelkästään ensimmäisellä, lyhimmällä rastivälillä. Kartan 1:12500 mittakaava teki tepposet ja lähdin "oikaisemaan" väärää kautta. Seuraavat rastivälit menivätkin jo pienemmillä pummeilla, eli perinteisillä "oliko se tuo risteys", "täh, missä se on, ai täältä lähtee joku toinenkin ura", kunnes sitten lähdin hakemaan rastia numero 6. Ensin tyytyväisenä kadenssi 120 sillä ainoalla vaihteella yhteen suuntaan, tien mutkassa jarrut pohjaan ja tiukka vasen. Yhtäkkiä nousee hiekkakuopan laita vastaan ja polku loppuu. Ja taas luetaan karttaa. Ja käännytään ympäri, ajetaan melkein sama matka takaisin, käännytään umpeenkasvaneelle metsäpolulle, päädytään hakkuuaukealle, jonka kautta vihdoin ja viimein löydetään rasti. Kotona sitten huomasin, että kyllä, siihen karttaan oli merkitty sekä se hiekkakuopan laita, että hakkuuaukea, jossa rasti oli metsäkoneuran varrella. Ja että sieltä hiekkakuopan laidalta olisi mennyt parempi reitti, tulin sitä kautta pois rastilta. Samanlaista sekoilua harrastin myös viimeisellä rastilla, ensin hiekkakuoppa väärää (=pidempää ja hitaampaa) kautta ympäri ja vähän aikaa ihmettelyä ja sen jälkeen vasta oikealle uralle. Ilman laseja kun noita pieniä yksityiskohtia ei kartasta vauhdissa erottanut.

Note to myself: kannattaisko hommata piilarit suunnistamista varten?

Tuosta huonosti menneestä pyöräsuunnistamisesta sisuuntuneena vaihdoin jalkaani Icebugit ja lähdin tuulettamaan päätäni ja keuhkoja C-radalle. En ole kovin hyvä pitämään kompassilla suuntaa umpimetsässä, joten C-radan vaikeustaso (joskus myös B) on minulle riittävä, juoksen rastivälit metsänlaitoja ja polkuja/teitä pitkin, harvoin edes kaivan kompassia paidan taskusta esille. Juostessa suunnistaessa kartan lukeminen on helpompaa: mittakaavana on 1:10000 ja kartan saa vaikka aivan nenään kiinni. Tällä radalla ainoastaan kaksi rastia yritti piilotella vähän pidempään, muut löytyivät varsin helposti. Hupaisana yksityiskohtana: viisi yhdeksästä rastista taisi olla rastimääreen mukaan kiven vieressä.

Seuraavaksi onkin sitten vuorossa Syöte MTB:n järjestelyihin osallistuminen. Tapahtumahan on jo viikon päästä ja vielä on jonkin verran hommaa tehtävänä...

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Joupiska XCM - Lokakuussa ne heinät ei enää kuki...

Kävimme eilen Seinäjoella Joupiskan MTB maratonilla kääntymässä. Edellisestä maratonista on jo reilu kuukausi aikaa, joten kisareissulle oli kiva päästä. Seinäjoen reitti on ollut useana vuonna mukavan haastava, soratiepätkät rytmittävät mukavasti kinkkisempiä polkurypistyksiä. Seinäjoen maasto on semmoista, että kuivalla kelillä reitti on aivan unelma, mutta kosteammalla kelillä työtä saa tehdä koko rahan edestä. Tänä vuonna reitti oli sitten taas kosteamman sorttinen.

Viikolla odotukset kisan suhteen olivat katossa ja kaikki tuntui menevän aivan putkeen. Sunnuntaina aikainen aamuherätyskään ei häirinnyt, kun autossa vuoron perään otimme pienet nokoset. Kelikin oli mitä mainioin, puolipilvinen keli, mieto tuuli ja reilu 20 astetta lämmintä. Keskimäärin toisella meistä on aina kisan jälkeen hyvät fiilikset ja toinen epäonnistuu pikkuisen. Alkuodotuksissa eilisen piti olla minun päiväni, mutta toisin meni.

Lämmittelyssä ihmettelin tahmeata oloa. Syke nousi hyvin ja kroppa tuntui valmiilta kisaan, mutta silti hengitys tuntui raskaalta ja olo oli lievästi vetelä. Epäilin ensin hiilaritankkauksen tekevän tepposia, lauantaina kun tuli nautittua synttärikakun lisäksi kaikkea muutakin herkullista hieman yli oman tarpeen. Astman suhteen tänä kesänä olen ottanut varman päälle ja pitkään aikaan ei ole hengityskään vinkunut, saati kohtausta tullut. Varotoimenpiteenä otin ennen starttia kuitenkin lääkeannoksen, ettei kisan tiimellyksessä kohtausta tulisi, pieni etiäinen kun kuitenkin pään sisällä kuiski.

Starttiviivalla olo oli levoton. Päätin aloittaa vähän rauhallisemmin, jotta kroppa ehtisi paremmin mukaan touhuun. Ensimmäisissä mäissä kuitenkin keuhkoputket kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta tajusin asian vasta ensimmäisten polkujen jälkeen, kun olin täräyttänyt suoraan muutamaa kiveä päin, meinannut kaatua pari kertaa ja muutenkin kiroilin huonosti sujuvaa ajoa. Siinä vaiheessa kädet ja jalat olivat aivan hapoilla, ilmaa kun sai haukottua vain pieninä annoksina. Olo oli kuin pilli suussa olisi ajanut, vaikka kuinka yritti palkeita pumpata, niin vasta reilusti aerobisen kynnyksen alle menevillä sykkeillä alkoi hapen saanti riittämään etenemiseen. Ensimmäisen kympin taisteltuani päätin ajaa puolimaratonin verran reittiä läpi ja keskeyttää sen jälkeen. Sorateillä ajelin rauhallisesti ja yritin saada hapot pois kropasta ja poluilla hain ajotaitoani takaisin.

Loppujen lopuksi tuon pidemmän lenkin rauhallisesti ajaminen puhdisti mukavasti pään sisältöä ja samalla poisti kertyneitä happoja kropasta. Päänsärky oli maalialueelle päästessäni kohtuu kova hapenpuutteen takia, palleaa ja keuhkoputkia särki huohottamisesta ja yskitti, mutta silti olo oli jo melko ok. Syyllinen tuohon astman riehaantumiseen taisi olla heinän siitepöly, jolle olen eniten allerginen siedätyshoidosta huolimatta. Oulun korkeudella heinän kukinta on vasta aluilla, mutta Seinäjoella se oli jo kohtalaista. Vuorokausi jälkikäteen tuo yskä ja keuhkoputkien kipu on vieläkin seuralaisena, mutta eiköhän sekin suolapiipun avulla helpota parissa päivässä.

Ensi viikonloppuna Kouvolan Mielakassa järjestetään maastopyöräilyn SM-kilpailut, siellä on ennakkotietojen perusteella luvassa kohtuu mäkinen reitti. Kierroksella nousua on luvattu 183 metriä, joten naisten kisassa on luvassa hulppeat 915 metriä nousua 23,9km kisassa. Varsin rapsakka rata, jos radalla on pituudessa saman verran nousua ja laskua, niin 4,8km pitkän radan puolikkaalle jaettuna tuo nousumäärä tekee keskimääräisen 7,6 prosentin nousukulman. No, onneksi alamäkiäkin kierrokselle mahtuu, joten pelkkää nousemista ei ole tiedossa. ;-)

Täytyy toivoa pientä tihkusadetta kisaviikonlopulle, että pysyy nuo siitepölyt kurissa. Kuten Kimmo eilen kotimatkalla autossa totesi, lokakuisessa räntäsateessa ei kuki enää mikään. Onneksi minun tapauksessani heinät on se viimeinen (ja pisin) riesa, sitten alkaa jo helpottamaan.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Onko vehkeiden koolla väliä?

Ennen internetissä kiersi tosiasia, että 80mm riittää Suomessa, nykyään sitä sitten väännetäänkin siitä, riittäkö 26 tuumaa, vai pitääkö olla 29? Vai kenties jotain siltä väliltä. Hyvä kysymys 2012 Tahkon kertomuksen kommenteissa sai meidät miettimään tätä aihetta vähän tarkemminkin. Olemme molemmat jo ehtineet kokeilemaan muutamaakin erilaista ratkaisua, alla meidän mietteitä niistä.

26" jäykkäperäinen?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Marin Muirwoods, Cannondale M600, Rossin Singlespeed, Cannondale 1FG, Orange P7, Canyon Ultimate CF)
Ensirakkauteni maastopyöräilyyn syttyi 1990-luvun loppupuolella, jolloin jäykkäperäiset fillarit olivat se juttu, joustoa oli 60-80 millin kieppeillä, tangot kapeita ja nousukahvat kivan värisiä. Se rakkaus on ehkä ohjannut kalustovalintojakin aika kovasti sen jälkeenkin ja olen vahvasti sitä mieltä, että keveän 26-tuumaisen jäykkiksen aika ei todellakaan ole ohi. Vähän sattumankin kautta löytynyt Cannondale M600 oli ensimmäinen jäykkis, millä ajoin oikeasti kisaa ja se oli aivan oikeasti jäykkä - keulaa myöten. Se oli myös yksi keveimpiä maastopyöriä, mitä minulla on ollut ja kiipesi mäkeen todella hienosti. Toisaalta se jäykkyys sitten myös ajoi minut kokeilemaan täysjoustoa kisakäytössä melko nopeasti ja jäykkäperäiset jäivät pitkäksi ajaksi vain harrastepyöriksi, useimmiten yksivaihteisiksi sellaisiksi.

Pienirenkaisen pyörän edut ovat eittämättä siinä, että se on huomattavasti ketterämmän oloinen tiukoissa paikoissa, mutta ajaminen on ehkä paikkapaikoin hieman tökkivämmän tuntuista, kuin nykyään isopyöräisillä. Toisaalta 130-millisellä keulalla ja melko loivalla ohjauskulmalla ollut P7 meni monesta sellaisesta paikasta läpi aivan heittämällä, mitä en vieläkään ole kokenut edes isopyöräisillä. Eli jyrkkä ohjauskulma yhdistettynä pieneen kiekkoon oli minulle se suurin ongelma. Varsinkin kun metrisistä jaloista johtuen painopiste on kohtuu korkealla.

Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: Kuwahara Explorer, K2 Razorback HT, Nishiki Maniac, Giant ATX 880, Santa Cruz Chameleon)
Kuten Kimmollakin, harrastus alkoi jäykkäperäisellä pyörällä. Ostin opiskelukaverin vanhan Kuwaharan, johon laitettiin Cannondale P-Bone keulaksi, eli täysjäykällä mentiin silloin. Kuwaharaan yritettiin laittaa joustokeulaakin paikalleen, mutta geometria olisi mennyt vähintäänkin kummalliseksi, joten siitä luovuttiin ja päätettiin hankkia myöhemmin runko, johon joustokeula istuisi kunnolla. Fillari-lehden torilta löytyi käytettynä kokonainen K2 Razorback, joka täytti muutenkin kaikki haaveet maastopyörästä, joten Kuwahara jäi kaupunkisinkulaksi ja K2 harraste- ja kisakäyttöön.

K2:lla ajoin ensimmäisen Tahkon läpi ja kokeilin myös paikallisia XC-kisoja. Vähän sen jälkeen, kun Kimmo oli hankkinut ensimmäisen täysjoustonsa, aloin minäkin haaveilemaan sellaisesta. Kun Pyörä-Suvalalta löytyi hyvällä alennuksella sopivankokoinen Trek Fuel 80, niin hankin sellaisen. Se kokeilu ei mennyt aivan putkeen, joten parin vuoden jälkeen olin valmis palaamaan takaisin jäykkäperäisten pariin. Siitä lisää vähän myöhemmin...

Purimme Trekin, myimme rungon ja aloimme etsimään sopivaa jäykkäperäistä raamia tilalle. Ensimmäinen sopiva vaihtoehto oli uusi Nishiki Maniac, jonka ympärille rakensimme seuraavan pyörän. Tällä pyörällä löysin taas takaisin vanhan polkujenlukutaidon, keksin uudelleen sen tavan päästä kivistä ja juurista läpi ja sain vanhan ajamisen riemun takaisin. Nishiki oli erittäin hyvä ratkaisu, mutta kun Helsingistä löytyi käytettynä melko kevyt Giantin jäykkäperäinen runko, missä mitatkin natsasivat, niin sehän oli saatava. Olihan se vielä oikean värinenkin...

Giantin kanssa kisaliekki syttyi sitten ihan tosissaan. Kun vielä samaan aikaan lenkkeilykin alkoi tarttumaan jalkaan, niin tämän jäykkiksen kanssa koimme erittäin hienoja hetkiä. 2007 olin Tahkon 120 kilometrillä kolmas ja 2008 maratoncupin kokonaispisteissäkin päädyin kolmanneksi.

26-tuumaisen jäykkäperäisen edut ovat käsiteltävyydessä ja ketteryydessä. Enkä olisi ikinä oppinut ajamaan polkuja nykyisellä tavalla ilman jäykkäperäisellä saatua oppia. Jäykkäperäinen myös kiihtyy keveämmän oloisesti, kuin täysjousto, mutta lempipaikoissani, eli nopeissa laskuissa ja kivikkojuurakkopoluilla jäykkäperäinen ei armahda sitten yhtään.



26" täysjousto?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Specialized Stumpjumper FSR XC, Santa Cruz Superlight)
Täysjäykän Cannondalen jälkeen aloin speksaamaan täysjoustoa ja tilasin itselleni Specializedin. Jos silloin olisi tunnettu termi "trail-pyörä", niin tuo olisi varmaan ollut jotain sellaista siihen aikaan. Tosin joustomatkat olivat nykymittapuulla melko vaatimattomat - 100 milliä edessä ja 75 takana. Spessu oli jo silloin aivan loistava ajettava, eikä minulla jäänyt siitä mitään huonoa sanottavaa. Kevennyskeiju alkoi kuitenkin kuiskailemaan ja vaihdoin rungon Santa Cruziin, joka ei sitten ollutkaan aivan yhtä loistava laite.

Hain kevyttä, kisahenkistä XC-täysjoustoa ja sellaisen myös sain. Superlight oli parhaimmillaan silloin, kun mentiin aivan täysiä, mutta heti, kun ylämäessä piti heittää pienimmälle eturattaalle alkoi singlepivot keinumaan melko rasittavasti. Toinen häiritsevä piirre oli alamäissä vaivaava takapään lukittuminen ja koiville potkiminen jarrutettaessa. Jotenkin en ikinä saanut Strutsia sellaisiin säätöihin, että sillä olisi ollut hauska ajaa kaikkialla. Vielä kun emäputki oli melko lyhyt ja ohjauskulma jyrkähkö, niin ajoasentokin oli melko naamallaan. Se johti aika usein ohjaustangon yli suoritettuihin maaperätutkimuksiin. Edes etelähämäläinen pitkä pinna ei riittänyt ja aloin ilta toisensa jälkeen näppäilemään netistä jäykkäperäisiä pyöriä.

Ensin hankin yllämainitun Orange P7:n talvisinglespeediksi ja koin jälleen sen jäykkiksellä ajamisen riemun ja niin taloon sai seuraavalle kaudelle tulla jäykkäperäinen Canyon kisapyöräksikin. Hetken aikaa tuntui, että täydellinen kombinaatio oli löytynyt...



Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: Trek Fuel 80, Giant Anthem X)
Hankin Trekin vaiheessa, missä ajotaito oli vasta kehittymässä ja maastokilometrejä varsin vaatimattomasti alla. Alkuodotukset olivat kovat ja alkuun Trek tuntuikin ihan asialliselta laitteelta. Kimmo yritti muun muassa TF Tunedin avustuksella löytää niin keulaan, kuin takaiskariinkin oikeita säätöjä, mutta jokin ei vaan osunut kohdalleen. Trek oli myös varsin painava (n. 3 kiloa lisää K2:een verrattuna) ja jotenkin en löytänyt enää omaa ajotapaani sen kanssa. Pyörä vei enemmän minua, kuin minä sitä. Kun vielä samaan aikaan Kimmo oli vuoden pois kotoa kansainvälistä rauhaa turvaamassa, niin lopulta en enää edes halunnut lähteä ajamaan Trekillä lenkkiä. Kimmon tultua takaisin kotiin palasimme perusasioihin ja takaisin jäykkäperäisiin muutamaksi vuodeksi.

Seuraavaa yritystä kuumoteltiinkin sitten pitkään ja hartaasti - ja se myös onnistuikin sitten aivan eri tavalla. Olin niin ihastunut jäykkäperäiseen Giantiini, että en halunnut missään tapauksessa minkäänlaista kompromissitäpäriä tilalle. Täysjoustolle kuitenkin oli tilausta, kun ajotapa meni rankemmaksi koko ajan samalla, kun vauhti ja lenkkien pituudet kasvoivat. Pitkällisen valintaprosessin loppusuoralle pääsivät Scott Spark, Specialized Epic ja Giant Anthem X

Päädyin Anthemiin, koska pidin sen ulkomuodosta, geometriataulukot täsmäsivät ja linkun toiminnasta löytyi todella paljon ylistäviä arvioita. Lisäksi jouston kaikki osat olivat standarditavaraa, iskunvaimennin on ehkä yleisintä mahdollista kokoa ja linkun laakerit aivan tavallisesta rautakaupasta löytyviä. En ole ikinä ollut erityisen ihastunut kuiturunkoihin ja Giant oli alumiiniversionakin varsin kilpailukykyisen kevyt. Kun se vielä löytyi paikallisesta Joutsensillan Intersportista, niin valinta oli valmis.

Minun mielestä hyvä ja kevyt jäykkäperäinen on aina parempi ratkaisu, kuin melkein ok täysjousto, mutta hyvin rakennettu ja itselle täysin sopiva kevyt täysjousto ei häviä jäykkikselle missään olosuhteissa. Se kiipeää, kääntyy ja kulkee poluilla aivan ylivoimaisesti jäykkäperäiseen verrattuna. Tieosuuksilla tilanne on ehkä siinä ja tässä, mutta en nyt muutenkaan niin paljoa niitä osuuksia rakasta, että voisin tilannetta hirveän objektiivisesti analysoida.

29" jäykkäperäinen?


Kimmo:

(Kokemusta tähän mennessä: Gary Fisher Rig, Salsa Mamasita, Singular Swift)
Kuten yllä mainitsinkin, niin Canyon oli jo todella lähellä unelmapyörää. Sitten vaan isot karvaiset sedät pohjoisesta alkoivat huutelemaan, jotta pitäisi kokeilla isompia kiekkoja. Olkoon menneeksi, kaikkea muuta paitsi kansantansseja ja sitä toista juttua voin kokeilla. Jälleen kerran talvisinkula sai toimia ensimmäisenä testipenkkinä ja ihastuin aivan totaalisesti vanhaan violettiin Rigiin. Tärkeimpänä tietysti se, että siitä sai jälleen rakennettua ihan pyörän näköisen pyörän ilman holtitonta spacerpinkkaa ja muita viritelmiä. Mutta oli se myös hyvä ajaa, ei sitä käy kiistäminen.

Löysin jälleen monta sellaista paikkaa, mistä en olisi pienempipyöräisellä edes uskaltanut kokeilla. Varsinkin alamäissä ja ajettavissa dropeissa löytyi luottamusta aivan eri tavalla. Toisaalta, kun Rigin alkuperäiskiekot olivat kohtuu raskaat, niin olin jo monta kertaa menettämässä malttini tavarajunamaisen kiihtyvyyden kanssa. Aiemmasta postauksestani voi lukea tarkemmin Salsan vaiheista, mutta näillä kokemuksilla en ole kyllä luopumassa isoista kiekoista. DHL:n setä on lähipäivinä ehkä tuomassa vielä helpotusta tuon laitteen lievään ylipainoon, katsotaan sitten miten suu pannaan.

Myös kaksyseillä on sama ominaisuus, kuin pienempipyöräisillä - jotkut vaan sopivat omaan käteen paremmin, kuin toiset. Singularia on hehkutettu pitkin keskustelufoorumeita ja sen mitatkin piti sopia erittäin hyvin, mutta jostain syystä minä en löytänyt siitä sitä hienoutta. Meidänkin varaston sisältö saattaisi olla radikaalisti erilainen, mikäli tuo olisi ollut ensikosketukseni kaksyseihin...

Isopyöräisen hienoin juttu on ehkä se, että jotenkin en tunne enää istuvani niin korkealla. Aivan, kuin painopiste olisi tullut huomattavasti alemmas ja sitä myötä myös erilaisten esteiden ylittäminen helpottuu huomattavasti. Toinen hyvä piirre on se, että tällainen keskivertoa isompi kuskikaan ei uppoa pehmeissä paikoissa niin syvälle. Kolmas etu on se, että etupyörä ei kaiva aivan jokaista kuoppaa niin syvältä. Tästä on etua etenkin sellaisilla poluilla, missä on useita korkeita juuria peräkkäin.

Mistään ihmelaitteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Testiratana toimivalla Ellinmaalla en vielä tänäkään kesänä ole onnistunut lyömään vanhaa kakskuutosilla tehtyä pohja-aikaa, kuin muutamilla sekunneilla ja siihenkin löytyy varmasti selitys ennemmin Polarin treenikalenterista, kuin kiekkojen koosta. Minulla ei ole suurestikaan hävittävää pyörän pituuden tai kankeuden suhteen, likemmäs 22 tuumaa korkea runko ei käänny kuitenkaan kovin herkästi millään rengaskoolla. Joten sen vuoksi isompikiekkoinen voittaa tämän vertailun.



Heli:

(Kokemusta tähän mennessä: -)
Toisin, kuin Kimmo, en ole ikinä omistanut ainuttakaan kaksysiä, enkä varmaan tule näillä näkymin omistamaankaan. Ensinnäkin isot kiekot pienessä rungossa ovat kamalan näköiset. Toisekseen ohjaustanko nousee väkisinkin sellaiseen korkeuteen, että ajoasennon rakentaminen vaatii rajusti negatiivisen stemmin tai droppitangon. Olen käynyt koeajamassa paria eri pyörää ja kummankaan kanssa en tuntenut oloani millään tavalla kotoisaksi. Jotenkin fiilis oli, kuin olisi ajanut kuorma-autoa tai isoa traktoria. Jos itse olen parhaimmillani sellaisissa pikkunäppärissä teknisissä paikoissa, niin en kaipaa pyörää vaikeuttamaan niillä osuuksilla etenemistä.

29" täysjousto?


Kummallakaan ei ole (ainakaan toistaiseksi) kokemusta näistä laitteista, mutta käykäähän vilkaisemassa Tanelin kommentteja aiheesta Sokerimarinadi-blogilta.

Ylläolevat kommentit ovat tietysti täysin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia ja siksi on ehkä tässä vaiheessa hyvä vähän valottaa noita mieltymyksiä. Siinä, missä Heli on parhaimmillaan alamäissä ja teknisemmillä osuuksilla, itse pidän enemmän nousuista ja nopeasti ajettavista pätkistä. Kotimaisista kisaradoista Helin suosikkeja ovat Liedon XC-rata vuodelta 2009 ja maratonradoista Seinäjoki sekä Pyssymäki. Itse taas tykkäsin aikanaan Hämeenlinnan maratonreitistä, nykyisistä Jyväskylä, Tampere ja Kuusankoski ovat suosikkejani. Myös Tähtisadeajoissa on kulkenut aivan mukavasti.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Tahko MTB 2012 - Enemmän duoo ku sooloo

"Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." Jostain syystä tuo vanha lause alkoi pyörimään päässä, kun taas seurasin tuota yhtä hölmöä yli yhdeksän tunnin uurastuksen päätteeksi Tahkovuoren huipulle. Sanotaan että ihminen ei ole tyhmä, jos se tekee virheen - se on tyhmä vasta, jos se toistaa sitä. Ilmeisesti kymmenessä vuodessa ei ole oppi tarttunut vielä riittävästi ja vieläkin sain tehdä ihan täyden päivätyön pysyäkseni Kimmon matkassa 120 kilometrin matkan.

Aikaisemmin olen jo kerran ajanut 120 kilometriä Tahkolla läpi. Silloin loppuaika oli 10,5 tunnin luokkaa ja kotiin tuomisina oli kolmas sija ja iso pytty (mutta ei Buffia, koska sinä vuonna jaettiin paidat, joiden hihojen väristä piti arvata, paljonko oli matkaa takana). Sen jälkeen rata on nopeutunut huomattavasti, mutta tälle vuodelle palattiin taas vähän kohti vanhan ajan mutaisia Tahkoja. Vieläkään ei kahlattu ihan säärtä myöten, mutta nyt sentään sai sukat ja pyörän sotkettua reissussa. 

Eihän mudassa mitään vikaa ole, itse asiassa pidän haastavammista maastoista erittäin paljon, mutta johtuen radan alkupään helppoudesta, pääsee edelle huomattava määrä hieman vaatimattomammalla ajotaidolla varustettua väkeä. Ja, kun ensimmäiset oikeat polut ovatkin sitten mudan kuorruttamia, on radalla romua poikittain, kuin Raatteen tiellä aikanaan. Yritäpä siinä sitten ajaa eteenpäin omaa mukavaa tahtia. Sitten, kun miehet vielä taistelevat otsa kurtussa sijoista 230-320, niin täytyy myöntää että tuli avattua sanaista arkkua pariinkin otteeseen. Lähinnä eniten ärsyttää, mikäli eteen tungetaan aivan väkisin ja heti seuraavassa hankalammassa paikassa ollaan jaloissa. Pahoittelen, mikäli pilasin jonkun päivän huomauttamalla asiasta. 

Juhlavuoden retki oli kyllä muuten aivan hauska. Ajoimme Kimmon kanssa leppoisissa tunnelmissa, ehdimme nauttimaan evästarjoiluista ja nappaamaan vielä muutaman kuvankin muistoksi. Toisella kierroksella meininki muuttui entistä leppoisammaksi. Suunnilleen samaa nopeutta etenevät sedät ehtivät juttelemaan, taukopaikoillakin oli tilaa ja aikaa nauttia antimista ja vaihtaa kuulumisia. Vaikeimpiakin kohtia sai yrittää rauhassa ja muu porukka huomioi yritykset kannustamalla. Pitkästä aikaa Kimmokin malttoi maistella viimeisen huoltopisteen kuuluisia vohveleita. Minä tietysti ahneena pienenä tyttönä söin niitä liikaa ja vatsa kapinoi heti seuraavassa nousussa aiheesta. Mutta hyvää oli!

Viimeinen loppulaskukaan ei internettipelotteluista huolimatta ollut mitenkään erityisen paha, kahden kierroksen jälkeenkin se oli aivan ajettavissa alas jarrupaloja polttamatta. Siispä alas, kunniakierros Tahkolahden ympäri ja rinnakkain maaliin. Pienet ylävitoset ja viimeinkin se Buffi päähän. Sen pituinen se ja suihkuun.

Vuosikymmen Tahkolla on tarjonnut paljon huippuhetkiä ja onnistumisen elämyksiä. Toki myös pettymyksiä on tullut, joskus on tekniikka pettänyt, joskus taas kuski. Viimeisen kierroksen aikana päätimme, että tämä kierros tulee olemaan meidän osaltamme viimeinen vähään aikaan. Maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, että on hyväksi kiertää muutakin, kuin Tahkoa. 

Kinahmilla 2012
Kiitokset kuvan ottajalle!