torstai 22. elokuuta 2013

650b-kuumemittarissa pientä lämpöä

Kesän alussa tekemäni kiekkotestin jälkeen olen ajanut kesän tyytyväisenä 26" maastureillani, ilman sen kummempaa tarvetta päivitykseen. Pari kertaa testin jälkeen olen käynyt myös kokeilemassa kisakireämpää 29" jäykkäperäistä. Tietysti toisen kuskin pyörä harvemmin natsaa omiin tuntemuksiin parhaiten, mutta hyvän kuvan niistä on saanut. Ja ei, en vieläkään lämpene siihen suuntaan.

Tänä kesänä olen huomannut useamman kisanaisten siirtyneen 29" maastureiden maailmaan. Geometriat ovatkin näköjään parantuneet sen verran, että ajoasennot alkavat olla jo melko järkevän näköisiä, mutta onhan ne alaspäin sojottavat stemmit ja ohjaustangot hassun näköisiä. Aika paljon saa siis edelleen tehdä, että 170cm ja alle olevalle kuskille saa järkevän ajoasennon 29" maasturissa.

Mutta sitten ne 650b-kiekot ja maasturit... Jonkin aikaa olen jo kuumotellut trailipyörää, lähinnä Santa Cruz Bronsonia, mutta nyt mieli muuttui melkein silmän räpäyksessä. Giant kun on tuonut 2014-mallistoonsa 27.5-fillareita oikein urakalla ja mukana on versio myös nykyisestä kisamaasturistani, eli Anthem X:stä.

Giant Anthem Advanced 27.5

Nyt tämä tyttö on myyty, 27.5 Anthem on kertakaikkiaan hienon näköinen kapistus! Vielä kun tuon pääsisi näkemään livenä ja koeajolle...

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Finlandia!

Finlandia MTB on yksi suomalaisen maastopyöräilyn kulmakivistä ja aivan oikeutetusti! TWD:n porukalla todella on homma hanskassa ja Finlandia on varmasti yksi parhaiten järjestetyistä maastopyöräkilpailuista Suomessa. Ratahan ei ole teknisesti vaativin mahdollinen, mutta hyvin tuollakin saadaan porukka järjestykseen ja jonkinlaista taitoa varmasti vaatii tuonkin reitin läpiajaminen ilman ainuttakaan jalkakosketusta. Vielä, kun radalla on reilu 500 nousumetriä / kierros, niin aivan riittävän vaativasta kilpailusta on joka tapauksessa puhe.

Minullehan kyllä passaa aina, kun ajetaan kovaa ja kiivetään reilusti, Helille se ei taas vastaavasti ole aivan optimikoostumus, mutta kyllä me molemmat Finlandiasta silti pidämme ja sillä on vakiopaikka kisakalentereissamme. Tänä vuonna asiassa oli vähän vielä lisälatausta, sillä kesäkuussa juostun maratonin jälkeen olin laittanut tämän seuraavaksi tavoitteeksi, missä pyörän pitäisi sitten jo oikeasti alkaa kulkemaan. 

Yritimme tehdä kaikki mahdollisimman hyvin jo etukäteen. Viikolla tankkasimme sopivasti energiaa ja ajoimme kisapaikalle perjantaina iltapäivästä. Matkalla autossa kului vielä jokunen litra Juissin kisamehuja ja pari pussia karkkia, joten illalla vielä perinteinen kisapizza naamaan ja hyvillä mielin nukkumaan. Lahden keskustasta löytyi aivan mahtava italialaishenkinen ravintola Mamma Maria, missä oli todella maukkaat ja vieläpä riittävän isot pizzat, suosittelemme lämpimästi!

Helin kisapizza

Kisa-aamuna minulla oli tosi veltto olo. En olisi oikein jaksanut lähteä edes hotellin sängystä liikkeelle, aamupalan syöminenkin oli vähän siinä ja tässä. Taisin vielä venkoilla ajokamppeiden pukemisessakin sen verran, että Helin piti jo vähän hoputtaakin. Niin sitä kuitenkin selvittiin kisapaikalle, saatiin pyörät kasaan ja numerolaput kiinni, joten ainakin ulkoisesti kaikki oli valmiina starttia varten.

Kyllähän se rähmä lähtee silmistä viimeistään, kun paukku kajahtaa. Heti startista tuntui siltä, että nyt on hyvä päivä, pääsin mukavasti kiinni aivan kärkiryhmään ja siinähän sitä mentiin jonkin matkaa. Sitten aivan yhtäkkiä 2,5 kilometrin kohdalla onnistuin nopeassa oikealle taittuvassa kurvissa liukastelemaan mutalätäkössä ja löysin itseni Salpauselän puuston seasta ja samalla hyvä ryhmä karkasi. Pikku kiroilun kanssa takaisin reitille ja ensimmäisen kerran kävi mielessä, että olivatkohan nuo Rocket Ronit jo pikkuisen uransa ehtoopuolella. Ei hätää, jalka toimi edelleen ja ajoin pikkuhiljaa porukkaa kiinni. Muutamalle alkutahdit olivat olleet liikaa, joten selkiä tuli vähitellen vastaan pieninä ryhminä. Yhden ryhmän kanssa ajettiinkin jonkin aikaa, kunnes joku yli-innokas yritti sisäkurvista ohi ja ajoi kengille. Specializedin BOA-kiristin antoi siinä kohdin periksi ja heti seuraavassa nousussa jouduin stoppaamaan jälleen ja fiksaamaan kengän takaisin kiinni jalkaan. Eipä helpolla lähtenyt päivä liikkeelle - vajaa kymppi takana ja kaksi stoppia.

Sittenhän sitä riittikin taas kiinniajettavia vähäksi aikaa ja homma eteni aivan mukavasti. Tiirismaan nousuissa meitä oli kolmen hengen porukka kasassa, millä tehtiin aivan mukavaa tahtia matkaa. Harmittavasti tämäkin ryhmä hajosi, kun lähdettiin toiselle kierrokselle, joten jälkimmäisen lenkin sai ajaa melko yksikseen. Minulla on paha tapa antaa vauhdin laskea, kun joudun taivaltamaan yksin ja niin kävi jälleen. Toinen noista ekan kierroksen lopun matkakumppaneista pääsi melko lähietäisyydelle ja vieläpä huonossa vaiheessa. Hän oli nimittäin ollut selkeästi nopeampi Tiirismaan laskupätkillä, kun alamäet eivät ole ikinä olleet minun vahvimpia puolia. Kun vielä hetkeä aiemmin sadekuuro oli kastellut radan huolella, niin laskeskelin olevani tässä kamppailussa aika heikoilla hetken päästä.

Vaan jotenkin sain tällä kertaa hyvän rytmin laskuihin, enkä päästänyt kaveria liian likelle. Kun taitoin jälkimmäiseltä polkupätkältä takaisin latupohjalle ja huomasin, että hän ei ollut sittenkään tullut kiinni, niin päätin, että enää ei tarvitse tullakaan. Viimeisen viitosen nousut olivat kyllä sellaista liukastelua ja taiteilua, että manasin moneen kertaan renkaani alimpaan hiilikellariin. Varsinkin, kun kotona olisi ollut uuden karheakin pari Rocket Roneja, mutta laiskuuksissani en vaan ollut vaihtanut sitä alle. 

Toistakymmentä minuuttia entisestä ennätysajastani pois ja 15. sija kelpasivat maalissa mainiosti, joten aivan hyvään vauhtiinhan sitä olen kuitenkin päässyt kevään juoksuhommista huolimatta. Kalustopuoleltakin jäi kolme asiaa tältä reissulta taskuun:

1. Pyörä on yhä aivan loistava! Niin nousuissa, kuin laskuissakin tuo Highball vaan toimii mahtavasti. 
2. Aiemmassa postauksessa vielä epäilemäni 34-hampainen eturatas riittänee näille jaloille. Jos sillä meni niin Tiirismaan, kuin Messilänkin nousut ajamalla ylös, niin ehkä se sitten on ihan hyvä. Sillä ainakin mennään tämä kausi loppuun. 
3. Jos kämpästä löytyy hyviäkin renkaita, niin melko turhaa lähteä leikkimään vanhoilla p**koilla, jos muuten valmistautuminen tehdään aivan viimeisen päälle.


Helillekin tämä oli melko tärkeä kisa, kun heikommin menneen talven jälkeen laitoimme aika paljon tavoitteita tähän elokuun alkuun. Vaikka torstaina vielä ajo oli kohtuu tukkoista Paksukumi Teamin XC-kisassa Ellinmaalla, niin hyvän palauttelun ja Samulin ihmetuolin ansiosta lauantaiaamuna olo oli melko hyvä. Tosin normaaliin tapaan yöunet jäivät kisan alla melko vaatimattomiksi, mutta siihenhän Heli on jo vuosien varrella tottunut. Kuuluu osana kisajännitykseen, että Nukkumatti etsii helpompia kohteita.

Heli oli kuitenkin heti aamusta ihan hyvällä tarmolla liikenteessä ja kaikki näytti todella lupaavalta päivän skabaan. Kisakin lähti heti paukusta hyvin käyntiin ja sopivia ryhmiä löytyi matkaseuraksi kohti Lahtea. Vähän ennen kierroksen puoltaväliä Helikin joutui ajamaan pätkän yksikseen, mutta se ei vaikuttanut vauhtiin yhtä radikaalisti, kuin minulla ja Heli sai ennen Tiirismaata taas porukkaa kiinni ja pääsi hyvään ryhmään mukaan. Samassa ryhmässä oli siinä vaiheessa myös Jäppisen Taija ja joku kolmaskin nainen, joten sijat 5-7 olivat siinä vaiheessa jaossa.

Valitettavasti Heli ei päässyt iskemään Tiirismaan teknisemmissä paikoissa, kun ensin nousussa edellämenijän virhe pakotti jalkautumaan ja edelle ehtineet taas vastaavasti alamäessä polttivat jarrua ja tukkivat polun. Ryhmä pysyi kasassa aina viimeisen huollon jälkeiseen mutaiseen nousuun asti, missä Taijalla valitettavasti ketju sylttäsi ja ryhmän kolmas nainen kirmasi karkuun. Olisihan se aina mukavampi, jos pyöräkisat ratkaistaisiin ajamalla, mutta joskus näinkin.

Loppumatka tuli aivan hyvällä jalalla vielä maaliin, mutta sijoitukset eivät enää muuttuneet, matkaa oli sen verran sekä eteen, että taaksepäin. Aivan kelpo ajo kaiken kaikkiaan ja Helikin oli maalissa erittäin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tästä on hyvä jatkaa syksyä ja krossikautta kohden!

tiistai 6. elokuuta 2013

10 kesää Ellinmaalla

Tämän viikon torstaina ajetaan yksi oululaisen maastopyöräilyn klassikoista, Ellinmaa XC. Minun laskujeni mukaan sitä on ajettu jo kymmenenä kesänä, joten aivan syystäkin sillä on oma paikkansa paikallisessa kisakalenterissa.

Ellinmaa on siitä erikoinen paikka, että sinne on merkattu Oulun kaupungin avustuksella maastopyörärata. Rata on lyhyt, karvan alle kaksi kilometriä, mutta sitäkin raskaampi. Se on vahvasti kahtiajakautunut kukkuloille ja metsään. Ellinmaa on vuosituhannen vaihteessa käytössä ollut maankaatopaikka, jonne maisemoinnin yhteydessä rakennettiin polku pelkästään maastopyöräilijöiden käyttöön. Kukkuloiden jyrkät rinteet takaavat teräviä laskuja ja nousuja, metsään sukeltaminen taas tuo esille kivet ja juuret muutamalla napakalla mutkalla varustettuna. Ellinmaan rata on kokonaisuutena erittäin hyvä XC-rata, se vaatii tehoja, osaamista ja vähän uskallustakin, jotta huippuaika on mahdollinen.

Jo ennen XC-rataakin Ellinmaa oli maastopyöräilijöiden käytössä, kun oululaiset vapaa-ajelun pioneerit Tuhooja-Timon johdolla rakensivat sinne erittäin komean dirtin spooreineen ja shore-laitureineen. Siellä tuli jo silloin käytyä ja ihasteltua jätkien ajotaitoa. Dirtillä pyörivät myös monet minua sittemmin ajamaan opettaneet vanhat sedät, joten nuorelle tytölle oli kyllä oppia tarjolla.

Jos vaan osaisin ajaa tästä pyörällä...
Tuumaustauko

Vaikka oma yli 10 vuoden takainen uskallus ei riittänytkään shore-laitureille asti, olivat jätkät kaivaneet rinteeseen myös hyviä spooreja ja polkuja, joilla vasta-alkaja saattoi harjoitella ajamaan ja kokea vauhdin hurmaa. Shore-laiturit valitettavasti saivat lähteä lopullisen kukkuloiden maisemoinnin tapahtuessa, mutta osa poluista jäi elämään. Näitä jäänteitä voi vielä löytää sekä XC-radan pohjalta, että kukkuloilta pajukon keskeltä, kunhan vain osaa etsiä.

Kymmenessä vuodessa on Ellinmaalla tapahtunut paljon. Alkuun kukkulat olivat paljaat, sitten siellä pääsivät valtaan horsmat, lupiinit ja pujo, nykyään koivu, paju, ruusut ja muut vahvakasvuiset kasvit ovat pusikoittaneet kukkulat liki kokonaan. Samalla maapohja on alkanut pikkuhiljaa kulumaan, vesisateet ottavat aina osansa polun pinnasta. Joka kesä onkin siis aina pientä fiksattavaa.

Heinäkuun alusta laskettuna olen ajanut Ellinmaan rataa jo reilusti yli 20 kertaa. Siellä on aivan mahtava paikka treenata kovaa ajamista maastossa, yhteen kierrokseen menee vähän reilu 6 minuuttia ja kolmen kierroksen rypistyksistä saa täydellisiä 20 minuutin vauhtikestävyysvetoja. Ellinmaalla ajo on aina sopivan hapokasta, juuri minun makuuni sopivaa.

Ylihuomenna Ellinmaalla ajetaan kisaa pidennetyllä radalla, ennen ensimmäistä polkunousua kurvataan kivituhkaiselle ulkoilureitille ja käydään huiputtamassa kaksi kukkulaa ennen kuin palataan takaisin alkuperäiselle reitille. Tämä muutos tuo reitille ohituspaikkoja ja mahdollisuuden juoda, polulla siihen kun ei juuri paikkaa ole. Samalla se tuo radalle pituutta noin puoli kilometriä lisää ja nousuakin varsin mukavasti.

Mutta niitä shore-laitureita on vähän ikävä, samoin vanhoja hienoja spooreja. Kaivetaanko lapiot esiin varastoista ja lähdetään rakentamaan?

sunnuntai 4. elokuuta 2013

1 x 10

Sen jälkeen, kun ensimmäiset kuvat Sramin uudesta XX1 -osasarjasta ilmestyivät internetin ihmemaailmaan, alkoi kuhina myös kotimaisella keskustelupalstalla yhden eturattaan systeemeistä. Ideahan on sinänsä ihanteellinen, koko ajan edessä sama ratas käytössä ja takapakassa riittävästi välityksiä, joilla ajaa. Kevyttä, kestävää ja simppelin näköistä.

Itse luovuin triplasta maastokäytössä jo jokusia vuosia sitten ja yhden eturattaan hyviin puoliin tutustuin aikanaan Kona Jake The Snakessa, missä minulla oli 42-hampainen eturatas, TA:n "rockring" ja Deda Dog Fang sisäpuolinen ketjunohjuri. Tämä oli aikanaan pakon sanelema ratkaisu, kun alkuperäinen Shimano 105 vaihdekahva antoi periksi, enkä viitsinyt enää paljon ajettuun runkoon hankkia uusia osia, kun uusikin krossari kuumotteli jo kovasti siinä vaiheessa. Mutta sellainen mukavan varma fiilis tuosta systeemistä jäi, että myöhemminkin mietin yhtä eturatasta cyclocross-pyörään ihan tosissaan.

Kun viime talven aikaan mietin tulevaa maastopyörää, niin päätin, että kaikki uudenlaiset ratkaisut ovat mahdollisia, mitään perinnön mukanaan tuomaa riippakiveä ei hilata matkassa, ellei sille ole jotain järkevää perustetta. Samalla kypsyi myös idea siitä, että tähän versioon tulisi vain yksi eturatas. Ensin tuumin kokonaista XX1 -osasarjaa, mutta varsinkin pakan hinta on vielä uutuuttaan niin suolainen, että päädyin budjettisyistä vain kymmeneen takarattaaseen. Laajin pakka, mitä löytyi oli 11-36, joten se saisi sitten riittää. Mitään irrallisia extraratas-viritelmiä en ala takapakkaan laittamaan, ne ovat aina kuitenkin vähän laastaria.

Koska tähänkin asti olen selvinnyt kaikilla kotimaisilla kisaradoilla 29-piikkisellä eturattaalla ja 34-hampaisella takarattaalla, laskin, että 36-hampaisen takarattaan kanssa pitäisi olla 31-piikkinen eturatas, jotta pääsisin samoihin välityksiin. Koska sellaista ei ollut tarjolla ja kotoa löytyi jo valmiiksi Middleburnin Uno-rattaita 32-piikkisinä, päädyin laittamaan sellaisen ensimmäiseen kokeiluversioon. Takapakaksi Sram XG-1080 11-36, takavaihtajaksi Sram X.0 Type 2 medium häkillä ja vaihdevivuksi Sramin 10-pykäläinen grippari.

Ensimmäinen versio valmiina

Heti alusta tuntui, että näinhän vaihteiston olisi aina pitänyt toimia. Kakkostyypin Sram pitää ketjun koko ajan kireällä, joten patikossakaan ei kuulu minkäänlaisia helinöitä ja kilinöitä. Kymppigrippari on ehkä aavistuksen hengettömämmän oloinen tuntumaltaan, kuin aiempi yhdeksänpykäläinen versio, mutta silti vaihteet vaihtuvat moitteettomasti. Jotenkin kokonaisuudessa oli sellainen tuntuma, että singlespeedin ja vaihdepyörän parhaat ominaisuudet on viimeinkin saatu samaan pakettiin.

Ketjun onnistuin tiputtamaan kahdesti Middleburnin eturattaalta. Molemmat pudotukset tulivat sellaisessa paikassa, missä oli samaan aikaan patikkoa ja poljin pikkuisen taaksepäin saadakseni kammet parempaan asentoon. Kertakin on liikaa ja kun Middleburnilta ei saa XX1-tyylistä eturatasta, alkoi kampien vaihto välkkymään horisontissa. Samallahan Q-factorikin kapenisi vielä muutaman millin, mikä sekään ei kovin paljoa harmittaisi.

Uusien kampien speksaamisessa ykkössijalla olivat luonnollisesti Sramin XX1-kammet, kun niiden hinnatkin näyttävät asettuneen varsin inhimilliselle tasolle. Ainut probleema oli siinä, että niitä ei tehdä kuin 175 milliä pitkinä ja olin jo pitkään ajanut 180-millisillä kammilla ja tykännyt niistä kovasti. Kuitenkin pitkillä kammilla vaivasi jo valmiiksi polkimien kolina maastoon ja muutenkin ehkä aika voisi taas olla kypsä pienelle vaihtelulle. Niinpä yön hiljaisina tunteina ruuvasin Helin Chameleonista 175-milliset Middleburnit irti ja asensin omaan Santa Cruziini.

Yhtäkkiä huomasin, että lyhemmät kammet eivät haitanneetkaan voimantuottoa ja samalla kertaa paikalleen asennettu kadenssianturi kertoi, että vähän jopa ennakko-oletuksieni vastaisesti pyöritin maastossakin kohtuullisen tiheästi. Testimäkenä toimiva Köykkyrin eturinnekin näytti nousevan melko samalla tavalla lyhyelläkin kammella, joskin siinä tuntui se, että kammen ala-asennossa sain takareittä käytettyä vääntämiseen aavistuksen paremmin. Samalla jäin pohtimaan sitä, oliko talven juoksuharjoittelu lisännyt jollain tapaa tietoisuuttani takareiden olemassaolosta ylipäätään, mutta se onkin sitten jo toisen tekstin aihe kokonaan.

Ajoin noilla Helin kammilla vielä Seinäjoen maratonin, Vaasassakin vähän matkaa XC:tä ja Köykkyrissä XC-Eliminatorin ja yhä vain lyhyempi kampi tuntui jotenkin passelilta. Eli 175 milliä riittää, eturatas pitäisi saada ja budjettikin sietäisi vielä XX1-kampien hankinnan - "add to basket" sanoisi lontoolainen. Vielä piti päättää eturattaan koko. 32-hampainen oli ajanut asiansa melko hyvin, mutta vähän isompikin se saisi olla. Pikkuriskillä 34-hampainen ratas ostoskoriin ja homma oli niiltä osin valmis. Samalla ostin Truvativin perus GXP-keskiön ja aloin asentamaan.

Santa Cruzista poistettiin Middleburn RS7 + 32-hampainen UNO-ratas (516 g), kammenpultit (28 g) ja Race Face Taperlock Ti 107-millisellä akselilla (162 g). Tilalle Sram XX1 -kammet 34-piikkisellä rattaalla (GXP, 175mm / Q156, 568 g) ja Truvativ Team GXP -keskiö ilman muovista suojaputkea (100 g), koska Santa Cruzissa keskiö on joka tapauksessa oman alumiiniputken sisällä. Eli kevennystäkin tuli vielä samalla huikeat 38 g!

Toinen versio XX1 -kammilla asennustelineessä

No, ellei kevennystäkään tullut tuon enempää, niin muuttuiko sitten jokin? Ensikokemuksien valossa kyllä. Ensinnäkin XX1-kampisetti on kapeampi ja ennen kaikkea äärettömän jäykän tuntuinen. Jos Santa Cruz on ollut koko tuntumaltaan erittäin herkän oloinen vastaamaan poljinvoimaan, niin kyllä se tuntuma parani noilla kammilla vielä aivan uudelle asteelle. Toisekseen ketjun liike on vieläkin hiljaisemman oloinen, jos vaan mahdollista. Enää tuon äänettömämmäksi ei mahda vaihteellisen maastopyörän toimintaa saada. Ja kolmas seikka on se, ettei ainakaan vielä toistaiseksi ketju ole ollut lähelläkään tippua, tosin tämän asian todentamiseen on vielä aivan liian vähän kilometrejä takana. Samoin, kun tässä vaiheessa ei vielä uskalla ottaa tarkemmin kantaa eturattaan koon natsaamiseen, mutta siitäkin varmaan kertyy tietoa enemmän, kun tunteja ja kisoja ehtii saamaan alle.

Lisää tarinaa voimansiirron testipenkkinä toimivasta Santa Cruzista ja siihen johtaneesta geometriaspekulaatiosta löytyy vanhemmista teksteistä.