sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Joulun viimeiset siivut

Nyt on taas hiihdot hiihdelty ja kotimatka alkanut. Melko jyrkkä pudotus niin metreissä, kuin henkisestikin Ramsaun lumilta vetisen märälle ja synkälle Arlandan kentälle. Huomenna pitäisi vielä lähteä takaisin arkiseen työelämäänkin, mutta ehkä kuitenkin maanantaiaamuna saattaa olla erikoista leveämpi hymy kasvoilla, sen verran vieläkin Ramsaun aurinko lämmittää mieltä. Auringon paistetta tosiaankin saatiin, ehkä aavistuksen verran tarpeettomankin paljon, sillä viikon puolivälissä latutilanne alkoi näyttämään jo todella huolestuttavalta.

Mutta eihän sellaista kelitilannetta vielä ole keksittykään, etteikö sitä jotain tekemistä keksisi. Ellei kerran laduilla eteneminen ole kovin nautinnollista, niin sitten kaivetaan lenkkitossut kassista ja lähdetään metsään. Ramsau on myös maastojuoksijalle tai vaeltajalle aivan unelmamaastoa, sopivan kokoista mäkeä on joka suuntaan ja metsät todella kauniita. Vaikka olimme keskellä talvea liikenteessä, niin silti luonto oli vielä aivan vihreänä joka paikassa.

Sen lisäksi, että majapaikkamme takapihalta aukeaa paikallinen latuverkosto, niin talon kulmalta menee myös yksi paikallisista maastopyöräreiteistä. Lähdimme suunnistamaan sitä pitkin kohti Kulmbergin huippua ja alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä huipusta yli, laskeutua itäpuolelta alas ja jatkaa kylän läpi takaisin kohti majataloa. Olimme kuitenkin niin innoissamme reiteistä, että päästyämme mäeltä alas muutimme suunnitelmaa ja lähdimme aivan päinvastaiseen suuntaan kiertämään mäen etäläpuolelta ympäri kohti länttä ja Rittisbergiä.

Maastopyöräreittejä Ramsaussa

Aamulla majatalon emäntä oli vihjannut, että Rittisbergin ja Halserbergin välisestä laaksosta menee kävelyreitti Gasthaus Halseralmille, jonka erikoisuutena on erittäin maukas "Kaiserschmarren". Kyseessä on paikallinen herkku, joka on pilkottua pannukakkua, tomusokeria ja hilloa. Tuon kaltainen kuvaus saa helposti kävelemään vielä muutaman kilometrin ylimääräistä, joten kiipesimme Helin kanssa solaa ylös majatalolle. Emmekä todellakaan urheilleet turhaan! Herkku oli kyllä aivan maineensa arvoinen, sitä kelpasi mutustella parin tunnin patikoinnin päälle auringonpaisteen lämmittäessä. Hyvät ruokajuomat päälle ja johan taas jaksoi hölkkäillä takaisin kylille.

Retkieväs paikalliseen tapaan

Seuraavana aamuna toiveisiimme oli vastattu ja maassa oli muutama sentti uutta lunta. Paikalliset ahkeroivat kiitettävästi ja taas oli latuverkosto kunnossa. Aamulla arvoimme vähän aikaa, millekäs sitä sitten aletaan, kunnes Heli keksi, että perinteisen hiihtoa olisi kiva kokeilla. Itse emme edes omista perinteisen kamppeita, joten viimeiset kokemukset pertsasta ovat kummallakin jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Sanoista tekoihin, tennarit jalkaan ja alas kylään vuokraamaan suksia. Paikallinen Intersport tarjosi kauden uutuuksia testiin puoleksi päiväksi, joten tartuimme siihen ja kunhan olimme käyneet läpi hiihtohistoriamme, toiveemme ja tottumuksemme, saimme kumpikin alle parin Atomicin Skintecejä.

Skinteceissä pitoalue on toteutettu karkealla nukkaisella kankaalla - ikäänkuin retkihiihtäjien nousukarvat suksen pohjassa. Pitopohja on magneetilla kiinni, joten se on helposti vaihdettavissa erilaisiin keliolosuhteisiin tai muihin tarpeisiin sopivaksi. Erittäin yksinkertaisen oloinen vaihtoehto pitovoiteiden kanssa leikkimiselle. Ehkä osaava voitelija saa tehtyä vieläkin perinteisestä suksiparista nopeamman silloin, kun on kiire kelloa vastaan, mutta onhan tuo Skintec aika helpon tuntuinen ratkaisu.


Itsekin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti kaikenlaisiin pitopohjaviritelmiin, mutta Atomicit käänsivät kyllä ajatusta aika reilusti. Pitoa oli erittäin helposti tarjolla, mäet nousivat melko helposti aivan suoralla suksella, mutta silti suksi luisti vallan hienosti myös tasatyönnöllä. Ainoa virhe tuli sauvojen valinnassa, otimme alkuun vähän liian lyhyet sauvat matkaan, mutta ensimmäisen kierroksen jälkeen kävimme vaihtamassa pidemmät kepit ja sitten homma alkoi ihan oikeasti pelaamaan. Pari tuntia meni melko nopeasti hiihdellessä latuja sinne ja tänne ja onhan tuo perinteinen aikalailla erilaista liikuntaa vapaaseen verrattuna. Ainakin noin hyvin pitävällä suksella oli helppo hiihdellä matalilla sykkeillä ja nauttia retkeilemisestä.

Sen verran innostuimme tuosta perinteisellä tavalla retkeilemisestä, että päätimme vielä lähtöpäivän aamuna käydä vetäisemässä pikku siivut lisää. Jotta saisimme paremman kuvan pitopohjien maailmasta, otimme tällä kertaa Fischerin versiot alle. Valitettavasti tarjolla ei ollut aivan huippupareja kyseiseltä merkiltä, joten jouduimme tyytymään Cruiser-sarjan retkiversioihin. Eiväthän nekään huonot olleet hiihtää, mutta olivathan Atomicit kuitenkin kevyemmät ja herkemmän tuntuiset kaikin puolin. Toisaalta viikon viimeisenä päivänä ei ollut kovin kovaa kiirettä, joten Fischerit soveltuivat tutkimusmatkailuun uusilla reiteillä oikein mainiosti. Premium Crown -pitopohja toimi oikein mainiosti, tosin aivan Skintecin kaltaista tikkupitoa ei ollut missään kohdin saatavilla ja pitoaluetta piti polkea pikkuisen reilummin tonttiin nousuissa. Heliä ärsytti vielä lisäksi pitopohjan ääni luiston aikana, mikäli paino oli pikkuisenkin liikaa varpaalla. Kuuluihan siitä tietysti jonkinlainen rahina, mutta ei se nyt minusta aivan korvia halkaissut.

Kyllähän tuo perinteisen hiihto parin päivän testeillä oli aivan mukavaa vaihtelua. Vaihtelua se oli ilmeisesti myös kropalle, sillä lantionseudulla tuntuu olevan aivan uusia lihaksia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut minkäänlaisia merkkejä. Ehkä sitä pitää vielä jossain vaiheessa harkita kaluston täydentämistä kotonakin, mutta sen verran reissussa opittiin, että perinteisen suksia pitäisi kyllä päästä testailemaan melko paljon lisää, että löytyisi se itselle justiin passeli pari.

Tuo "pikku lenkki" tosin venähti hieman ja kunhan kävimme nopeasti pesulla ja saimme vielä lounastakin, niin oli jo melko hoppu viimeiselle mahdolliselle bussille, millä ehtisi Schladmingin asemalle ajoissa. Kun vielä tuokin bussi oli liki 15 minuuttia aikataulustaan jäljessä, oltiin jo vähän jännän äärellä, noinko sitä pitää vielä viettää yksi päivä lisää alueella. Ei hätiä, Zurichista asti tullut Eurocity-junakin oli onneksi myöhässä, joten rakoa jäi jopa ihan useita minuutteja ehtiä junaan. Toisaalta, tämä taas tarkoitti sitä, että seuraava junan vaihto Leobenissa, mihin oli varattu noin viisi minuuttia, menisi taas kohtuu tiukaksi. Onneksi ymmärsimme sen verran saksankielisestä kuulutuksesta, että seuraava juna odottaisi matkustajia asemalla, joten pikkuisen saatoimme jo höllätä hartialukkoa siinä vaiheessa.

Viimeinen etappi Leobenista Wieniin menikin sitten jo ihan rutiinilla. Tosin arjesta poikkeava ratkaisu oli kyseisen junan ravintolavaunu. Paikallinen menu oli pikkuisen erilainen sekä tarjonnaltaan, että hintapolitiikaltaan VR:ään verrattuna, mutta kun tuo kaikki vielä tarjoiltiin valkoisten pöytäliinojen kanssa pöytään, niin kyllähän siinä kelpasi matkustella. Jotenkin se puolilämmin lappari muovituopista ei enää sytytä ideana - josko on ikinä hirveästi sitä tehnytkään.

Nyt, kun reissu on noin 95% takana, niin muutama juttu tulee päälimmäisenä mieleen. Oikeastaan lopulta oli jopa hyvä, että omat sukset jäivät reissusta pois. Paikalliset vuokraamot ovat täynnä aivan uusia ja varmasti riittävän hyviä pareja harrastelijalle. Varsinkin, kun ne ovat vielä paikallisiin oloihin hiottuja ja voideltuja, niin aika fakiiri pitää olla, jos kotoa vie paremmat kapulat mukanaan. Ja lisäksi, kun liikkeet kilvan tarjoavat erilaisia pareja testattavaksi, niin onhan se kiva hiihdellä joskus muillakin, kuin omilla suksilla.

Toinen asia, mikä yllätti, oli kyllä tuo paikallinen keli. Aurinko lämmittää melko reippaasti, eikä laaksoissa vastassa ole tyrnäväläistyylistä tuulta lainkaan, joten ohuemmille hiihtoasuille oli käyttöä. Mukana olleet paksummat pakkaskelin kamppeet saivat olla melko rauhassa, varsinkin kun jäätikköhiihdot jäivät ylhäällä vallinneen kelin takia kokonaan väliin. Myös hyvät aurinkolasit hiihtoon olivat aivan kullan arvoiset, pakko kehua hieman Oakleyn polarisoituja linssejä, noissa oloissa sen tajuaa, mihin ne on tarkoitettu. Keli kannattaa ottaa myös sillä tavalla huomioon, että varaa mukaan myös jotain muuta harrastevälinettä, ellei aivan joka päivä pääsekään laduille. Normaalistihan tuolla alueella on jo joulun aikaan puolen metriä lunta, joka kestää auringon paistetta aivan eri lailla, mutta tänä vuonna ohuempi kerros oli jo melko kovilla ajoittain.

Joka tapauksessa hieno reissu! Ladut ovat aivan eri luokkaa, kuin missään kotimaisessa kohteessa, ruoka on hyvää, ihmiset mukavia ja muutenkin meininki on todella ensiluokkaista!

Toivotamme kaikille lukijoille oikein rattoisaa ja liikunnallista vuotta 2014!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Weihnachten im Ramsau

Gruß Gott! Nyt olemme olleet Ramsaussa muutaman päivän joulua viettämässä, eikä olosuhteissa ole ollut valittamista. Ladut lähtevät suoraan takapihalta, ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja aurinkokin paistaa yhdeksän tuntia päivässä. Eteläterassilla onkin varsin miellyttävää ottaa aurinkoa paitahihasillaan ja katsella ohi hiihtäviä ihmisiä oman lenkkinsä päätteeksi.


Itävallassa joulu on samalla tavalla perhejuhla, kuin Suomessakin. Kylän raitti alkoi aattoiltana ajoissa hiljenemään ja auringon laskiessa viiden maissa kirkonkellot kutsuivat ihmisiä joulumessuun. Majatalon perhekin järjesti omat joulujuhlansa aattoiltana, jonne jokainen sai tuoda omat joululahjansa kauniisti koristellun kuusen alle. Illalla kuusen kynttilät sytytettiin, perheen tytär luki jouluevankeliumin, suomalaisillekin tuttu "Jouluyö, juhlayö" soi ja ja ihmiset toivottivat toisilleen hyvää joulua iloisissa merkeissä. Itävallassa joululahjat tuo Chriskindl, joten perinteistä joulupukkia ei nähty.

Tosin, joulupukin kaukainen sukulainen on myös Itävallassa, Sankt Nikolaus, jonka juhlaa vietetään 6.12. Sankt Nikolaus tuo kilteille lapsille edellisenä yönä lahjoja ja hänen kumppaninsa petomainen Krampus taas vastaavasti vie erityisen tuhmat lapset mukanansa. Kannattaa siis vastaisuudessakin pysytellä kilttinä, ellei halua Krampusta ovensa taakse.


Joulupäivänä suunnittelimme alunperin lähtevämme Dachsteinin jäätikölle hiihtämään, mutta keliennusteet näyttivät pilvistä ja erittäin tuulista keliä ylös. Dachsteinin nettisivuilta kannattaakin aina ennen lähtöä tarkistaa jäätikön keli, laaksossa voi olla varsin mukavaa ja leppoisaa, mutta ylhäällä riehua lumimyrsky.

Joten päätimme käydä aamulenkillä laaksossa ja lähteä iltapäivällä ainoastaan kävelemään jäätikölle. Dachsteinin jäätikköhissin ala-asemalle pääsee kätevästi bussilla - busseja kulkee noin kerran tunnissa ja matka kestää puoli tuntia. Ramsaun Wintercardilla ja viikon latulipulla saa kulkea Ramsaun ja Scladmingin välillä kulkevilla busseilla 1 eurolla, joten välillä busseissa on ruuhkaakin. Samaan bussiin meidän kanssa tuli perhe, joilla oli mukanaan pari kelkkaa. Varsin houkutteleva vaihtoehto sekin paluumatkaksi, hissin ala-asema kun on 1700 metrissä ja metsän siimeksessä laskeutui laaksoon useampiakin kävely- ja laskettelurinteitä.

Siellä se yläasema siintää

Hissimatka Dachsteiniin on varsin kunnioitusta herättävä kokemus. Korkeussuunnassa hissi nousee liki 1000 metriä ja jyrkimmillään 80% nousukulmalla. Menomatkalla meinasikin olla rystyset valkoisena tämmöisellä tasamaa-asukilla, joka oli ensimmäistä kertaa yli 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Samaan aikaan kun ala-asemalla varoitettiin yli 22m/s tuulesta ylhäällä ja kaikki jäätikön laskettelurinteet ja -hissit olivat suljettuja, niin kyllähän se pukkasi syke nousemaan pelkästä jännityksestä.

Sky Walk, 250m pudotus suoraan jalkojen alla

Glacier Gap
Kimmo, maailmanvalloittaja

Ylhäällä olikin todella kova tuuli, joka heilutti aitoja, tuiskutti kasvoille kovia jääkiteitä ja sai riippusillallakin olon varsin huteraksi. Välillä tuntui, ettei eteenpäin pääse millään. Näkymät olivat kuitenkin mahtavia, varsinkin jäätikön yli Ylä-Itävallan suuntaan. Ladut ja rinteet olivat priimakunnossa, odottaen vain parempaa keliä ja käyttäjiä. Onneksi pahimmasta myräkästä pääsi turvaan Ice Palaceen, jonka käytävät ja jääpatsaat olivat varsin vaikuttavia.

6 metriä jäätä pään päällä, todella rentouttavaa

Hoher Dachstein

Jäätikköravintolassa nautitun lounaan jälkeen oli jo aika suunnata alas Ramsaun kylään. Iltapäivän aikana keli oli lämminnyt laaksossa sen verran paljon, että paikka paikoin ladut alkoivat kulumaan puhki lumen vähyyden takia. Vaikka aurinkoisista päivistä onkin ollut ihanaa nauttia, tuleville päiville pitää alkaa keksimään uusia aktiviteetteja, ellei lunta ala pikkuhiljaa satamaan...

maanantai 23. joulukuuta 2013

Wienin maistelua

Tänä vuonna päätimme jättää kotoisan joulun väliin ja pakkasimme laukut ja suuntasimme Itävaltaan. Olemme olleet tuolla reissulla tähän mennessä reilut kaksi päivää, jotka vietimme Wienissä ja tänään iltapäivästä saavuimme Ramsauhun, missä on tarkoitus viettää hiihdellen loput joululomasta.

Ainahan näillä reissuilla ei kaikki mene niin kuin suunnitellaan. Onnistuimme nappaamaan Ebookersin valikosta aikanaan sellaisen kombinaation, missä oli eri yhtiöiden lentoja Oulun ja Wienin välille. Ensin SAS:lla Oulusta Tukholmaan ja siitä eteenpäin Austrian Airlinesilla. Vaikka molemmat kuuluvatkin samaan Star Alliance -ryhmään, niin silti kuulemma samalla varauksella ei ylimääräinen matkatavara - eli tässä tapauksessa sukset - kulkeneet koko matkaa. Eli suksille olisi pitänyt varata paikat kahdelta eri yhtiöltä ja maksaakin vielä erikseen ylimääräiset maksut kahdesti per suunta. Isot kiitokset kuitenkin Kustille ja Markolle neuvoista ja avuista suksien kuskaamiseen, mutta tällä kertaa oli pakko jättää omat välineet kotio ja luottaa vuokrakamppeisiin. Onneksi nopeiden ennakkotiedusteluiden perusteella näytti siltä, että Ramsausta saisi helposti kohtuullisen hyvälaatuisia kapuloita alle, joten emme antaneet sen haitata lähtöfiiliksiä.


Oulunsalossa siirryimmekin sitten jonnekin muinaiselle vuosikymmenelle, kun ahtauduimme Saabin potkurikoneeseen ensimmäiselle etapille. Tai siis ennemminkin minä ahtauduin ja Heli käveli sisään jokseenkin suorana. Jalkatilojen määrää ei tarvitse edes arvailla, mutta onneksi lento ei ollut puoltatoista tuntia pidempi. Jälkimmäinen yhteys olikin sitten aivan eri planeetalta. Itävaltalaiset tarjosivat aivan tuliterän sisustuksen, erittäin siistin koneen ja muutenkin ehkä yhden parhaista lentokokemuksista pitkään aikaan.

Itävalta antoi muutenkin loistavan kuvan itsestään heti alusta lähtien. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, puhuvat mielellään hyvää englantia ja joukkoliikennekin on erittäin täsmällistä ja helposti käytettävää jopa näin maaseudun asukkaalle. Kaiken kukkuraksi varaamamme Hotelli Capri oli tuollaiseksi laitakaupungin perushotelliksi aivan loistava. Ensi kommellusten jälkeen loma alkoi siis oikein hyvissä merkeissä.

Lähdimme varman päälle perussetillä liikenteeseen: Kamat hotelliin, nopea suihku ja kylille. Ostimme kahden vuorokauden Vienna Ticketin, millä sai matkustaa julkisilla ympäri kaupunkia niin paljon, kuin halusi ja lähdimme kohti Rathausia, missä on Wienin suurin ja kuuluisin joulutorialue. Olihan se meininkiä, sakkia oli kuin Salpausselän kisoissa, hehkuviiniä runsaasti tarjolla ja muutenkin ihmiset osasivat näyttää, että joulu on ennen kaikkea iloinen juhla.


Seuraavana aamuna olikin sitten enemmän perusturismia ohjelmassa. Tukevan aamupalan jälkeen lähdimme Espanjalaiselle Ratsastuskoululle katsomaan, mihin kaikkeen osaavat ratsastajat ja taitavat Lipizzanhevoset pystyvät. Show oli aivan uskomaton, sitä katsellessa on helppo uskoa, että sekä ihmisillä, että hevosilla on takana yli kymmenen vuoden yhteinen harjoittelu.


Jatkoimme kulttuuri- ja joulutoriaiheista kierrostamme vielä Schönbrunnin palatsille, joka on palvellut aikanaan keisarien asuntona ja kyllähän se siltä näyttikin. Kilometritolkulla tarkkaan hoidettua geometrista puutarhaa, muutaman kymmenen erilaista sivurakennusta ja paljon marmoripatsaita. Hommat on hoidettu ennen vanhaan aika tinkimättömällä tyylillä!


Illan päälle etsimme vielä ravintolaa, missä olisi tarjolla jotain perinteistä itävaltalaista ruokaa. Tripadvisoria konsultoimalla löytyi Salm Bräu -niminen paikka kaupungin länsilaidalta. Paikka toimii yhä panimona, joten hyviä oluita oli tarjolla ja ruokalistakin näytti ainakin lihansyöjälle erittäin sopivalta. Paikka ei pettänyt lainkaan odotuksia - päinvastoin! Spare ribs -annos kahdelle oli aivan valtaisa annos lankulla tarjoiltuna. Siihen päälle muutama hyvä mallasjuoma ja itävaltalaiseen tapaan makea jälkiruoka ja isot kupit kahvia. Loistava iltapala seuraavan päivän junamatkaan valmistautuessa.

Tästä alkaa loman seuraava vaihe - viisi päivää ulkoilua ja joulun viettoa Ramsaussa. Oikein hyvää joulunaikaa kaikille!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Suksi, suksi...

Noniin, taas ollaan siinä vaiheessa kautta, kun pyöräily ei Oulun seudulla tarjoa mitään hekumaanista nautintoa, ellei sitten satu tykkäämään korvasta sisään vaakatasossa puskevasta räntäsateesta. Muutama huippupäivä toki on siinäkin lajissa sattunut vastaan, kuten esimerkiksi perjantaina ja tänään, kun kaikki polut olivat jäisen kovia ja vain kutsuivat kaahaamaan. Juokseminenkaan ei tänä syksynä ole erikoisemmin hipittänyt, ehkä se maratonin läpäiseminen tyhjensi pajatson sen verran hyvin, että enää ei ole suurempaa poltetta (tai mitään järkevää syytä) lähteä tossujen päälle.

Hiihtohommat sen sijaan ovat tänä syksynä maistuneet erityisen hyvälle. Yksi iso syy saattaa tosin olla syyskuussa Carilaiselta tullut pari Atomicin World Cup Hard Trackeja vapaalle hiihtotavalle. Ostoprosessi oli varsin yksinkertainen, soitin kyseiseen liikkeeseen ja kerroin, että tämän kokoinen kaveri etsii helposti hiihdettävää lenkkisuksea, millä olisi vakaata mennä vähän kovemmallakin baanalla. Tämä siksi, että Oulun alueella ladut tuppaavat olemaan melkoista ratapohjaa jo iltapäivästä, kun päivätyöläinen sinne asti ehtii. Pari kuukautta nuo sukset odottivat työhuoneen nurkassa ja minä purin kynsiä, että mihinköhän sitä tuli investoitua...

Marraskuun loppupuolella sitten oli jo pakko päästä kokeilemaan noita kalikoita ja suuntasimme Helin kanssa Vuokattiin putkeen ja säilölumiladulle testaamaan ostoksia. Ensimmäisen tunnin totuttelin vanhalla Salomonin parilla hiihdonomaisiin liikeratoihin ja jälkimmäiselle tunnille vaihdoin sitten uuden parin alle. Ja olihan siinä eroa! Voi jestas sitä ajamisen iloa jälleen kerran, kun lähti noilla Atomiceilla liikkeelle. Jotenkin tuntui, että se kaikki ylimääräinen huojuminen ja heiluminen suksen päällä loppui juuri siihen ja yhtäkkiä oli kaikki mahdollinen tila ja aika käytettävissä eteenpäin vievän voiman tuottamiseen.

Hymy oli leveä, kun suuntasimme päivän jälkeen takaisin kotia kohti, hankinta oli varsin onnistunut ja tästä olisi hyvä jatkaa kohti talven latuharrasteita. Pari viikkoa oli vähän rauhallisempaa hiihtohommien suhteen, kävin ainoastaan kiipeilemässä Köykkyrissä NUTS:n pikkujouluriehan, mistä tulikin varsin mallikas maratonhiihtosimulaatio. Melko tarkkaan kolme tuntia kiipeilemistä ylös alas, melko kovilla sykkeillä sauvojen kanssa osoitti, että nykyiselläkin lihaskestävyydellä voisi jo kuvitella myös hiihtävänsä vastaavan ajan melko reippaasti, kunhan vain saan vähän tunteja alle ja tekniikkaa paremmaksi.

Itsenäisyyspäiväviikonloppuna suuntasimme sitten ystävien kanssa Ylläkselle hiihtämään. Tähän aikaan vuodesta se on varmasti Suomen parhaita paikkoja harrastaa, ladut ovat jo alkutalvesta loistokunnossa ja niitä riittää. Vaikka lauantaina erittäin kylmäksi muuttunut keli vähän katkaisikin ohjelmaa, niin silti kasaan kertyi mukavat 7 tuntia ja liki 70 kilometriä hiihtoa.

Samalla pääsin testailemaan mökistä löytyneitä muidenkin valmistajien suksia ja hiihtotuntumassa ei löytynyt mielestäni noiden Atomicien vertaista paria. Ehkä pakkaskelin luistossa tuo minun pari vielä hävisi muutamalle muulle kokeillulle parille, mutta toisaalta niissä on vielä tehdashionta pohjassa, eikä voitelukaan vielä ollut mikään kovin kummoinen. Joka tapauksessa pohjoisenkin laduilta jäi todella positiivinen kuva sekä Hard Trackeista, että ukosta niiden päällä.

Oulussa en ole vielä suksien päälle sitten ehtinytkään, kuin kertaalleen Sankivaarassa, mutta täällä pitänee vielä jonkin aikaa hiihtää noilla vanhemmilla pareilla, sen verta vaatimaton on vielä lumitilanne paikallisilla laduilla. Joka tapauksessa jo tässä vaiheessa vuotta on muutamaa sataa metriä vaille sata kilometriä alla, mikä on aivan huikea tilanne viime vuoden tilastoihin verrattuna. Suunnitelmat alkavatkin kääntymään siihen suuntaan, että ensi keväänä voisi hyvinkin käydä testaamassa ainakin Napapiirin Hiihdon, ehkä Vuokatti Hiihdon, sekä sitten näitä paikallisia pienempiä häppeninkejä. Josko sen elämänsä ensimmäisen hiihtosatasenkin saisi rikottua, saapa nähdä...

Siihen asti hauskoja hiihtohetkiä kaikille!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Run to the Hills!

Kimmo uhosi marraskuun alussa vetävänsä tuhannen nousumetrin treenit sekä pyörällä, että jalan. Marraskuun alussa en ollut vielä siinä kunnossa, että olisin voinut lähteä kaivokseen mukaan, mutta nyt kun muutama ehjä treeniviikko on jo takana ja kunto mukavasti nousussa, niin aloin viikolla tuumimaan, että pieni hulluttelu tekee aina välillä hyvää.

Etukäteen arvelin, että minulla ei olisi aivan tuhanteen nousumetriin asti potkua kiivetä, mutta ajattelin kuitenkin hoitaa valmistautumisen siten, että pääsisin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Elämä on pieniä valintoja täynnä, joten perjantai-iltaiset Firman pikkujoulutkin menivät melko maltillisella kaavalla. Pari siideriä, paljon kivennäisvettä ja kokista, sekä tietenkin tankkauskebabit ennen aikaista nukkumaan menoa. Aamulla olikin intoa kuin pienessä pitäjässä lähteä tamppaamaan mäkeä ylös.

Into kasvoi vielä entisestään, kun saavuimme lumisateessa Köykkyriin. NUTSin porukka oli rakentanut viimeisen päälle kisakeskuksen Köykkyrin mäen juurelle. Oli mainoskaarta, paljua, telttasaunaa, ulkotulia, makkaranpaistajia ja poppi raikasi! Nopeasti nastatossut jalkaan, sauvat käteen, eväät huoltoalueelle, numerolappu reiteen ja tyttö rinteeseen. Heti ekasta noususta lähtien tuntui siltä, että olen löytänyt samanlaisella kieroutuneella huumorintajulla varustettuja ihmisiä, jotka osaavat nauttia pienistä tyhmistä asioista.

Myös jalka tuntui yllättävän hyvältä. Menin rinteen aina sauvojen kanssa kävellen ylös ja hölkkäsin kevyesti alas - kierrokseen meni keskimäärin aikaa noin 4,5 minuuttia. Varsinkin alussa piti muutama lasku ottaa kävellen, kun pumppu kiersi hivenen turhan innokkaasti. Sykkeet oli hyvä välillä saada alas ennen uutta nousua.

34 nousua kolmeen tuntiin
Pidin lyhyen huoltotauon aina kahdeksan kierroksen välein ja kun ensimmäisen puolentoista tunnin aikana olin jo päässyt ensimmäiset 16 kierrosta, niin tuumin, että eiköhän sitä toinen mokoma vielä onnistu. Ja hyvinhän se meni, lopulta 34 kierrosta, 16,4 kilometriä ja 935 nousumetriä oli kasassa. Tässä vaiheessa Kimmolla oli kasassa jo 42 kierrosta, 19,7 kilometriä ja 1130 nousumetriä. Tavoite oli siis kasassa, joten hirvipiparit huoltopisteeltä mukaan ja kotia kohti.

Kiitokset NUTSin porukalle aivan mahtavasti järjestetystä tapahtumasta! Onnittelut voittajille ja iso hatunnosto kaikille, jotka olivat tulleet paikalle mäkeä kiipeämään!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Paljonko on tarpeeksi?

Paljonko tulee kilsoja vuodessa? Ajaksä talvellakin? Mun yks tuttukin ajoi kerran kolmesataa kilsaa kerralla... Näitähän riittää erilaisissa kahvihuoneissa ja monessa paikassa keskustellaan siitä, kuinka kovaa ja paljon pitää treenata. Toisaalta liian harvoin saa lukea kenenkään treenimääristä aivan selkeää dataa, mitä sitä oikeasti on tehty, tai jätetty tekemättä. Eilen illalla nousi pikkuisen kuumetta ja tässä sairaslomapäivän kunniaksi oli aikaa selailla edellisen kauden treenihistoriaa ja samalla tuumin nostaa sieltä muutamia lukuja näytille blogillekin.

Jotta alla oleva numeropläjäys saataisiin jonkinlaiseen asiayhteyteen, niin laitetaan ensin tärkeimmät pohjatiedot: Ikää minulla on 34 vuotta, painoa noin 85 kiloa ja tehontuotto anaerobisella kynnyksellä oli viime heinäkuussa testattuna 354W, mistä saadaan siis noin 4,16 W/kg, eli mistään eliittiurheilijasta ei vielä ole näillä luvuilla kysymys. Harrastekassankin tienaan aivan normaaleissa päivätöissä, eli 40 tuntia viikossa menee noissa merkeissä ja harjoittelu tapahtuu sitten sopivissa väleissä.

Parhaat ajot osuivat kuluneena kesänä Finlandia MTB:hen, mistä tuloksena 15 sija ja 33 minuuttia voittaneelta Samuel Pökälältä turpaan, sekä Tähtisadeajoihin, mistä tuli 14 sija, vain vähän reilun 11 minuuttia voittaneen Valtteri Revon perässä. Uutena juttuna kävin myös juoksemassa Tukholman maratonin, missä matka taittui aikaan 4.01.07, joten itse olen melko tyytyväinen kesän aikana saavutettuun tahtiin molemmissa lajeissa.

Harjoitusmääriin on laskettu kaikki sellainen toiminta, mikä on ollut suunniteltua treeniä. Minulla työmatka kestää noin tunnin fillarilla ja käytän työmatkoja palauttavina treeneinä aamuisin ja jonkinlaisen mutkan kautta iltapäivisin, joten ne ovat luvuissa mukana. Toisaalta taas kotona tehtyjä kuntopiirejä, venyttelyjä yms. ei ole matkassa. Kokonaisuudessaan tällä tavalla kalenteriin on kertynyt tunteja kauden aikana 515 tuntia 59 minuuttia, mistä 75% on sykkeiden perusteella tehty aerobisen kynnyksen alla, 15% saman kynnyksen yläpuolella ja 10% on voimaharjoittelua, eli minun kohdalla lähes täysin perinteistä kuntosaliharjoittelua.

Maratontavoitteesta johtuen juoksua tuli selkeästi normaalia vuotta enemmän, vähän yli 70 tuntia, mistä 36% aerobisen kynnyksen yläpuolella, eli juoksuharjoitteluni oli viime keväänä jonkin verrankin keskimääräistä treeniä kovatehoisempaa. Toisaalta valmistautumisaika maratonille oli suhteellisen lyhyt ja keskityin aika paljon juoksuvauhdin kasvattamiseen lähes tyhjästä, jolloin tein paljon erimittaisia vetoharjoitteita, mikä nostaa tehoja väkisinkin. Matkaa juosten kertyi maraton mukaanlukien 665 km, mistä maratonia ennen 548 km. Juokseminen söi selkeästi tunteja pois hiihtämiseltä ja suksien päällä vietin viime talvena ainoastaan vajaan 12 tuntia ja kilometrejä kertyi varsin vaatimattomat 174 kilometriä.

Vaikka leimaannuin noihin juoksuhommiin aika vahvasti, niin kyllähän pyöräily - ja ennen kaikkea maastopyöräily - on se päälaji ja tulee aina olemaan. Pyörän päällä vietin viime kaudellakin sen 386 tuntia, joista maastopyörillä 276 tuntia, cyclocross-pyörällä 51 tuntia ja maantiepyörällä 47 tuntia. Lisäksi trainerilla ja spinningsalilla ajoin noin 12 tuntia talven aikana. Kilometrejä kertyi vastaavasti maastopyörillä 4926,9 km, cyclocross-pyörällä 1202,6 km ja maantiepyörällä 1262,5 km, eli yhteensä 7392 kilometriä. Pisin yhtenäinen lenkkikin oli vain 143,6 kilometriä Kuusamo GG:ssä, joten ei noilla lukemilla Fillarifoorumilla kovin paljoa pullistella, mutta kyllähän niilläkin jonkinlaista vauhtia saa aikaan.

Viimeisenä, mutta ei tietenkään vähäisimpänä lukemana on tähän kaikkeen palanut energia. Polarin laskentakaavojen mukaan pelkästään urheiluharrasteisiin paloi viime kaudella vähän reilu 338000 kcal. Rasvaksi muutettuna tuo vastaa noin 37 kiloa läskiä, joten tuo kaikki löytyisi vyötäröltä, mikäli ulkoileminen jäisi vähempiin. Tämä myös teille kaikille vinkiksi, jotka istutte silmät suurina lounaspöydässä vastapäätä. Muutenkaan allekirjoittaneen ruokailutottumuksista ei kannattane kenenkään ottaa mallia, ennen kuin kebab, kiinalainen pikaruoka ja perunalastut nousevat kansanterveyslaitoksen suosituksissa muutaman pykälän.

Tulevaan kauteen tuntimäärät eivät varmaankaan tule paljoa muuttumaan, mutta kyllähän tuota ajankäyttöä tullaan tehostamaan varmaan aika reilusti. Vuoden päästä on mukava vertailla, mitä tapahtui ja mikä muuttui. Siihen asti treeni-iloa itse kullekin!

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pyhäjärven Alto de L'Angliru

11 kilometriä, 1440 nousumetriä, keskijyrkkyys 13%, jyrkimmät kohdat 27% ja 1 tunti 45 minuuttia yhtämittaista nousua. Lukemista voisi hyvinkin kuvitella, että ollaan jossain Välimeren ilmastossa, suurten ympäriajojen reiteillä, mutta kyllä tämä kaikki tapahtui Pohjanmaalla, vain vajaan 160km kotiovelta. Tapahtumapaikkana oli Pyhäsalmen kaivos, missä kävimme OTC:n porukalla ajamassa kaivoskuilun huoltotien alhaalta ylös.

Aikaisin aamulla pakkasimme romut autoon ja ajoimme Pyhäjärvelle, missä kolean sumuisessa säässä kasasimme pyörät ja siirryimme kaivostornille. Tornin juurella olevissa huoltotiloissa vaihdoimme ajokamppeet ja valmistauduimme siirtymään alas. Jotenkin tuntui omituiselta vetää kesämallin kisakamppeita niskaan, kun sää ulkona oli hädin tuskin plussan puolella. Alhaalla kuitenkin kuulemma odotti noin parinkympin lämpötila, joten varusteet sen mukaan.

Vaikka sitä on jo ehtinyt monenlaisissa paikoissa ajamaan, niin kyllä tämänkertainen reissu jännitti silti melkoisesti etukäteen. Nousun luvut olivat hyvin tiedossa, niistä pystyi jo jokseenkin päättelemään fyysisen vaatimustason, mutta laskeutuminen liki puolentoista kilometrin syvyyteen maan alle ja siellä ajaminen tuntui melko hyytävältä ajatukselta. Mutta huoli pois ja fillarin kanssa hissiin.

Matka alas ei kauaa kestänyt, sen verran ripeästi hissi liikahti ja alhaalla odotti aivan erilainen maailma, kuin mitä olin odottanut. Sen sijaan, että olisimme päätyneet kosteaan ummehtuneeseen kaivoskuiluun, missä yksittäinen hehkulamppu räpsyy katossa, tulimme melko modernin näköiseen aulaan, mistä pääsi päätasanteelle ja sitä kautta aivan kelvollisen näköiseen työmaaruokalaan. Ruokalassa meille pidettiin lyhyt turvallisuuskoulutus ja jakauduimme kolmeen ryhmään oletettujen kiipeämisvauhtien perusteella. Itse luotin sen verran omaan jalkaani, että ilmottauduin ensimmäisenä lähtevään nopeimpaan ryhmään.

Toisaalta olin jo laskeskellut, että kun minulla ei ole käytössä, kuin tuo yksi 34-hampainen eturatas ja takana suurin on 36-piikkinen, niin tuolta on tultava ylös 1.30-1.40 -aikoihin, mikäli haluaa pitää pyörityksen edes 60 kierroksen tuntumassa. Pyörä ei siis halua tulla hitaammin, enkä minä pysty tulemaan sieltä ylös juurikaan nopeammin, joten vauhti oli naulattu lukkoon jo ennen starttia.

Alhaalla odottamassa starttia
(Kuva: Jussi Vänskä)

Lopulta pääsimme liikkeelle ja lähdimme melko reipasta kyytiä kiipeämään tietä ylöspäin. Pinta oli saven ja kiven sekaista soratietä, mikä oli paikka paikoin melko pehmeää, joten sikälikään ei ollut tulossa kovin helppo reissu. Vielä, kun tunnelissa oli aivan pilkkopimeää, niin nousukulman arvioiminen oli melko hankalaa. Aina välillä vaan jaloissa tuntui, että taidetaan olla vähän jyrkemmässä kohdassa menossa. Puolen tunnin kohdalla, kun olimme nousseet noin 500 metriä montun pohjalta, tuumin, että henkilökohtaisesti parasta on antaa vauhdista periksi ja antaa Puttosen Jyrkin ja Kangaskokon Juhan mennä menojaan. Jäin odottamaan takana lähtenyttä ryhmää ja otin hieman Snickersiä odotellessa.

Vajaan neljän minuutin odottelun jälkeen perästä tulikin jo seuraavan ryhmän kärkeä ja lähdin kiipeämään heidän mukanaan huippua kohti. Lopulta tuokin ryhmä venyi käytävään ja jatkoin kiipeämistä omaan tasaiseen tahtiin. Mittaria en nähnyt lukea, mutta korkeuden näki seinässä olevista merkinnöistä ja sykkeen tunsin jo jaloista - melko likellä anaerobista kynnystä mentiin liki koko ajan. Keskisyke oli 157 bpm ja keskikadenssi 57 rpm, joten melko kova voimaharjoitushan tuosta tuli.

Tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia lähdön jälkeen alkoi päivä paistamaan ja putkahdin käytävän yläpäästä kylmälle parkkialueelle. Ei muuta, kuin tihkusateen läpi pukuhuonetta ja saunaa kohti. Pikkuhiljaa perässä alkoi valumaan porukkaa lauteille, eikä kenelläkään ollut valittamista reissusta, siksi hieno elämys tuo oli jokaikiselle!

Todella isot kiitokset reissun järjestäneelle Murasen Hannulle, sekä tietysti kaivoksen väelle, jotka antoivat luvan lähteä ajamaan ja vieläpä turvasivat reissuamme koko ajan usean ihmisen työpanoksella! Aivan ainutlaatuista settiä, oli todella hienoa olla jossain tällaisessa mukana.


perjantai 1. marraskuuta 2013

Marraskuu alkaa ja kaikki on mahdollista!

Vaikka marraskuu onkin melko synkkää aikaa täällä Pohjanlahden rannalla, niin tänä syksynä se näyttää hyvinkin valoisalta - ainakin urheilullisessa mielessä. Kuten jo viime kuussa kirjoitin, niin ajamisen iloa on haettu ihan uusin tavoin ja se tuntuu purevan niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Hyvää lenkkiä on ajettu hyvien jätkien kanssa ja yksinkin treeni tuntuu maistuvan. Hyvähän tästä tulee!

Marraskuun suunnitelmissa on myös pari aika makeaa mäkisettiä. Ensimmäinen tulee heti marraskuun alkuun: 11km pyörällä ja 1440 nousumetriä. Toinen kova mäkihaaste tulee sitten kuun lopussa, silloin tavoitteena neljässä tunnissa 20 km ja 1250 nousumetriä. Ja tämä kaikki Pohjanmaalla - uskokaa tai älkää!

Kaikkihan on mahdollista, kun selittely loppuu ja aletaan tekemään! Jos on tasaista, niin mäkeä haetaan sitten maan alta tai sopivalla määrällä toistoa. Aivan loistavaa, että seudulta löytyy porukkaa, jotka taikovat mahdottoman mahdolliseksi!

Lue lisää tapahtumien www-sivuilta:
OTC:n kaivosajo polkupyörillä Pyhäsalmen kaivoksella 2.11.2013
NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race 30.11.2013


maanantai 21. lokakuuta 2013

Talven tuloa odotellessa


Viime viikonloppuna ajettiin kauden 2014 ensimmäinen kisa: Cyclocrossin SM-kilpailut Liedossa ja minä vietin päivää kävellen ja grillaten makkaraa Isokankaalla. Tällaiset retket ja retkeily ylipäätäänkin ovat ehkä siisteintä, mitä tiedän, mutta kun samaan aikaan muut ajavat lempilajini Suomen mestaruuksista, niin täytyy myöntää, että eihän tämä kausi aivan niin mennyt, kuten suunnittelin. Mutta mitä kaikkea sitä sitten kaudella 2013 tapahtui...

Isokankaan pitkosilla lokakuussa 2013

Viime talvena sairastelut rajoittivat jossain määrin harjoittelua, mutta sain kuitenkin niinä lyhyinäkin terveinä hetkinä haettua lisää voimaa punttisalilta ja ajettua monta pitkää, hyvää talvipolkulenkkiä. Uudet prässiennätyksetkin tuli kellotettua tammikuussa, pakkasen paukkuessa nurkissa. Talven aikana hankittu peruskunto ei kuitenkaan ollut kovin vahva, varsinkin kun päädyin Espanjan leirin jälkeen viikoksi rajun vatsataudin takia sängyn pohjalle. Kesän harjoittelun saikin aloittaa aika perusteista: pitkää lenkkiä ja maastoajotaitoa.

Parhaiten ajotaito tarttuu ajaessa kovaa ja sitä sainkin hyvin alkukauden kisarypistyksessäni, kun ajoin neljä kisaa kahteen viikkoon. Varsinkin Vimpelin maastoajon videolta näkee, kuinka jäykkänä ajoin alkukesästä pyörää, huh! Levi24:ssa olikin hienoa ajaa pitkiä siivuja valoisassa pohjoisen yössä ja parantaa ajolinjoja kerta toisensa jälkeen. 

Heinäkuun puolella kuntokin oli jo vahvasti nousujohteinen, joten aloin pikkuhiljaa tuomaan mukaan kovempia harjoituksia, muun muassa Ellinmaalla. Kovemmat harjoitukset tehosivat ja Seinäjoen maratonilla pääsin jo nauttimaan tutusta ajovauhdista ja ajoinkin kisan voittoon. Seuraavana päivänä Vaasan XC-kisassa olikin sitten taas vähän jumiutuneempi Heli viivalla, joten vielä en pystynyt ajamaan kahta kisaa peräkkäisinä päivinä. Mutta tavoitteenahan se oli syyskuun puoliväliä silmällä pitäen.

Syyskuuta ennen oli kuitenkin elokuu ja Finlandia MTB Messilässä. Finlandia on ollut pitkään lempikisojani, se on hyvin järjestetty ja rata on kertakaikkiaan hyvä massatapahtumalle. Tavoitteenani oli ajaa hyvä ja vahva ajo ja onnistuin siinä hyvin. Maaliin tullessani olin todella tyytyväinen suoritukseeni. Elokuussa myös aloin oikeasti miettimään ensi kauden kisakalustoani, pitäisiköhän sitä sittenkin siirtyä 650b-leiriin...

Syyskuun alussa toteutin sitten vihdoin pitkään itäneen haaveeni - hankin suunnistuslisenssin ja ilmoittauduin SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna kisattiin myös maastopyörämaratonin SM-kilpailut Tampereella, joten tätähän minä jo heinäkuussa treenasin - kahdet SM:t samana viikonloppuna. Reissu oli omalta osaltani varsin onnistunut, vaikka sairastelut vähän menoa haittasivatkin.

Syyskuu alkoi siis flunssaisissa merkeissä, mutta sain kuitenkin ajettua ensimmäisen tavoitteeni kunnialla läpi. Pikkuisen lepoa kisojen perään ja sitten kohti cyclocrossin SM:iä, se oli suunnitelma. Krossariakin tuli kesän aikana kevennettyä varsin mukavasti FFWD 4R-kiekoilla ja Schwalbe Rocket Ron-tuubeilla. Tämä muutos toi ajettavuuteen uuden pykälän - nyt pyörä suorastaan ampaisee liikkeelle kurveista. Painoakin karisi mukavasti, 7,5kg on varsin soppeli paino miniatyyrikokoiselle krossarille.

Kona Major Jake syksyllä 2013

Vaan kaikki ei aina mene kuten Strömsössä. Kun kerran onnistuu syksyllä pääsemään flunssakierteeseen, kestää siitä eroon pääseminen tunnetusti pitkään. Joten tänäkin vuonna jouduin jättämään cyclocrossin SM-kisat väliin ja keskittymään itseni parantelemiseen. Harmitti todella, että olin rakentanut krossaria vain kahta lokakuista viikonloppua varten ja sitten en voinut itse niihin osallistua. Onneksi pyörä kuitenkin pääsi kisafiiliksiin, kun Suvi pyysi sitä lainaksi Oulun avoimiin CX-mestaruuskilpailuihin ja hän ajoikin siellä varsin komeasti voittaen naisten CX-sarjan!

Mutta vaikka syksy menikin vähän penkin alle, sain viime kesästä paljon uutta intoa harjoitteluun ensi talvelle ja varsinkin ensi kesälle. Minun puolesta talvi saisi jo kohtapuoleen tullakin, tavoitteenani on pitkästä aikaa hiihtää reilummin ja muutenkin keskittyä määräpainotteisempaan harjoitteluun. Ehkäpä osallistun jopa parin vuoden tauon jälkeen massahiihtoihinkin, kuka tietää... ;-)

Kohti talvea ja vuotta 2014!


tiistai 8. lokakuuta 2013

Ajamisen iloa!

Kausi alkaa olemaan paketissa ja syksykin saapuu. Kyllähän se ihan kaunistelematta v***ttaa, kun kauniit, lämpimät kesäpäivät ovat ohi ja oululainen viima tunkee läpi vaikka sadetakista. Kädet vaan jäätyy ja pimeäkin tulee. Joten jostain sitä ajamisen iloa on haettava ja siihen minäkin tähtäsin heti lokakuun alkuun. Ja ei, tämä artikkeli ei sisällä arvostelua sumuisten saarien laatutuotteista, vaikka nekin ovat tunnetusti pätevä keino syysharmituksen liuottamiseen...

Keino 1: Ajamisen iloa treenaamisesta


Motivointi on aina tehokkain tapa saada itsensä liikkeelle ja mikäpä motivoisikaan sen paremmin, kuin päämäärien asettaminen? Viime vuonna hain treenimotivaatiota maratonharjoittelusta ja vaikka talvi menikin juostessa, niin silti (vai juuri siksi?) pyörä kulki oikein mukavasti loppukesästä. Harmi, että tekniset murheet tappoivat parhaan kyydin Tampereella syyskuussa, mutta itselleni se riitti osoitukseksi, että sitä voisi vielä ajaa pyörää ihan hyvään tahtiin, jos panostaisi harjoitteluun ja muuhun siihen liittyvään oheistoimintaan enemmän.

Mutta, kun tuttua miestä ei viitsi kiusata määräänsä enempää, niin tulevalla kaudella piiskaamisesta vastaa Fitteekki ja Lämsän Jari. Jarihan on jo vuosikausia ollut mukana minun harrastamisessa tavalla tai toisella ja on jopa tavallaan syypää siihenkin, että pääsin takaisin kisakuntoon rauhanturvareissunkin jälkeen kymmenen vuotta sitten. Mutta nyt sovimme työnjaon niin, että Jari kertoo mitä tehdään ja minä saan keskittyä treenaamiseen rauhassa. Loistava paketti kaiken kaikkiaan, enää ei voi muuta, kuin käydä kurkkaamassa wc:n peiliin, ellei kampi ala kääntymään ensi kesänä!

Santa Cruzihan on tutkitusti nopea, joten siitäkään asiat eivät jää kiinni. Samoin maantiepyörä tuntuu vallan kelvolliselta, saapa nähdä, pitääkö sitäkin lähteä ensi kaudella ulkoiluttamaan numerolapun kanssa edellisvuosia ahkerammin.

Keino 2: Ajamisen iloa tien päälle


Kun asumme täällä Pohjanlahden peräkulmalla, niin joka paikkaan tulee väistämättä reissua ja pitkälti. Ouluhan on vähän niinkuin saaressa asuisi, veden tilalla on vaan 300km peltosuoraa joka suuntaan ennen seuraavaa sivilisaatiota. Tänä syksynä tuli 13 vuotta täyteen, kun noita matkoja on taitettu jonkin mallisella Mazdalla, ensin oli kolme eri 626:sta ('84 sedan, '89 sedan ja '98 farmari), sekä kaksi farmarikuutosta ('02 ja '06), joten se homma oli ikään kuin nähty.

Ensisijaisena vaatimuksena seuraavalle kisamatkan kulkuvälineelle oli se, että sillä olisi hyvä ajaa. Itse ajan varmaankin 90% kaikista matkoista, joten ajoasento pitää saada parimetriselle passeliksi, jotta nuo reissut menevät enempiä jumimatta. Loppusuoralla valinnoissa oli oikeastaan kolme mallia E-sarjan Mercedes Benz, Volvo V70 ja 5-sarjan BMW:t. Volvo olisi voittanut kilpailun ehdottomasti tavaratilallaan, mutta tässä volvolandian pääkaupungissa, missä jokainen suurperhe roudaa ruokaa marketista noilla vehkeillä, se tuntui ehkä vähän turhan tavalliselta. Jotenkin tuntui, että aivan varmasti se kultainen noutaja on piilotettuna jonnekin vararenkaan viereen. Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä?

Mersu olisi tietysti ollut Mersu - niin hyvässä, kuin pahassakin, mutta ensimmäinen koeajo DM-Autossa E61-korisella 530 diesel-BMW:llä alkoi näyttämään suuntaa, minne lähdetään. Moottori vaihtui enää matkan varrella matalaviritteisempään 525:een ja väri hillityn räikeään mustaan. Vaikka pikkuisen annoimmekin moottorissa periksi loppumetreillä, niin silti jotenkin tuntuu, että puolitoistakertainen maksimiteho ja kaksinkertainen maksimivääntö Mazdaan verrattuna riittänee matkan taittamiseen aivan mukavasti.

Ja sitten tietysti se koko hankintaprosessin alkuajatus, eli ajettavuus. Onhan tuo aivan eri planeetalta sen suhteen kuutoseen verrattuna. Kuskin penkissä on enemmän säätöjä, kuin ensi-istumalta osaa käyttää, tilaa on vähintäänkin riittävästi jopa minun jaloille ja kaikki hallintalaitteet vain ovat mukavasti saatavilla. Ajomelu on aivan naurettavan pieni Mazdaan verrattuna ja kun vielä audiovarustus on vakionakin varsin kelvollinen, niin eiköhän tuolla matkaa pari seuraavaa kautta.

(Kuva: Taneli Kaakinen)

(Kuva: Taneli Kaakinen)


Keino 3: Ajamisen iloa hyvistä skaboista


Rokua MTB järjestettiin jälleen Geoparkin maisemissa. Itselläni ei ollut alunperin edes tarkoitusta lähteä kisaan mukaan, mutta kun Taneli teki reissun tätä kautta, niin tuumin, että samahan se on lähteä matkaan kokeilemaan, miten se kisa kulkisi vielä tähän aikaan syksystä. Maraton-SM:ien jälkeen en ollut ajanut metriäkään Santa Cruzilla, joten se piti laittaa heti kärkeen kuntoon ja sitten suunnata kisapaikalle.

Rokuan maasto ei ehkä ole minulle sitä mieluisinta settiä. Varsinaista polkua on hyvin vähän ja aukeata tiepätkää ja hiekkamaastoa paljon. Tämän kokoiselle kaverille se tietää väistämättä lisävastusta hiekkaan uppoamisen ja vastatuuleen taistelun muodossa. Vaan sitähän se kilvanajo on parhaimmillaan - pikku vastuksista huolimatta itsensä ja varsinkin muiden voittamista.

Kuulosti niin aloittelijameiningiltä lähtoviivalla, kun Törmäsen Marko oli jännittänyt koko edellisen yön elämänsä ensimmäistä maastokisaa, eikä Kangaskokon Juhallakaan ollut edes aavistusta, minne reitti lähtee. Perussettiä ja -shittiä oli siis taas lähtöviivalla tarjolla. Itse olin vähän katsellut ensimmäisiä kaarteita pehmeässä hiekassa, että en halua olla kovinkaan takana porukassa, joten nostin kytkimen riittävän hätäiseen ja ponkaisin kärkeen heti paukusta. Kun päästiin hotellin takana lammen rantaan, Marko alkoi heiluttamaan tahtipuikkoa ja muut seurasivat. Vauhti oli melko reipasta ja noin seitsemän kilometrin kohdalla tahti alkoi riittämään minulle ja oli pakko jättäytyä tekemään matkaa yksinään.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Sain kuitenkin pidettyä vauhdin yllä ja poimin vielä muutaman kärkiporukasta tippuneen tyypin matkalta. Juuri ennen kierroksen vaihtumista sain vielä Sippolan Kentin selän eteen ja tuumin, että tulee kohtuu kovavauhtinen toinen kierros ja niinhän siitä tulikin. Vuoronperään siinä vedettiin, kunnes arviolta 7km ennen maalia päätin kokeilla viimeisiin kunnon nousuihin, että riittäisikö potku karkuun. Kent on kuitenkin melko kiriherkkä kaveri, joten en missään tapauksessa halunnut tuollaista miestä peesiin viimeisille tiepätkille, joten minun vahvuuksille viimeinen paikka oli oikeastaan tuossa.

Onnistuinkin pääsemään irti ja vielä pitämään raon maaliin asti ja näin taisin ylittää maaliviivan kymmenentenä kokonaistilanteessa. Tuloksissa lienee vielä yksi ylimääräinen kaveri välissä, mutta toisaalta noita ikämiessetiä ehti sinne väliin kaksi, eli Törmanen & Soini. Ei siis lainkaan huonoa settiä, taas tulee lujasti uutta intoa treeneihin, kun kovan tason päänahkoja on hyvinkin likellä metsästettävänä.

Tulossa maaliin
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Keino 4: Ajamisen iloa maastosta


Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä ilon tuojana ajoimme Tanelin kanssa aivan loistavan maastolenkin vielä sunnuntaina Rokuan skaban jälkeen. Viisi tuntia ja vähän reilu 80 kilometriä itäisen maakunnan parhailla pätkillä on sellaista mielen virkistystä, ettei paremmasta väliä! Se on juurikin sitä, minkä takia tätä hommaa jaksaa tehdä vuodesta toiseen. Joskus olen miettinytkin, että ovatkohan nuo pitkät maastolenkit minulle jo enemmän itse päämäärä, kuin keino päästä niihin? No, miten tahansa, silkkaa nautintoa joka tapauksessa!

maanantai 30. syyskuuta 2013

Testissä: Cannondale SuperX Disc Force

Kuulun niihin krossifanaatikkoihin, jotka ovat sitä mieltä, että levyjarrut kuuluvat maastopyöriin ja cyclocrossia ajetaan cantilevereilla. Vaan kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin testiin levyjarruilla varustettua 2014-vuosimallin Cannondale SuperX Disc Forcea, oli aika pistää asenteet puntariin - ovatko ne levyjarrut sittenkään niin paha rikos cyclocrossia kohtaan.

Cannondale on aina osannut tehdä vetävän näköisiä pyöriä ja Sram Forceilla ja Avidin BB7 Black Ultimate-jarruilla varustettu SuperX ei ollut poikkeus. Kokonaisuutena pyörä oli varsin valmiin oloinen paketti, 48cm kokoiselle pyörälle punnittiin painoa 8,7kg ilman polkimia, joten pienellä viilauksella ja kevyemmillä kisakiekoilla tuosta saa alle 8 kilon kisakrossarin. Korkealaippaiset ensiasennuskiekot eivät perinteisesti ole sieltä kalliimmasta päästä, mutta vaikuttivat varsin kelpo käyttökiekoilta työhuoneessa pyöritellessä.

Joten enempiä ihmettelemättä oli aika siirtyä itse testiin ja krossarin kanssa pihalle. Oma satula ja polkimet paikalleen, ajovaatteet päälle ja pihalle. Vaikka viime talvena testatessani Cannondale SuperX Carbon Rivalia arvostelin hieman sen epävakautta, niin tässä tämänkertaisessa Cannondalessa ei ollut häivääkään vastaavasta. Heti pyörän päälle hypättyäni huomasin, että SuperX:n levyjarruversio on todella vakaa, sillä pystyi heti ajamaan vaikka ilman käsiä ja kääntymään pienessä tilassa ympäri. Geometriataulukot eivät tähän osanneet kertoa syytä, joten jokin muu lienee muuttunut parempaan suuntaan.


Joka tapauksessa, pyörä tuntui tällä kertaa kotoisalta heti ensi metreistä lähtien. Se kiihtyi todella helposti, oli selkeä ohjattava ja todella sivuttaisjäykkä. Polulla Cannondale etenee vakaasti ja runko suodattaa sopivasti suurimpia röykkyjä ja juuria. Rungon litteäksi muotoiltu vaakaputki takasi myös sen, että pyörä oli myös helppo heittää olalle juoksupätkiä varten. Odotukset siis nousivat ja aloin oikeasti miettimään, että fillari sopisi hyvin ajopaidan väriin.


No, pysähtyykö se?

Aikani kirmailtuani ylämäkeen pyörällä ja pyörä olalla oli vuoro etsiä ne jyrkimmät rinteet ja testata jarrujen toiminta. Vannejarruilla voi tulla vastaan se, että pyörän runko antaa kovissa jarrutuksissa vähän periksi, jolloin jarrutusteho ei ole paras mahdollinen. Samoin likaiset ja märät vanteen jarrupinnat aiheuttamat omat ongelmansa, vaikka jarrupalat olisivatkin kunnolliset ja säädöissään. Jyrkät alamäet aiheuttavatkin usein lieviä sydämentykytyksiä, kun aina ei tiedä kuinka hyvin pyörä pysyy lapasessa.


Mutta Cannondalen levyjarruilla näitä asioita ei tarvinut murehtia. Pyörän sai pysäytettyä jyrkässäkin alamäessä ja vauhtia oli helppo rajoittaa kovavauhtisella kivituhkabaanallakin. Tässä pyörässä on selkeästi samaa, mitä haen maastopyöriltänikin: niin hyvät jarrut, että voi ajaa loppuun asti täysiä. 

Cannondale SuperX Disc Force on mielestäni erinomainen peli sekä intohimoisempaan cyclocrossin harrastamiseen, että ympärivuotiseen lenkkeilyyn. Levyjarrut takaavat sen, että haarukoissa on tilaa hivenen paksummillekin renkaille. Jos minulla ei olisi nykyistä Konan Major Jakea, voisin hyvinkin hankkia tämän pyörän itselleni käyttö- ja kisakrossariksi. Ja, jos tämä esittelyvideo todellakin pitää paikkansa tämän vuoden cyclocrossin SM-radasta, niin näin maastokelpoiselle levyjarrukrossarille olisi hyvinkin käyttöä!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hikiset Siivut Kalevassa!

Hikisten Siivujen toiminta ylitti jo uutiskynnyksen Oulussa. Tämänpäiväisessä (22.9.2013) Kalevassa oli komea puolen sivun juttu meistä.



Juttu & Kuva: Lauri Hirvonen

lauantai 21. syyskuuta 2013

Parasta testaamassa?

Specializedin "Test the best" -kiertue rantautui tänä viikonloppuna tänne Pohjanlahden perukkaankin ja tottahan sitä pitää käydä silloin testaamassa, mitä yhdellä maailman johtavalla maastopyörien valmistajalla on tarjota. Itselläni on ollut jo pitkään jotenkin nihkeä suhtautuminen Spessun pyöriin, minulle se on pyörämerkkinä vähän niinkuin autoista VAG-farmarit - jokainen insinööri hommaa sellaisen, kun rahaa on ja se on kuulemma hyvä. S-Works on sitten se audiversio tosi sporttisille, kun Visassa on oikeasti pitoa. No, vakavasti ottaen ihan ok pyöriä varmasti ja hyvinhän kyseinen firma on niitä onnistunut työntämään voittavien kuskien alle, joten täytyyhän se käydä itsekin kokeilemassa, mistä on kyse.

Onhan minulla itselläkin ollut Specialized, kun palataan ajassa tarpeeksi taaksepäin, eli tuonne 2000-luvun alkupäähän. Stumpjumper FSR oli ensimmäinen täysjoustoni ja varsin mukava laite olikin. Vähän kuitenkin sellainen hajuton ja mauton, joten se sai lähteä kiertoon. Pyöräily on ennen kaikkea tunnelaji, joten kalusto myös sen mukaan.

Loppupäivä töissä ei tuntunut kuluvan millään ja lopulta karkasin jo hieman etuajassa kohti Virpiniemeä. Paikalle päästyäni yllätyin näkemästäni, esittelypiste oli tehty melkoisen viimeisen päälle. Holtiton määrä erilaisia huippuvarusteltuja pyöriä roikkui korjaamoteltoissa orressa, keskellä aluetta oli pöytä katettuna eväillä ja kahvitarjoilulla ja mekaanikot odottivat jo valmiina pääsevänsä säätämään pyöriä kohdilleen testaajia varten.

Specialized Venge Pro Race Force


Ensimmäisenä valitsin testiin Specializedin maantiekaluston huippumallin Vengen. Force 22:illa ja Rovalin kuitukiekoilla vaaka näytti 7,41 kiloa ilman polkimia, joten odotukset olivat melko korkealla. Tähän väliin todettakoon, että ohuesti jäi harmittamaan, että Tarmaceista ei ollut riittävän suuria malleja tarjolla, sillä niistä punnittiin alle kuuden ja puolen kilon lukemia ilman polkimia. Olisihan se joskus kiva kokeilla tuollaista "laittoman" kevyttä fillaria.

Specialized Venge Pro Race Force

Ensi silmäyksellä Venge vaikutti melko matalalta ja sen myös mittanauha vahvisti. Vaikka runko olikin kokomerkinnältään 61cm, niin silti keskiöstä satulatolpan klamppiin oli vain 58cm. Samoin etupää oli erittäin matala, joten pitkäjalkaiselle ihmiselle runko oli melko kehnon mallinen. Vengen emäputken seutu on vielä muotoiltu siten, että ulkonäkösyistä siihen ei vain voi laittaa mitään kahden sentin spacer-pinkkaa, joten ajoasento jää melko matalaksi.

Venge oli vakuuttavan tuntuinen heti ensi polkaisuista lähtien. Runko on todella jäykkä ja se vastaa sopivan hätäisesti kaasuun. Suoralla tiellä laite kulkee, kuin juna ja se oli todella vakaan oloinen ajettava. Tiukoissa, nopeissa käännöksissä Venge ei ehkä ollut aivan parhaimmillaan, sitä joutui kaarteeseen ajamaan melko aggressiivisesti verrattuna esimerkiksi omaan maantiepyörääni. Mäkeähän tuolla olisi myös mieluusti testannut, mutta Virpiniemen seuduilla ei ole juurikaan asvalttinousuja, joten jouduin tyytymään muutamaan lyhyeen, napakkaan mäkeen ja niitähän Venge kiipesi, kuten tuon painoiselta maantiepyörältä voi odottaakin.

Forcen kahvojen uudesta muotoilusta pidin todella paljon, ne ovat vielä mukavamman tuntuisen kämmenille, kuin edelliset kymmenenpykäläisten kahvat ja vaihtaminen oli tietysti merkille ominaista - tarkkaa ja napakkaa.

Plussat: 
+ Todella jäykkä ja vakaa runko
+ Sram Force 22:t

Miinukset: 
- Vähän epämääräinen ohjaustuntuma
- Melko matala raami 61-senttiseksi.

Missä ajaisin?
Kovavauhtinen kohtuullisen suoraviivainen maantiekisa. Esimerkiksi Alvajärven ympäriajoon tämä voisi olla aika makea laite.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29


Sitten olikin jo aika päästä itse asiaan ja maaston puolelle. Vengen jälkeen sopivaa vastapainoa tarjosi Stumpjumperin S-Works -malli. 130mm joustoa kummassakin päässä ja karvan alle 12 kiloa massaa ilman polkimia lupailivat jonkin verran jyhkympää kyytiä. En edes muista, koska olisi viimeksi ajanut noin painavalla maastopyörällä, joten suhtauduin asiaan hieman epäillen.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29

Yllätys oli, että Stumpjumper olikin paljon herkemmän oloinen ajettava, mitä vaaka olisi antanut olettaa. Se kiipesi Virpiniemen harjujakin vallan siedettävästi ja neulaspolullakin sillä oli erittäin kiva kaahailla. Mutta varsinainen hauskuus alkoi vasta, kun ajoin likemmäs Runtelin harjua ja pääsin myllyttämään muutaman lyhyen laskupätkän. Sitähän tunsi hetkittäin, niinkuin osaisi muka ajaakin alamäkeä. Stumpjumper vaan söi niin hienosti kaikki patit maastosta ja rohkaisi vetämään vielä vähän kovempaa.

Osat olivat suurimmaksi osaksi jälleen kerran parasta, mitä pakasta löytyy, Kashimakuorrutettua Foxia molemmissa päissä, Sramin XX1:siä ja Rovalin kuitukiekkoja ei voi suuremmin moittia tuollaisessa käytössä. Sen sijaan jarrut olivat kiltistikin sanottuna vaatimattoman oloiset tämän tasoiseen pyörään. Formuloissa ei ollut minkäänlaista tuntumaa ja jarrutustehokin oli varsin onneton. Onneksi Stumpjumper ei paljoa alamäissä jarrun hiplaamista tarvinnut, joten noillakin selvisi hengissä.

Rungon suunnittelu oli jälleen Specializedille ominaista mäyräkoiramallia. XL-kokoisessakin rungossa satulaputki oli vain 52cm, mikä on onnettoman vähän pidempijalkaiselle kuskille. Esimerkiksi omassa Highballissani vastaava mitta on vähän reilu 57 cm. Kun keskiöstä satulan päälle pitäisi saada 86 cm etäisyyttä, niin tuo viisi senttiä on aika ratkaisevassa roolissa. Kyllähän se tuntuu kohtuuttomalta laittaa yli 400-millistä tolppaa kuiturunkoon ryskättäväksi, eikä se myöskään näytä kovin hyvältä.

Plussat: 
+ Erittäin hyvin toimivaa joustoa molemmissa päissä
+ Ajamisen hauskuus oli aivan omaa luokkaansa.

Miinukset: 
- No, onhan se ylipainoinen, jos olisi oikeasti kiire myös ylämäkeen.
- Todella matala XL-kokoiseksi rungoksi
- Formulan jarrut

Missä ajaisin?
Ottaisin Stumpjumperin mieluusti mille tahansa rauhallisen tahdin maastolenkille johonkin paikkaan, missä on paljon kivikkoista singletrackia ja mukavia laskuja. Esimerkiksi Syötteen reitit olisivat oikein mainoita Stumpjumperille.

Specialized Epic Marathon Carbon

Koeajorupeaman viimeinen fillari oli se ehkä minulle ominaisin laite, maratonkisoissa erittäin suosittu kuiturinkoinen 29" Epic. Jälleen kerran rungon mataluus aiheutti pikkuisen ongelmia, vaikka satulan nosti aivan rajoittimeen asti, se jäi 5 mm liian alas minun normaaliin satulan korkeuteen verrattuna. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan baanalle vain!

Specialized Epic Marathon Carbon

Kyllähän Specializedin Brain on hieno keksintö. Ensimmäisenä hyökkäsin Annalankankaalle päin lähtevän kevyenliikenteenväylän nousuun ja eihän Epic anna yhtään periksi kummastakaan päästä, vaikka kuinka runnoisi putkelta. Sitten jo heti seuraavalla polkupätkällä kummassakin päässä on 100 mm smuuttia joustoa käytössä. Eihän Epic aivan Stumpjumperin tapaan syö röykkyjä poluilta pois, mutta onhan se käsittämättömän nopean oloinen laite. Vähän ehkä Epiciäkin vaivasi lievä ylipaino-ongelma, mutta kaikkea ei tietenkään voi saada samaan pakettiin. Eikä 11,45 kilon massa ilman polkimia vielä mikään aivan holtiton ole, mutta onhan siinä kaksi kiloa ylimääräistä nykyiseen kisakamppeeseen (polkimineen) verrattuna.

Myös Epicillä kävin ajamassa Runtelinharjun kivikoita ja kyllähän se siellä mukavasti meni, ei siinä ollut suuremmin mitään valittamista, joskaan ei mitään aivan käsittämättömiä hurraahuutojakaan syntynyt. Ihan itse tätäkin piti polkea, mikäli halusi saada ajovauhtia aikaan. Vaikea sanoa, tykkäisikö kello tästä laitteesta jäykkäperäistä enemmän joillain pätkillä, mutta itselle jäi Epicistä vähän sellainen välimallin fiilis. Se oli nousuissa melkein yhtä hyvä, kuin hyvä jäykkäperäinen ja röykkyisillä poluilla melkein yhtä hyvä, kuin hyvä täysjousto.

Plussat: 
+ Brain on loistava keksintö
+ Eri puolille runkoa piilotetut työkalut. Kuusiokoloavaimille, ketjutyökalulle ja pikalinkille oli omat kolonsa jo valmiiksi rungossa.

Miinukset: 
- Tämäkin oli erittäin matala XL-kokoiseksi rungoksi
- Ei ehkä aivan niin smuuttia menoa, kuin olisin täysjoustolta odottanut.

Missä ajaisin?
Ehkä mikä tahansa kotimainen marareitti olisi Epicille ominaista maastoa. Olisi mukava päästä kokeilemaan esimerkiksi Seinäjoen radalle, kuinka paljon nopeammin kierros menisi, kuin jäykkäperäisellä.

Mitä sitten kokonaisuutena jäi kotiin tuotavaksi? Erittäin paljon kokemusta taas yhden pyörämerkin tuotteista, mutta pahoin pelkäämältäni rahankululta taisin kuitenkin välttyä. Mitään aivan välttämättömän tuntuista hankintaa ei tullut tällä reissulla vastaan. Jos saisi Stumpjumper FSR:n jouston toiminnan yhdistettyä riittävän korkeaan runkoon ja puristettua alle kymmeneen kiloon, niin silloin oltaisiin lähellä... 

maanantai 16. syyskuuta 2013

SM-kisat tuplana

Elokuussa Finlandian jälkeen fiilis oli korkealla ja treeni tuntui purevan hyvin. Vauhtiakin ajamiseen alkoi löytymään, joten oli hyvä hetki lähteä tekemään uutta lajivaltausta. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut karttatelineen kanssa kisan ajamisesta, joten päätin kuun lopussa laittaa ilmoittautumisen sisään SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna oli myös maastopyörämaratonin SM-kisat Tampereella, joten tupla-SM:t oli sitä myöten buukattu - ensin pyöräsuunnistusta lauantaina ja sunnuntaina maratonilla maastopyöräkauden viimeistely.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Elokuun viimeisellä viikolla sairastuin viattomalta tuntuvaan flunssaan, joka pahentui keuhkoputkentulehduksen kautta poskiontelotulehdukseksi kaikista varotoimista huolimatta. Nenäkannulle oli käyttöä, samoin allergia- ja astmalääkkeiden tuplaamiselle, mutta vasta toinen antibioottikuuri toi toivottua tulosta ja hengitys alkoi kulkemaan liki normaalisti. Taudin kanssa ährätessä menikin aikaa melkein kolme viikkoa ja viimeistä lääkekuuria hakiessa piti jo varmistaa, että mitä mieltä lääkäri on kisaviikonlopusta, vaikka antibioottikuuri on päällä. Lääkäri näytti varovaista vihreätä valoa, mikäli oireita ei ole enää pariin päivään ennen kisaa.

Yllytyshullullehan tuo oli sama kuin kisalupa, joten eikun kamoja pakkaamaan. Nykyään välineiden valinta on helppoa, kun joka lajiin löytyy sopiva pyörä ja autossakin on tilaa. Lauantain suunnistuskisaa varten otin matkaan jäykkäperäisen ja sunnuntain maratonille luonnollinen valinta oli täysjousto. Itsetehty karttateline sai vielä tämän kerran palvella, mutta toisikohan joulupukki minulle jo ihan oikean telineen? Omaa Emit-leimasintakaan minulla ei vielä ole, mutta järjestäjältä sai sellaisen vuokralle varsin kohtuulliseen kahden euron hintaan.


Vierumäen kisat olivat elämäni ensimmäiset suunnistuskisat, joten kisajärjestelyt ja muut systeemit olivat aivan uutta. Viikolla piti vielä konsultoida Jaakon Niinalta kisavinkkejä, etten aivan täysin olisi hukassa uusissa kuvioissa. Niinan vinkit olivat kullanarvoisia ja kisajärjestelyt todella toimivia, joten ensikertalainenkin osasi paikalle ja lähtöviivalle helposti. Oman jännityksensä kisaan toi se, että lähtöaikani oli jo neljäntenä. Ehdin juuri ja juuri seurata, mitä edellä menevät lähtijät tekevät ja sen jälkeen siirtyä tekemään saman heidän perässään: 4min kohdalla minut kutsuttiin lähtökarsinaan, 3min kohdalla nollasin emitin, kahden minuutin kohdalla pääsin tutustumaan mallikarttaan ja minuutin kohdalla sain ottaa kartan. Ja kuulemani mukaan olin sekunti ennen starttia jo polkimilla, valmiina polkaisemaan maasturin liikkeelle.





Kisa lähtikin varsin mukavasti liikkeelle, tavoittelin hyvää reipasta ajoa ja kartalla pysymistä kaiken aikaa. Reitinvalinnoissa minulla on aina ollut pientä maastokuski-ongelmaa, eli olen lähtenyt liian helposti poluille, vaikka vieressä olisi nopeampi tie. Tätä yritin välttää tällä kertaa - paikoin liikaakin. Missään en suoranaisesti pummannut, mutta reitinvalinnoillani tein kisasta välillä melko mielenkiintoista. Kiertelin teitä pitkin silloin, kun olisi pitänyt mennä suorempaa polkua ja vastaavasti tungin polulle ja hyppyrimonttuun silloin, kun olisi pitänyt kiertää tien kautta. Mutta kaikesta huolimatta sijoitukseni oli 15. ja olin maalissa erittäin tyytyväinen suoritukseeni. Sykkeet pysyivät koko kisan ajan korkealla ja happi tuntui huilaavan normaalisti.



Sunnuntain XCM-kisaan valmistautuminen tuntuikin sitten jo melko rutiininomaiselta, pahin lataus ja jännitys oli purkautunut jo lauantaina. 84 kilometrin kisa mäkisessä maastossa ei ole varsinaisesti minun lempilajejani ja kun lauantain kisasta palautuminenkin oli vielä kesken, niin lähdin tavoittelemaan kolmannelle kierrokselle pääsyä ja tasaista suoritusta ilman suurempia notkahduksia. Mielestäni onnistuinkin siinä mainiosti.

28km reitti sisälsi hyvässä suhteessa mukavan letkeätä polkua, alamäkiä ja napakoita ylämäkiäkin. Sitä oli ilo ajaa varsinkin toisella kierroksella, kun ryhmän koko oli pienentynyt ensimmäisen kierroksen jälkeen 3-5 henkeen ja  tilaa ympärillä oli varsin mukavasti. Nousin toisella kierroksella jopa yhden sijankin, ollen lopputuloksissa lopulta viides. Tosin, toisen kierroksen viimeisellä kilometrillä miesten voittajan tullessa ohi olin samalla sekä helpottunut, että harmistunut. Tietenkin viimeiselle kierrokselle olisi ollut hienoa päästä, mutta viimeisissä mäissä jalat olivat jo sen verran kankeat, ettei juurikaan enempää annettavaa reitille olisi ollutkaan.

Nyt on sitten vuorossa palautumista kisaviikonlopusta ja krossarin virittämistä kisa- ja treenikuntoon. Ensimmäiset päivitykset on jo tehty ja vielä vähän lisää tulee tällä viikolla, joten viikonloppuna on uusia kuvia kalustosta tiedossa...

perjantai 6. syyskuuta 2013

Salsa: The next generation

Vähän reilu vuosi sitten, kesäkuussa 2012, ajoin Salsaan kymmenentuhatta kilometriä täyteen ja silloin ennakoin, että tuo tulisi olemaan vielä pitkään käyttökelpoinen kisakampe, jos vähän voimansiirtoa päivittäisi ja rakentaisi mahdollisesti kepeämmän kiekkosetin. No, kuten nykyaikaisessa työvoimapolitiikassa, tuokin linjanveto oli "voimassa toistaiseksi" ja kevään aikana tilalle tullut Santa Cruz Highball syrjäytti Salsan kilpailukaluston ykkösketjusta.

Vähän aikaa minulle itsellekin oli epäselvää, tulisinko enää tekemään mitään Salsalla tai sen rungolla ja kävin varovaisia kauppojakin siitä useammankin henkilön kanssa. Mutta, kun kuulin tarpeeksi usein, että brittein saarilta saa halpaa scandiumia siihen ja siihen hintaan, kiinasta kuitua vieläkin halvemmalla ja sieltä sun täältä vaikka mitä, niin tuumin, että tämähän kyllä passaa. Ihmiset saavat ostaa raaminsa maailmalta niihin hintoihin ja minä ajan Salsalla vielä vähän lisää. Seuraavaksi piti enää keksiä, että mitä ja millä kokoonpanolla.

Kun fillaritorilta löytyi sopiva jäykkä keula kohtuulliseen hintaan, alkoi homma hahmottua. Salsa saisi seuraavassa elämässään palvella twentyniner-commuter-flat-bar-gravel-grinder-tai-joku-muu-muotisana -pyöränä, eli kansankielellä täysjäykkänä maastopyöränä. Tarkoituksena oli saada se kasaan jo Kuusamon GG-ajoihin, mutta siellä edustin vielä Santa Cruzilla, kun muutama osa jäi lähtöpäivään menessä vielä pulttaamatta paikalleen.

Toisaalta lienee ihan hyvä asia, että en lähtenyt noin pitkään reissuun aivan vasta kootulla fillarilla, sillä vaikka sain tuon näennäisesti kasaan heti Kuusamon reissun jälkeen, meni ohjaamon säätöjä etsiessä vielä muutamiakin lenkkejä kasaamisen jälkeen. Onneksi paikallisilta pitkän linjan harrastajilta löytyi sopivia osia, millä sain kokeiltua ja testailtua oikeat säädöt kohdalleen ja nyt ajoasento tuntuu todella luontevalta käteen.

Vaikka olen jo useamman tuhat kilometriä ajanut cyclocross-pyörälläkin sitten vuoden 2004, kun ensimmäisen Kona Jake The Snaken hommasin, niin jotenkin käyrä tanko ei ole tuntunut kaikkein luontevimmalta kaikkiin paikkoihin. Suoratankoinen tuntuu kaupunkiliikenteessä huomattavasti krossaria kätevämmältä, enkä minä usko, että edes hirveän montaa tappiota tulee työmatkatemmossakaan painon tai rullaavuuden takia. Ja, kunhan normaali oululainen puolen vuoden talvijakso taas iskee päälle, niin veikkaanpa, että hyvät ominaisuudet senkun korostuvat.



Kahdenkymmenentuhannen kilometrin rajaa en ole vielä millään pyörällä rikkonut, saapa nähdä, mennäänkö tällä kokoonpanolla jo siihen rajapyykkiin.

Osat:

RunkoSalsa Mamasita (koko XL, vm. 2008)
KeulaeXotic Carbon Rigid MTB Fork
OhjainlaakeriHope Headset 1 1/8"
StemmiBBB 130mm
OhjaustankoBontrager Big Sweep 620mm
SatulatolppaThomson Elite 27.2 / 410mm
SatulaSpecialized Toupe 143
VaihdevivutSram X-0 gripshift
EtuvaihtajaShimano Ultegra
TakavaihtajaSram X-0
KammetMiddleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla)
KeskiöRace Face Taperlock 68/108mm
TakapakkaShimano XT M770 (11-34)
JarrutAvid BB7, 160mm levyillä
KiekotHope Pro II + DT Revolution + DT X470
Renkaat (etu/taka)Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" / Schwalbe Furious Fred 29x2.0"
PolkimetTime Atac Alium