sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

XCE SM 2014 - sitä saa mitä tilaa

Koillismaalla kasvaneelle on erittäin tuttua, että halla vie alkukesän sadon. Henkilökohtainen hallani iski keväällä, kun vedin infektiokierteessä antibiootteja siinä määrin, että jännitti jo, miten pystyisin selviämään vapun lomareissusta Itävallassa. Hienostihan siitä selvisin, mutta reissun nousumetrit kertoivat, että olin selkeästi ylipainoinen ja alikuntoinen - erittäin huono yhtälö maastopyöräilijälle.

Tykkään kuitenkin kilpailemisesta siinä määrin, että halusin suhtautua optimistisesti mahdollisuuksiini heinäkuussa. Vaasassa suunta oli jo todella ylöspäin, ilman kaatumista olisin voinut saada siihen perään vielä kaksi viikkoa hyvää treeniä ennen SM-kisaviikonloppua. Mutta eipä ollut tuuri myötä tällä kertaa ja jouduin viettämään melko lepopainotteiset viikot ennen h-hetkeä.

XC Eliminaattorin suomen mestaruuksista kisattiin Rovaniemellä jo perjantaina illalla, joten matkustimme perjantaina aamupäivällä paikalle tutustumaan sunnuntain XCO-rataan ja valmistautumaan illan kisaan. Loukkaantunut sormi teipattuna lähdin aamulla tutustumaan ratoihin ja totesin XCE-radan erittäin onnistuneeksi. Radalla oli tilaa ja tekemistä juuri sopivasti: tiukkoja mutkia, pientä ylämäkeä, kiviä, pumppeja ja yksi puunrunko. Odotettavissa oli siis vauhdikas kisa. 

XCO-rata oli sitten vähän toisenlainen. Reitillä oli tavallaan kaikkea, mutta kun ensin noustaan kerralla Ounasvaaran päälle, ajetaan mutaikkopolku, juurakkopolku, kalliobaana ja kivikkopolku putkeen ja sen jälkeen tuupataan kallioista DH-rinnettä alas, niin radasta tuli tavallaan tylsä kuva. Kerralla ylös, kaikki rataan kuuluvat elementit putkeen ja pommilla alas. Mäki kuitenkin nousi varovaisella tutustumiskierroksella melko ok, joten vielä tässä vaiheessa olin vielä optimistinen. DH-rinteen yläpuolella optimismi kuitenkin karisi, vasemmassa kädessä ei riittänyt puristusvoima yhtään mäen laskemiseen.

Jätin kuitenkin XCO-radan hautumaan takaraivoon ja siirsin ajatukset illan XCE-kisaan. Aika-ajon aikana huomasin, että vauhtini oli vähän hitaanlaista kaikesta reuhaamisesta huolimatta, joten siirryin nopeasti sateensuojaan keräämään voimia välieriä varten. Välierässä vastassani olivatkin Piia Nieminen ja Sini Alusniemi, joten todella kylmää kyytiä oli tiedossa, jos meinasi erästä A-finaaliin päästä. 

Ennakkoluulottomasti lähdin kuitenkin yrittämään, mutta jokaisessa nousussa jouduin antamaan liikaa tasoitusta. Vaikka sain välierässä ehdottomasti päivän parhaan iskun päälle, niin eihän se kuitenkaan riittänyt ja matka B-finaaliin oli tiedossa. Paras puhti oli kuitenkin jäänyt tuohon välierään ja kun vielä sössin B-finaalin startissa polkimen kanssa liian kauan, karkasivat toiset naiset ensimmäisessä mäessä ja sain ajaa viimeisenä maaliin.

Rehellisesti sanottuna p***a reissu, mutta tulipahan tehtyä. Kotiin tuomisina ei ollut muuta kuin kasvanut tietoisuus omasta huonosta kunnosta ja reilusti takapakkia ottanut sormen paraneminen. Nyt jää XCO:t väliin ja keskitytään taas ulkoilemiseen. Elleivät syyspakkaset tule liian ajoissa, niin ehkä tätä myöhemmin kylvettyä satoa pääsisi vielä loppukaudesta niittämään.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Entä jos tänään ei vaan kiinnosta?

Kun katselee kalentereita taaksepäin, niin onhan sitä vuosien varrella järjestetty kaikenlaisia juttuja ja niille sivuille mahtuu aika paljon onnistumisia ja sitten myös niitä, milloin vaasalainen saaristoidylli ei ole ollut lähelläkään. Tänä kesänäkin sitä on ehditty olla monessa mukana ja suurin osa jutuista on mennyt pulkkaan aivan loistavasti, mutta silti viime viikonloppuna huomasi, että onnistumisista huolimatta ei vaan enää jaksa aidosti kiinnostaa. Toisaalta, en tohdi edes syyllistää itseäni siitä, kun näyttää, että sitä on muutenkin liikkeellä.

Kun tänä kesänä ei ole ollut lainkaan vastaavaa kisaiskua, kuin edellisinä vuosina, niin tuumin, että voisin olla edes jollain tapaa hyödyksi kotimaiselle pyöräilykulttuurille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi avustajaksi Vaasa Velocitylle XCO Cupin kisapäivälle. Heli oli joka tapauksessa menossa ajamaan, joten olisin ollut joka tapauksessa mitä ilmeisemmin pelipaikalla. Jo viime vuonna vaasalaisten kisa Öjbergetillä keräsi kovasti kiitosta, fillarifoorumi oli pinkeänä hehkutusta ja tälle vuodelle Velocityn porukka oli vielä nostanut tasoa seuraavaan luokkaan, kiskonut kuutiotolkulla maata radan rakennukseen ja muutenkin tehnyt duunia aivan holtittomasti.

No, fillarifoorumin hehkutuksista on tietysti pitkä matka siihen, että oikeasti hilattaisiin perse autoon ja lähdettäisiin liikkeelle - miesten elitessä seitsemän ajajaa paikalla?! Jopa naisiakin oli saman verran, joten hieman Pöystimäinen ihmettely nousi mieleen. Iso hatunnosto naisten kiinnostukselle, mutta minä en ainakaan osaisi suomia vaasalaisia kovin kovasti, ellei heitäkään enää ensi kaudelle kiinnostaisi vääntää samanlaista työmäärää kasaan.

Mikäpä se siinä, keula pystyyn ja kohti toimintaa. Mutta kyllähän se keula laski aivan yhtä nopeasti, kun törmäsi unionin viralliseen tuomaritrioon. En muista kertaakaan, että olisi ollut jollekin ihmiselle yhtä vaikea selittää, että kierroslaskenta ja ajanotto on jollain tapaa hanskassa, joskus ennenkin on varovasti sormella kokeiltu tätäkin hommaa.

Onhan se tietysti tärkeä saada kolme viisasta miestä paikalle näyttämään hyvältä, että noinkin jumalaton ajajamäärä saadaan kerralla sääntöjen ja lakien mukaan maaliin. Puhumattakaan siitä, että siitä hyvästä niille pitää vielä maksaa noista runsaista osallistumismaksuista matkat, majoitukset ja päivärahat. Olisiko liikaa vaadittu, että noita virallisia valvojia kiinnostaisi edes aavistuksen verran se työ, mitä järjestäjä on tehnyt jo ennakolta asian suhteen? Keneltäkään ei edes kysytty, miten me meinataan homma hoitaa, kun jo ilmoitettiin, että ei tule kuitenkaan onnistumaan.

Onneksi Heliä sentään kiinnosti ajaminen - pienistä taisteluvammoista huolimatta, joten jonkinlaisella kiinnostuksella pääsi sentään vielä kotimatkalle. Tosin tuomaristoa olisi kiinnostanut teloittaa Heli jo DNF-osastolle, kun EA-ryhmä tuli teippailemaan paikkoja kasaan. Koitin ystävällisesti kertoa, että pysykäähän prässihousuissanne, olen nähnyt tuon joskus ennenkin nousevan kuolleista.

Seuraavalle viikolle pitikin sitten taas kiillotella kiinnostuskiikarin linssejä, kun Oulun seudulla ajettiin Tervaetappeja ja minun nimi luki tällä kertaa kilpailunjohtajan kohdalla. Homman nimihän oli minimimiehityksellä maksimivenyminen, kun kahdensadan hengen seurasta ei löydy sitä vertaa kiinnostusta, että saataisiin joka hommaan tekijöitä. Onneksi paikalla oli sen verran pätevää sakkia ja vielä kisaakin ajavat seuran jäsenet auttoivat hommissa, niin siinähän se meni.

Osallistujat näyttivät kyllä kohtuullista kiinnostusta aivan viime hetkiin asti ja osa jopa kilpailupaikoilla. Suurin kiinnostus kohdistui tosin siihen, että voinko lähteä tempoilemaan kaksi minuuttia myöhemmin, voisinko olla eri startissa, tai voisinko jättää yhden startin väliin ja palata sitten taas takaisin. Odotin vain innolla, koska kysytään lupaa seistä päällään ennen lähtöä, tai ajaa reittiä läpi eri suuntaan, kuin muut. Kun kaikki asiat on kirjoitettu tekniseen oppaaseen ja se on julkaistu internetissä melko samassa paikassa, minne ilmottautuminen on kirjoitettu, niin olisiko kohtuutonta pyytää pientä kiinnostusta ko. läpyskän lukemiseen ja sen mukaan toimimiseen?

Sitten vielä, kun näihin kyselyihin vastailemisen lomassa kuuluttaa kuusitoista kertaa tunnissa lauseet "pysykää poissa ajoradalta", "älkää menkö ohiajavien autojen alle", "älkää ajako ajanottokennoihin samaan aikaan aika-ajajien kanssa" ja muita aika jänniä pyyntöjä, niin jossain vaiheessa kävi mielessä, että oli pirun hyvä, että valitsin teknisen alan vaikkapa varhaiskasvatuksen sijaan. Siinä tapauksessa lopputuloksen olisi voinut mitä todennäköisimmin lukea keltaisista lööpeistä.

Ja, kun kisoja järjestetään, niin jotenkin toivoisi, että porukkaa kiinnostaisi edes ajaa kilpaa. Siinä vaiheessa, kun elite / kilpa -lähtöä kiinnostaa ajaa eka lenkki noin 32 km/h keskinopeudella ja siitäkin vauhdista pitää vielä pitää kollektiivinen ureanlaskutauko, niin itseäni olisi lähinnä kiinnostanut narauttaa kierteet jallupullosta ja lähettää koko sakki kotio.

[  ] Kiinnostaa
[x] Ei kiinnosta

Saattaa olla, että pistän puhelimen pariksi viikoksi kaapin päälle, sähköpostilaatikon kiinni ja nostan koivet pöydälle. Saatan jopa ihan ajaa polkupyörääkin, sekin on kuulemma vallan vinkeä harrastus. Ja tuleehan vajaan kolmen viikon kuluttua Syöte MTB! Jo etukäteen yli 360 henkilöä on kiinnostanut, paikallisia yrittäjia ja asukkaita kiinnostaa erittäin kiitettävästi olla mukana ja osallistujiakin kiinnostaa hyvä meininki jopa aamuyön tunneille asti. Fyysisesti ehdottomasti kesän kovin veto, mutta henkisesti takuuvarmasti palkitsevin. Luulenpa, että tämän kesän jälkeen ei ole vaikea arvata, mihin allekirjoittanut aikoo energiansa suunnata tulevina vuosina.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Vaasa XCO 2014

Koko alkukesän minua ovat vaivanneet oudot selkäkivut, milloin alaselkä vetää jalat jumiin ja milloin taas yläselkä haittaa käsien liikettä. Tälläkin viikolla näytti jo tosi pahalta, selkä oli niin huonossa kunnossa, että aamulla sängystä nousu teki tiukkaa. Torstaina hovihieroja Vilppola teki kaiken, mitä tehtävissä oli ja lauantaina alkoi jo tuntumaan, että viikonlopun kisa saattaisi onnistua.

Vaasan XCO-rata on aivan mahtava, sieltä löytyy hyvin teknisiä polkuja alamäkeen ja tasamaalla, sekä nopeita pätkiä niiden välissä. Ja tietysti raastavaa nousua sen verran, että fyysisesti pitää olla aika huipputikissä, jos meinaa tuolla pärjätä. Tuohon formaattiin ei jumitteleva selkä sovi sitten millään tapaa.

Lauantain reittitreeneissä jalka ja kädet tuntuivat yllättävän hyvältä pitkästä aikaa. Selkä antoi periksi ja jalatkin tuntuivat pyörivän paremmin kuin aikoihin. Olin aivan fiiliksissä, kun kävimme Tikkalan Arton kanssa katsomassa läpi tuoreimmat muutokset reitille. Viime vuodesta muutamaa kohtaa oli vaikeutettu ja samalla tehty helpompia, mutta hitaampia linjoja vierelle. Samoin takalenkin mörköpolku oli saanut vähän uutta täytettä ja oli varsin ajettava, vaikkakin vaati aika huimasti voimaa vieläkin. Viimeisimpien fiksausten jälkeen vaasalaiset ovat todellakin onnistuneet siinä, mitä Itävallan reissun jälkeen huutelimme Suomesta puuttuvan!

Lauantain tuntuman jälkeen odotin innolla sunnuntain starttia. Ja kisa lähtikin varsin hyvin liikkeelle, syke huiteli pitkällä maksimialueella ja happi huilasi. Yritin pitää kuitenkin maltin ajamisessa, että en ajaisi itseltäni jalkoja alta liian aikaisin. Naisten kolmen kärki karkasi vähän kauemmas ja aloin ajamaan takaa edelläni ajaneita miehiä sitä mukaa, kun heidän selkänsä tulivat horisonttiin. Kahden kierroksen ajan pystyinkin pitämään vauhtia yllä, mutta sitten alkoi jaloissa tuntumaan ensimmäiset uupumisen merkit.

Kolmannella kierroksella miesten kärki tuli kierroksella ohi ja jotenkin samalla henkisesti nukahdin. Tämähän yleensä kostautuu maastopyöräillessä enemmän tai vähemmän fyysisenä kipuna, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Serpentiininousussa alkoi jo jalka painamaan ja seuraava alamäki oli jo ehtinyt muodostua tutuksi, joten siellähän se OTB-mörkö sitten odotteli. Varsin viaton ajovirhe, yksi kivi väärältä puolelta, mutta seuraukset olivat varsin näyttävät - eturengas monttuun, takarengas ilmaan ja likimain tyylipuhdas ukemi ohjaustangon yli. Täysiä pisteitä siitä ei kuitenkaan saanut, vasemman käden sormet ottivat osumaa vääntäen nimettömän yliojennukseen ja oikeaan olkapäähän tuli ruhje. Pyörän alta katsojan avustuksella itseäni keräillessä tuli vain mietittyä, että nyt sattuu ja paljon, sormi turpoaa kovaa vauhtia, eikä enää taivu.

Päätin kuitenkin ajaa ainakin kierroksen loppuun, joten rullasin pyörän huoltoaluelle, jossa EA-ihminen tarkisti, ettei sormi ollut ainakaan murtunut, helpotti oloa kylmäpakkauksella ja teki pikapaketoinnin, jotta kisa voisi jatkua. Vajaan kymmenen minuutin sokkailun jälkeen lähdin jatkamaan matkaa ja olin aivan varma, että en ehdi neljännelle kierrokselle. Vedin melkoisella kiukulla kierroksen loppuun, vilkaisin viimeisellä sillalla olan yli ja totesin, että eihän sieltä tullut, niin Tonia, kuin Kustiakaan. Joten ei muuta kuin hammasta purren vielä viimeiselle kierrokselle.

Kustin ajosuoritusta
kuva: Teemu Ovaska

Viimeinen kierros olikin jo melkoista kömpimistä, ohjaustangosta ei juuri pystynyt vasemmalla kädellä pitämään kiinni, joten ylös ei päässyt ja alas ei uskaltanut. Siitä huolimatta päätin näyttää närhen pienet ja siniset sille samalla kivikkolaskulle, joka oli aiheuttanut aiemman yllätyksen. Ja hienostihan se meni, yhdelläkin kädellä. Maalissa oli voittajaolo, vaikka sijoitus oli neljäs - olisihan se harmittanut suunnattomasti keskeyttää moisen koheltamisen takia.

Yhdellä kädellä
kuva: Teemu Ovaska

Kisan jälkeen vasen käsi alkoi sitten kipeytymään jo isomminkin. Sormi muistutti sinistä nakkia ja rannetta ei tehnyt mieli käännellä. Kymmenenvuotishääpäivän kunniaksi hankittua uutta sormusta oli aivan turha yrittää ujuttaa paikalleen, se mahtuu tällä hetkellä juuri ja juuri ensimmäisen nivelen yli. Kyllähän se hieman harmittaa, että juuri kun olo olisi vahvasti nousukuntoinen ja mieli tekisi ajamaan Ellinmaa XC:hen tiistaina, niin kättä pitää lepuuttaa muutama päivä, jotta ainakin pahin turvotus laantuu.


HK:n sininen

torstai 3. heinäkuuta 2014

Me ollaan ne!

Me ollaan ne jotka kerran kohtasi
Me ollaan ne joita sattuma kuljetti
Me ollaan ne jotka, jotka suuteli
Ollaan ne jotka rakasti

Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne

Me ollaan ne joilla syytä on huokailla
Joill' on muistoja, kipua, kaipuuta
Me ollaan ne jotka luopuivat paljosta
Ollaan ne jotka kosketti onnea

Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli

Joille kaupunki hiljeni merkiksi
Joille kaukana pilvissä välähti
Nähkää toisenne!
Uskokaa todeksi se minkä näätte ja
löytäkää toisenne nyt

Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne

Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Me ollaan ne joille kaupunki hiljeni, ne

Ollaan ne


Kiitos Heli kymmenestä vuodesta!