tiistai 26. toukokuuta 2015

Juoksuhulluuden huipentuma

No nyt se on sitten takana. Neljän kuukauden juoksutreenit, aikataulujen kanssa tuskailu, viimeisen viikon varusteiden välppäys ja edellisen illan jännittäminen. Lopulta treenit, aikataulut ja varusteet eivät tuottaneetkaan yllätystä, vaan yllätyksenä tulivat kilpailunjälkeiset tunteet, joita en osannut odottaa alkuunkaan.

Viime lauantaina paukku vihdoin kajahti NUTS Karhunkierros polkujuoksutapahtuman 31 kilometrin matkalla. Keli oli varsin epävakainen, kun Lyyli-myrsky riehui Pohjois-Pohjanmaalla kaataen puita ja katkoen sähköjä. Metsässähän tuuli ja sade harvemmin haittaavat, joten kunhan starttiviivalla värjöttelystä päästiin itse asiaan, oli keli varsin mukava ja happirikas. Lähdön hetkellä oloni olikin varsin luottavainen ja hyvä, olinhan nyt vihdoin päässyt itse asiaan!

Startin jälkeen reitillä oli heti ensimmäisten kilometrien aikana kolme riippusiltaa. Alunperin järjestäjä oli varoittanut kyseisten kohtien ruuhkautuvan, mutta A-ryhmän mukana liikkeelle lähtiessä en juurikaan joutunut enää jonottamaan ensimmäisen sillan jälkeen. Yritin aloittaa juoksuni rauhallisesti, mutta ryhmän vauhti ja into tarttui niin vahvasti, että huomasin hetken päästä juosseeni pohkeeni hapoille. Amatöörimoka, pohjelihasteni voima- ja kestävyystasot eivät ole juostessa kovinkaan hyvät, joten niiden osalta tulitikkuja saa raapia vain hyvin harkitusti. Tuon parin kilometrin aikana taisin raapaista tikkuja kerralla puoli askillista ja se kyllä tuntui!

Rauhoitin tahtia ja vihdoin 10 kilometrin juoksun jälkeen sain taas askeleen rullaamaan liki normaalisti. Olin saapunut reitin helpolle osalle Pienen Karhunkierroksen ja Kitkajoen jylhistä maisemista, tässä vaiheessa aurinkokin pilkahteli ja matkakin näytti etenevän.

Mutta jotain silti puuttui. Taitoin taivalta askel kerrallaan, katse noin kahden metrin päähän polulle nauliutuneena. Pohkeet alkoivat hetken päästä pehmeässä maastossa jumiutumaan uudestaan ja tuuli yltyi. Kumpuvaaralta laskeutuessa sainkin kohtuullisen hurjan raekuuron niskaani, ja kuulemma erään kilpailijan eteen oli kaatunut laho puu. Raekuuron kastelemana kaivoinkin tuulitakin taas esille ja yritin saada itseäni uudestaan lämpimäksi. Huomasin ajattelevani aivan muuta, kuin mitä olin tekemässä, ja suorittavani juoksua vain mekaanisesti eteenpäin.

Konttaiselle tullessani onnistuin astumaan kiveltä alas hivenen huonosti ja vasemman polven ulkosyrjässä vihlaisi. Taas hetkellinen skarppaus askelluksessa ja vihlaisu tuntui katoavan takavasemmalle. Hetken aikaa menikin varsin hyvin, Konttaisen ylämäki oli maineensa veroinen, alamäki hauska ja viimeinen huoltopiste tarjosi täytettä tyhjentyneeseen juomareppuun. Oli siis aika lähteä viimeisille kilometreille.

Väliaikamatosta yli juostessani tuumasin itsekseni, että nyt ei voi mikään enää estää maaliin pääsyä. Tiesin, että luvassa oli vielä ne pahimmat nousut ja kilometrit, mutta voimia tuntui olevan jäljellä. En vain ollut laskenut yhtälöön mukaan pohkeita, jotka tekivät nousuista tuskaa ja vasenta polvea, joka alkoi ärtymään pienistäkin iskuista. Reipas ylämäkien harppominen muuttui pikkuhiljaa kävelyksi ja siitä muutaman askeleen välein taukojen pitämiseen. Tasaisempia, juostavia pätkiä oli enää harvassa, ja kun vihdoin saavutin Valtavaaran majan, olin todella kypsä koko juoksutouhuun.

Metri metriltä pääsin kuitenkin lähemmäs maalia ja vihdoin löysin itseni Rukan päältä ontumassa alamäkeen kohti maalia. Lyyli-myrsky kuitenkin halusi sanoa vielä viimeisen sanan ja sain koko reissun kovimman vastatuulen 300-400 metriä ennen maalia. Askel seisahtui aivan seinään ja tuntui, että vaatteetkin lähtevät päältä!

Maalissa oloni olikin todella ristiriitainen, toisaalta olin tehnyt sen, mistä olin haaveillut, mutta en ollutkaan nähnyt valoa, melkein päinvastoin. Yllättävää kyllä, vaikka pidän paljon kilpailemisesta ja ajan kesäaikaan keskimäärin joka toinen viikonloppu maastopyörällä kisaa jossain päin Suomea, en pitänyt kelloa vastaan juoksemisesta. Minulle maastojuoksu on merkinnyt tähän asti suunnistamista, seikkailukisoja ja hauskoja pölhöilylenkkejä. Kaikissa näissä suurimmat fiilikset tulevat itse juoksun ulkopuolelta ja juoksu on vain tapa edetä. Tällä kertaa, kun juoksu oli pääosassa, huomasin etten saanut siitä mitään irti. Maastopyöräkisojen hektiseen tahtiin tottuneena tuntui, ettei oikeastaan mitään tapahtunut sitten reitin alun riippusiltapätkien. Loppumatkan aika ja matka etenivät tuskaisen hitaasti. Olin jotenkin toivonut, että saisin polkujuoksemisesta harrasteen maastopyöräilyn rinnalle, mutta tällä kokeilulla ei aivan siltä näytä. Pettymys oli karvasta nieltävää, kuten aina.

Loppuaikani oli lopulta 5:07:52 ja sijoitukseni 33. Tulokset

Pari päivää kisan jälkeen ainoastaan pohkeet muistuttavat olemassaolostaan ja olenkin jo aloittanut valmistautumisen seuraavaan maastopyöräkilpailuun, joka on ensi sunnuntaina Korsossa. Ajatusten pikainen vaihto takaisin päälajiin auttoi paljon ja Karhunkierroskin alkaa omassa pääkopassa löytämään oman lokeronsa. Juoksutossut ripustetaan nyt hetkeksi naulaan ja keskityn kisakauden aloitukseen.

4 kommenttia:

  1. "Pettymys oli karvasta nieltävää." Niinpä. Kiitos rehellisyydestä. Moni muu olisi blogannut fiiliksistä huolimatta "huikeasta kokemuksesta". Tässä jälleen yksi syy siihen, miksi bloginne on parasta A-luokkaa: se on rehellinen.

    VastaaPoista
  2. Mietin että miksiköhän et saanut kisasta oikein mitään irti. Olisikohan lyhyempi kisa jossa olisit voinut raapia tikkuja joutimmin sopinut sulle paremmin?

    VastaaPoista
  3. Ehkäpä lyhyempi kisa olisi voinut sopia minulle. Olen sen verran tottunut adrenaliinipitoisempaa urheiluun, joten pienikin monotonisuus saa ajatuksen karkaamaan ja muuttaa homman tylsäksi. Lyhyemmässä kisassa saisin ehkä pään pysymään paremmin ns. kisassa mukana.

    VastaaPoista
  4. Rehellistä tekstiä, hienoa. Onnea suorituksesta joka tapauksessa :)

    VastaaPoista