Finlandia!

Finlandia MTB on yksi suomalaisen maastopyöräilyn kulmakivistä ja aivan oikeutetusti! TWD:n porukalla todella on homma hanskassa ja Finlandia on varmasti yksi parhaiten järjestetyistä maastopyöräkilpailuista Suomessa. Ratahan ei ole teknisesti vaativin mahdollinen, mutta hyvin tuollakin saadaan porukka järjestykseen ja jonkinlaista taitoa varmasti vaatii tuonkin reitin läpiajaminen ilman ainuttakaan jalkakosketusta. Vielä, kun radalla on reilu 500 nousumetriä / kierros, niin aivan riittävän vaativasta kilpailusta on joka tapauksessa puhe.

Minullehan kyllä passaa aina, kun ajetaan kovaa ja kiivetään reilusti, Helille se ei taas vastaavasti ole aivan optimikoostumus, mutta kyllä me molemmat Finlandiasta silti pidämme ja sillä on vakiopaikka kisakalentereissamme. Tänä vuonna asiassa oli vähän vielä lisälatausta, sillä kesäkuussa juostun maratonin jälkeen olin laittanut tämän seuraavaksi tavoitteeksi, missä pyörän pitäisi sitten jo oikeasti alkaa kulkemaan. 

Yritimme tehdä kaikki mahdollisimman hyvin jo etukäteen. Viikolla tankkasimme sopivasti energiaa ja ajoimme kisapaikalle perjantaina iltapäivästä. Matkalla autossa kului vielä jokunen litra Juissin kisamehuja ja pari pussia karkkia, joten illalla vielä perinteinen kisapizza naamaan ja hyvillä mielin nukkumaan. Lahden keskustasta löytyi aivan mahtava italialaishenkinen ravintola Mamma Maria, missä oli todella maukkaat ja vieläpä riittävän isot pizzat, suosittelemme lämpimästi!

Helin kisapizza

Kisa-aamuna minulla oli tosi veltto olo. En olisi oikein jaksanut lähteä edes hotellin sängystä liikkeelle, aamupalan syöminenkin oli vähän siinä ja tässä. Taisin vielä venkoilla ajokamppeiden pukemisessakin sen verran, että Helin piti jo vähän hoputtaakin. Niin sitä kuitenkin selvittiin kisapaikalle, saatiin pyörät kasaan ja numerolaput kiinni, joten ainakin ulkoisesti kaikki oli valmiina starttia varten.

Kyllähän se rähmä lähtee silmistä viimeistään, kun paukku kajahtaa. Heti startista tuntui siltä, että nyt on hyvä päivä, pääsin mukavasti kiinni aivan kärkiryhmään ja siinähän sitä mentiin jonkin matkaa. Sitten aivan yhtäkkiä 2,5 kilometrin kohdalla onnistuin nopeassa oikealle taittuvassa kurvissa liukastelemaan mutalätäkössä ja löysin itseni Salpauselän puuston seasta ja samalla hyvä ryhmä karkasi. Pikku kiroilun kanssa takaisin reitille ja ensimmäisen kerran kävi mielessä, että olivatkohan nuo Rocket Ronit jo pikkuisen uransa ehtoopuolella. Ei hätää, jalka toimi edelleen ja ajoin pikkuhiljaa porukkaa kiinni. Muutamalle alkutahdit olivat olleet liikaa, joten selkiä tuli vähitellen vastaan pieninä ryhminä. Yhden ryhmän kanssa ajettiinkin jonkin aikaa, kunnes joku yli-innokas yritti sisäkurvista ohi ja ajoi kengille. Specializedin BOA-kiristin antoi siinä kohdin periksi ja heti seuraavassa nousussa jouduin stoppaamaan jälleen ja fiksaamaan kengän takaisin kiinni jalkaan. Eipä helpolla lähtenyt päivä liikkeelle - vajaa kymppi takana ja kaksi stoppia.

Sittenhän sitä riittikin taas kiinniajettavia vähäksi aikaa ja homma eteni aivan mukavasti. Tiirismaan nousuissa meitä oli kolmen hengen porukka kasassa, millä tehtiin aivan mukavaa tahtia matkaa. Harmittavasti tämäkin ryhmä hajosi, kun lähdettiin toiselle kierrokselle, joten jälkimmäisen lenkin sai ajaa melko yksikseen. Minulla on paha tapa antaa vauhdin laskea, kun joudun taivaltamaan yksin ja niin kävi jälleen. Toinen noista ekan kierroksen lopun matkakumppaneista pääsi melko lähietäisyydelle ja vieläpä huonossa vaiheessa. Hän oli nimittäin ollut selkeästi nopeampi Tiirismaan laskupätkillä, kun alamäet eivät ole ikinä olleet minun vahvimpia puolia. Kun vielä hetkeä aiemmin sadekuuro oli kastellut radan huolella, niin laskeskelin olevani tässä kamppailussa aika heikoilla hetken päästä.

Vaan jotenkin sain tällä kertaa hyvän rytmin laskuihin, enkä päästänyt kaveria liian likelle. Kun taitoin jälkimmäiseltä polkupätkältä takaisin latupohjalle ja huomasin, että hän ei ollut sittenkään tullut kiinni, niin päätin, että enää ei tarvitse tullakaan. Viimeisen viitosen nousut olivat kyllä sellaista liukastelua ja taiteilua, että manasin moneen kertaan renkaani alimpaan hiilikellariin. Varsinkin, kun kotona olisi ollut uuden karheakin pari Rocket Roneja, mutta laiskuuksissani en vaan ollut vaihtanut sitä alle. 

Toistakymmentä minuuttia entisestä ennätysajastani pois ja 15. sija kelpasivat maalissa mainiosti, joten aivan hyvään vauhtiinhan sitä olen kuitenkin päässyt kevään juoksuhommista huolimatta. Kalustopuoleltakin jäi kolme asiaa tältä reissulta taskuun:

1. Pyörä on yhä aivan loistava! Niin nousuissa, kuin laskuissakin tuo Highball vaan toimii mahtavasti. 

2. Aiemmassa postauksessa vielä epäilemäni 34-hampainen eturatas riittänee näille jaloille. Jos sillä meni niin Tiirismaan, kuin Messilänkin nousut ajamalla ylös, niin ehkä se sitten on ihan hyvä. Sillä ainakin mennään tämä kausi loppuun. 

3. Jos kämpästä löytyy hyviäkin renkaita, niin melko turhaa lähteä leikkimään vanhoilla p**koilla, jos muuten valmistautuminen tehdään aivan viimeisen päälle.

Helillekin tämä oli melko tärkeä kisa, kun heikommin menneen talven jälkeen laitoimme aika paljon tavoitteita tähän elokuun alkuun. Vaikka torstaina vielä ajo oli kohtuu tukkoista Paksukumi Teamin XC-kisassa Ellinmaalla, niin hyvän palauttelun ja Samulin ihmetuolin ansiosta lauantaiaamuna olo oli melko hyvä. Tosin normaaliin tapaan yöunet jäivät kisan alla melko vaatimattomiksi, mutta siihenhän Heli on jo vuosien varrella tottunut. Kuuluu osana kisajännitykseen, että Nukkumatti etsii helpompia kohteita.

Heli oli kuitenkin heti aamusta ihan hyvällä tarmolla liikenteessä ja kaikki näytti todella lupaavalta päivän skabaan. Kisakin lähti heti paukusta hyvin käyntiin ja sopivia ryhmiä löytyi matkaseuraksi kohti Lahtea. Vähän ennen kierroksen puoltaväliä Helikin joutui ajamaan pätkän yksikseen, mutta se ei vaikuttanut vauhtiin yhtä radikaalisti, kuin minulla ja Heli sai ennen Tiirismaata taas porukkaa kiinni ja pääsi hyvään ryhmään mukaan. Samassa ryhmässä oli siinä vaiheessa myös Jäppisen Taija ja joku kolmaskin nainen, joten sijat 5-7 olivat siinä vaiheessa jaossa.

Valitettavasti Heli ei päässyt iskemään Tiirismaan teknisemmissä paikoissa, kun ensin nousussa edellämenijän virhe pakotti jalkautumaan ja edelle ehtineet taas vastaavasti alamäessä polttivat jarrua ja tukkivat polun. Ryhmä pysyi kasassa aina viimeisen huollon jälkeiseen mutaiseen nousuun asti, missä Taijalla valitettavasti ketju sylttäsi ja ryhmän kolmas nainen kirmasi karkuun. Olisihan se aina mukavampi, jos pyöräkisat ratkaistaisiin ajamalla, mutta joskus näinkin.

Loppumatka tuli aivan hyvällä jalalla vielä maaliin, mutta sijoitukset eivät enää muuttuneet, matkaa oli sen verran sekä eteen, että taaksepäin. Aivan kelpo ajo kaiken kaikkiaan ja Helikin oli maalissa erittäin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tästä on hyvä jatkaa syksyä ja krossikautta kohden!