keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Entä, jos sunnuntaiaamuna sataa?

Heräsin sunnuntaiaamuna aivan käsittämättömään kaatosateeseen, katsoin ikkunasta ja totesin tilanteen. Takapihalle oli muodostunut uima-altaan kokoinen lätäkkö ja nestettä tuli taivaalta alas kohtuuttomalla tahdilla. Mitäs hemmettiä, kohinan takia ei oikein enää saanut untakaan, joten ylöshän sitä piti jäädä konkoilemaan.

Vaikka aika tarkasti noudatankin tiettyä suunnitelmallisuutta harjoittelussani, niin tämä oli jo liikaa. Ohjelmassa luki kyllä, että pitkä maantielenkki, välillä rennon reipasta revittelyä, vaan antaapi olla. Kananmunat paistinpannulle, kahvi tippumaan ja tuumin hommaa uudelleen. Pitäisikö muka olla niin kova jätkä, että tunkisi itsensä tuonne veden keskelle vain sen takia, että se lukee jääkaapin ovessa?

Samalla uhrasin hetken mittaisen ajatuksen niille urheille, ketkä olivat puoli tuntia sitten raahanneet itsensä Haapalehdon Shellille nollakasilenkille. Vielä käsittämättömämpää, kun siinä takana ei ole edes mitään kilpailullisia tavoitteita. Jotenkin ymmärtää vielä silloin, kun tähdätään oikeasti huipulle, että säät eivät saa vaikuttaa mielialaan, mutta voisiko joku ajaa oikeasti huvikseen kaatosateessa? Samalla maantielenkki alkoi tuntumaan entistä vastenmielisemmältä ajatukselta ja tuumin kääntää päiväohjelman ylösalaisin. Otan aamun rauhassa ja kiristän tahtia iltaa kohden.

Kun kymmeneltä viimein olin saanut aamupalan viimeisteltyä, alkoi sadekin näyttämään jo taukoamisen merkkejä. Olin sopinut hakevani käytettyjä pyöränosia Maikkulasta aamupäivästä, joten samalla vaivallahan voisi vaikka poiketa kaupungilla. Sanoista tekoihin ja hyppäsin Helin kanssa autoon ja hakemaan pärtsejä. Matkalla isolle kirkolle alkoi jopa aurinkokin paistelemaan pilvien raosta, päivä oli tuskin puolessa, kaupat alkoivat pikkuhiljaa vasta aukeamaan, joten aikaakin oli. Katukahvilasta pitkä viineri ja kuppi kahvia, tarjoilijatyttö kuivasi tuolit pihalta, joten kyllähän siinä kelpasi istuskella ja ihmetellä rauhallista sunnuntaiaamua.

Pieni kierros torilla ja vähän ihmettelyä muutamassa kaupassa, kotiin lounaalle ja hyvin ansaitut päivätirsat. Tällä välin asvaltti oli ehtinyt jo kuivumaan ja aurinkokin paisteli. Vanha viisaus siitä, että aikainen mato joutuu linnun suuhun, näytti taaskin pitävän paikkansa. Tosin maantie ei vieläkään sytyttänyt, joten maastopyörä varastosta ja lähiseudun parhaille baanoille. Rauhallisemmallakin startilla ehti vielä helposti rymistelemään Kempeleen, Pikkaralan ja Maikkulan seuduilla kolmisen tuntia, kesäillat ovat ehkä parasta aikaa harrastamiseen.

Pyöräily+Triathlon -lehden 3/2013 pääkirjoituksessa oli lainaus Hannes Kolehmaisen päiväkirjamerkinnästä toukokuulta "ei mitään, kurkku kipeä ja oli huonot ilmat". Onko se treenin väliin jättäminen sittenkään niin huono ajatus, kun kuitenkin Kolehmainenkin pärjäsi kansainvälisestikin varsin kohtuullisesti? Joskus tuntuu, että Suomessa pusketaan aivan käsittämättömiin olosuhteisiin, kun niin vaan pitää tehdä. Pitääkö oikeasti?

Olemmeko sittenkin vain treenaamisen ihmemiehiä, ajamme kilometriä kasaan kilometrien takia, mutta tilipäivä ei koitakaan missään vaiheessa, mitään tulosta ei synny? Omakohtainen kokemukseni on, että sitä mukaa, kun kilometrimäärät ovat vuosi toisensa jälkeen tippuneet, vauhti on vain kasvanut. Ehkä kalusto on parantunut, tai sitten pienemmilläkin kilsoilla pärjää. Ei tietenkään fillarifoorumilla, eikä kilometrikisoissa, mutta numerolapun kanssa näyttäisi kulkevan vähintäänkin kohtuudella.

Viikon päästä viikonloppuna on edessä kauden ensimmäinen marakisa Seinäjoella ja heti seuraavana päivänä XC:tä Vaasassa. Siinähän sen näkee, että pitääkö tästedes lähteä puskemaan maantielle vesisateeseen ja vastatuuleen. Tänään en sitä tee kuitenkaan vielä, vaan tunnin mittainen mäkitreeni Köykkyrissä saa riittää ja sitten juhlistamaan yhdeksänvuotista yhteistä sukunimeä hyvän päivällisen ja viinipullon kanssa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti