torstai 28. kesäkuuta 2012

Tahko lähestyy ... oletko valmis?

Tuohan se on pitkään fillarifoorumillakin pyörinyt ikuisuusaihe. Yleensähän kukaan ei ole treenannut yhtään ja tuskin edes uloskaan päässyt, kun on niin paljon ollut kiirettä ja hoppua. Meillä tuntuisi tänä vuonna olevan tilanne vallan toisin päin, molemmat ovat aika hyvässä kunnossa ja ulkonakin olemme käyneet. Juuri H-hetken alla tosin tuntuu, että vähän ehkä tarpeettomankin paljon.

Palautuu, ei palaudu?

Juhannusviikonlopun Saksan reissu on takana ja pari päivää sen jälkeen otimme hyvin kevyesti. Eilen kävimme maastolenkillä, missä teimme perinteistä mäkiharjoitettakin Köykkyrissä. Eli eturinne ylös (n. 1min) ja takakautta alas (n. 1min). Kolme nousua putkeen ja sitten pieni palauttelu. Yleensä teemme kolme sarjaa edellämainitun kaltaista, millä saa jo ylimääräisen energian reisistä hyvinkin lähtemään. Tällä kertaa kaksi sarjaa sai olla tarpeeksi, kun kroppa ei oikein vieläkään reagoinut ärsykkeeseen kunnolla, eikä sitä väsynyttä kehoa kannata loputtomiin kiusata.

Myös yöunien kanssa on ollut vähän heittelyä. Keho käy vieläkin niin kovilla kierroksilla, että meinaa tulla kaikenlaisia mörköjä uniin. Sehän on tuttu piirre myös poikavuosien juhannusten jälkeen, mutta alkuperäinen syy on yleensä ollut aivan toinen. No, lääkkeet ovat kuitenkin aikalailla samat, runsaasti kivennäisvettä ja unta. Kesäloma tulee sikälikin tarpeeseen, että päiväohjelmat voi suunnitella aivan vapaasti pelkästään urheilun ehdoilla.

Maastopyörät on nyt pesty ja valmiina lähtöön. Illalla ohjelmassa on vielä kevyt maantielenkki, sen jälkeen paljon hyvää ruokaa ja keskitymme EM-jalkapallon välieräotteluun. Aamulla sitten romut autoon ja kohti Nilsiää.

Kymmenen vuotta Tahkoa

Tänä vuonna meillä on Tahkolla vielä vähän spesiaalipanosta, kun tulee kymmenen vuotta täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran olimme hotellin pihalla lähtöviivalla. Helin maastopyöräilykokemus oli silloin vielä kohtuu vaatimaton, ensimmäisen oikean maastopyörän hankinnasta oli vasta puoli vuotta aikaa ja sitä aiempi pyöräilyharraste oli ollut lähinnä hyötyliikuntaa kodin ja koulun välillä. Helin jäykkäperäinen K2 Razorback oli kyllä keveä, todistetusti nopea ja hyville tavoille opetettu, edellinen omistaja Päivi Tommola oli pitänyt siitä huolta. Minulla oli alla elämäni ensimmäinen täysjousto, Specialized Stumpjumper FSR, joustoa silloiseen tapaan huikeat 100 milliä edessä ja 75 milliä takana. Levyjarrutkin siinä oli, Maguran Juliet, jotka saivan vanhan liiton XC-ihmisen haikailemaan moneen kertaan kunnollisten V-jarrujen pariin takaisin, onneksi kehitystä on tapahtunut tälläkin saralla paljon nykypäivään tultaessa.

Rengasspekulaatiota ei vielä silloin pyöritelty internetin ihmemaailmassa starttia edeltävää kolmea kuukautta, vaan niillä mentiin, mitä sattui alla olemaan. Helillä oli Nokian Boazobeana F/R:t ja minulla Michelin Hot S:t. Rengasvalinta perustui lähinnä siihen, että Boazot eivät natsanneet enää Specializedin väreihin, joten minä hankin punaiset renkaat ja Heli sai minun vanhat. Siinä kaikki.

Tahko 120 MTB startti 2002

Koko porukka mahtui yhteen starttiin
ja pihalle jäi tilaakin.


Päivä oli kohtuu pitkä ja raskas. Aikaa kuutenkymmeneen kilometriin meni kaikkiaan vähän päälle 8.07 ja iltapäivän ukkoskuurojen vaikutusta reittiin ei enää nykyisten pölyävän kuumien ja kuivien Tahkojen jälkeen osaa edes kuvitella. Kun Heli loppumatkasta työnsi mäkiä sekä ylös, että alas, ajattelin, että nyt se maastoharraste joko alkaa tästä tai sitten loppuu kokonaan. No, aika on näyttänyt, mihin suuntaan mentiin - onneksi.

Ylös Kinahmille

Pieni paussi Kinahmin päällä



Moni asia on muuttunut vuoteen 2012 mennessä. Tänä kesänä mulla on jäykkäperäinen, Helillä täysjousto. Varusteet ovat parantuneet ja onhan sitä kymmenen vuoden aikana käyty vähän lenkilläkin. Vuosijuhlan kunniaksi lähdemme taas taivaltamaan yhtämatkaa, mutta sen verran on saanut kehitystä tulla, että tavoitteena on sama loppuaika, mutta tuplamatkalla. Ja pahasti luulen, että tällä kertaa se en ole minä, joka odottaa siellä laskujen alapäässä...

Specialized Stumpjumper.
Tarkkasilmäisimmät huomaavat yhden
osan, joka on yhä käytössä...

K2 Razorback




maanantai 25. kesäkuuta 2012

Mad East Challenge 500

Multa meni melkein löysät housuun, kun se MD lähti nousuun. Korvat lukossa matkaan kohti gyntterilandiaa...

Maaliskuussa, kesken jonkun keskimääräisen tylsän työpäivän syntyi kuningasidea lähteä kokeilemaan, kuinka paljon sitä oikeasti jaksaisikaan ajaa. Jostain sattui vastaan kolmipäiväinen maastoetappikisa Saksan ja Tsekin rajamaastoissa. Matkaa oli luvassa noin 170 kilometriä ja nousuakin tällaiselle pannukakkumaan asukille vähintäänkin riittävästi.

Idea oli ilmeisesti riittävän pöljä, koska kesäkuun 20. päivä istuimme koneessa vyöt kiinnitettynä ja maastopyörät pahvilaatikoissa ruumassa. Fillarireissaajan kannalta SAS:n nykyinen politiikka - mikäli pyörä on ainoa matkalaukku ruumaan ja painaa alle 23 kiloa, siitä ei veloiteta erikseen - on aivan loistava. Pahvilaatikko + pyörä -yhdistelmä jättää vielä runsaasti tilaa ajovarusteille ja tarpeellisimmille työkaluille ja tarvikkeillekin.

Lensimme Oulusta Arlandan kautta Berliiniin, Tegelin kentälle ja sieltä lyhyellä bussimatkalla Hotel Spreewitziin, joka sijaitsee Berliinin keskustan länsipuolella hyvällä kauppa- ja ravintola-alueella.

Tuhansia kapakoita, helevetin hyviä makkaroita, mut en tiedä tasan tarkkaan mikä mua odottaa...

Makkaraa, hapankaalia ja muuta hyvää Kartoffelkellerissä.

Torstain käytimme turismiin ja evään tankkaamiseen. Vuokrasimme päiväksi tandemin ja kikkailimme keskustaa ympäri sen kanssa. Berliinin turistinähtävyydet ovat enemmän tai vähemmän synkkiä johtuen kaupungin historiasta, mutta ruoka oli sitäkin parempaa. Nautimmekin evästä ja juomaa sen verran päivän mittaan, että tulevan viikonlopun suoritukset eivät ainakaan olisi siitä kiinni.

Heli ja kaupunkipyörä

Pätkä muuria

Heli löysi Berliinin keskustasta krossipuiston...

Perjantaina pakkasimme laatikot vuokra-autoon ja ajoimme 250 kilometrin pätkän Berliinistä etelään, Geisingin kylään, joka toimi kisakeskuksena kahden ensimmäisen päivän ajan.

Geisingin niityillä

Siispä aavistuksen verran kauhuissani mä katton keikkalistaa. Meinataanko me tosiaan koko rysän läpi jaksaa?

Reittikirja oli etukäteen katsellen kunnioitusta herättävä. Perjantaina oli luvassa lyhyt prologi, 7 kilometriä mittaa, jonka aikana kiivetään paikallisen laskettelurinteen päälle ja lasketaan takaisin. Nousua oli odotettavissa noin 240 metriä.



Lauantaina oli kisan pisin ja rankin etappi, 82 kilometriä ja huikeat 2700 nousumetriä! Profiilissa näkyvä loppunousu 65 kilometrin kohdalla aiheutti pientä pelonsekaista hikoilua. Yhdellä rupeamalla pitäisi kiivetä liki 400 metriä ylöspäin kymmenen kilometrin matkalla.



Sunnuntain etappi oli sitten "helpompi". "Vain" 75 kilometriä ja 2000 nousumetriä. Suurin ennakkojännitys kohdistui siihen, pystyisikö lauantaista ikinä palautumaan siihen malliin, että sunnuntaina edes kiipeää pyörän päälle, saati noita mäkiä ylös.



Me mennään Saksaan, me mennään Saksaan koheltaan!

Minä olin prologin ensimmäisessä starttiryhmässä ja lähdin tasan viideltä matkaan. Heti alusta oli selvää, että nyt mennään pikkuisen erilaisella tahdilla, kuin kotimaan kisoissa. Kärki lähti sellaista kyytiä karkuun, että ensimmäisen suoran jälkeen ei näkynyt edes selkiä. Ja lopputuloksistakin selviää, että olin juuri ja juuri päässyt 17 minuutin kohdalla mäen päälle, kun ensimmäiset olivat jo maalissa.

Prologin startti (siinä kisatyttöjen välissä...)

Kärki ensimmäisessä mutkassa

Kimmo prologin maalissa

Helillä suurin jännitys oli, menisikö mäki edes ajamalla ylös asti, joten suuria odotuksia loppuajan suhteen ei ollut. Mäki nousi kuitenkin suhteellisen mukavasti ja pari naista jäi taaksekin. Ja, kun prologin viimeiset 2,5 kilometriä olivat yhtä alamäkijuhlaa, Heli ohitti vielä pari kilpasisarta siinäkin. Ei siis ollenkaan pöllömpi aloitus urakalle.

Heli prologin loppulaskussa

Osallistumismaksuun sisältyi myös palautusjuoma

Prologi ei juurikaan painanut jaloissa, kun starttasimme lauantaiaamuna kymmeneltä seuraavalle etapille. Etappi lähti seuraamaan samaa nousua, kuin prologikin, mutta kääntyi omille reiteilleen hieman ennen huippua. Itse pääsin aika kovavauhtisiin letkoihin mukaan ja tuntui, että tämäntyyppisillä reiteillä sekä mies, että pyörä olivat omimmillaan. Kovavauhtiset laskut pääsivät kuitenkin yllättämään ja rikoin takarenkaan erääseen terävään kiveen ennen puoltaväliä. Nopea renkaanvaihto ja uudelleen liikkeelle, mutta liian hätäinen pumppaaminen kostautui jo kymmenen kilometrin päästä ja takarengas hajosi uudelleen.

Onneksi olin jo lähellä puolenvälin huoltopistettä Geisingissä ja juoksin huoltoon toivoen saavani sieltä uuden renkaan. Valitettavasti tällä pisteellä ei ollutkaan teknistä huoltoa lainkaan, joten jouduin kirmaamaan liki kilometrin hotellille hakemaan vararengasta autosta. Nyt huolellisempi pumppaus kunnon pumpulla ja takaisin radalle.

Helin päivä alkoi huomattavasti vähemmillä murheilla. Ajo kulki sujuvasti ja varsinkin laskuosuudet olivat todella iloista menoa. Kevyt täysjousto oli kuin tehty noille reiteille, eikä maisemissakaan ollut todellakaan valittamista. Olimme lopulta puolenvälin huollossa yhtaikaa, kun viimein palasin rengassekoiluiltani ajamisen pariin.

Lähdimme huollosta yhtä matkaa kulkemaan, mutta vähän ennen Tsekin rajan ylitystä lähdin ajamaan omaa vauhtia ja Heli tuli jossain peremmällä omaansa. Tsekin rajan jälkeen alkoikin sitten tanssit. Ja tanssata sai nimenomaan ylämäkeen ihan sydämensä kyllyydestä. Huollosta maaliin oli enää 39 kilometriä, mutta niiden aikana kiivettiin vaativan suomimaran verran mäkeä, yhteensä vähän yli 1100 metriä. Alkoi selvitä pikkuhiljaa, miksi tuota aluetta kuvattiin reittikirjassa nimellä "Grüne Hölle" - vihreä helvetti. Kovin nousu alkoi 70 kilometrin kohdalta ja aivan kuten reittikirjassa oli luvattukin, sitä riitti 12 kilometriä ja nousua tuli 390m. Tunti putkeen nousua ja sitten alkoikin laskeutuminen kohti maalia.

Helillä oli huumorin kanssa tekemistä tuon nousun aikana, usko omaan inhimilliseen järkeen oli koetuksella, kun mäen aikana ehti monesti pohtimaan, että anteeksi nyt vain, mutta mitä v***a minä teen täällä?! Vauhti oli pahimmillaan niin hidasta, että kärpäset ehtivät tunkemaan korviin, paidankaulukseen ja kypärän alle. No, sekin meni ylös ja lopulta alas ja maaliin. Toinenkin etappi oli selvitetty ja vieläkin kumpikin oli aivan terveiden kirjoissa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Yksi etapin hienoimmista kohdista oli "Bobbahn", eli kelkkarata. Kyseisellä radalla on muutama vuosi sitten kamppailtu kelkkailun maailmanmestaruuksista ja nyt me saimme ajaa samaa kourua ylöspäin koko matkan miesten lähtötasanteelle asti. Varmasti sellainen juttu, mitä ei monestikaan kisoissa pääse kokemaan!

Sunnuntain etappi lähti naapurikylä Altenbergistä. Lähtö oli suoraan laskettelurinteeseen - kuinkas muutenkaan. Lähtö ruuhkaantui aika vahvasti ja koska starttasimme ryhmän takaosasta, meni alkumatka kävelyksi. Vähän ennen mäen huippua ruuhka selkisi ja pääsimme ihan ajamaankin. Lähdimme taittamaan matkaa yhdessä, kun kummallakaan ei enää ollut sen suurempaa kiirettä, vaan vain tavoitteena selvitä kunnialla maaliin ja nauttia tilanteesta.

3. etapin lähtönousu (siis tuonne aukkoon asti...)

No, eihän se tämäkään päivä mennyt ilman rengasrikkoa, mutta nyt ei enää ollut syynä kuskin huolimattomuus alamäessä, vaan kulutuspinnasta vain tuli jokin piikki läpi. Kaivelimme sen pois, vaihdoimme kumin ja jatkoimme matkaa. Aika väsyneen näköistä joukkoa pyöräili jo reitillä ja varmaan aloimme itsekin näyttämään kohtuullisen samalta. Ehdimme kuitenkin huolloista helposti läpi aikarajojen puitteissa ja saimme ajaa etapin loppuun.

Loppumatkasta viikonlopun nousumetrit alkoivat tuntumaan lujasti kummankin koivissa ja kun saavuimme samoille seuduille, mistä päivän etappi oli alkanut ja lähdimme laskemaan ala-asemalle ja maaliin, oli olo yhtaikaa todella helpottunut sekä riemastunut. Kuitenkin muutama minuutti maalin jälkeen kummallekin tuli sellainen olo, että olisihan noin hienoja reittejä ajanut vaikka enemmänkin. No, ehkä joku toinen vuosi taas jossain lisää...

Meininkiä kisakeskuksessa

Juomahuoltopiste


Mitä sitten reissusta tuli opiksi?


- Euroopassa mennään todella kovaa! Vaikka Mad East Challengekin on kuitenkin kohtuullisen pieni tapahtuma, silti edes Master-sarjan viidenkympin sakkiin ajaminen olisi vaatinut kummaltakin pitkältä etapilta tunnin pois loppuajasta.

- 26-tuumaisten jäykkäperäisten pyörien aika ei taidakaan olla vielä ohi... Näytti porukka menevän melko lujaa perinteisillä jäykkiksillä, kapeilla suorilla tangoilla ja nousukahvoilla. Eikä laitteiden tarvinnut edes olla sitä kaikkein uusinta ja hipointa titsku-kuitumeininkiä.

- Hyvän ja vaativan maratonin saa aikaan ilman loputonta tunkkaamista pienillä poluilla, kivikoissa ja mudassa. Noillakin radoilla mentiin välillä todella kovaa metsäautoteillä, suoraviivaisilla leveillä poluilla ja jopa asvaltilla. Silti voittajat saadaan helposti esiin ja aikaeroja runsaasti, sekä tavallisille kuntourheilijoille varsin paljon haastetta.

- Nousujen määrä ja varsinkin pituus on jotain sellaista, mitä ei Suomessa edes osaa ajatella. Vertailun vuoksi tekaisin tuollaisen graafin vuosien varrella Polar Pro Traineriin tallennetuista korkeuskäyristä kotimaan radoilta verrattuna lauantain etapin loppunousuun. Harjoitusmäkeämme Köykkyrissä saisi ajaa 16 kertaa putkeen ylös - ilman taukoja - päästäkseen tunnelmaan...


Viralliset kisasivut: http://www.madmission.de


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Salsa kymppikerhoon!

Se on aina juhlava fiilis, kun saa ajettua yhden pyörän lisää yli kymmenentuhannen kilometrin rajapyykin. Toissa viikolla Salsasta tuli minun historian neljäs pyörä, jolle tämä onnistui, kunniataulukko suoritusjärjestyksessä:

1. Helkama Park Avenue (1994-2000)
2. Kona Jake The Snake (2006-2008, runko yhä varastossa tallessa)
3. Ridley Supercross (2008 --> Yhä liikenteessä...)
4. Salsa Mamasita (2009 --> Yhä liikenteessä...)

Mistä se kaikki sitten lähti? Jo pitkään Kankaisen Mika oli huudellut korvaan, että parimetristen ihmisten pitää ajaa 29" pyörillä, mutta silloin minulla oli kohtuu kepoinen Canyon CF Ultimate kisakamppeena, enkä halunnut vielä luopua siitä. Isopyörän kokeileminen kuitenkin houkutti ajatuksena ja kun 2008 kesällä tuli eräällä puolitutulla kokkolalaisella vastaan sopivan kokoinen Gary Fisher Rig, niin ostin sen ja rakensin itselleni talvipyöräksi. Loppukesästä ja syksyllä ajoin sillä melko paljon ja aloin jo miettimään, että sitähän saattaisi tulla toimeen isopyöräisen vaihdepyöränkin kanssa.

Ensimmäiset ajatukset isopyöräisestä olivat, että siitä saa ainakin rakennettua hiton paljon paremman näköisen pyörän pitkälle ihmiselle, kuin 26" kiekkojen kanssa. Ja tunnettu tosiasiahan on se, että paremman näköinen pyörä kulkee aina kovempaa. Toisaalta se ei ollut niin paljoa kömpelömpi edes käsitellä, kuin olisi voinut internetin tietojen ja Fillari-lehden artikkeleiden perusteella päätellä. Vaikka sen hetkisen tiedon mukaan isopyöräiset eivät soveltuneet lainkaan "tekniseen kikkailuun", niin eipä kyllä kuskikaan, joten tasoissa oltaisiin. Pehmeillä paikoilla ja talvikelillä isopyöräinen tuntui olevan selkeästi parempi, joten aloin pikkuhiljaa ihastumaan ajatukseen.

Marraskuussa 2008 ruotsalaiset helpottivat päätöksentekoa laittamalla cyclecomponents.comissa 70% alennukseen ylijääneet Salsan rungot. Siellä odotti aivan selkeästi ottajaansa grafiitinharmaa 21" runko. Ei muuta, kuin "Köp" -nappi pohjaan ja laatikko kotio.


Mamasita laatikossaan joulukussa 2008

Eihän minulla ollut edes vielä mitään osia tuohon runkoon laitettavaksi, joten piti lähteä etsimään sopivaa keulaa, sekä rakentamaan kiekkoja. Keulaksi löytyi Reba SL ja kiekot rakensin itse Hope Pro II- navoille DT Revolution -pinnoilla sekä DT X470 -kehillä. Hyvät tuli, vaikka itse sanonkin. Loput osat raavin sitten Canyonista irti ja niin oli ensimmäinen versio valmis maaliskuussa 2009, hyvissä ajoin ennen kauden alkua.



Salsa alkuperäisessä kokoonpanossaan keväällä 2009

Sen koommin tuohon ei ole suuria muutoksia ollut tarpeen tehdä. Kammet ovat vaihtuneet XTR:istä Middleburnin Duoiksi, kun halusin kahden eturattaan systeemin, samalla vaihdoin alkuperäisen SRAM:n etuvaihtajan tilalle Shimanon 105:n ja sittemmin Ultegran. Ohjaustanko meni uusiksi Rajamäellä keväällä 2011 ajetun kolarin jälkeen ja samalla vasen jarrukahva sai sen verran osumaa, että jarruiksi tuli vanhojen Juicy Ultimatejen tilalle SRAM X.X:t. Suurimpana muutoksena tuli, että vaihdoin keväällä 2011 keulaksi Fox F29:n ja se on kyllä vaikuttanut ajettavuuteen aika positiivisesti. Fox on Rebaa huomattavasti tukevamman tuntuinen ja kiertojäykempi ja se tuntuu pitkien alajalkojen kanssa todella selkeästi ohjattavuudessa.



Salsa kaudella 2012

Osat:


Runko Salsa Mamasita (koko XL, vm. 2008)
Keula Fox F29
Ohjainlaakeri Hope Headset 1 1/8"
Stemmi Syntace F99 105mm
Ohjaustanko Syntace Duraflite Carbon
Satulatolppa Thomson Elite 27.2 / 410mm
Satula Specialized Toupe 143
Vaihdevivut Sram X-0 gripshift
Etuvaihtaja Shimano Ultegra
Takavaihtaja Sram X-0
Kammet Middleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla)
Keskiö Race Face Taperlock 68/108mm
Takapakka Shimano XT M770 (11-34)
Jarrut Sram X.X, 160mm levyillä
Kiekot Hope Pro II + DT Revolution + DT X470
Renkaat Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" + Schwalbe SV 19A -sisuskumit 
Polkimet Time Atac Alium



Tämänhetkisellä kokemuksella ei tule äkkiä mieleen, minkälainen pyörä voisi olla omaan ajotapaani sopivampi. Tuo kiipeää todella hyvin, on vakaa ajaa alaspäin, käyttäytyminen poluilla on todella luontevaa ja se vaan tuntuu hyvältä. Vähän keveämpää kiekkosettiä on jo piirustuspöydällä ja ehkä se kymmenpykäläinen voimansiirtokin vähän houkuttaisi.

Seuraavaksi Salsa pitääkin taas pakata laatikkoon ja kohti uusia seikkailuja. Juhannus kuluu aivan uusilla poluilla...