sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Pikkumusta

Muotiopuksissa kerrotaan, että jokaisen naisen vaatekaapista pitäisi löytyä se joka tilaisuuteen sopiva ajaton pikkumusta, jota voi asusteilla muokata muodinmukaiseksi. Mielestäni jokaisen maastopyöräilevän naisen varastosta taas pitää löytyä vastaavanlainen pyörä. Mielen mukaan sen voi varustaa vaihteilla, rakentaa singlespeediksi, siitä voi tehdä järeämmällä keulalla vähän rankempaankin käyttöön sopivan laitteen tai keventää sen XC-ajoon sopivaksi. Siihen sopii kaikenlaiset renkaat kolmeen tuumaan asti ja polkimiksi flätit tai lukkopolkimet tarpeen mukaan. Sillä voi ajaa kukkamekossa torille, lökäpöksyissä dirtille tai vaikka numerolapun kanssa täysiä.

Minulle Santa Cruz Chameleon edustaa kaikkea yllämainittua - sillä on aina hauska ajaa, silloinkin kun ei tiedä millä pyörällä ajaminen huvittaisi. Myös niinä päivinä, kun harjoittelu harmittaa, kisatouhut ketuttaa ja wattijutut ... no niin, on vaan niin hienoa ottaa Chameleon varastosta, mennä metsään ja vain ajaa sitä pyörää. Kotiin tullaan vasta, kun sekä pää, että jalat on tyhjennetty.

2000-luvun alussa minulla oli haaveena jonain päivänä hankkia joko Chameleon tai Titus Riddler hauskanpitopyöräksi. Sellaista ei kuitenkaan tullut ostettua ja Santa Cruz muutti Chameleoninkin huomattavasti järeämmäksi, jolloin se ei tuntunut enää lainkaan niin houkuttelevalta. Syksyllä 2008 Kimmo huomasi jostain internetin myyntipalstalta, että sopivan kokoinen vanhanmallinen Chameleonin runko etsi uutta kotia. Kimmo oli juuri päättänyt luopua 26 tuumaisten maailmasta, joten ylimääräisiä osia oli taas kerran kosolti tarjolla.

Jotenkin heti alusta lähtien tiesin, että juuri tuon rungon minä tarvitsen, joten se oli nopeasti ostettu. Otin Kimmon kiekot kisapyörääni ja asensin sinkulakitin vanhoihin kisakiekkoihini. Tyyliin sopivat Suginon kammet löytyivät erään ystävällisen sedän autotallista ja riser-tanko taas eräältä toiselta kaverilta. Pidensin Kimmon Canyonista otetun Reban 115-milliseksi ja asennutin Pyörä-Suvalasta ostetun ohjainlaakerin paikalleen. Kun vielä varastosta löytyivät vanhat Hayesin levyjarrut, niin pienen kokoamisrupeaman jälkeen marraskuussa 2008 oli ensimmäisen lenkin aika.

Ensimmäisestä lenkistä lähtien Chameleon on pysynyt melkein samanlaisena - mihin sitä täydellistä muuttamaan. Vähän aikaa kokeilin 1x9 -vaihteistoa, mutta se oli tylsä ja palasin melko nopeasti takaisin yksivaihteiseen. Muutamia osia olen sittemmin vaihtanut syystä tai toisesta. DT:n takanapa halkesi ja Kimmo rakensi uuden takakiekon Hopen pulttikiristeisen Pro2:n ympärille. Samalla hankin leveämmällä kontaktipinnalla olevan takarattaan säästääkseni uuden navan vapaarattaan runkoa. Ja, kun Kimmo halusi vaihtaa Salsan kammet 180-millisiksi, niin keikkasin ylimääräiset 175-milliset Middleburnit itselleni.

Ihanin muutos oli kuitenkin jarrut. Kun ystävänpäivänä on tapana ostaa rakkaimmalleen kukkia tai muuta kaunista ja vaaleanpunaista, osti Kimmo minulle Hopen aivan ihanat Mono Mini Pinkit. Sen lisäksi, että ne ovat aivan loistavat jarrut, ne ovat ehkä näteimmät pyöränosat mitä on ikinä tehty!


Nyt kun oululaiset talvipolut ovat taas parraimmillaan, niin muut pyörät saavat olla melko rauhassa. Chameleon etenee sopivan vakaasti lumessa, mutta kuitenkin kääntyilee ketterästi tiukemmissakin kurveissa. Sillä on kiva hyppiä valleista yli ja sutata pehmeillä kelkkaurilla. Lapsellista hauskanpitoa? Ehkä, mutta aikuisten maailma olisi ilman pientä leikkimistä aika tylsä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Joulu jatkuu...

Kalenterin mukaan joulu on jo hyvinkin ohi ja uusi vuosi aluillaan. Lienenkö ollut sitten niin kiltti, että kaikki lahjat eivät mahtuneet samaan toimitukseen, mutta Joulupukki, vai lieneekö sitten tuo itänaapurin kollega Pakkasukko, kävi eilen postimiehen muodossa ja toi vielä joulun viimeisen, mutta sitäkin hartaammin odotetun paketin. Nyt on ensi kesäkuun maratontavoitteen kannalta yksi erittäin tärkeä palanen kasassa mukana, kun sain uudet juoksutossut.

Kun ei ole pitkään aikaan ostanut juoksukenkiä, niin olihan se melkoisen suunnittelemisen ja tuumailun takana. Internetiä sai selata sivukaupalla ja kolusin minä paikalliset urheiluliikkeetkin läpi kyselemässä, josko sopivia sattuisi löytymään. Jotenkin vain näistä oululaisista urheiluliikkeistä jäi sellainen kuva, että tärkein syy hankkia juoksutossut olisi "meillä on nyt näistä tosi hyvä kampanja", tai "nämä ovat viimeinen pari, näistä varmaan saataisiin sulle aika hyvä paketti". Sinänsä kyllä aivan hyviä asioita asiakkaan kannalta, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, kuin tavoitteet, viikottaiset juoksumäärät, millaisella alustalla juoksen pääasiassa, tai minkälaisia kenkiä olen aiemmin käyttänyt.

Erään paikallisen liikkeen valikoimissa oli vähän vähemmän Suomessa tunnettua kenkämerkkiä, Mizunoa ja sieltä jalkaan sattui vanhempi Nirvana 7. Vaikka koko ei natsannutkaan aivan täysin, jäi kengistä tosi hyvä fiilis. Pienellä googlehaulla löytyi kyseisistä kengistä aika paljonkin juttua ja kun suurimmaksi osaksi maailman juoksufoorumeilla Nirvanaa - niin seitsemää, kuin sen seuraajaa Nirvana kahdeksaakin - oli kehuttu keskivertoa raskaammalle juoksijalle sopivaksi, niin asiaanhan piti tutustua vähän enemmänkin.

Mizunolla on melko hieno virtuaalikone tossujen valintaan - www.myprecisionfit.com. Se kyselee varsin johdonmukaisesti erilaiset asiat juoksijan koosta aina nilkkojen jäykkyyteen havainnollisten kuvien ja videonpätkien avustuksella. Vähän aikaa piti jumpata työhuoneessa ja vastailla kysymyksiin ja sitten sieltä tipahti raportti sähköpostiin sopivan kenkävalinnan tueksi.

Niinhän siinä kävi, että tuon järjestelmänkin mielestä Nirvanan ominaisuudet pitäisi sopia fysiikkaani kohdalleen, joten sitten alkoikin huikea metsästys, mistä noita saisi. Seiskaa olin kokeillut, Nirvana 8 oli vuoden 2012 tuote ja yhdeksän tietysti jossain vaiheessa tulossa (tätä kirjoitettaessa ysi on jo Mizunon sivuilla näkyvillä). Kahdeksaista alkoi näkymään loppusyksystä jo jonkinlaisissa alennusmyynneissä ja Wiggle  pisti joulun aikoihin sellaisen hinnan ruutuun, että ei muuta kuin tossut ostoskoriin ja Visa-numero perään.

Tänään kun avasin paketin, olin kyllä erittäin vaikuttunut ensikosketuksesta. Nuo ovat mielettömän hyvän näköiset, työn jälki on todella huolellisen oloista ja ovathan ne keveän tuntuiset vanhoihin Adidaksiin verrattuna! Myös tukevuus on erittäin asiallisen oloinen ja jos nuo ovat tositoimissa yhtä hyvät, kuin olohuoneen matolla steppaillessa, niin ainakaan kengistä tavoitteet eivät jää kiinni. Ensimmäiset askeleet noilla tulee varmaan juostua Teknopalatsin matolla, ulkona turvaudun vielä kaikesta kokeilunhimosta huolimatta Icebugin nastatossuihin.

Mizunot eteisen matolla odottamassa.

Karu tosiasia on kuitenkin se, että vaikka kengät olisivat kuinka hyvän tuntuiset tahansa, niin nekään eivät hommaa hoida yksinään. Treenata pitää vielä ja paljon, joskin homma on lähtenyt mielestäni oikein mukavasti käyntiin. Vaikka olenkin lähtenyt aika varovaisella taktiikalla liikkeelle ja juossut noin 10-20 km viikossa viikko-ohjelmasta riippuen, niin tällä hetkellä alkaa tuntumaan oikein hyvältä. Liikesarjat alkavat taas muistuttamaan edes alustavasti juoksemista ja vähitellen lenkkejä pystyy juoksemaan läpi varsin maltillisilla keskisykkeillä.

Tekniikka-asioita olen kovasti miettinyt, koska sitä kautta varmasti vauhtia ja taloudellisuutta on ensimmäisenä saatavissa lisää. Samalla vammojenkin riski pienenee, kun opettelee tekemään asioita edes suunnilleen oikein alusta lähtien. Ensimmäisenä korjauksen kohteena on ollut askeltiheys. Ensimmäisillä lenkeillä otin noin 150-154 askelta minuutissa ja kun sitä verrataan huippujuoksijoiden 180-190 askeleen tiheyteen, niin kyllähän siinä melkoinen ero on vielä - toki on vauhdissakin.

Todennäköisesti tällä hetkellä vaivaa se, että otan jokaisen askeleen liiaksi eteen ja harpon harvalla pitkällä askeleella. Siinä on ongelmana, että jokainen askel jarruttaa liikettä eteenpäin, kun kengänpohjan kosketus maahan ei tapahdu vartalon painopisteen alla, vaan edessä. Latasin puhelimeen metronomiapplikaation ja nyt olen käynyt jo muutaman lenkin juoksemassa nappi toisessa korvassa antamassa vasemman jalan tahtia. Eihän se loppujen lopuksi ole kovinkaan luonnotonta tihentää askelta, mutta kyllähän se vaatii keskittymistä koko ajan.

Nyt siis alkaa varustepuoli olemaan valmiina ja harjoittelukin etenee hyvällä mallilla. Alankin jo olemaan siinä vaiheessa, että seuraavaksi saa alkaa varaamaan lentoja, hotelleja ja valmistelemaan muita matkaan liittyviä asioita. Hyvältä näyttää!