maanantai 29. heinäkuuta 2013

Se on jatsii!

Kesäloma on nyt sitten oikeasti takanapäin. Lomalla tuli tehtyä kaikenlaista, mutta jotenkin tänä kesänä ei saanut sitä parhainta lomavaihdetta päälle. Kaikenlaista tuli tehtyä ja jätettyä tekemättä, mutta kyllähän se henkinen käsijarru oli päällä ensimmäiset kaksi viikkoa.

No, ainahan loman voi kuitenkin lopettaa rytinällä, että on edes jotain mistä toipua töissä istuessa. Koko ajan intensiivisemmäksi muuttunut kesän treenijakso vihdoin poksautti auki sen kuuluisan ketsuppipullon korkin ja vauhtia alkoi löytymään. Pari viikkoa sitten Joupiskan maratonilla sain tästä pientä esimakua, kun voitin naisten kisan - harvoin on noin vaivattomalta tuntunut ajaminen maastossa.

Seuraavana päivänä vaivattomuus muuttuikin sitten vaivaisuudeksi, kun Vaasan XCO-kisassa Joupiskan jumittama selkä muutti ajamisen lähinnä kömpimiseksi. Kun Vaasan rata on sitä parasta XC:tä, eli teknisesti vaativa ja fyysisesti raskas, niin aika paljon herkempää ajamista olisi tarvittu. No, hieronnalla, jumpalla ja levolla tuo selkäjumi aina hellittää. Pitäisi vain yrittää uskoa, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei vieläkään pysty ajamaan kilpaa, vaikka kuinka mieli tekisi.

Mutta kun tuosta selkäjumista ja Syöte MTB:n järjestelyistä päästiin eroon, niin viimeinen viikko oli taas varsin mallikasta menoa. Perjantaina olikin sitten hyvä hetki lähteä Raahen Rantajatseille. Aivan täysin jazzin perässä me emme sinne kuitenkaan lähteneet, vetonaulana kun oli illan viimeinen esiintyjä: Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana. Illan ensimmäisenä Kekko Fornarelli Trio esitti varsin sulavaa ja miellyttävää jazzia ja toisena taas Mopo yhdisti jazzia 70-luvun punkkiin. Varsinkin Mopo sai meidän kummankin nauramaan ja ihmettelemään, että kuinka montaa soitinta kolme taitavaa muusikkoa voikaan yhtäaikaa soittaa. Tähän päälle sitten RTBB & JS roudasi lavalle 20-henkisen poppoonsa ja räjäytti raahelaisen pimenevän kesäillan uusiin atmosfääreihin.


Lisää kuvia keikalta.

Ääni käheänä, kädet hellänä taputtamisesta ja nimmarit pääsylippuihin kirjailtuina olikin sitten hyvä istahtaa autoon yhden aikaa aamuyöllä ja suunnata nokka kohti kotia ja omaa tyynyä. Kimmolla lauantaiaamu koitti varsin aikaisin, kun hän lähti kahdeksan maissa kaverin kyydillä Alvajärvelle maantiekisaa ajamaan. Minä jäin kotiin pötköttämään ja latailemaan akkuja siivouspäivään ja viikon viimeiseen kovaan treeniin.

Lauantaina iltapäivän puolella Kimmo sitten soitti ja kertoi kisan jääneen kesken puolivälissä, poskiontelotulehdukseksi äitynyt flunssa vaivasi edelleen liikaa. Samalla Kimmo tsemppasi minua hyvään treeniin, yleensä kun teemme kovat mäki- ja XC-kisatreenit yhdessä. Tsempistä olikin hyötyä ja sain lauantai-iltana tehtyä kesän tähän mennessä kovimman treenin Ellinmaan XC-radalla, vaikka jouduinkin heti alussa renkaan vaihtopuuhiin ja kokeilin pukkihyppelyä alamäessä.

Sunnuntaiaamuna viimeisen lomapäivän kunniaksi suuntasimme sitten auton nokan kohti Syötettä, sovittuna kun oli porukkalenkki Tanelin ja Köpin kanssa alkuiltapäivästä. Ennen lenkkiä ehdin käydä etsimässä mustikoita Pärjänjoen varren kankailta, mutta saalista ei tullut paria desiä enempää. Kävely tuntui kuitenkin hyvältä verryttelyltä lauantain treenin jälkeen, mutta siitä huolimatta ensimmäinen tunti Syötteen poluilla oli melkoista tuskaa jumissa olevilla lihaksilla. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin parani ja ajelimme vajaan 50km lenkin reiluun kolmeen tuntiin, välillä mustikoita polun varresta syöden.

Viikonloppu kruunasi loman todella hyvin ja nyt voi ottaa pari päivää kevyemmin kaikessa rauhassa. Vielä on muutama kova treeni jäljellä ennen Finlandiaa, joka on tällä hetkellä se seuraava tavoite. Sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa syyskuun kisoihin ja krossikauteen valmistautuminen, uusia CX-kuvioita on jo hetken aikaa pyöritelty keittiön pöydän ääressä sekä kalustopuolelle, että Oulun CX-skenen suhteen. Elokuun puolivälissä niistä sitten lisää...

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Loppukauden ensimmäinen päivä

Kesäloma alkaa olemaan takanapäin, naamassa jyllää joku tulehdus ja alkukesä on mennyt kaikkea muuta tehdessä, paitsi kilpaurheilijalle tyypillistä pyöräilyä harrastaessa. Mutta, jos joinain vuosina on ollut loppukesästä motivaation puutetta ja kyllästymistä kisatouhuihin, niin siitä ei liene tänä kesänä pelkoa, tai sitten loppuun palamisen kynnys on laskenut jo todella alhaalle.

Kisainnosta kertonee jotain se, että menin ilmottautumaan jopa Alvajärven ympäriajoon päästäkseni johonkin harrastamaan numerolappu-ulkoilua. Yleensähän minun ja maantieyhteislähtökisan yhdistäminen on jokseenkin yhtä luontevaa, kuin matolääkkeen syöttäminen vastahakoiselle kotikissalle. Mutta kaikelle on annettava mahdollisuus, ehkä tänä vuonna pääjoukon kyttäily ja loppukiriasetelmien petaaminen ei alakaan heti, kun matkaa maaliin on enää 115 km?

Mutta, vaikka alkukausi onkin ollut erilainen, ei se tarkoita, ettäkö se olisi ollut yhtään sen tylsempi, kuin muutkaan kesät. Paljon on ollut erilaisia kohokohtiakin, joten laitetaanpa tähän väliin top 5, ettei totuus pääse unohtumaan:

1. Tukholman maraton: Ehdottomasti se tämän kesän kovin juttu, piste. Tätä on himoittu ja haluttu pitkään ja nyt se on vyöllä.

2. Santa Cruz Highball: Kuten yksi kovan luokan oululainen ajomies totesi "onhan se hyvä, jos noilla harrastevuosilla viimeinkin saa oikeankokoisen pyörän". Ei mitään lisättävää tähän kommenttiin, olo on kuin olisi oppinut uudelleen ajamaan maastopyörää.

3. Syöte MTB. Vaikka se onkin aina melko raastava kokemus olla lippusiiman väärällä puolella, niin tänäkin vuonna saatiin taas Krossikommuunin porukalla aikaan aivan kelpo häppeninki. Paljon ajajia, hyvä meininki, kovia kuskeja ja tiukkaa vääntöä.

4. Joupiska XCM Marathon: Harvoin jää kansallisen maastokisakauden aloitus näin myöhäiseksi, mutta parempi niinkin, kuin aivan keskeneräisessä kunnossa väkisin toukokuun alussa. Kisatuntuma oli koko ajan hallussa, tehoja ei luonnollisestikaan löytynyt aivan niin, kuin olisin halunnut, mutta ainakin osittain johtuen kohdasta 2, teknisesti ajo meni loistavasti - tuloksena ihan ok sijoitus (20.) ja hyvä mieli. Hyvää mieltä kasvatti rajusti myös Helin komia voitto naisten sarjassa!

5. Tervaetapit: Kesän toinen kova juttu tuolla lippusiiman väärällä puolella. Ammattimainen meininki hyvällä porukalla, paljon tosi kovia kuskeja ikäluokkien laidasta laitaan ja aivan viimeisiin hyvitysekunteihin asti tiukat skabat Oulun parhailla paikoilla.

Seuraavaksi lääkitsen tämän taudin kuuseen, käyn vetämässä hyvät maantieskabat Alvajärvellä, sitten pari viikkoa tiukkaa treeniä ja seuraavan kerran katsotaan Finlandiassa, mihin loppukausi lähtee viemään!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Entä, jos sunnuntaiaamuna sataa?

Heräsin sunnuntaiaamuna aivan käsittämättömään kaatosateeseen, katsoin ikkunasta ja totesin tilanteen. Takapihalle oli muodostunut uima-altaan kokoinen lätäkkö ja nestettä tuli taivaalta alas kohtuuttomalla tahdilla. Mitäs hemmettiä, kohinan takia ei oikein enää saanut untakaan, joten ylöshän sitä piti jäädä konkoilemaan.

Vaikka aika tarkasti noudatankin tiettyä suunnitelmallisuutta harjoittelussani, niin tämä oli jo liikaa. Ohjelmassa luki kyllä, että pitkä maantielenkki, välillä rennon reipasta revittelyä, vaan antaapi olla. Kananmunat paistinpannulle, kahvi tippumaan ja tuumin hommaa uudelleen. Pitäisikö muka olla niin kova jätkä, että tunkisi itsensä tuonne veden keskelle vain sen takia, että se lukee jääkaapin ovessa?

Samalla uhrasin hetken mittaisen ajatuksen niille urheille, ketkä olivat puoli tuntia sitten raahanneet itsensä Haapalehdon Shellille nollakasilenkille. Vielä käsittämättömämpää, kun siinä takana ei ole edes mitään kilpailullisia tavoitteita. Jotenkin ymmärtää vielä silloin, kun tähdätään oikeasti huipulle, että säät eivät saa vaikuttaa mielialaan, mutta voisiko joku ajaa oikeasti huvikseen kaatosateessa? Samalla maantielenkki alkoi tuntumaan entistä vastenmielisemmältä ajatukselta ja tuumin kääntää päiväohjelman ylösalaisin. Otan aamun rauhassa ja kiristän tahtia iltaa kohden.

Kun kymmeneltä viimein olin saanut aamupalan viimeisteltyä, alkoi sadekin näyttämään jo taukoamisen merkkejä. Olin sopinut hakevani käytettyjä pyöränosia Maikkulasta aamupäivästä, joten samalla vaivallahan voisi vaikka poiketa kaupungilla. Sanoista tekoihin ja hyppäsin Helin kanssa autoon ja hakemaan pärtsejä. Matkalla isolle kirkolle alkoi jopa aurinkokin paistelemaan pilvien raosta, päivä oli tuskin puolessa, kaupat alkoivat pikkuhiljaa vasta aukeamaan, joten aikaakin oli. Katukahvilasta pitkä viineri ja kuppi kahvia, tarjoilijatyttö kuivasi tuolit pihalta, joten kyllähän siinä kelpasi istuskella ja ihmetellä rauhallista sunnuntaiaamua.

Pieni kierros torilla ja vähän ihmettelyä muutamassa kaupassa, kotiin lounaalle ja hyvin ansaitut päivätirsat. Tällä välin asvaltti oli ehtinyt jo kuivumaan ja aurinkokin paisteli. Vanha viisaus siitä, että aikainen mato joutuu linnun suuhun, näytti taaskin pitävän paikkansa. Tosin maantie ei vieläkään sytyttänyt, joten maastopyörä varastosta ja lähiseudun parhaille baanoille. Rauhallisemmallakin startilla ehti vielä helposti rymistelemään Kempeleen, Pikkaralan ja Maikkulan seuduilla kolmisen tuntia, kesäillat ovat ehkä parasta aikaa harrastamiseen.

Pyöräily+Triathlon -lehden 3/2013 pääkirjoituksessa oli lainaus Hannes Kolehmaisen päiväkirjamerkinnästä toukokuulta "ei mitään, kurkku kipeä ja oli huonot ilmat". Onko se treenin väliin jättäminen sittenkään niin huono ajatus, kun kuitenkin Kolehmainenkin pärjäsi kansainvälisestikin varsin kohtuullisesti? Joskus tuntuu, että Suomessa pusketaan aivan käsittämättömiin olosuhteisiin, kun niin vaan pitää tehdä. Pitääkö oikeasti?

Olemmeko sittenkin vain treenaamisen ihmemiehiä, ajamme kilometriä kasaan kilometrien takia, mutta tilipäivä ei koitakaan missään vaiheessa, mitään tulosta ei synny? Omakohtainen kokemukseni on, että sitä mukaa, kun kilometrimäärät ovat vuosi toisensa jälkeen tippuneet, vauhti on vain kasvanut. Ehkä kalusto on parantunut, tai sitten pienemmilläkin kilsoilla pärjää. Ei tietenkään fillarifoorumilla, eikä kilometrikisoissa, mutta numerolapun kanssa näyttäisi kulkevan vähintäänkin kohtuudella.

Viikon päästä viikonloppuna on edessä kauden ensimmäinen marakisa Seinäjoella ja heti seuraavana päivänä XC:tä Vaasassa. Siinähän sen näkee, että pitääkö tästedes lähteä puskemaan maantielle vesisateeseen ja vastatuuleen. Tänään en sitä tee kuitenkaan vielä, vaan tunnin mittainen mäkitreeni Köykkyrissä saa riittää ja sitten juhlistamaan yhdeksänvuotista yhteistä sukunimeä hyvän päivällisen ja viinipullon kanssa.