lauantai 28. kesäkuuta 2014

Vatasen jalat ja omat kädet

Autourheilun puolella otsikon yhdistelmä yleensä johtaa jonkinlaiseen puunhalaamiseen tai muuten vain peltiä mekaanisesti muokkaavaan toimintaan. Silloin yleensä haaveiden ja realiteettien törmäys on melko konkreettinen. Vaan kyllähän fillarinkin päällä tulee melko usein haaveiltua, miltä tuntuisi ajaa edes yksi päivä elämästä Cancellaran jaloilla Kerkgatea tai Schurterin tehoilla jotain XC-rataa. Viimeksi Ötztalin reissulla tuli pohdittua, noinkohan sitä pysyisi maailman huippujen kyydissä edes moottorin avulla.

Tänään pääsimme Helin kanssa pykälän verran lähemmäs tuota tunnetta, kun Pyörä-Suvalan loppumattomasta aarreaitasta löytyi uusi Cannondale Tramount 2. Kyseessä on siis Cannondalen sähköavusteinen maastopyörä, missä Boschin valmistama sähkömoottori antaa ajajalle speksien mukaan apuja parhaimmillaan 250W. Helillehän tuo lisättynä omaan kynnystehoon tarjoaa jo yhteensä huikeat 7,7 W kiloa kohden. Sillä luulisi jo pääsevän puiden välissä johonkin! Teho-painosuhteeseen tosin vaikuttaa hieman alentavasti se, että Cannondalessa on massaa kunnioitettavat 19,6 kg, mikä antaa noin kymmenen kiloa tasoitusta meidän omaan kilpailukalustoon verrattuna.






Ensin käyttöohjekirja ja kuppi kahvia kouraan. "Jumping or riding over very technical, rough or unimproved trails (roots, rocks, embankments) can result in serious damage to the frame or drive system... You can be seriously injured paralyzed or killed, if you ignore these warnings..." Joojoo, mutta missäs oli ne tehot? Sivulta 10 löytyy viimein taulukko, mihin on listattu neljä moodia, millä moottoria pystyy käyttämään:

“ECO” 40%
“TOUR” 100%
“SPORT” 150%
“TURBO” 225%

Yritimme kovasti tulkita, mitä nuokin luvut tarkoittavat ja pääsimme päätelmissämme siihen, että systeemi mittaa ajajan tuottaman tehon ja pistää tuon prosenttiluvun verran siihen lisää sähkömoottorista. Jos tilanne olisi näin, niin tuosta "Turbo" -moodista ei meille juurikaan olisi apua, koska moottorin absoluuttinen yläraja tulisi vastaan siinä vaiheessa, kun ajaja työntää kampeen 111 W. Noin 200 W tehontuotolla saisi luultavasti apua "Sport"-moodiin asti ja yli 250 W tuottava kuljettaja ei saisi apua, kuin vain "Tour" -moodiin asti. No, käytännön testit näyttäisivät, onko oletuksemme oikein.

Polkimet kiinni ja puistoon

Seuraavaksihan tuota piti päästä ulkoilmaan kokeilemaan. Ensimmäinen havainto oli se, että tuo laite kiihtyy aivan raivotautisen oravan lailla, mutta hauskuus loppuu juuri, kun se on pääsemässä alkuun. 25 km/h kohdalla moottori alkaa vähentämään vetoa ja 28 km/h:n kohdalla se loppuu kokonaan. Ja sitten kyllä loppuu ajaminenkin, ei tuolla jyrällä kovin mieluusti aja päälle kolmeakymppiä ilman avustusta. Kun tiedämme sen, että kolmenkympin ajaminen maastopyörällä vaatii vain noin 230-250 W tehoa, niin noista isommista moodeista ei ole pyörätiellä juurikaan apua. "Eco" -moodillakin tulee toimeen aivan hyvin, mutta helppoon etenemiseen vauhtirajan tuntumassa "Tour" -moodi on omimmillaan. Sillä tuon 25 km/h vauhdin ylläpitäminen on todella vaivatonta.

Polullakin "Tour" -moodi on aika hyvä, joskin pehmeämmällä alustalla "Sport" -asento tarjoaa vielä vähän enemmän vauhtia tarvittaessa. "Sport" -asennolla alkaa jo kävyt ropisemaan vinoputkeen aivan mukavasti, moottori antaa jo siinä vaiheessa aika likelle maksimitehojaan irti, kun vähänkin kääntää kampea. Silloin kokonaisteho lienee jo helposti neljänsadan watin kieppeillä ja siinä alkaa olemaan jo vähän Ajamisen Iloa ilmassa. "Turbo" -moodilla tehoa tuntui irtoavan jopa liiankin helposti. Kun mielestään itse laittaa vasta aika maltillisesti voimaa polkimeen, niin fillari kääntää välittömästi kahvan selälleen. Ajamisesta tulee helposti aika nykivää, kun sopivaa, tasaista vetoa on hankala löytää.

Vaan poluilla löytyy myös Cannondalen heikoin puoli. Kun veto ja vauhti pysyy tasaisena, Boschin kone tarjoaa todella miellyttävästi apua ajamiseen. Välillä jopa unohtaa, että jalkojen välissä on moottori apuna ja erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Mutta, kun tulee terävä mutka ja lakkaa polkemasta hetkeksi, moottori laskee luonnollisesti tehot nollille, eikä ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti kammen liikkeeseen, kun taas pitäisi kiihdyttää kurvista ulos. Kun meillä molemmilla on vielä vähän sellainen ajotyyli, että kurvista lähdetään aika isolla tuumalla ja mieluusti putkelta kiihdyttäen, niin tuo tuntuu junttaavan ensin vauhdin pois, kuin seinään ja sitten, kun laite tajuaa, että pitäisi mennä, se antaa heti ja kerralla kaiken voimansa peliin. Siinäkin saattaa seuraava mänty lähestyä melko rivakasti.

Maastopyöränä Tramount on painostaan huolimatta yllättävän ketterän oloinen. Se on erittäin luontevan oloinen ja helppo käsiteltävä. Myös vähän kivisemmälläkin polulla se on kuin kotonaan. Emme tutkineet geometriataulukoita sen tarkemmin tässä yhteydessä, mutta kyllähän vanha maastopyörien valmistaja osaa näemmä tehdä mallikkaasti ajettavan laitteen, vaikka siinä olisi moottorikin mukana. Suhtauduimme vähän varauksella Rock Shox Solo Air Reconiin, mutta sekin pääsi yllättämään molemmat toiminnallaan, yllättävän smoothia toimintaa jopa näin Fox-orientoituneille ihmisille.

Kelloa vastaan mäkeen

Köykkyrin jätemäki on tarjonnut meille mäkitreenialustan jo yli kymmenen vuoden ajan ja siihen on kellotettu useita kertoja nousuja eri nurkilta. Tänään meidän noususuunta oli suoraan edestä isoimpaan ja jyrkimpään rinteeseen, missä jyrkimmät kohdat ovat noin 30% ja kesto yleensä minuutin luokkaa päivästä riippuen.

Heli sai toimia varsinaisena koekaniinina, koska Cannondalen koko sopi hänelle melko paljon paremmin ja toisaalta, mikäli meidän alussa tekemä teoria moottorin tehontuotosta pitää paikkansa, niin koneen ei pitäisi Helin tehoilla edes saavuttaa maksimiaan, kuin vasta neljännen vedon kohdalla. Vedimme koenousut siten, että ensin ilman moottoria ja sen jälkeen jokaisella neljällä moodilla yksi nousu ja kaikista otettiin ajat ylös.

Ensimmäinen veto ilman moottoria osoittautui toivottomaksi. Heli yritti kahdesti, mutta jälkimmäinenkin päättyi kovasta irvistyksestä huolimatta kahden kolmasosan jälkeen. Siinä vaiheessa siirryimme moottorin avustukseen seuraavilla ajoilla:

“ECO” 53.50 sek.
“TOUR” 42.39 sek
“SPORT” 37.15 sek
“TURBO” 38.27 sek

Eli, kyllähän tuon koneen avustuksella pyörä tulee aivan holtitonta kyytiä ylös, joskin tuossa loppuvaiheessa näyttäisi sekä Helistä, että Cannondalesta tulleen yläraja vastaan. Jos ajatellaan ihan peruskoulufysiikalla, että kappale, jonka massa on m, nostetaan ajassa t korkeuteen h, niin keskimääräinen tehontuotto saadaan P = (mgh)/t, mikä tuon nopeimman vedon kohdalla tarkoittaisi noin 560 watin tehoa tuolle vajaan neljänkymmenen sekunnin pätkälle. Tämä taas vaikuttaa aika loogiselta mittaustarkkuuden ja ympäristöolosuhteiden huomioimatta jättämisen jälkeen.

Tarkistusta varten päätimme kokeilla vielä niin, että minä tuuppaan tuon mäen ylös tuolla "Turbo" -moodilla ja katsotaan, paljonko siinä kuluu aikaa. Mäen päällä kello näytti tasan sekunnin enemmän, kuin Helin parhaalla vedolla, eli 38.15 sekuntia. Samoilla laskelmilla tuo tarkoittaisi noin 675 watin keskitehoa tuohon nousuun. Olisihan se nättiä paukuttaa tuollaisilla tehoilla päivästä toiseen ilman sähköistä avustusta! Kun kymmenen kiloa kevyempi Santa Cruz kiipeää ilman moottoria tuon mäen ylös noin 55 sekuntiin, johtaa se laskennallisesti noin 420 watin kieppeille. Tähän kun lisätään moottorin lupaama 250 wattia, niin luvut näyttävät korreloivan kohtuullisen hyvin keskenään.

Mitäs tuolla sitten tekee?

Laskelmat sikseen ja takaisin tunnelmaan. Mitäs tuolla oikeasti voisi tehdä? Keskimääräistä kovakuntoisemman ihmisen, joka asuu näin tasaisilla seuduilla, lienee melko vaikeata saada ideasta kiinni, mutta kyllähän tuolle on melko helppo keksiä käyttötarkoituksia silti.

Ötztalissa Helillä meinasi naama kalveta, kun tuhannen metriä kiivettyämme pidimme hengähdystaukoa ja huomasimme, että mäkeä nousee ylös hieman rehevämpi rouvashenkilö nätisti pyöritellen. Onneksi sähkömoottorin sirinä paljasti kohdalla tilanteen todellisen luonteen ja Helikin sai seuraavana yönä unen päästä kiinni. Noissa maastoissa ei paljoakaan tarvitse perustella, mitä sähkömoottorilla tekee. Seuraavan kerran, kun olen tuonkaltaisilla seuduilla reissussa, minäkin haluan parisataa wattia sähköistä apua ja molempiin päihin kuusi tuumaa joustoa. Ei itkettäisi yhtään.

Toinen tarkoitus voisi olla vaikka pariskunnan tasoeron tasoittaminen. Mikäli parisuhdepyöräily kiinnostaa, mutta molempia ei ole varustettu samankaltaisella tehontuotolla, niin sitä on sähkömoottorilla melko helppo tasoittaa. Siinä saa vahvempikin osapuoli tehdä ihan tuhdisti töitä, kun toinen pitää elektroniikan avulla tasaista tahtia yllä. Tai jopa auttaa vetotöissä vastatuuleen!

Kolmas käyttötarkoitus voi olla aivan hyvin vain se, että haluaa vain pitää hauskaa poluilla. Välillä voi olla aivan siistiä tuupata hyvillä tehoilla ilman satojen tuntien treenaamista. Kuvitellaan vaikkapa Syötteen kaltaisia vaativia maastoja, missä koko ajan pitää pystyä pitämään tehoja yllä, niin tuollainen sähkömoottori tekee retkeilemisestä melko paljon mukavampaa.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Ajan päivin, ajan öin...

Hyvää juhannusta itse kullekin! Garmisch-Partenkircheneistä on selvitty ja keskikesä on komeimmillaan! Jotkut ovat jo kyselleet kisaraportteja alkukesän skaboista, mutta koska olen tehnyt periaatepäätöksen, että tälle blogille tulee vain positiivisia, hyviä juttuja, niin kerrottakoon noista Peurungan ja Korson keikoista, että hienosti järkättyjä tapahtumia kumpikin, loistavilla radoilla - kiitoksia järjestäjille! Myös pyörästä on pelkästään ylisanoja tarjolla, viime talven aikana tehdyt muutokset ovat osuneet justiin nappiin, uusi ohjaamo on yksinkertaisesti järjettömän hyvä kaikenlaisissa paikoissa.

Oululaiseen juhannuksen pyöräilyperinteeseen on kuulunut jo pitkän aikaa Yöpyöräily, noin sadan kilometrin lenkki pohjalaisilla peltoaukeilla vuoden valoisimpaan aikaan. Jokusen kerran olen ollut tuolla mukana, mutta jostain syystä se on jäänyt useamman vuoden ajan väliin ja tänä vuonna päätin taas lähteä mukaan tuohon klassikkoon. Kuten moni jo arvaakin, niin minun normaalien pyöräilytottumusten ja tasavauhtisen 150 watin tehoilla ajettavan porukkamaantiepyöräilyn välissä on jonkinlainen rajalinja, mutta välillähän sitä pitää käväistä myös omien tottumusten tuolla puolen keräämässä kokemuksia.

Joten ei muuta, kuin normaalin pakkaskelin talvipolkulenkin verran vaatetta päälle, selkätaskut täyteen evästä ja edellisenä päivänä pahimmat menohalut Sangin kympille, jotta jaksaa istua pyörän päällä aloillaan. Kun saavuimme Helin kanssa pesäpallostadionille siellä oli jo melko reippaan näköisesti porukkaa ja koko ajan tuli porteista lisää. Joku oli laskenut, että lopulta matkassa oli 140 pyöräilijää - huikeaa settiä! Ohjeet olivat, että mennään maksimissaan kolmeakymppiä ja vetovuoroa vaihdetaan 500m - kilometrin välein telaketjumeiningillä, mikä kuulosti oikein hyvältä.

Matka lähti liikkeelle kahdeksan aikaan vähän rauhattoman oloisesti pyörätiesiirtymiä pitkin, mutta homma selkeni huomattavasti, kunhan pääsimme viimein Vaalantielle ja maantien varteen. Siinä vaiheessa huomasin ekan kerran, että teoria ja käytäntö vetovuorojen suhteen eivät tule kohtaamaan tällä reissulla. Varsinkin, kun Murasen Hannun takakiekko sanoi sopimuksensa irti kohtuu aikaisessa vaiheessa ja auktoriteetti katosi huoltoautolle, niin kärjessä meni vetovuorojen pituus noin dekadilla sekaisin. Mutta toisaalta kuuluuhan se juhannusperinteisiin saunoakin kilpaa, niin samassa hengessä ukot katselivat toisiaan, että perkele, minähän en ole se heikko lenkki, joka jättää vetovuoron kesken. Eikä kukaan halunnut olla myöskään se heikoin lenkki, jonka vetovuoron aikana vauhti laskee piiruakaan alle kolmenkympin - edes ylämäessä.

Jos tällaisella 90-kiloisella kaverilla tehomittari huutaa joukon keskellä joka nousussa 450-500 wattia, eli vähän reilun 5W/kg, niin eipä käy kateeksi heitä, jotka ovat suunnitelleet ajavansa helpon ja leppoisan lenkin hyvässä porukassa. Minulle aivan sama, kyllähän noita pyörittelee, mutta vähän vähemmän harrastanut ajaja raapii jo melko nipun tulitikkuja varastostaan tuolla tahdilla ennen Monttaa. No, Muhokselle päädyttiin joka tapauksessa ja melkein kaikki ehtivät vetovuoroonkin ensimmäisen 36 kilometrin matkalla.

Ja, kuten perinteisiin kuuluukin, niin munkkikahvillahan sitä pitää käydä ja tällä kertaa tukikohtana oli Liminganportin huoltoasema, eikä tarjoilussa ollut todellakaan valittamista. Mutta sitten alkoi tulemaan vastaan nuorison nukkumaanmenoaika ja kun kotio ei ollut paljoakaan matkaa, niin keräsimme pienen iskuryhmän ja lähdimme hieman edeltä pikataipaleelle kohti Kempelettä. Vaasalainen pikavuoro piti sen verran hyvää tahtia, että saavutimme maalin ehkä jopa hieman odotettua ripeämmin... ;-) Yöunille olikin ihan hyvä päästä, sillä seuraavana päivänä oli taas tiedossa reilusti ajettavaa, tällä kertaa ehkä hieman normaalimmassa ympäristössä.

Aamulla kello soitti jo hyvissä ajoin, kun olimme sopineet, että lähdemme Ollankedon Samulin kanssa koeponnistamaan Syötteen uusittuja maastopyöräreittejä. Ei muuta, kuin romut autoon ja kardaani kierteelle. Oulun päästä lähtiessä näytti pahasti, että ollaan melko reilusti tavoitellusta klo 12 myöhässä, mutta jotenkin se tasoittui siirtymän aikana ja myöhästyminen jäi melko normaaliin akateemiseen varttiin. Heli oli koonnut itselleen rauhallisemmista herrasmiehistä kootun seurueen, joten minä ja Samuli heitimme geelit selkätaskuun ja lähdimme retkeilemään keskenämme, kun ei kerta seura kelpaa. Jo toinen päivä siis putkeen, kun ei tarvinnut paljoa kaasua nostaa nousuissa!

Kahden miehen retkiryhmä
(Kuva: Taneli Kaakinen)

Olihan se juhlaa, ei liene sattumaa, että maastopyöräilystä on vuosien mittaan tullut se päälaji, kyllä tuolla puistossa vaan viihtyy tunti toisensa jälkeen. Ja ovathan Syötteen reitit aivan parasta, mitä tällä seudulla on tarjota. Alkukesästä merkityt uudet reititkin olivat jo yllättävän ajettavassa kunnossa, joskaan eivät kovin nopeassa. Minun kaltaiset narujalat olivat jo melko puhki sen Pitämävaaran laitaan tehdyn rajalinjan jälkeen, joten tulossa on todella hikinen pätkä niille, jotka tuota numerolapun kanssa tuuppaavat elokuun alussa.