keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Ylimenokausi

Tähän aikaan monet kesälajien urheilijat lopettelevat ylimenokauttaan ja alkavat todenteolla valmistautumaan tulevaan kauteen. Vanhan kauden opit on käyty läpi ja suunnattu katseet tulevaan. Itsekään en tee tästä poikkeusta, tosin ylimenokauteni tuli vietettyä jo syys-lokakuussa, kun kisahommat vaihtuivat krossien järjestelyihin.

Kun cyclocrossin SM-kisat saatiin onnistuneesti pakettiin, aloin keskittymään taas omiin juttuihin täysipainoisesti. Kuten toistaiseksi viimeisimmässä tekstissä tuumailinkin, oli korkea aika funtsailla syvällisesti, mitä asioita aikoo tehdä ja mitä jättää tekemättä. Se on näkynyt myös hiljaisuutena tällä blogilla, kun eihän siinä tuumaillessa tapahdu juurikaan sellaista, mitä maailmalle voisi hehkutella. Toisaalta, eihän tuota lopputulosta kauaa tarvinnut järkeillä, sen verran syvälle kuitenkin kilpailemisesta nauttiminen on kirjattu sisäiseen koodistoon.

Ehkä enemmän pohtimista oli siinä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta kaudella 2016 saataisiin taas asiaa pari pykälää eteenpäin. Kilpailu kotimaisilla maastomaratoneilla on koventunut koko ajan, uusia hyviä kuskeja tulee joka kausi lisää ja ne vanhatkin vissiin käyvät talven aikana lenkillä, vaikkei kukaan myönnäkään mitään?

Kalusto nyt on kunnossa, siitä ei pääse mihinkään. Santa Cruz Tallboy maastoon ja Storck Scenario maantielle muodostavat sellaisen parin, että selittelylle jää hyvin vähän sijaa. Tälle osa-alueelle ei siis ole tulossa mitään aivan mullistavaa uutta enää ensi vuonna. Tämä taas johtaa siihen, että pitää entistä tiukemmin keskittyä siihen ukkoon, joka rimpuilee laitteiden päällä.

Vieläkään oman fysiikan kehittämiseen ei ole tullut mitään aivan uutta ja mullistavaa vastaan. Kestävyysurheilun lainalaisuudet ovat pysyneet jo vuosia aika ennallaan, samoin myös harjoitteleminen ja sen jaksottaminen. Pari kuukautta olen jo tehnyt töitä peruskestävyyden ja voimatasojen parantamiseksi, se alkaa kyllä näkymäänkin aivan hyvin. Joulun aikaan selvisin jopa kuusamolaisista kolmipäiväisistä Kinkkuhiihdoista aivan hengissä läpi ja vielä seuraavinakin päivänä harjoittelun pariin.

Keväällä sitten aletaan varmaan kaivamaan vauhtia tekemiseen lisää ja vankat ennusmerkit ovat olemassa, että tulen jopa hiihtämäänkin hieman numerolapun kanssa. Ainakin Tervahiihtoon ja Vuokattihiihtoon on taas pitkästä aikaa laput vetämässä. Siihen ehkä lisäksi vähän näitä paikallisia pienempiä hiihtoja päälle. Muutenkin ehkä vähän jämäkämpää tekemistä, hieman lisää määrää ja reippaasti enemmän kisoja, kuin muutamaan vuoteen. Tällä hetkellä voisi olla aivan mahdollisuuksien rajoissa, että innostuisin jopa maantielle kisamielessä - korostan, kyseessä on kuitenkin vasta epäily.

Uuden vuoden lupaukseni tulevalle vuodelle onkin se, että nostan kilpailemisen, harjoittelemisen ja muun siihen liittyvän toiminnan takaisin sille jalustalle, mille se kuuluu, mikäli meinaa saada tulosta aikaan. Se saattaa sitten tarkoittaa, että jostain muusta on tingittävä, aivan viime vuoden kaltaisen ruljanssiin ei varmastikaan riitä energia ja aika. 


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - Oikein hyvää uutta vuotta 2016 kaikille ja kosolti tsemppiä itse kullekin tuleviin koitoksiin!

torstai 8. lokakuuta 2015

Syksy saa ja niin edelleen

Viimeisemmästä postista on mennyt jo kuukausi, silloin hekumoin lujasti Tähtisadeajoista ja rakensin jopa Highballinkin sitä varten huippulyöntiin. Pyörä on kyllä ollut mahtava, siinä ei ole valittamista, mutta kilpurin terveystilanteessa olisi paljonkin parannettavaa. Sairastuin johonkin keuhkokuppaan juuri ennen Tähtisadeajoja, mutta kävin kuitenkin starttaamassa, kun kerran reissuun oltiin lähdetty. Alussa homma lähtikin helposti liikkeelle, mutta melko pian kävi selvästi, että naama täynnä räkää ei kauas ajeta, joten heitin yhden kierroksen jälkeen varikolle ja aloin pakkaamaan kamoja. Ei aivan optimaalinen lopetus kisakaudelle 2015, mutta enää ei ollut oikein virtaa lähteä reissuunkaan ja Oulun Krossisyksykin alkoi jo pukkaamaan kalenteriin, joten kotinurkissakin riitti puuhaa.

Tässä vaiheessa toiminta on
vielä aika hyvässä mallilla.

Jotenkin kaudesta 2015 jäi aika sekalainen kuva. Oikeastaan läpi kesän olin ihan kohtuullisessa kunnossa ja muutamaan kertaan jopa ihan oikeasti hyvässäkin lyönnissä, mutta lopulta mitään ei jäänyt tuloslistoille. Ehkä positiivista siinä oli se, että tietää vielä pystyvänsä aika kovaankin ajamiseen, mutta kyllähän se tilipäiväkin olisi aivan mukava edes kerran kesässä.

Kesäkuussa ajoin melko hyvät kisat Korsossa ja Jyväskylässä ja kunto oli selkeästi nousussa kohti Tahkoa, joka oli jälleen kalenterissa ja yksi kauden päätähtäimistä. No, Tahkolla se ahtaus oli mitä oli, ja kun ei keikkunut aivan kärkiryhmissä ensimmäisten hiekkateiden jälkeen, niin eipä sitä oikein missään vaiheessa mahtunut mittaamaan ulos omaa nopeuttaan. Siitä DNF #1 ja mökille.

Tahkon reissulta matkaan tarttui Tallboyn runko, mistä syntyi aivan loistava fillari ja taas oli odotukset korkealla. Kuntokin oli vielä aivan loistavassa mallissa ja seuraavana kisana näytti kalenterissa lojuvan Seinäjoki, mikä on aina hieno paikka ajaa ja ratakin on juuri sopiva sekoitus nopeaa baanaa ja sellaista sopivan teknistä polkua. Heti aamusta tuntui, että nyt on jalka kohdillaan ja alla sellainen laite, millä voisi ajaa oikeasti aika reippaasti. Sitä riemua kesti startin jälkeen 36 minuuttia, sitten naurettavan pieni ajovirhe märillä juurilla ja tikkauksen kautta kotimatkalle. DNF #2

Ajovirheen jäljet

Sen jälkeen järjestimme Krossikommuunin porukalla Syöte MTB:n, mikä oli aivan huikea tapahtuma. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin tutustumaan tilanteeseen, missä kilpailijoita olisi tulossa ajamaan enemmän, kuin mitä matkaan voidaan ottaa. Ei sellaista ihan joka päivä tapahdu Suomessa! Näiden kisojen alla sain tikitkin pois jalasta ja intoa oli taas enemmän, kuin pitkään aikaan. Sillä motivaatiolla tuli vedettyä loistava treenileiri Syötteellä, sekä treenattua muutenkin aika kovaa elokuun ajan ja syyskuun alussa oli taas tehomittarin näytössä sellaisia lukemia, että voisi vaikka ajaa ihan kilpaakin.

No, kuten jo alussa mainitsinkin, Tähtisadeajoista tuli se DNF #3 ja noin urheilijana kausi päättyi hieman väkinäiseen hymyyn. Paljon hyviä juttuja, uusi pyörä ja paljon hyvää ajamista, mutta...

Vastaavasti taas lippusiiman väärällä puolen kausi on ollut pelkkää menestystä. Syöte MTB onnistui tänäkin vuonna taas yli kaikkien odotusten, eikä Krossisyksyssäkään ole ollut valittamisen aihetta. Ajajia on ollut aivan huikeasti ja meininki on ollut aivan loistava. Tässä vaiheessa Keskiviikkokrossit on ajettu ja on aika kauden huipennukselle: Ensin Oulun Avoimet Cyclocross-mestaruuskilpailut ja viikko sen jälkeen CX SM-kilpailut! Noiden kahinoiden jälkeen on ehkä parempi tehdä sitten lopulliset ratkaisut siitä, minkä verran aikaa eri puolilla muovinauhaa vietetään kaudella 2016.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta

Syksyn soratiespektaakkeli, eli Tähtisadeajot lähestyy kovaa vauhtia ja kuten viime vuonna, niin tänäkin vuonna päätin speksailla varta vasten kyseiseen kisaan sopivan pyörän. Vaikka kisareitti onkin suhteellisen tasainen, niin viime vuonna tuntui, että täysjäykkä Salsa ei ollut ehkä aivan täydellinen valinta. Muutamalla polkupätkällä joutui ottamaan vauhdista liikaa pois ja nopeimmissa soratielaskuissakin tuntui, että joustokeulan kanssa voisi saada paremman pidon eturenkaalle.

Kun rakensin kesällä täysjouston kisakäyttöön, jäi säätämön seinälle roikkumaan ylimääräinen Santa Cruzin kuiturunko ja Foxin 100-millinen RLC-keula. Suunnittelin noiden jatkoksi jo kaikkea mahdollista aina XX1-osasarjaa myöten, mutta päädyin kuitenkin lopulta budjettisyistä siihen, että keräilin nurkista vanhoja osia ja rakensin niistä mahdollisimman hyvän ja nopean laitteen. Ja, koska elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta, niin tällä kertaa pidin rakentelussa sen mielessä, että tuolla pyörällä pitää ajaa talven työmatkat ja se tulee olemaan myös pääasiallinen polkulenkkipyöräkin samalla. Täysjousto saa odotella taas ensi kesää ja kisoja.

Koska tämä tuotos tuli sitten jo hyvin vahvasti Salsan tontille, päätin, että puran Salsan ja otan siitä ainakin ison osan komponenteista uusiokäyttöön. Heliltä jäi Tallboysta kesän XX1-päivityksen jälkeen ylimääräiseksi 9-lehtinen XTR-pakka ja Sramin kuituhäkkinen X.0 -takavaihtaja. Lisäksi laatikon pohjalla oli jo valmiina Helin jäykkis-Giantissa ollut Shimanon CX-70 -etuvaihtaja, joten vaihteiston palikat olivat siinä.

Kampiosastolla aika varma, joskaan ei niin yllättävä, valinta tälläkin kertaa oli titaaniakselinen Race Facen Taperlock -nelikanttikeskiö ja Middleburnin Duot 42/29 -rattailla. Välitysalue on ainakin sellainen, että tuolla pärjää, sekä työmatkatemmossa, että myös Lehmämäessä. Ja onhan sitä Palokan sorateillä joskus ajettu sen verran vilkkaasti, että luulenpa tuon 42-piikkisen eturattaan tulevan sielläkin aivan tarpeeseen.

Ainoat varta vasten tähän projektiin hankitut osat olivat Eastonin EC70 -ohjaustanko ja Thomsonin Elite -satulatolppa. Varaston nurkissa olevat suorat tangot olivat kaikki vanhan liiton 56-60 -senttisiä, mutta halusin jäykkäperäiseenkin vähän leveämmän otteen, joten sen tähden piti käydä kolistelemassa ulkomaisia ostoskoreja. Tolpaksi suunnittelin alunperin Helin Chameleonissa ollutta Thomsonia, mutta se oli vain 367-millinen, joten jouduin hankkimaan pidemmän, ettei tarvitse leikkiä tolpan - saati sitten rungon - kestävyydellä.

Hieman säätämistä, paljon pohtimista ja vanhojen pyörien purkamista ja niin tuo oli parin illan askartelulla nipussa. Kiekot on otettu Tallboysta, siihen pitää syksyn aikana rakentaa jotain uutta ja kivaa tilalle, mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina. Päälikumeiksi vedin Thunder Burtit ja sisään Michelinin Aircomp -lateksisisuskumit, joka on mukava, hyvin rullaava ja varsin kilpailukykyisen painoinen yhdistelmä.

Ensimmäiset kokemukset Highballin uudesta versiosta ovat varsin hyvät. Tein tuohon tarkoituksella hieman aggressiivisemman ajoasennon, kuin aiemmin ja se tuntuisi toimivan aivan loistavasti. Oikestaan vahingossa tajusin, että jäykkäperäisen pyörän ajoasento pitää olla hieman vaativampi, jotta se pääsee oikeuksiinsa. Ensimmäisellä testilenkillä kävin kellottamassa Köykkyrissä aiemminkin käytetyn testiradan ja kello pysähtyi aikaan 6.45. Joten tuolla näemmä etenee sekalaisella polkupätkälläkin aivan kilpailukykyiseen vauhtia. Kun kokonaispainokin heilahti vain karvan päälle 9,5 kilon, niin ellei tuolla ehdi top 20:iin Palokassa, ei voi mennä kuin peilin eteen ihmettelemään, missä mahtaa olla vika!



Runko Santa Cruz Highball XXL
Keula Fox Float 29 FIT 15mm
Ohjainlaakeri Cane Creek 40 series
Ohjainlaakerin hattu + pultti Cane Creek alu cap + teräspultti
Spacerit Pro carbon spacers


Kiekko, etu - ZTR Crest 29"

- Sapim CX-Ray

- Aluminium Nipples

- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka - ZTR Crest 29"

- Sapim CX-Ray

- Aluminium Nipples

- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu Fox 15mm, sisältyy keulan painoon
Pikalinkku, taka DT RWS Through bolt 10x142mm


Rengas, etu Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Rengas, taka Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Sisuskumit 2x Michelin C4 AirComp Latex


Keskiö Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas Middleburn Duo 42/29, 180mm
Polkimet Shimano PD-M780 (XT)


Vaihdevivut Sram X.0 3x9
Vaijerinkuori Shimano SIS SP41
Takavaihtaja Sram X.O, medium, carbon cage
Takapakka Sram XTR 11-34
Ketju Shimano Dura Ace CN-7801


Takajarru Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy Hope Mono Mini + 6x titaanipultit


Ohjaustanko Easton EC70 Flat 720mm
Stemmi Ritchey WCS 110 mm
Satulatolppa Thomson Elite 30.9 x 410mm
Satula Specialized Romin Pro 143mm
Satulatolpan klamppi Thomson
Gripit Sram


Mittari Polar CS600X + nopeusanturi
Pulloteline + pultit Specialized



YHTEENSÄ 9520g

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Extreme Active Recovery

Internetin ihmeellinen maailma on hyviä artikkeleja täynnä, kuten vaikkapa loukkaantumisen jälkeen urheiluun palaamisesta ja siitä, kuinka loppukaudesta maltti on valttia. Hyvähän niitä on lukea pohjille, mutta arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun päälle kolmikymppinen pojankoltiainen päästetään irti Seinäjoella hankitun säärivamman ja Syöte MTB:n järjestelyjen jälkeen? Siinä ei paljoa artikkelit paina, eikä järki sanele.

Syöte MTB:n aikoihin sain juuri tikit pois jaloista ja olin täynnä intoa, kuin ilmapallo. Ajamattomia kilometrejä tuntui kertyneen tuhansia ja kerrankin oli todella siistiä ajella kisan jäljiltä pitkin poikin rataa keräilemässä nauhoja pois. Olkoonkin, että haavaa olisi tietysti pitänyt suojata vielä kaikilta osumilta ja lentäviltä esineiltä, mutta ehkä pitkävartinen sukka ajaa sen asian? Tuo into ja viikonlopun muu kuorma, lyhyine yöunineen aiheutti sen, että seuraavalla viikolla oli jo pikkuisen väsynyt olo. Mutta vanha viisaus tietää, että se lähtee sillä, millä on tullutkin, joten Kopran opeilla lisää hanaa.

Muutama lenkki alle ja heti seuraavana lauantaina Pyssymäen MTB Maratonille. En ole ikinä oikein pitänyt tuosta radasta erikoisesti, mutta nyt kun alla oli täysjousto ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, tuumin, että josko se siitä iloksi muuttuisi. Vaan, kun en vain pidä päänkokoisista kivistä ja keskiötä myöden mudassa uimisesta, niin en pidä. Ei se pyörän vaihdolla siitä muuksi muutu. Joten kamat autoon ja kotia kohti.

Kotona ei tietenkään vietetä yhtään ylimääräistä aikaa ja heti seuraavana aamuna pakkasimme fillarit kyytiin ja suuntasimme Helin kanssa kohti Syötettä. Tikkalan Arto kutsui meidät mukaan Wasa Velocityn treenileirille ja otimme pari päivää ylimääräistä vapaata töistä, jotta voisimme keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan - ajamiseen.

Sunnuntaina, kun saimme kamat purettua ja base campin rakennettua, oli aika lähteä vaasalaiselle palauttelevalle maastolenkille. Länsirannikon ajomiesten vauhdin salaisuus on "Extreme Active Recovery", eli käytännössä palauttava anaerobinen lenkki. Palauttelevaa osuutta oli ensimmäiset 200 metriä hiekkatiellä, mutta kun nousimme Pytkynharjun päälle, joku kärjessä käänsi kaasun selälleen ja sitä vedettiin sitten seuraavat kolme tuntia. Hienoa ja ennenkaikkea hauskaa! Polut olivat aivan huippukunnossa ja niitähän Syötteellä riittää.

Maanantaiaamusta koko porukka näytti erittäin palautuneelta, joten lisää panoksia peliin. Lakeuden kasvatit olivat aivan liekeissä, kun kaivoimme maantiepyörät esiin ja suuntasimme Iso-Syötteen maantienousuun tekemään vetotreeniä. Lämmittelyosuus hoidettiin huolella, jokaisella oli varmasti paikat lämpiminä jo ennen ensimmäistäkään nousua ja puheet olivat kovia viiden nousun setistä. Helin kanssa aloimme jo epäillä, että olemme joko osuneet aivan supermiesten ryhmään, tai sitten aivan kaikilla ei ollut tarkkaa tietoa, mitä oli tulossa. Lopulta kaikki eivät sitten hoitaneetkaan  täyteen asti viiden nousun kiintiötään, mutta itse sain hyvän sarjan koko ajan nousevilla tehoilla ja Artohan veti ihan kannustusmielessä vielä kuudennenkin. Omalta kohdalta PB:kään ei jäänyt kovin monen sekunnin päähän, joten sikälikin aivan hyvää kyytiä.

Eilisillalta jääneet makaronilaatikot katosivat aivan kunnioitettavaa tahtia ja melko nopeasti koko porukka oli päiväunilla. Sen jälkeen nopeat kahvit ja - kuinkas muutenkaan - takaisin pyörien päälle. Jälleen kerran luvassa oli vaasalaista palauttavaa maastolenkkiä, heti paukusta ylös Syötekeskukselle, siellä auringonpaisteessa jäätelötauko, sen jälkeen maisematielle ja Syöte MTB:n kuudenkympin kisareittiä takaisin tukikohtaan. Muutenhan tuo melkein jo meni aivan kohtuullisilla tehoilla, kunnes Heli lähti maisematieltä laskuun ja innokkaat perässä. Taas vedettiin torvi selällään hetken aikaa, kunnes joku muisti, että voisi hieman jarruttaa. Hannu oli tosin jo alkumatkasta luopunut takajarrupaloistaan, joten se siitä jarruttelusta. Ehtiihän sitä harrastaa myöhemminkin.

Leirin viimeisen päivän - tai siis meidän viimeisen, vaasalaiset jäivät vielä ainakin päiväksi jatkamaan - ohjelmassa oli pitkä lenkki. Siispä eväitä matkaan riittävästi ja reiteille. Tuollainen maastokuutonen on pohjalaisten oppien mukaan kuulemma hyvä aloittaa verryttelevällä maksimivedolla, joten kiipesimme heti kärkeen Syöte MTB:n loppunousun ylös. Kelloa vastaan luonnollisesti, kuinkas muutenkaan.

Kunhan olimme tasanneet hengityksen ja laskeutuneet alas Luontokeskukselle, kävimme pitkästä aikaa ajamassa Toraslammen lenkin, joka on valitettavasti päässyt melko heikkoon happeen. Kyllähän pitkosilla pystyi ajamaan, mutta muutamassa paikassa sai olla kieli melko keskellä suuta,  kun lankut olivat irti, tai poikki, tai kumpaakin. Vaan sieltäkin tultiin heittämällä läpi. Pärjänjoessa on kostean kesän jäljiltä sen verran vettä, että Heli hoiti meille vaihtoehtoisen reitin teitä pitkin, jotta kiersimme maastopyöräreitin kahluupaikan ja suuntailimme jälleen Syötekeskukselle jäätelötauolle.

Edellisestä päivästä poiketen emme oikaisseet maisematietä pitkin, vaan laskimme Syötekeskukselta alas Kelosyötteelle asti ja kiersimme kisareitin Pitämävaaran kautta ympäri. Uusi reittilinjaus vaaran takana on aivan loistavassa kunnossa, baijerilaiset varmaan käyttäisivät termiä ajamisen ilosta tuossa kohtaa. Samoin laskuosuus kohti Portinojan laavua oli hyvin lähellä lipsahtaa nautinnon puolelle. Kun vielä kelitkin olivat kohdillaan, niin jotenkin ei ollut sellainen olo, että olisi aivan hullun lailla tehnyt mieli suuntailla kohti Oulua ja seuraavana aamuna odottavaa työpäivää.

No, tuokin on historiaa ja mitä opimme siitä? Aina, kun on mahdollisuus, kannattaa skipata työt ja nauttia ajamisesta. Se vaan on niin hienoa, kun on hyvä ryhmä, loistopolut ja kelit kohdillaan. Toisekseen, kyllä toimivasta täysjoustosta on melkolailla iloa, kun ajetaan vähän vauhdikkaammin pitkiä pätkiä singletrackia. Vieläpä, kun asensin sairaslomien aikaan Tallboyn nokalle 120-millisen keulan, niin se on kuin kotonaan noissa maisemissa. Kolmanneksi, pitäkää lepopäivänne. Aina on hyvä päivä ajaa täysiä!

perjantai 7. elokuuta 2015

Suunnistuuuus!

Joskus vuonna nolla tutustuin ensimmäisen kerran pyöräsuunnistukseen lajina, kun olimme kavereiden kanssa Lohjalla Gunnarlan majalla ajamassa Gunnarla 24h -ajoa, Lohja 24h -tapahtuman spin-offia. Reitille oli ilmestynyt päivän aikana rasti ja selvisi että seuraavana päivänä alueella ajettaisiin pyöräsuunnistuskisaa. Kun omat ajot olivat ajettu, niin lähdimme kisan ajaksi kallion päälle kannustamaan kilpailijoita olutrastin muodossa, mitenkäs muutenkaan. Päivä aurinkoisella kalliolla menikin puskista rastille puikkelehtivia miehiä ja naisia ihmetellessä - kumman tosissaan ne tyypit tuntuivat olevan. Jotain viehättävää siinä kaikessa karuudessaan silloin oli.









Silloin vielä en ollut aivan niin kisaorientoitunut, tai no, en ainakaan myöntänyt sitä julkisesti. Täysiä ajaminen oli siisteintä mitä pystyi tekemään ja Suomen kesässä oli paljon hyviä kisoja ajettavana. Muutaman vuoden ajoinkin kisoja tyytyväisenä, mutta sitten takaraivoon palasi kutina pyöräsuunnistuksesta iltarastien muodossa. Ehkäpä kyseessä oli vaihtelunhalu, levottomana luonteena kun kaikki monotoninen tekeminen kyllästyttää helposti, mutta joka tapauksessa pari vuotta sitten liityin suunnistusseura SK Pohjantähteen ja ostin ensimmäisen suunnistuslisenssini.

Vielä viime vuonna pyöräsuunnistuskisat olivat lähinnä täytettä kalenterissa, tosin Salon pitkän matkan ja sprintin SM-kisoihin lähdettiin jo aikaisemmin reissuun, matkalle kun sattui sopivasti kahdet iltarastit. Tämä toimikin valmistavana todella hyvin, Kimmo hoiti mekaanikon, valmentajan ja kuskin hommat ja minä keskityin imemään geeliä, hermoilemaan ja etsimään oranssivalkoisia asioita metsästä.

Tänä vuonna pyöräsuunnistuskisoja onkin sitten ripoteltu kalenteriin ihan tavoitteiden kanssa. Alkukesästä kävimme Kimmon kanssa Ylöjärvellä reissun ja toissa viikonloppuna oli vuorossa Teuvalla kaksipäiväiset kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut, sopivasti ennen viime lauantain SM-keskimatkaa Orimattilassa. Paikallisilla iltarasteilla ei valitettavasti ole ollut pyöräratoja tarjolla, kuin heinäkuun alussa, joten Teuvan kisa sai toimia kenraaliharjoituksena Orimattilaan.

Ylöjärven kisasta ei ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Jalka oli hyvä, mutta karttatuntuma aivan ruosteessa talven jäljiltä. Jokainen, joka ymmärtää vähänkään lajista, voi kuvitella, minkälaiseen lopputulokseen se johtaa, joten se siitä. Teuvalla oli jo ihan eri meininki, olin harjoitellut kotikulmilla ihan kartankin kanssa ja se näkyi kilpailussa.

Vakavaa menoa Ylöjärvellä, kuva Hiiltomiehet

Teuvan kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut  25.-26.7.

Teuvalla suunnistettiin ensin lauantaina keskimatkan kilpailu hyvässä poutasäässä ja pienistä haparoinneista huolimatta sain varsin hyvän suunnistuksen aikaiseksi, ollen lopputuloksissa kahdeksas. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä joku avasi taivaalla hanan ja sunnuntaina pidennetyllä keskimatkalla meininki olikin jo ihan toinen. Lämmittelyä sai hoitaa likimain kaatosateessa ja kovassa tuulessa ja meinasinkin myöhästyä startista. Onneksi edellä olijat tekivät tilaa ja tytöt huusivat minut suoraan oikealle viivalle emitin nollaukseen. Syke kerkesikin tipahtaa parin minuutin ajaksi maksimialueelta pois, kun jo kartta nenän edessä suunnistin läpimärkään metsään.

Lauantain startissa, kuva Teuvan Rivakka
Lauantain keskimatkalla, kuva Teuvan Rivakka

Suunnistuksellisesti sunnuntain reitti oli alkumatkastaan helpompi, mutta polut olivat muuttuneet paikoitellen suojuoksuksi. Voimia vietiin kovalla kädellä jo toisesta rastista lähtien ja hapot velloivat korvien välissä. Yllättäen tein kuitenkin vain pari haparointia alkumatkasta ja sain puoliväliin pienen skarppauksen, saaden muutaman rastivälin ihan mukavaa vauhtia ja tasaista suunnistusta.

Loppua kohden suunnistus vaikeutui, motokrossisorakuopilla rastien löytymisen jälkeen tuntui jopa ettei sieltä enää osaa pois. Kun vihdoin matka oli kohti kolmanneksi viimeistä rastia, meinasin väsyksissä kääntyä aivan väärään suuntaan. Onneksi vielä kuitenkin lamppu syttyi ja viimeiset rastit suunnistin pienestä lenkistä huolimatta omaan tasaiseen tapaani. Kisa oli vaativa myös toisille naisille, kaksi keskeytti ja kaksi hylättiin väärän rastileiman takia. Minulle kisa oli työvoitto ja lopputuloksissa olinkin kolmas, mikä on paras sijoitukseni tähän mennessä! Sunnuntain tulos nosti minut viikonlopun kokonaissijoituksissakin kolmannelle sijalle, joten olin todella iloinen reissun jälkeen.

Orimattilan SM-keskimatka 1.8.

Normaalista poiketen Orimattilan reissuun lähdinkin sitten yksin, Kimmon lähtiessä Syöte MTB:n järjestelyihin. Olikin outoa pakata autoon vain yksi pyörä ja yksi laukku, sentään tallipäällikkö ja kisamaskotti Nalle Puh piti mykkää seuraa vänkärin penkillä. Kaikesta jännittämisestä huolimatta olin päättänyt, että pitkät ajomatkat, hotelliyöpyminen ja kisaan valmistautuminen yksin eivät reissua ja lopputulosta pilaa.


Perjantaina heitin siis kamat autoon ja suunnistin nelostielle, suuntana Lahti. Ajomatka menikin yllättävän hyvin parilla tauolla, ruoka maistui ja sain nukuttuakin reilu 6 tuntia, mikä ei aikaisemmin ole aina ollut ihan varmaa. Lauantaiaamuna kävin lyhyellä juoksulenkillä ja nautin pitkän hiilaripitoisen aamupalan: jogurttia, marjoja, mysliä, hedelmiä, leipää, mehua ja lättyjä mansikkahillolla. Vatsa täynnä olikin hyvä kömpiä vielä hetkeksi hotellihuoneeseen mentaaliharjoittelemaan, naisten kisa kun alkoi vasta kolmelta iltapäivällä.

Kun sitten vihdoin puolenpäivän aikaan suunnistin Orimattilaan kisapaikalle, olin varsin levännyt ja energinen. Hain numeron, laitoin pyörän kuntoon ja otin vielä yhdet hermopäikkärit autossa. Sitten olikin jo aika lähteä lämmittelemään ja starttia kohti. Tällä kertaa otinkin varman päälle ja olin pörräämässä starttipaikalla vartti lähtöaikaa ennen, ihan vain varmuuden vuoksi. Itse kisa lähti todella hyvin liikenteeseen ja tein pienistä haparoinneista huolimatta varsin ehjän suunnistuksen viimeisille rasteille asti. Viimeiset rastit oli piilotettu kapeille endurourille, jotka eivät meinanneet avautua minulle millään. Likimain tuurilla osuin kahdelle ensimmäiselle, jonka jälkeen sain kartasta kiinni ja suunnistin toiseksi viimeisen rastin ja itseni metsästä pois viimeiselle rastille ja maaliin.


Lopputuloksissa olin 14., mikä tavallaan harmittaa. Toisaalta tein niin hyvän suunnistuksen, kun sinä päivänä osasin ja vaikka parille rastille tulleet pienet pummit olisi otettu pois, niin lopputulokseen ne eivät paljoa olisi vaikuttaneet. Pää vain ei pysynyt jalkojen mukana ja kartalla pysyäkseen piti ottaa vähän vauhdista pois. Joten loppujen lopuksi hyvä kisa ja onnistunut suoritus. Vielä kun kotimatkakin sujui hyvin puolimatkan kaatosateesta huolimatta, niin olihan se mahtavaa istua vihdoin lauantai-iltana puolenyön jälkeen kotisohvalla ja miettiä, että viimeiseen puoleentoista vuorokauteen tuli ajettua autoa 1070km, syötyä todella hyvää pizzaa, nukuttua hyvät yöunet hotellissa, ajettua yksi kisa ja ihmeteltyä elämää tien päällä. Pari päivää tuosta reissusta täytyikin toipua ja kyllähän sen huomaa edelleen kropassa, että reissu oli rasittavampi kuin normaalisti. 110% skarppaaminen pari vuorokautta putkeen aiheuttaa ihan eri tyyppisen rasituksen, kuin apukuskin rooli vänkärin penkillä.

Pyöräsuunnistus on joka tapauksessa niin siistiä, että se tulee aivan varmasti pysymään jatkossakin kalenterissa mukana. Vielä kun löytäisi jonkun avaamaan paremmin kartanluvun salaisuuksia, niin ehkä tästäkin lajista saisi vielä enemmän irti!

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Onko vehkeiden koolla vieläkään väliä?

Kirjoitimme noin kolme vuotta sitten blogimme kaikkien aikojen ylivoimaisesti luetuimman tekstin "Onko vehkeiden koolla väliä?" ja silloin minulla oli menossa aikalailla alkuvaiheet vielä 29-tuumaisten kanssa ja Heli ajoi vielä aivan täysillä 26-tuumaisella täysjoustolla. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtumaan aika paljon - niin kaluston, kuin ajajienkin kohdalla.

Vaikka tekstiä lukee näin jälkikäteen, niin eihän noita näkökantoja vieläkään voi kiistää. Ne ovat olleet aivan perusteltuja mielipiteitä silloin ja aivan hyviä vielä nykyäänkin. Toisaalta taas markkinoille on viime aikoina tullut niin huikeita laitteita, että varsinkin 29-tuumaisten pyörien maailma on muuttunut aivan totaalisesti.

Nykyään meillä kummallakin on jo alla 29-tuumaiset täysjoustot, mistä tuon tekstin kirjoittamisen aikaan kummallakaan ei ollut vielä minkäänlaista hajua. Lisäksi tässä välissä olemme tuumailleet myös 27,5-tuumaisten, tai toisin sanoen 650B-kokoisten kiekkojen sielunelämää, jopa niin pitkälle, että Helillä oli jo sormi melko likellä ostoskorin liipaisinta, mutta se ei sitten johtanut kuitenkaan vielä ostoksille asti.

Kun vielä minun Highballin geometriassa on jotain sellaista, mikä pisti uusiksi käsitykseni kaksyseillä ajamisesta ylipäätään, on aika paljon päivitystä tullut kummankin ajatuksiin ja lienee aika kerätä kasaan uusimmat ajatukset vehkeiden koosta ja niiden käytöstä.

Heli


29-tuumainen voi olla yhtä näppärä, kuin 26-tuumainenkin

Ensimmäiset 29-tuumaiset pyörät, joita kokeilin eivät juurikaan vakuuttaneet minua. Ne tuntuivat jotenkin laiskoilta ja kömpelöiltä. Testailin useampaakin erilaista isopyöräistä, mutta missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että tällainen on saatava. Tämän takia kuumottelin 650B-pyöriäkin erittäin pitkään. Mutta, kun Ötztalin reissulla kokeilin 27,5-tuumaista Giant Anthem X:ää, heräsin siihen, että laiskuus ei välttämättä piilekään kiekkojen koossa, vaan yleisessä suunnittelussa.

Nostimme 29-tuumaiset uudelleen pöydälle ja aloimme perehtyä tarkemmin eroihin runkojen geometrioissa. Huomasimme, että varsinkin pienissä rungoissa oli aika paljon eroja suunnittelussa. Sitten vain yhdellä koeajolla Kaupin kallioilla kaikki loksahti kohdilleen - isopyöräinen voi sittenkin olla näppärä käsiteltävä!

Kuherruskuukausi Tallboyn kanssa kului yhteisiä tapoja opetellessa, mutta kun löysimme yhteisen sävelen, alkoi vauhtiakin löytyä. Isommat kiekot vaativat hieman enemmän voimaa ja määrätietoisempaa käsittelyä, kuin 26-tuumaiset, joskin monissa paikoissa ne myös säästävät voimia. Lopputulos lienee kuitenkin se, että wc:n peilistä löytyy yhä syy lopulliseen vauhtiin tai sen puutteeseen.

Oikea koko ja geometria on tärkeä pienelle kuskille

Oli kiekkojen koko mikä tahansa, niin runko tekee pyörän. Isot kiekot ja pieni runko on väistämättä hankala yhdistelmä ja vaatii erittäin tarkkaa suunnittelua, niin pyörän valmistajalta, kuin myös omassa säätämössäkin. Probiken sivuilla on loistava artikkeli naisten pyöränvalinnan hankaluudesta. Vaikka teksti käsittelee pääosin maantiepyöräilyä, samat lainalaisuudet pätevät myös maastossa.

Vaikka esimerkiksi Tallboyn runko on jo sinällään erittäin hyvä, niin täydellinen pyörä siitä tuli vasta oikeilla osilla. Toisaalta huonon kokoista runkoa ei olisi voinut pelastaa millään järkevillä osilla, joten kysymys on kokonaisuudesta. Ajotuntuman pitää olla sellainen, että maastossa pystyy tekemään kaikki tarvittavat liikkeet helposti, silloin kiekkokokokaan ei enää dominoi ajotuntumaa niin selkeästi.

29-tuumainen täysjousto?

Kyllä. Ajoin pitkään hyvällä 26-tuumaisella täysjoustolla ja nykyään ajan hyvällä 29-tuumaisella täysjoustolla. Kokeilin välissä vähän aikaa jäykkäperäistä Giant XTC Alliancea ja vaikka se kiva olikin, niin täysjousto vain sopii minun ajotapaani paljon paremmin. Aika suuria ihmeitä pitää tapahtua, että lähtisin maastoon enää jäykkäperäisellä, oli siinä minkä tahansa kokoiset (tai paksuiset) renkaat alla.


Kimmo


29-tuumainen ei automaattisesti ole hyvä ratkaisu - hyvä 29-tuumainen on

Vaikka itse sinnittelin aikanaan aika pitkään ennen 29-tuumaisiin siirtymistä, niin näin myöhemmin ajateltuna olin jo kuitenkin mukana aikalailla isopyöräisten alkutaipaleella. Silloin käsitykset olivat aika pitkälti sellaiset, että iso rengas tulee ja pelastaa ajamisen automaattisesti. Minulle isommat renkaat olivat erittäin hyvä ratkaisu, pyöristä tuli heti paremman näköisiä ja minun kokoiselle kuskille luonnollisesti myös parempia ajaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäisen aallon isopyöräisissä oli vielä paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä huomattavasti paremminkin.

Sittemmin 29-tuumaisten runkojen takahaarukat ovat lyhentyneet, vaakaputket pidentyneet ja ohjauskulmat loiventuneet. Nykyisissä Santa Cruzeissani on jo yli kolme senttiä pidempi vaakaputki, kuin vaikkapa Salsassani oli aikanaan, eli isoista pyöristä on tullut oikeasti isoja. Samaan aikaan kuitenkin käsiteltävyys ja ketteryys ovat parantuneet huomattavasti, joten nyt 29-tuumaiset ovat sellaisia, kuin niiden olisi ehkä pitänyt olla alusta lähtien. Jos minulle olisi lyöty nykyisen kaltainen kaksysi heti alusta lähtien alle pikkupyöräisten tilalle, olisi kaikenlainen empiminen jäänyt erittäin paljon pienemmäksi.

29-tuumainen jäykkäperäinen on jäykkäperäinen pyörä rengaskoosta riippumatta

Joskus aikanaan harrastajat pohtivat kovasti, että pitäisikö hankkia 26-tuumainen täysjousto, vai 29-tuumainen jäykkäperäinen. Jotenkin vallalla oli käsitys, että nämä olisivat vaihtoehtoja toisilleen, mutta nyt jo vuosia sekä pieni-, että isopyöräisellä jäykkäperällä ajaneena olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että 29-tuumainen jäykkäperäinen pyörä on ennen kaikkea jäykkäperäinen maastopyörä.

Sitä pitää ajaa aivan samalla tavalla, kuin pienipyöräisempääkin jäykkäperää ja se asettaa ajajalleen aivan samanlaiset vaatimukset fysiikan osalta, kuin jäykkäperäiset pyörät kautta aikain. Tämä pätee niin hyvässä, kuin pahassakin. Kyllähän jäykkäperäinen kaksysi vaan kiihtyy ja kiipeää hienosti, enkä usko, että tulen luopumaan niistä kokonaan missään vaiheessa.

29-tuumainen täysjousto?

Kuten jäykkäperäisissäkin pyörissä, niin myös täysjoustoissa on tapahtunut viime vuosina todella paljon kehitystä ja niistä on tullut erittäin yleisiä kotimaisissa maratonkisoissa ajoalustasta riippumatta. Itse olen ajanut jäykkäperäisillä pyörillä aina siitä lähtien, kun luovuin Santa Cruz Superlightistani 2000-luvun puolessavälissä, enkä ole edes uhrannut kovin paljoa ajatuksia täysjoustoon siirtymiseen sen koommin.

Viime aikoina kuitenkin on tullut entistä enemmän tilanteita, missä jossain vaiheessa kilpailua täysjoustolla ajavat kilpailijat ovat saaneet sen pienen edun, minkä tähden olen tippunut ryhmästä. Se on pistänyt ajattelemaan täysjoustoon siirtymistä entistä vakavammin. Kun tänä vuonna Tahkolla tuli vastaan tilaisuus hankkia Tallboy suhteellisen kohtuulliseen hintaan ja erittäin helpolla siirtymällä kesken kauden, en voinut vastustaa kiusausta.

Vaa'an mukaan täysjousto on sen reilun kilon verran raskaampi, kuin jäykkäperäinen ja joissain paikoissa se on kieltämättä myös laiskemman tuntuinen liikkumaan, eikä minulla ole kovin tarkkaa kuvaa siitä, onko täysjousto kokonaisuudessaan jäykkäperäistä nopeampi pyörä. Ainakin se on jo tähän mennessä osoittanut sen, että aiemmin minulle hankalissa paikoissa pystyn ajamaan hieman rohkeammin. Valitettavasti tuo rohkeus on jo kahdesti maksanut pikkuisen vekkejä ihoon, mutta kunhan vielä kädet pääsevät samaan rytmiin uuden kaluston kanssa, saan varmasti tarkemman tiedon täysjouston mahdollisuuksista.

Mikäli saan vielä rakennettua osistaan luopuneen Highballin takaisin kasaan, niin jossain vaiheessa on väistämättä pakko käydä ajamassa erityylisiä pätkiä kelloa vastaan kotimaastoissa, jotta numeerinen totuus pyörien välillä saadaan selville. Mutta ainakin tällä tietämyksellä tulen myös tulevaisuudessa kiertämään kisoja täysjouston kanssa.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Tehokärpänen

Sähköpyörät jakavat tunteita suuntaan ja toiseen. Toisten mielestä ne ovat mopoja, jotka pitäisi lailla kieltää, tai niillä ei ainakaan saisi ajaa metriäkään metsässä, toiset taas näkevät ne hauskan maastopyöräilyn mahdollistajina, kun ylämäkeen ei tarvitsekaan kinnata enää peräsuoli pitkällä ja alamäkiä voi lasketella enemmän päivän aikana. Helin kanssa kuulumme ehkä enemmän tähän jälkimmäiseen ryhmään, eihän se meiltä ole pois, jos joku saa ylimääräiset 250 wattia apua mäen nousemiseen. Eihän se ole sen enempää, kuin vaikkapa Helin ja Suomen kärkimaastomiesten välinen tehoero mäessä.

Yksi argumentti sähköpyöriä vastaan on se, että se on äärettömän vaarallista, kun sähköavusteisia pyöriä alkaa singahdella polunmutkista vastaan milloin missäkin, hiljaisesti ja äkkiarvaamatta. Kuitenkin lailliset versiot leikkaavat tehot pois jo vähän päälle 25 km/h nopeudessa, joten jälleen keskimääräistä kovempi maastokuski tulee jo sieltä mutkan takaa äkkiä kovempaa, kuin kukaan sähköpyörällä. Nimittäin siinä vaiheessa, kun sähköavusteinen pyörä lakkaa avustamasta, vauhti ei enää polkemalla nouse.

Testasimme jo aiemmin Cannondale Tramountia ja silloin totesimme, että ylämäkeen sähköavusteinen menee aivan käsittämättömän hienosti, mutta emme testanneet sitä, kuinka paljon nopeampi sähköavusteinen polkupyörä on tavallisella polkupätkällä verrattuna asiansa osaavaan maastopyöräilijään ilman avustusta. Kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin koeajoon uutta Trekin Powerfly+ FS 9:ää, keksimme, että nyt olisi mahdollisuus saada aivan oikeasti vertailuun laite, joka on varmasti nopea osaavissa käsissä. 120 mm joustoa molemmissa päissä, 27,5" kiekot ja Sramin X1 -voimansiirto vastaavat melko hyvin nykyaikaista täysjoustoa, mitä maratonkisojen lähtöviivoilla nähdään.


Koska pyörän runkokoko on 17,5", Heli pääsee tässä testissä Stigiksi Stigin paikalle. Se on myös sinänsä hyvä tilanne, että Helin ajotekniikka on vähintäänkin riittävä viemään Trekiä normaalia ajovauhtiansa nopeamminkin. Toisaalta hän vastaa myös tehontuotoltaan jokseenkin jo jonkin aikaa maastopyöräilyä harrastanutta mieshenkilöä, jolloin koeajon aikana mitatut nopeudet vastaavat melko likelle sellaisia nopeuksia, mitä aktiiviharrastaja voisi sähköavusteisella polkupyörällä saavuttaa.







Akkupakettia, keskiön seutua ja Boschin näyttöä lukuunottamatta Powerfly muistuttaa aivan alumiinista versiota Superflysta. Keulassa joustosta vastaa Rock Shoxin Revelation ja takana vaimennusta hoitaa niin ikään saman firman iskunvaimennin. Linkusto on Trekin tuotannossa jo tutuksi tullut nelilinkkuratkaisu, missä takimmainen linkku on yhdistetty taka-akseliin. Eli sinänsä ei mitään uutta täysjoustorintamalla tämän suhteen.








Koska voimansiirto on toteutettu Sramin X1:llä, niin oikealla kädellä hoidetaan vaihteiden vaihtaminen ja vasemmalle kädelle on jätetty moottorin ohjaaminen sekä hissitolpan lukitusvipu. Jos ajatellaan tämänlaisen pyörän ominaisinta käyttötarkoitusta, se saattaisi olla helpostikin se, että ajetaan sähkön avulla ylös ja lasketaan sieltä parhaita singletrackeja pitkin alas. Tällöin hissitolppa on aivan omiaan tällaiseen pyörään


Kuten kaikki muutkin pyörät, tämäkin päätyi lopulta vaakaan roikkumaan. Lukemat heilahtavat 21,4 kiloon, joten mistään aivan keijukaisesta ei ole kysymys. Tehon vastapainoksi tulee siis yksitoista kiloa sakkoa Helin omaan pyörään verrattuna. Muuten tuo saatiin säädettyä aika likelle samoihin mittoihin ja vaimennuspuolikin kohtuullisen helposti säätöihin. Kun lopuksi ruuvasimme paikalleen Shimanon XT:t polkimiksi, alkoi se olemaan niin lähelle Helin normaalia kisakalustoa, että saatoimme lähteä kokeilemaan, miten se sitten aivan oikeasti kulkee.

Testiradaksi olisimme luonnollisesti halunneet meille tutun Ellinmaan XC-radan, mistä löytyy kellotettua dataa useiden vuosien varrelta. Mutta tähän aikaan vuodesta se on päässyt kasvamaan niin täyteen heinää, ettei siellä olisi saanut turvallisesti ajettua vertailukelpoisia aikoja. Siispä siirsimme testit kotinurkille Köykkyriin, missä sielläkin on aika tuttuja polkuja testiradan aihioksi, sekä vielä aivan kohtuullinen nousukin kierrokselle. Suunnittelimme noin kahden ja puolen kilometrin kierroksen ja päätimme ajaa neljä yhden kierroksen vetoa aivan kisavauhdilla, noin kymmenen minuutin palautuksilla välissä.

Aika nopeasti havaitsimme, että nopeimmilla suorilla Heli jää sähköavusteisen kanssa, mutta heti kun polku alkaa nousemaan, niin sähköavustuksesta on selkeästi hyötyä. Heli kellotti kierroksille ajoiksi 6.14 / 6.16 / 6.11 / 6.12, siinä missä minun kierrokset olivat noin 30 sekuntia hitaampia 6.46 / 6.44 / 6.43 / 6.45. Jotta saataisiin havainnollistettua, onko tuo ero paljon vai vähän, voidaan laskea, että jään Oulun seudun kärkikuskeille kisoissa noin 10% - 15% ja nyt Helille hävisin keskimäärin vain noin 7,7 %.

Toisin sanoen sähköavustuskaan ei tehnyt Helistä sen nopeampaa rakettia poluille, kuin maamme kärkimiehet ovat aivan omilla jaloillaankin. Jos vielä tarkastellaan meidän nopeuseroja radan eri sektoreilla, havaitaan, että Heli voitti radan ensimmäisellä 1900 metrillä vain noin 10 sekuntia ja viimeisellä 600 metrillä loput 20 sekuntia. Sanomattakin lienee selvää, että tuo viimeinen sektori sisälsi kierroksen kovimman nousun. Joten normaalissa polkuajossa olin jo hyvinkin lähellä pärjätä, mutta nousussa ei ole vain minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Eli näiden lukemien perusteella Powerflyn kaltaista sähköavusteista pyörää ei voi pitää kovinkaan vaarallisena laitteena, mutta sen sijaan se on parhaimmillaan äärimmäisen hauska laite! Ensinnäkin meillä kummallakin oli mielettömän hauskaa, kun kerrankin pystyimme ajamaan tasavertaisesti kilpaa keskenämme tutuilla poluilla. Toisekseen Heli kehui Powerflyn ajettavuutta poluilla, se käyttäytyi erittäin hienosti kaikissa paikoissa. Ylimääräistä tehontuottoa lukuunottamatta se ei eronnut kisakelpoisesta täysjoustosta millään tavalla. Ja, kun tehontuottokin toimi jotenkin sivistyneemmin, kuin aiemmin testaamassamme Cannondalessa, tuolla ajaminen oli suorastaan nautinnollista.

Jos meillä olisi ylimääräistä tilaa ja säästöpossun pohjalla enemmän painetta, niin Powerfly saattaisi hyvinkin päätyä kalustoon. Ja, varsinkin, jos asuisimme esimerkiksi Ötztalin tapaisella alueella, missä parhaille poluille pitäisi kiivetä, niin tuo olisi aivan ehdoton hankinta!


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Shakki ja matti?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meidän pyörävarastossa käynnissä oleva Santa Cruz -shakki on hiljalleen kallistumassa valkoisen voitoksi. Tilanne alkoi kääntymään viimeistään siinä vaiheessa, kun erittäin vahvasti esiintynyt valkoinen kuningatar kukisti mustan kilpailijattarensa. Tällä viikolla valkoinen kuningas astui esiin ja iski tähän asti lautaa hallinnutta mustaa kuningasta kohti. Viimeistä lopullista siirtoa ei ole vielä nähty, mutta tällä hetkellä valkoinen osapuoli on erittäin tukevasti niskan päällä.

Elämässä moni asia tapahtuu sattumalta, tuurilla tai jostain muusta käsittämättömästä syystä. Joka tapauksessa nämä kaikki pitää jollain tapaa itse ansaita ja niin tälläkin kertaa. Olin jo pitkään leikkinyt tulella, tuuminut täysjoustolla ajamista ja juuri pari viikkoa ennen Tahkoa jopa testasin lenkillä Ollankedon Samulin Trek Superfly FS:ää. Olin aika vaikuttunut tuon koeajon jälkeen ja selailin yhden hetken Trekinkin sivuja asiasta erittäin kiinnostuneena. Se haaveilu tosin kaatui siihen, että Superflyn suurimmankin rungon vaakaputki on vain vajaan 65 cm pitkä, mikä vaatisi jo 110-120-millistä stemmiä kumppanikseen.

Koska valmistautuminen Tahkoon oli kovassa käynnissä ja jalka tuntui niin hyvältä, että ajaisin vaikka keppihevosella, en uhrannut asialle yhtään enempää aikaa ja päätin palata asiaan syksymmällä. Mutta nyt  kohtalo oli päättänyt toisin - Kimmo-pojan tulitikkuleikit olivat tulossa päätepisteeseensä. Kohtalo pukeutui aivan Vesikon Janin näköiseen hahmoon ja vaani Sportaxin teltalla. Perjantai-iltapäivällä lenkin jälkeen kävin morjenstamassa miestä, joka oli myynyt meille jo nuo aiemmatkin Santa Cruzit, enkä edes ajatellut täysjoustoasiaa sen koommin.

Aikamme siinä koeajopyöriä spekuloituamme satuin vain kysymään, että ei Jani sattunut sitten ottamaan yhtään XXL-kokoista Tallboyta Tahkolle matkaan. Luonnollisestikaan en odottanut, että meikäläisen kokoisia pyöriä olisi juuri missään koeajettavana, kun harva valmistaja niitä edes tekee, saati että kauppiaat ottaisivat sellaisia liikkeisiinsä painolasteiksi. Mutta, kun Jani vastasi, että juuri sellaista ei ole matkassa, mutta Tampereella liikkeen seinällä roikkuu runkona kuituinen, valkoinen, XXL-kokoinen Tallboyn runko, oltiinkin yhtäkkiä taas aika pettävällä alustalla.

Kolme kertaa sitä piti illan mittaan käydä tinkaamassa Sportaxin teltalla ja lopulta lauantai-iltana raamille löytyi sellainen hinta ja toimitusmalli, millä se löytäisi tiensä meidän säätämöön. Olin yhtäkkiä aivan puulla päähän lyöty. Kuten aiemmasta postauksestani pystyy helposti päättelemään, kaikesta huolellisesta valmistautumisesta huolimatta Tahkon reissu meni kilpailullisesti aivan penkin alle, mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen saattaa aueta aivan yllättävästä suunnasta.

Seuraava viikko Tahkon jälkeen meni aivan maantiepyörää ajaessa, tein pari aika kovaa vauhtikestävyysharjoitusta, sekä muutaman pidemmän lenkinkin. Treeni-intoa oli Tahkon reissun kaikista piirteistä johtuen huikeasti jemmassa ja sunnuntain talkoopäivä Tervaetapeilla tuli viikon päätteeksi jo aivan hyvään paikkaan. Olin henkisesti varautunut vain seisomaan risteyksessä tikkari kourassa vahtimassa liikennettä, mutta aamulla ylemmältä taholta kävi käsky hakea mikrofoni Kivisen Heikin bussista ja alkaa keksimään ilman sen kummempaa valmistautumista jotain kerrottavaa paikalle saapuneille. Pikkuisen meinasi ajatus karkailla, kun tiesin, että seuraavana aamuna olisin Matkahuollossa hakemassa pakettia. No, kuulemma mitään kovin epäilyttävää ei kuulunut yleisöön asti, joten sikäli ainakin ulkoisesti hermot pysyivät kurissa.

Seuraavana yönä ne eivät enää kyllä sitten pysyneet ja pomppasin kuudelta ylös sängystä virkeämpänä, kuin koskaan. Ennätysvauhdilla kamat niskaan, heitin Helin töihin ja sitten Matkahuoltoon. Kädet täristen auoin paketin jo heti pihalla ja ensimmäinen reaktio oli, että nyt on oikeasti ISO pyörä. Eihän se juurikaan sen suurempi enää ollut, kuin Highballikaan, mutta jotenkin tuo linkusto tekee siitä vielä huomattavasti järeämmän näköisen. Elämääkin pidemmän tuntuisen työpäivän jälkeen ajoin kotiin ja pistin laitteen säätöihin. Ensimmäisellä lenkillä huomasin, että nyt on selkeästi jotain uutta tapahtunut tällä maastopyöräilyuralla. Olin viimeksi ajanut täysjoustolla kymmenen vuotta sitten, eikä näistä laitteista voi puhua edes samana päivänä.



Vertailussa aiempaan kisakalustoon Tallboy on jotenkin koko ajan huomattavasti laiskemman tuntuinen, kuin Highball, mutta silti se matka vain etenee. Ja eteneehän se, vaikka tulisi pikkuisen isompaakin estettä eteen, sillä aika surutta tuo suhtautuu näihin meidän paikallisiin juuriin ja kiviin. Kokonaisuutena vaaka heilahti 10,74 kilon lukemiin ja koska Tallboy on rakennettu aivan samoista osista, jotka olivat Highballissa aiemmin, niin pelkästään rungosta tuli painoa 1,2 kiloa lisää Highballiin verrattuna. Ainakaan ensivaikutelman perusteella on hyvin vaikea hahmottaa, tuleeko paino yksittäisenä seikkana vaikuttamaan mihinkään, kun pyörivät massat ovat kuitenkin aivan samat ja olemukseltaan pyörät eroavat joka tapauksessa toisistaan aika selkeästi.




Kunhan saan vähän enemmän kilometrejä alle, täytyy käydä Ellinmaan perinteisellä testikierroksella kokeilemassa, tuoko tuo 100 mm joustoa takana jotain selkesti erotettavia lukuja kelloonkin näkyviin. Ennen testikierroksia en vielä tiedä, onko tasapaino laudalla kääntymässä matiksi, mutta mikäli näin käy, se on varma, että jokaisen pelin jälkeen nappulat kasataan laudalle uudelleen ja musta kuningaskin palaa taistoon. Se, missä muodossa ja milloin, on toki vielä arvoitus...


RunkoSanta Cruz Tallboy XXL
KeulaFox Float 29 FIT 15mm
OhjainlaakeriCane Creek 40 series
Ohjainlaakerin hattu + pulttiCane Creek alu cap + teräspultti
SpaceritPro carbon spacers



Kiekko, etu- ZTR Crest 29"

- Sapim CX-Ray

- Aluminium Nipples

- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka- ZTR Crest 29"

- Sapim CX-Ray

- Aluminium Nipples

- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etuFox 15mm
Pikalinkku, takaDT RWS Through bolt 10x142mm



Rengas, etuSchwalbe Rocket Ron 29"x2,25"
Rengas, takaSchwalbe Rocket Ron 29"x2,25"
Sisuskumit2x Michelin C4 AirComp Latex



KeskiöTruvativ Team GXP
Kammet + ratasSram XX1 175mm + 32 t Chainring
PolkimetShimano PD-M780 XC



VaihdevipuSram XX1
TakavaihtajaSram XX1 Type 2.1
TakapakkaSram XG-1195 10-42
KetjuSram PC XX1



TakajarruHope Race X2 Evo Stealth
TakajarrulevyHope Mono Mini 160 mm + 6x titaanipultit
EtujarruHope Race X2 Evo Stealth
EtujarrulevyHope Mono Mini 160 mm + 6x titaanipultit



OhjaustankoEaston EC70 Riser 720mm
StemmiRitchey WCS Trail, 100mm
SatulatolppaEaston EC90 Zero
SatulaSpecialized Romin Pro 143 mm
Satulatolpan klamppiSanta Cruz
GripitLizard Skins DSP 32,3 mm



MittariPolar CS600X + Speed sensor
Pulloteline + pultitSpecialized

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tahko MTB 2015 - Sama muta, samassa paketissa

Kun ajoimme 2012 Helin kanssa yhdessa 120 km läpi, tuumimme, että Tahko alkaa olemaan jo vähän koetun tuntuinen juttu. Kolme vuotta lienee riittävän pitkä aika, että muistot kultaantuvat ja löysimme itsemme jälleen Tahkolahden rannalta. Näin jälkikäteen ajatellen, juuri mikään ei ollut sittenkään tuossa ajassa muuttunut. Tahkon parhaat puolet olivat yhä loistavia ja valitettavasti sama päti myös niihin jo aiemmin lopettamispäätökseenkin johtaneihin syihin.

Tahkon parasta antia on eittämättä se, että se on Tahko. Paljon porukkaa, hyvä meininki, kuulumisten vaihtamista, kaluston speksaamista ja kaikkea sitä sosiaalista antia, mitä kotimainen maastopyöräskene ehdottomasti tarvitsee. Mutta sitten se pääasia, eli maastopyörän ajaminen. Reitti sisältää kuivanakin nykyään enää hyvin niukasti hyviä ajettavia polkupätkiä ja kun vielä tänä vuonna maasto oli kasteltu vähintäänkin riittävästi, ajettavat pätkät olivat vieläkin enemmän kortilla.

Märkyys teki myös sen, että jopa tuolla vähän ripeämmissäkin retkiryhmissä tuli itse kullekin luistelua suuntaan, jos toiseenkin. Ja kun yksi heittää pyörän poikittain, kaikki muutkin pistävät jalan maahan, jono pysähtyy, mennään taas vähän matkaa eteenpäin ja taas liukastellaan. Ja, kun oma ajotekniikkani ei ole varmasti sieltä aivan parhaasta päästä, olin jatkuvasti ongelmissa, kun piti pumpata ajorytmiä edellä menijöiden mukaan. Jossain vaiheessa kävi jo mielessä, että ennen kisaa Fillarifoorumilla tiukkana käynyt rengasspekulaatio oli aivan tarpeetonta, koska ajamiseen vaikutti paljon enemmän lähimmän 50 henkilön rengasvalinnat, kuin se, mitä itsellä pyöri alla.

Perjantaiaamuna olin käynyt katsomassa viimeiset 20 km ennakolta, joten tiesin jo aika varhaisessa vaiheessa, että tilanne ei juurikaan ainakaan parane loppua kohti. Nostin suosiolla jalan kaasulta ja kruisailin kierroksen loppuun kaikessa rauhassa. Hotellin pihalla tein kohtuullisen helpon valinnan kylmän oluen ja toisen kuraisen kierroksen välillä, kurvasin mökille ja laitoin saunan lämpiämään.

Illalla mietin, että miltähän mahtaa tuntua niistä kanssakilpailijoista, jotka ovat treenanneet vuoden, päätavoitteenaan tehdä loistava ajo vaikkapa 60 kilometrillä. Vaikka he olisivat oman historiansa parhaassa kunnossa, teho-painosuhde on vielä kuitenkin sen verran vaatimaton, että ensimmäisen 15 kilometrin tieosuuksilla he eivät ole aivan kärjen tuntumassa, vaan keskellä jonkinlaista päättymätöntä ruuhkaa. Siinä ei omilla harjoitustunneilla, kaluston säätämisillä tai päivän kunnolla pysty enää aivan ihmeitä tekemään. En epäile yhtään, etteikö siinä vaiheessa poluilla kuulu jonkinlaisia turhautumisen tunteita.

Ehkä itsellekin Tahko saattaa olla enempi tulevina vuosina jonkinlaisen treenileirin roolissa. Alueelle voisi tulla pari päivää aiemmin ajamaan, tehdä hyviä kovia treenejä mäissä ja poluilla, lauantaina voisi ajaa enempi tasavauhtisena reippaana lenkkinä jonkun matkan ja nauttia loistavasta meiningistä hotellin pihamaalla. Sunnuntaina ohjelmassa voisi olla vielä kevyt PK-lenkki ennen kotiolähtöä, siinä olisi aika loistava paketti kesän keskelle. Kisamielessä en näe, että ainakaan aivan lähiaikoina tähtäilisin kisakuntoa kohdilleen kesäkuun viimeisen viikonlopun kohdalle.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Jäätynyt olkapää

Enpähän ole ikinä ennen kuullutkaan sellaisesta termistä, kuin jäätynyt olkapää. Oppia ikä kaikki, nyt olen. Terveyskirjasto kertoo, että "Jäätyneeksi olkapääksi kutsutaan tilaa, jossa olkanivelen nivelkapseli paksuntuu ja kiristyy."

Vaikka tarkkaa alkusyytä vammalle ei välttämättä aina tiedetä, niin itse tiedän ainakin sen, että Laajavuoressa heitetyt pannut eivät ainakaan parantaneet tilannetta. Tuon kisan jälkeen seuraava viikko oli niin kivulias, että oli pakko lopulta marssia lääkäriin. 10 minuutin tutkimuksen jälkeen lääkäri totesi tilanteen, tökkäsi kortisonipuuduteruiskeen olkapäähän ja totesi tylysti, että toipuminen kestää parhaimmillaankin yleensä viikkoja.

Tällä hetkellä fakta on se, että Kimmo vetää pastaa, käy lenkillä ja valmistautuu huomiseen Tahkon 120 km kisaan. Ja minä kulutan aikaa, haudon olkapäätä kylmäpussilla, syön särkylääkkeitä, luen kirjaa, teen ruokaa ja valmistaudun huoltajan hommiin huomiselle. Voin myöntää, että ihan ohuesti harmittaa. Tähän viikonloppuun on kuitenkin valmistauduttu viimeinen puoli vuotta ja fyysinen kuntokin olisi ollut aika kohdillaan. Tarvittaisiin vain toinen toimiva käsi.

Se on kuitenkin varmaa, että tuokin paranee joskus. Parempaan päin mennään joka päivä, eilen pystyin jo pesemään hiuksenikin ilman irvistystä! Aivan tarkkaa ennustetta lähtöviivalle palaamisesta ei ole, mutta sen lupaan, että pikkuisen on ajamattomia kisakilometrejä siinä vaiheessa. Ja pyöränkin taidan ihan kostoksi rakentaa uudelleen sitä odotellessa.

Tänä viikonloppuna ratkotaan paremmuusjärjestyksiä niin maantiellä, pyöräsuunnistuksessa, alamäessä, kuin täällä Tahkollakin. Kovasti tsemppiä kaikille teille, jotka pääsette starttaamaan - vetäkää täysiä!

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tahko tulee - taas!

Maailmassa on muutama varma asia, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Aivan yhtä varmasti, kuin talvi yllättää autoilijat, kesä on myöhässä ja kolmen viikon iltalehtikuurilla ehtii kesäkuntoon, tulee myös Tahko. Olit sitten valmis, tai et, niin siellä se on, omalla paikallaan kesäkuun lopussa.

Kun 2012 ajoimme Helin kanssa kimpassa 120 km, olimme jo melko varmoja, että Tahkojen ajaminen oli siinä. Pari kesää pystyimme olemaan sivussa, mutta jotain puuttui aina kesän keskeltä. Viikko juhannuksen jälkeen oli sellainen olo, että jotain pitäisi tehdä peukaloiden pyörittelemisen sijaan. Toinen merkittävä seikka oli se, että hyppäsimme molemmat sivuun Tervaetappien ydinryhmästä ja päätimme tähän kesän parhaaseen aikaan keskittyä ainoastaan omaan
hyvinvointiin, joten Tahko tuli aika luontaisena osana takaisin niin sanotusti vanhana tapana. Vielä, kun tähän aikaan vuodesta Suomen kesäkin on parhaimmillaan, ei tee mieli lähteä välttämättä ulkomailtakaan hakemaan elämyksiä.

Tahko on kuitenkin se ensimmäinen maratontapahtuma, mitä Suomessa alettiin tekemään sillä periaatteella, mikä olisi osallistujille hauskaa. Samaan aikaan se on myös kilpailullisesti järjestetty erittäin hyvin ja tämä tekee siitä kotimaisessa ympäristössä aivan ainutlaatuisen skaban. Ehkä juuri tästä syystä tapahtuma on täydellinen kaikille aivan eturivin ajokoirasta rauhallisempaankin nautiskelijaan, vaikka osallistujia on nykyään liki 2000 laidasta laitaan. Ja koska osallistujia on paljon, Tahkolla on aina hyvä festarimeininki koko viikonlopun, siellä näkee paljon tuttuja ja muutenkin fiilis on sellainen, mitä harvemmin näkee kotimaisissa tapahtumissa.

Tahko on muutenkin aivan omanlaisensa ympäristö. Jotenkin jo saapuminen alueelle on, kuin olisit astunut jostain portista toiseen maailmaan, kaikki pyörii vain ja ainoastaan maastopyöräilyn ympärillä, eikä arkea, tai muita huolia vain yksinkertaisesti ole olemassa. Tahkolla on jotenkin erittäin keskieurooppalainen fiilis. En tiedä, mistä se tulee, mutta jotenkin Syvärin rannalla ilta-auringossa tulee tunne, kuin olisi 2000 km etelämpänä. Ja starttiaamuna pyörälijöiden parveilu lähtöalueella on vain jotain niin hienoa.

Tänä vuonna Tahko on ollut jo harjoitussuunnitelmia tehdessä aika keskeisessä asemassa. Ja, koska 120 km on poikkeavan pitkä kisamatka maastopyöräilijälle, on se pitänyt ottaa jo talvella huomioon. Kuten Korson kisaraportissa jo kerroinkin, olen panostanut viime talvena huomattavasti enemmän kestävyyspuolen puutteiden korjaamiseen ja ainakin tällä hetkellä Korson ja Laajavuoren esitysten perusteella se on tuottanut tulosta erittäin hyvin. Toisaalta myös viime talvena tein aika paljon töitä yläkropan voiman kehittämiseksi, joten sikälikin olettaisin, että olen fyysisesti aika valmis kahteen kovaan kierrokseen Tahkolla.

Pyörään ei ole juurikaan tullut muutoksia pariin viimeiseen vuoteen. Tänä keväänä asensin viimein paikalleen 11-lehtisen takapakan, joten hieman tiheämpiä välityksiä löytyy tänä vuonna Tahkon nousuihin. Muuten mennään aika perussetillä, vanhoilla hyväksihavaituilla asioilla. Ainakin vielä toistaiseksi se tarkoittaa kurjaa, kuituista jäykkäperäistä pyörää 100 mm keulalla.

Helin osalta valmistautuminen on tänä vuonna lähtenyt hyvin käyntiin, jo huhtikuun alussa Belgiassa tuli erittäin hyviä ajopäiviä ja sen jälkeen kotiympäristöissäkin tuli hyviä pitkiä lenkkejä. Joskin keväällä osa panostuksesta meni juoksemiseen ja Karhunkierroksella Heli kiskaisi karvan päälle 5 tuntia varsin hyvällä sykkeellä. Korson ja Laajavuoren maratonit eivät menneet aivan niin putkeen, kummassakin tuli keskeytykset, joten aivan viime hetkillä pientä epävarmuutta on tullut mukaan kuvioihin. Laajavuoren kolhuja koitetaan vieläkin paikkailla, jotta saataisiin myös Heli lauantaiaamuna yhdeksältä Piazzan eteen viivalle täydessä iskussa.

Kaluston osalta Helin siirtyminen 29" täysjoustoleiriin on jo ensimmäisten kisojen perusteella ollut varsin onnistunut. Pientä päivityskärpästä kuulemma on ilmassa, kun etuvaihtaja ei suostunut yhteistyöhön Laajavuoren mudassa. Heti kisan jälkeen kuultujen ensikommenttien perusteella tarve toimenpiteisiin on aika akuutti, joten jotain tapahtunee jo aivan lähiaikoina.

Viimeisellä viikolla ennen Tahkoa ei juurikaan ehdi tekemään mitään ihmeitä. Vanha viisaus siitä, että viivalle on usein parempi mennä hyvin levänneenä, kuin huonosti harjoitelleena, pitänee tässäkin tapauksessa paikkansa. Itse käyn viimeisellä viikolle kevyillä lenkeillä, testailen varusteita ja syön hyvin. Ennen kisoja on aivan parasta, kun voi vetää kaikkia herkkuja sekaisin tankkauksen nimissä. Keskiviikkona käyn vielä tekemässä lyhyen kipakan mäkitreenin Köykkyrissä, sen jälkeen pakataan kamat autoon ja lähdetään kohti Tahkoa. Perjantaina käyn ajamassa noin tunnin-puolentoista lenkin aamusta ja loppupäivän notkun mökillä ja Piazzan nurkilla. Tänä vuonna koitan välttää kaikkia viimeisen illan kalustosäätöjä - koskee niin omaa, kuin vierastakin kalustoa.

Kalustospekulaatio on aika yksinkertainen, kun kumpikaan ei omista, kuin yhden kisakelpoisen pyörän. Rengaspuolellakaan ei ole suuria yllätyksiä tiedossa, kumpikin on ajanut jo muutamia vuosia Schwalben Rocket Roneilla ja niillä mennään taas ensi viikonloppunakin, oli keli mitä tahansa.

Heli on aivan takuuvarma juomarepun käyttäjä, mutta minulla on vielä vähän arvonnassa, että olisiko se reppu- vai pullomeininki. Pullot olisivat parempi ratkaisu, mutta se vaatisi sen, että saisi jonkun vaihtamaan matkan varrella pulloa, tai sitten pitäisi huolloissa täyttää pulloja. Juomien lisäksi matkaan lähtee varasisuskumi, pumppu CO2-patruunalla, kuusiokoloavainsetti ja ketjunkorjausvälineet. Geelit pistän joko selkätaskuun veden kanssa juoksumallin juomapulloon, tai sitten, mikäli päädyn reppuun, laitan geelit veden kanssa sekoitettuna juomapulloon telineeseen.

Kilpailutaktinen puoli Tahkolla on sikäli yksinkertainen, että vain maaliin ajaneet otetaan mukaan tuloslistoille. Eli ennenkaikkea kaksi kierrosta pitää ajaa kunnialla läpi. Se vaatii todella hyvää päivää ajamiselta, energian imeytymiseltä ja ehkä vähän hyvää tuuriakin. Sitten, mikäli sattuu oikein hyvä jalka aamuksi, voi alkaa suunnittelemaan muunlaisiakin asioita. Ensimmäinen 15 km olisi tietysti hyvä taittaa aika reipasta vauhtia, jotta ei olisi aivan kaikkein pahimmissa ruuhkissa Kinahmilla. Likempänä kärkeä säästää siinä vaiheessa kosolti sekä aikaa, että energiaa. Mutta jos sattuu oikein hyvä päivä ja saan aikaiseksi kaksi kierrosta tasaista ajoa, niin olisihan se hienoa olla kahdenkympin sakissa maalissa!

Tahkon jälkeinen elämä on aina vähän arvoitus, joskus sen jälkeen alkaa kulkemaan aivan eläimen lailla, joskus taas ei pääse kuukauteen enää mihinkään. Jos kaikki menee hyvin, niin tänä vuonna todennäköisesti otan hyvin rauhassa muutaman päivän, käyn vähän lenkillä ja palauttelen. Seuraavana viikonloppuna olemme hyvinkin varmasti ohjaamassa liikennettä Tervaetapeilla ja sen jälkeen keräilemme taas henkiset ja fyysiset palikat kasaan ja suuntaamme Valkeakoskelle. Itse satsaan lauantain maratoniin, kun Heli taas panostanee itselleen parempaan lajiin, eli sunnuntain XCO-kisaan. Sen jälkeen minä alan suuntaamaan ajatuksia Syöte MTB:n järjestelyihin, kun taas Heli kaivelee pikkuhiljaa karttatelinettä jälleen ohjaustankoon.

Mutta se tärkein, ollaanko sitä valmiita? Kyllä. Ensi viikonloppuna nähdään Tahkolla!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Täydellinen MTB-maraton?

Jos ajatellaan täydellisen maastopyörämaratonin reseptiä, niin kyllähän ensimmäisenä mieleen tulee, että tarvitaan hyvä rata. Nopea, fyysisesti vaativa ja ajoteknisesti sopivan hankala. Aloittelijoidenkin ajettavissa ja kärkikuskeillekin on riittävästi haastetta, kun vauhtia vain nostetaan riittävästi. Seuraavaksi radalle tarvitaan tietysti sellainen merkkaus, että kilpailija pysyy reitillä, vaikka laktaatit olisivat jo vallanneet tajunnankin ja vauhtia on enemmän, kuin ymmärrystä. Riittävästi nuolikylttejä, että jatkuvasti tietää jo hyvissä ajoin, minne mennään seuraavaksi. Kolmantena toiveena olisi se, että huoltopisteitä olisi melko tiheään ja nillä olisi paljon tarjontaa ja ripeitä asiansa osaavia henkilöitä hommissa. Tämän lisäksi vielä tarvitaan puitteet, missä lähdössä on riittävästi tilaa isommallekin porukalle, pukuhuoneissa tilaa, lämmintä vettä riittää, parkkitilaa on runsaasti ja rokki raikaa sopivasti. Aika mieluusti tuollaisella reseptillä järjestettyjä maratoneja ajaisi.

Kyllähän Suomessa on paljon hyviä kisoja, mutta viime viikonloppuna Jyväskylän Pyöräilyseura, eli tuttavallisemmin JYPS, tyhjensi sitten pajatson kerralla. Jälleen hieman uusittu reitti ja normaalia pidempi kilpailumatka täyttivät maastopyörämaratonin fyysiset vaatimukset vähintäänkin riittävästi. Lisäksi reitti oli merkattu niin hyvin, että ei missään vaiheessa ei ollut minkäänlaista epäilystä, minne oltaisiin menossa. Huollot toimivat aivan 100% tyylillä ja tähän vielä yhdistettynä Killerin liikuntakeskuksen tilat ja alueet, niin ei lisättävää, piste.

Jyväskylässä on aina ollut reiteiltään mainiota maratonia, mutta tänä vuonna reittiä oli pikkuisen vielä uusittu ja kokonaismatkaksi oli säädetty seuran 80-vuotisjuhlavuoteen sopivasti 80km. Minulle sopisi oikein mainiosti, jos maratonmatkat alkaisivat menemään muutenkin tähän suuntaan, sillä vauhdit ovat olleet nousussa viimeiset vuodet, eikä se oikein tunnu maratonilta, jos kärki tulee maaliin jo alle kahden ja puolen tunnin jälkeen startista. Nyt, kun kärkikin tekee matkaa reilun kolme, jopa liki kolme ja puoli tuntia, niin onhan se enempi maratonkisan tuntuinen repäisy. Ja samalla harrastajillekin tulee aivan oikea haaste kokonaisen matkan läpipääsemisestä, mikä taas lisää varmasti tapahtumien kiinnostavuutta.

Jo aiemmassa kisaraportissani Korson 96km MTB Maratonista kerroin, että peruskestävyyttä on talven aikana saatu roimasti lisää, joten sikäli minua ei huolettanut lainkaan Laajavuoren profiili tai matkakaan sen kummemmin. Samoin Korsosta oppineena nyt pitäisi olla energiat kohdillaan, tein kaksi pullollista geeliä selkätaskuihin, joihin kumpaankin pursotin kolme Powerbarin vaniljageeliä, joten tarjolla olisi tällä kertaa kuusi geeliä noin neljän tunnin suoritukseen. Nuo juoksijan juomavyöhän tarkoitetut pullot ovat hemmetin kätevä varuste. Kun niihin pursottaa ennen kisaa geelit valmiiksi ja pienen tilkan vettä perään, ei reitin päällä tarvitse repiä pusseja auki, miettiä roskien heittelyä, eikä juominenkaan geelin päälle ole aivan välttämätöntä.

Juomat suunnittelin siten, että otan aina joka kierrokselle uuden pullon mukaan ja pyydän siihen tarvittaessa täydennystä 17 kilometrin kohdalla olevasta huollosta. Vielä, kun Suvin ansiosta meillä oli tällä kertaa jopa huoltajakin matkassa, mikä on meidän kisareissuissa harvinaista luksusta, tuntui, että sillä osastolla kaikki oli aivan viimeisen päälle kunnossa.

Tällä kertaa olin jo itsekin heti aamusta kisafiiliksessä mukana, sain itseni jopa aivan hyvissä ajoin lämmittelemäänkin. Mutta, kun kävimme ajamassa alkulämpöjä Helin ja Mursun Jaakon kanssa, huomasin, että jostain syystä jalat olivat pikkuisen takkuisen oloiset, eivätkä sykkeetkään oikein tuumanneet nousta samaan malliin, kuin yleensä kisan alla. En ottanut siitä sen enempää huolta, vaikka arvelinkin, että noin mäkisellä reitillä se ei olisi aivan optimaalinen lähtökohta. Sen verran annoin asialle ajatusta, että päätin ottaa startin rauhassa, etten vetäisi itseäni aivan hapoille heti paukusta.

Rauhassakin on suhteellinen käsite, Jyväskylässä startti on suoraan ylämäkeen, joten siihen pitää iskeä joka tapauksessa aika reippaasti. Olin ensimmäisen mäen päällä jossain kolmenkymmenen sakissa ja jaloissa tuntui todella pahalta ennen ekaa laskua. Silti sykemittari näytti parhaimmillaankin vain 159 lyönnin lukemia minuutissa, mikä on noin kymmenen iskua alle anaerobisen kynnykseni. Toisinsanoen hapekasta vertakaan ei kulje reisilihakseen aivan optimaalista määrää noilla lukemilla. Syytä tuohon ilmiöön en keksinyt silloin, enkä ole keksinyt vieläkään, joskus vain sattuu noita päiviä.


Tuollaisena päivänä, kun kropan syöttö ei ole aivan kohdillaan, pitää keskittyä ajamaan järkevästi. Päätin, etten lähde ajamaan ensimmäisellä kierroksella kenenkään kanssa kilpaa, enkä roiku väkisin yhdessäkään ryhmässä. Yllättäen huomasin, että vaikka jouduin antamaan nousuissa periksi, alamäissä olinkin yhtäkkiä erittäin vahvasti antavana osapuolena. En ole ikinä pitänyt itseäni kovin kummoisena alamäkiajajana, mutta eilen tuntui, että olin saanut aivan uudet kädet siihen hommaan. Lasku toisensa jälkeen vedin pikkuisen isommalla riskillä ja kaikki onnistui. Siistiä!


Ensimmäisen kierroksen ajoin tuntiin ja kuuteentoista minuuttiin. Konekin alkoi lämpiämään ja sain kahdesta muusta ajomiehestä seuraa. Ajattelin kokeilla, josko pysyisin tuossa ryhmässä toisen kierroksen, mutta lopputulos taisikin olla se, että minä tein työt ja kaverit istuivat kyydissä. No, meneehän se niinkin ja ainakaan alamäkiin en toisaalta halunnutkaan ketään jalkoihin pyörimään. Muutamalla tiepätkällä vetoapu olisi tietysti ollut aivan kohtuullista, mutta eihän sitä voi kaikkea saada, mitä haluaa. Kierroksen loppupäässä vetotöistä sitten kiitettiin ja kaverukset katosivat ässänousussa matkoihinsa. En tosin tiedä, loppuiko heidän urakkansa kahden kierroksen jälkeen, vai jatkoivatko vielä kolmannellekin rundille.


Itse tein selkeästi sen virheen, että toisella kierroksella hyvän olon fiiliksissäni unohdin juoda ja syödä ennakkosuunnitelman mukaisesti. Ja, kun vielä juuri ennen kolmannen kierroksen alkua alkoi pudottamaan vettä taivaalta, olinkin yhtäkkiä melko syvässä kuopassa, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Imin toisen geelipullon pikavauhtia tyhjäksi, tyhjensin juomapulloni ja kaappasin Suvilta uuden pullon matkaan ennen kolmatta kierrosta. Toinen kierros meni tuntiin ja yhdeksääntoista minuuttiin, joten aika tasaista tahtia pystyin pitämään yllä.


Vesisade muutti kolmannen kierroksen luonnetta rajusti edellisestä kahdesta. Laajavuoren maastot ovat sellaisia, että ensimmäinen pisara vettä tuo jostain kuutioittain mutaa esille, joten yhtäkkiä aivan sikapidolla olleet polut olivatkin melko liukkaita. Ajamisesta tulee melko paljon tarkempaa ja ennen kaikkea rankempaa. Heti kierroksen ensimmäisissä nousuissa joku Wasa Velocityn kaveri saavutti minut ja ensimmäisen huollon jälkeen myös Pentikäisen Kaarlo sai minut kiinni. Imin geeliä pikku kiukulla ja koitin keräillä itseäni kisaan vielä kerran mukaan. Vaasan kaveri näytti menevän menojaan, mutta Pentikäisessä päätin roikkua kiinni. Kaarlo otti laskut hieman varovaisemmin, joten pääsin vielä matkaan mukaan ja kun vedimme vuoroon hiekkatiepätkiä, niin vaasalainenkaan ei karannut aivan tavoittamattomiin.


Edellisenä iltana olin jo hieman spekuloinut ajatuksella, että laittaisin Schwalben Thunder Burtit alle paremman rullaavuuden toivossa, mutta nyt kiitin itseäni siitä, että jätin Rocket Ronit paikalleen. Näytti nimittäin siltä, että Vaasan ajomies oli liukkammilla pätkillä pikkuisen ongelmissa ja pystyin ajamaan häntä kiinni sekä laskuissa, että myös nousuissa, koska pitoa vain riitti paremmin. Olin vetänyt juomani loppuun alkukierroksella, joten otin 17 kilometrin huollosta nopeasti täydennystä pulloon (kiitos ripeille huoltomiehille!) ja päätin, että nyt lähtee viimeinen isku, mihin pystyn. Kaarlo taisi tässä vaiheessa tippua kyydistä ja melko pian saavutin vaasalaisenkin. Vieläkin olin pikkuisen pulassa nousuissa, mutta loppupään liukkaat polut tasoittivat tilannetta minun suuntaan merkittävästi.


Ässänousussa luulin jo hävinneeni homman, kun tipahdin kyydistä, mutta kun laskettiin kohti frisbeegolf-kenttää ja Laajarin pihaa, olinkin yhtäkkiä aivan WVC-paitaisen kaverin takarenkaassa kiinni ja aloin suunnittelemaan, miten kääntäisin homman itselleni. Aivan helpolta tilanne ei näyttänyt, sillä loppumatkalla ei ollut mitään muuta, kuin lasku Kypärämäen alle, nousu mäelle ylös ja siitä suorat maaliin. Kilpakumppani laski sellaista vauhtia mäen alas, että siinä en pystynyt yrittämään mitään, joten pakko pistää panokset nousuun. Aiempien nousujen perusteella mahdollisuuteni olivat aika pienet, mutta muistelin Lämsän Jarin viisaita sanoja, että jos alkaa tuntumaan oikein pahalta, niin saattaa se jo muitakin sattua siinä vaiheessa. Silmät kiinni, suu auki ja rinteeseen ja olinkin pikkuisen irti mäen päällä ja tulin parasta mahdollista kyytiä maaliin. Vähintäänkin hämärä fiilis oli maaliviivalla, mutta itseäni lämmitti, että pystyin vielä tuonkin mittaisen retken jälkeen repimään itsestäni irti jonkinlaisen iskunkin tapaisen.

Loppusijoitus 19. ja virallinen loppuaika 4:04:55.9. Vähän kahtiajakoinen fiilis jäi, pitäisikö tuohon olla tyytyväinen, vaiko ei. Jos ajatellaan niin, että tuohon päivään, tuolle radalle, en olisi voinut yhtään enempää antaa, pitää olla erittäinkin tyytyväinen. Lisäksi jo aiemminkin mainittu alamäkiajaminen saa kyllä suupielet ylöspäin. Vaan jättäähän se vähän tuumittavaa, miksi kroppa ei eilen ollut valmis kisaamaan ja minkälaiseen lopputulokseen olisikaan ollut mahdollisuuksia, jos olisin saanut vedettyä kierrokset punarajalle normaaliin tapaan. No, ainakaan tällä kertaa ei jäänyt kalustosta, energiasta, huollosta, eikä mistään muustakaan ulkoisesta seikasta kiinni, joten tästä on hyvä jatkaa vielä vähän pidempiä koitoksia kohti!

Kiitokset kuvista jälleen Tarja Kivirinnalle!