sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Joulun viimeiset siivut

Nyt on taas hiihdot hiihdelty ja kotimatka alkanut. Melko jyrkkä pudotus niin metreissä, kuin henkisestikin Ramsaun lumilta vetisen märälle ja synkälle Arlandan kentälle. Huomenna pitäisi vielä lähteä takaisin arkiseen työelämäänkin, mutta ehkä kuitenkin maanantaiaamuna saattaa olla erikoista leveämpi hymy kasvoilla, sen verran vieläkin Ramsaun aurinko lämmittää mieltä. Auringon paistetta tosiaankin saatiin, ehkä aavistuksen verran tarpeettomankin paljon, sillä viikon puolivälissä latutilanne alkoi näyttämään jo todella huolestuttavalta.

Mutta eihän sellaista kelitilannetta vielä ole keksittykään, etteikö sitä jotain tekemistä keksisi. Ellei kerran laduilla eteneminen ole kovin nautinnollista, niin sitten kaivetaan lenkkitossut kassista ja lähdetään metsään. Ramsau on myös maastojuoksijalle tai vaeltajalle aivan unelmamaastoa, sopivan kokoista mäkeä on joka suuntaan ja metsät todella kauniita. Vaikka olimme keskellä talvea liikenteessä, niin silti luonto oli vielä aivan vihreänä joka paikassa.

Sen lisäksi, että majapaikkamme takapihalta aukeaa paikallinen latuverkosto, niin talon kulmalta menee myös yksi paikallisista maastopyöräreiteistä. Lähdimme suunnistamaan sitä pitkin kohti Kulmbergin huippua ja alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä huipusta yli, laskeutua itäpuolelta alas ja jatkaa kylän läpi takaisin kohti majataloa. Olimme kuitenkin niin innoissamme reiteistä, että päästyämme mäeltä alas muutimme suunnitelmaa ja lähdimme aivan päinvastaiseen suuntaan kiertämään mäen etäläpuolelta ympäri kohti länttä ja Rittisbergiä.

Maastopyöräreittejä Ramsaussa

Aamulla majatalon emäntä oli vihjannut, että Rittisbergin ja Halserbergin välisestä laaksosta menee kävelyreitti Gasthaus Halseralmille, jonka erikoisuutena on erittäin maukas "Kaiserschmarren". Kyseessä on paikallinen herkku, joka on pilkottua pannukakkua, tomusokeria ja hilloa. Tuon kaltainen kuvaus saa helposti kävelemään vielä muutaman kilometrin ylimääräistä, joten kiipesimme Helin kanssa solaa ylös majatalolle. Emmekä todellakaan urheilleet turhaan! Herkku oli kyllä aivan maineensa arvoinen, sitä kelpasi mutustella parin tunnin patikoinnin päälle auringonpaisteen lämmittäessä. Hyvät ruokajuomat päälle ja johan taas jaksoi hölkkäillä takaisin kylille.

Retkieväs paikalliseen tapaan

Seuraavana aamuna toiveisiimme oli vastattu ja maassa oli muutama sentti uutta lunta. Paikalliset ahkeroivat kiitettävästi ja taas oli latuverkosto kunnossa. Aamulla arvoimme vähän aikaa, millekäs sitä sitten aletaan, kunnes Heli keksi, että perinteisen hiihtoa olisi kiva kokeilla. Itse emme edes omista perinteisen kamppeita, joten viimeiset kokemukset pertsasta ovat kummallakin jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Sanoista tekoihin, tennarit jalkaan ja alas kylään vuokraamaan suksia. Paikallinen Intersport tarjosi kauden uutuuksia testiin puoleksi päiväksi, joten tartuimme siihen ja kunhan olimme käyneet läpi hiihtohistoriamme, toiveemme ja tottumuksemme, saimme kumpikin alle parin Atomicin Skintecejä.

Skinteceissä pitoalue on toteutettu karkealla nukkaisella kankaalla - ikäänkuin retkihiihtäjien nousukarvat suksen pohjassa. Pitopohja on magneetilla kiinni, joten se on helposti vaihdettavissa erilaisiin keliolosuhteisiin tai muihin tarpeisiin sopivaksi. Erittäin yksinkertaisen oloinen vaihtoehto pitovoiteiden kanssa leikkimiselle. Ehkä osaava voitelija saa tehtyä vieläkin perinteisestä suksiparista nopeamman silloin, kun on kiire kelloa vastaan, mutta onhan tuo Skintec aika helpon tuntuinen ratkaisu.


Itsekin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti kaikenlaisiin pitopohjaviritelmiin, mutta Atomicit käänsivät kyllä ajatusta aika reilusti. Pitoa oli erittäin helposti tarjolla, mäet nousivat melko helposti aivan suoralla suksella, mutta silti suksi luisti vallan hienosti myös tasatyönnöllä. Ainoa virhe tuli sauvojen valinnassa, otimme alkuun vähän liian lyhyet sauvat matkaan, mutta ensimmäisen kierroksen jälkeen kävimme vaihtamassa pidemmät kepit ja sitten homma alkoi ihan oikeasti pelaamaan. Pari tuntia meni melko nopeasti hiihdellessä latuja sinne ja tänne ja onhan tuo perinteinen aikalailla erilaista liikuntaa vapaaseen verrattuna. Ainakin noin hyvin pitävällä suksella oli helppo hiihdellä matalilla sykkeillä ja nauttia retkeilemisestä.

Sen verran innostuimme tuosta perinteisellä tavalla retkeilemisestä, että päätimme vielä lähtöpäivän aamuna käydä vetäisemässä pikku siivut lisää. Jotta saisimme paremman kuvan pitopohjien maailmasta, otimme tällä kertaa Fischerin versiot alle. Valitettavasti tarjolla ei ollut aivan huippupareja kyseiseltä merkiltä, joten jouduimme tyytymään Cruiser-sarjan retkiversioihin. Eiväthän nekään huonot olleet hiihtää, mutta olivathan Atomicit kuitenkin kevyemmät ja herkemmän tuntuiset kaikin puolin. Toisaalta viikon viimeisenä päivänä ei ollut kovin kovaa kiirettä, joten Fischerit soveltuivat tutkimusmatkailuun uusilla reiteillä oikein mainiosti. Premium Crown -pitopohja toimi oikein mainiosti, tosin aivan Skintecin kaltaista tikkupitoa ei ollut missään kohdin saatavilla ja pitoaluetta piti polkea pikkuisen reilummin tonttiin nousuissa. Heliä ärsytti vielä lisäksi pitopohjan ääni luiston aikana, mikäli paino oli pikkuisenkin liikaa varpaalla. Kuuluihan siitä tietysti jonkinlainen rahina, mutta ei se nyt minusta aivan korvia halkaissut.

Kyllähän tuo perinteisen hiihto parin päivän testeillä oli aivan mukavaa vaihtelua. Vaihtelua se oli ilmeisesti myös kropalle, sillä lantionseudulla tuntuu olevan aivan uusia lihaksia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut minkäänlaisia merkkejä. Ehkä sitä pitää vielä jossain vaiheessa harkita kaluston täydentämistä kotonakin, mutta sen verran reissussa opittiin, että perinteisen suksia pitäisi kyllä päästä testailemaan melko paljon lisää, että löytyisi se itselle justiin passeli pari.

Tuo "pikku lenkki" tosin venähti hieman ja kunhan kävimme nopeasti pesulla ja saimme vielä lounastakin, niin oli jo melko hoppu viimeiselle mahdolliselle bussille, millä ehtisi Schladmingin asemalle ajoissa. Kun vielä tuokin bussi oli liki 15 minuuttia aikataulustaan jäljessä, oltiin jo vähän jännän äärellä, noinko sitä pitää vielä viettää yksi päivä lisää alueella. Ei hätiä, Zurichista asti tullut Eurocity-junakin oli onneksi myöhässä, joten rakoa jäi jopa ihan useita minuutteja ehtiä junaan. Toisaalta, tämä taas tarkoitti sitä, että seuraava junan vaihto Leobenissa, mihin oli varattu noin viisi minuuttia, menisi taas kohtuu tiukaksi. Onneksi ymmärsimme sen verran saksankielisestä kuulutuksesta, että seuraava juna odottaisi matkustajia asemalla, joten pikkuisen saatoimme jo höllätä hartialukkoa siinä vaiheessa.

Viimeinen etappi Leobenista Wieniin menikin sitten jo ihan rutiinilla. Tosin arjesta poikkeava ratkaisu oli kyseisen junan ravintolavaunu. Paikallinen menu oli pikkuisen erilainen sekä tarjonnaltaan, että hintapolitiikaltaan VR:ään verrattuna, mutta kun tuo kaikki vielä tarjoiltiin valkoisten pöytäliinojen kanssa pöytään, niin kyllähän siinä kelpasi matkustella. Jotenkin se puolilämmin lappari muovituopista ei enää sytytä ideana - josko on ikinä hirveästi sitä tehnytkään.

Nyt, kun reissu on noin 95% takana, niin muutama juttu tulee päälimmäisenä mieleen. Oikeastaan lopulta oli jopa hyvä, että omat sukset jäivät reissusta pois. Paikalliset vuokraamot ovat täynnä aivan uusia ja varmasti riittävän hyviä pareja harrastelijalle. Varsinkin, kun ne ovat vielä paikallisiin oloihin hiottuja ja voideltuja, niin aika fakiiri pitää olla, jos kotoa vie paremmat kapulat mukanaan. Ja lisäksi, kun liikkeet kilvan tarjoavat erilaisia pareja testattavaksi, niin onhan se kiva hiihdellä joskus muillakin, kuin omilla suksilla.

Toinen asia, mikä yllätti, oli kyllä tuo paikallinen keli. Aurinko lämmittää melko reippaasti, eikä laaksoissa vastassa ole tyrnäväläistyylistä tuulta lainkaan, joten ohuemmille hiihtoasuille oli käyttöä. Mukana olleet paksummat pakkaskelin kamppeet saivat olla melko rauhassa, varsinkin kun jäätikköhiihdot jäivät ylhäällä vallinneen kelin takia kokonaan väliin. Myös hyvät aurinkolasit hiihtoon olivat aivan kullan arvoiset, pakko kehua hieman Oakleyn polarisoituja linssejä, noissa oloissa sen tajuaa, mihin ne on tarkoitettu. Keli kannattaa ottaa myös sillä tavalla huomioon, että varaa mukaan myös jotain muuta harrastevälinettä, ellei aivan joka päivä pääsekään laduille. Normaalistihan tuolla alueella on jo joulun aikaan puolen metriä lunta, joka kestää auringon paistetta aivan eri lailla, mutta tänä vuonna ohuempi kerros oli jo melko kovilla ajoittain.

Joka tapauksessa hieno reissu! Ladut ovat aivan eri luokkaa, kuin missään kotimaisessa kohteessa, ruoka on hyvää, ihmiset mukavia ja muutenkin meininki on todella ensiluokkaista!

Toivotamme kaikille lukijoille oikein rattoisaa ja liikunnallista vuotta 2014!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Weihnachten im Ramsau

Gruß Gott! Nyt olemme olleet Ramsaussa muutaman päivän joulua viettämässä, eikä olosuhteissa ole ollut valittamista. Ladut lähtevät suoraan takapihalta, ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja aurinkokin paistaa yhdeksän tuntia päivässä. Eteläterassilla onkin varsin miellyttävää ottaa aurinkoa paitahihasillaan ja katsella ohi hiihtäviä ihmisiä oman lenkkinsä päätteeksi.


Itävallassa joulu on samalla tavalla perhejuhla, kuin Suomessakin. Kylän raitti alkoi aattoiltana ajoissa hiljenemään ja auringon laskiessa viiden maissa kirkonkellot kutsuivat ihmisiä joulumessuun. Majatalon perhekin järjesti omat joulujuhlansa aattoiltana, jonne jokainen sai tuoda omat joululahjansa kauniisti koristellun kuusen alle. Illalla kuusen kynttilät sytytettiin, perheen tytär luki jouluevankeliumin, suomalaisillekin tuttu "Jouluyö, juhlayö" soi ja ja ihmiset toivottivat toisilleen hyvää joulua iloisissa merkeissä. Itävallassa joululahjat tuo Chriskindl, joten perinteistä joulupukkia ei nähty.

Tosin, joulupukin kaukainen sukulainen on myös Itävallassa, Sankt Nikolaus, jonka juhlaa vietetään 6.12. Sankt Nikolaus tuo kilteille lapsille edellisenä yönä lahjoja ja hänen kumppaninsa petomainen Krampus taas vastaavasti vie erityisen tuhmat lapset mukanansa. Kannattaa siis vastaisuudessakin pysytellä kilttinä, ellei halua Krampusta ovensa taakse.


Joulupäivänä suunnittelimme alunperin lähtevämme Dachsteinin jäätikölle hiihtämään, mutta keliennusteet näyttivät pilvistä ja erittäin tuulista keliä ylös. Dachsteinin nettisivuilta kannattaakin aina ennen lähtöä tarkistaa jäätikön keli, laaksossa voi olla varsin mukavaa ja leppoisaa, mutta ylhäällä riehua lumimyrsky.

Joten päätimme käydä aamulenkillä laaksossa ja lähteä iltapäivällä ainoastaan kävelemään jäätikölle. Dachsteinin jäätikköhissin ala-asemalle pääsee kätevästi bussilla - busseja kulkee noin kerran tunnissa ja matka kestää puoli tuntia. Ramsaun Wintercardilla ja viikon latulipulla saa kulkea Ramsaun ja Scladmingin välillä kulkevilla busseilla 1 eurolla, joten välillä busseissa on ruuhkaakin. Samaan bussiin meidän kanssa tuli perhe, joilla oli mukanaan pari kelkkaa. Varsin houkutteleva vaihtoehto sekin paluumatkaksi, hissin ala-asema kun on 1700 metrissä ja metsän siimeksessä laskeutui laaksoon useampiakin kävely- ja laskettelurinteitä.

Siellä se yläasema siintää

Hissimatka Dachsteiniin on varsin kunnioitusta herättävä kokemus. Korkeussuunnassa hissi nousee liki 1000 metriä ja jyrkimmillään 80% nousukulmalla. Menomatkalla meinasikin olla rystyset valkoisena tämmöisellä tasamaa-asukilla, joka oli ensimmäistä kertaa yli 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Samaan aikaan kun ala-asemalla varoitettiin yli 22m/s tuulesta ylhäällä ja kaikki jäätikön laskettelurinteet ja -hissit olivat suljettuja, niin kyllähän se pukkasi syke nousemaan pelkästä jännityksestä.

Sky Walk, 250m pudotus suoraan jalkojen alla

Glacier Gap
Kimmo, maailmanvalloittaja

Ylhäällä olikin todella kova tuuli, joka heilutti aitoja, tuiskutti kasvoille kovia jääkiteitä ja sai riippusillallakin olon varsin huteraksi. Välillä tuntui, ettei eteenpäin pääse millään. Näkymät olivat kuitenkin mahtavia, varsinkin jäätikön yli Ylä-Itävallan suuntaan. Ladut ja rinteet olivat priimakunnossa, odottaen vain parempaa keliä ja käyttäjiä. Onneksi pahimmasta myräkästä pääsi turvaan Ice Palaceen, jonka käytävät ja jääpatsaat olivat varsin vaikuttavia.

6 metriä jäätä pään päällä, todella rentouttavaa

Hoher Dachstein

Jäätikköravintolassa nautitun lounaan jälkeen oli jo aika suunnata alas Ramsaun kylään. Iltapäivän aikana keli oli lämminnyt laaksossa sen verran paljon, että paikka paikoin ladut alkoivat kulumaan puhki lumen vähyyden takia. Vaikka aurinkoisista päivistä onkin ollut ihanaa nauttia, tuleville päiville pitää alkaa keksimään uusia aktiviteetteja, ellei lunta ala pikkuhiljaa satamaan...

maanantai 23. joulukuuta 2013

Wienin maistelua

Tänä vuonna päätimme jättää kotoisan joulun väliin ja pakkasimme laukut ja suuntasimme Itävaltaan. Olemme olleet tuolla reissulla tähän mennessä reilut kaksi päivää, jotka vietimme Wienissä ja tänään iltapäivästä saavuimme Ramsauhun, missä on tarkoitus viettää hiihdellen loput joululomasta.

Ainahan näillä reissuilla ei kaikki mene niin kuin suunnitellaan. Onnistuimme nappaamaan Ebookersin valikosta aikanaan sellaisen kombinaation, missä oli eri yhtiöiden lentoja Oulun ja Wienin välille. Ensin SAS:lla Oulusta Tukholmaan ja siitä eteenpäin Austrian Airlinesilla. Vaikka molemmat kuuluvatkin samaan Star Alliance -ryhmään, niin silti kuulemma samalla varauksella ei ylimääräinen matkatavara - eli tässä tapauksessa sukset - kulkeneet koko matkaa. Eli suksille olisi pitänyt varata paikat kahdelta eri yhtiöltä ja maksaakin vielä erikseen ylimääräiset maksut kahdesti per suunta. Isot kiitokset kuitenkin Kustille ja Markolle neuvoista ja avuista suksien kuskaamiseen, mutta tällä kertaa oli pakko jättää omat välineet kotio ja luottaa vuokrakamppeisiin. Onneksi nopeiden ennakkotiedusteluiden perusteella näytti siltä, että Ramsausta saisi helposti kohtuullisen hyvälaatuisia kapuloita alle, joten emme antaneet sen haitata lähtöfiiliksiä.


Oulunsalossa siirryimmekin sitten jonnekin muinaiselle vuosikymmenelle, kun ahtauduimme Saabin potkurikoneeseen ensimmäiselle etapille. Tai siis ennemminkin minä ahtauduin ja Heli käveli sisään jokseenkin suorana. Jalkatilojen määrää ei tarvitse edes arvailla, mutta onneksi lento ei ollut puoltatoista tuntia pidempi. Jälkimmäinen yhteys olikin sitten aivan eri planeetalta. Itävaltalaiset tarjosivat aivan tuliterän sisustuksen, erittäin siistin koneen ja muutenkin ehkä yhden parhaista lentokokemuksista pitkään aikaan.

Itävalta antoi muutenkin loistavan kuvan itsestään heti alusta lähtien. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, puhuvat mielellään hyvää englantia ja joukkoliikennekin on erittäin täsmällistä ja helposti käytettävää jopa näin maaseudun asukkaalle. Kaiken kukkuraksi varaamamme Hotelli Capri oli tuollaiseksi laitakaupungin perushotelliksi aivan loistava. Ensi kommellusten jälkeen loma alkoi siis oikein hyvissä merkeissä.

Lähdimme varman päälle perussetillä liikenteeseen: Kamat hotelliin, nopea suihku ja kylille. Ostimme kahden vuorokauden Vienna Ticketin, millä sai matkustaa julkisilla ympäri kaupunkia niin paljon, kuin halusi ja lähdimme kohti Rathausia, missä on Wienin suurin ja kuuluisin joulutorialue. Olihan se meininkiä, sakkia oli kuin Salpausselän kisoissa, hehkuviiniä runsaasti tarjolla ja muutenkin ihmiset osasivat näyttää, että joulu on ennen kaikkea iloinen juhla.


Seuraavana aamuna olikin sitten enemmän perusturismia ohjelmassa. Tukevan aamupalan jälkeen lähdimme Espanjalaiselle Ratsastuskoululle katsomaan, mihin kaikkeen osaavat ratsastajat ja taitavat Lipizzanhevoset pystyvät. Show oli aivan uskomaton, sitä katsellessa on helppo uskoa, että sekä ihmisillä, että hevosilla on takana yli kymmenen vuoden yhteinen harjoittelu.


Jatkoimme kulttuuri- ja joulutoriaiheista kierrostamme vielä Schönbrunnin palatsille, joka on palvellut aikanaan keisarien asuntona ja kyllähän se siltä näyttikin. Kilometritolkulla tarkkaan hoidettua geometrista puutarhaa, muutaman kymmenen erilaista sivurakennusta ja paljon marmoripatsaita. Hommat on hoidettu ennen vanhaan aika tinkimättömällä tyylillä!


Illan päälle etsimme vielä ravintolaa, missä olisi tarjolla jotain perinteistä itävaltalaista ruokaa. Tripadvisoria konsultoimalla löytyi Salm Bräu -niminen paikka kaupungin länsilaidalta. Paikka toimii yhä panimona, joten hyviä oluita oli tarjolla ja ruokalistakin näytti ainakin lihansyöjälle erittäin sopivalta. Paikka ei pettänyt lainkaan odotuksia - päinvastoin! Spare ribs -annos kahdelle oli aivan valtaisa annos lankulla tarjoiltuna. Siihen päälle muutama hyvä mallasjuoma ja itävaltalaiseen tapaan makea jälkiruoka ja isot kupit kahvia. Loistava iltapala seuraavan päivän junamatkaan valmistautuessa.

Tästä alkaa loman seuraava vaihe - viisi päivää ulkoilua ja joulun viettoa Ramsaussa. Oikein hyvää joulunaikaa kaikille!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Suksi, suksi...

Noniin, taas ollaan siinä vaiheessa kautta, kun pyöräily ei Oulun seudulla tarjoa mitään hekumaanista nautintoa, ellei sitten satu tykkäämään korvasta sisään vaakatasossa puskevasta räntäsateesta. Muutama huippupäivä toki on siinäkin lajissa sattunut vastaan, kuten esimerkiksi perjantaina ja tänään, kun kaikki polut olivat jäisen kovia ja vain kutsuivat kaahaamaan. Juokseminenkaan ei tänä syksynä ole erikoisemmin hipittänyt, ehkä se maratonin läpäiseminen tyhjensi pajatson sen verran hyvin, että enää ei ole suurempaa poltetta (tai mitään järkevää syytä) lähteä tossujen päälle.

Hiihtohommat sen sijaan ovat tänä syksynä maistuneet erityisen hyvälle. Yksi iso syy saattaa tosin olla syyskuussa Carilaiselta tullut pari Atomicin World Cup Hard Trackeja vapaalle hiihtotavalle. Ostoprosessi oli varsin yksinkertainen, soitin kyseiseen liikkeeseen ja kerroin, että tämän kokoinen kaveri etsii helposti hiihdettävää lenkkisuksea, millä olisi vakaata mennä vähän kovemmallakin baanalla. Tämä siksi, että Oulun alueella ladut tuppaavat olemaan melkoista ratapohjaa jo iltapäivästä, kun päivätyöläinen sinne asti ehtii. Pari kuukautta nuo sukset odottivat työhuoneen nurkassa ja minä purin kynsiä, että mihinköhän sitä tuli investoitua...

Marraskuun loppupuolella sitten oli jo pakko päästä kokeilemaan noita kalikoita ja suuntasimme Helin kanssa Vuokattiin putkeen ja säilölumiladulle testaamaan ostoksia. Ensimmäisen tunnin totuttelin vanhalla Salomonin parilla hiihdonomaisiin liikeratoihin ja jälkimmäiselle tunnille vaihdoin sitten uuden parin alle. Ja olihan siinä eroa! Voi jestas sitä ajamisen iloa jälleen kerran, kun lähti noilla Atomiceilla liikkeelle. Jotenkin tuntui, että se kaikki ylimääräinen huojuminen ja heiluminen suksen päällä loppui juuri siihen ja yhtäkkiä oli kaikki mahdollinen tila ja aika käytettävissä eteenpäin vievän voiman tuottamiseen.

Hymy oli leveä, kun suuntasimme päivän jälkeen takaisin kotia kohti, hankinta oli varsin onnistunut ja tästä olisi hyvä jatkaa kohti talven latuharrasteita. Pari viikkoa oli vähän rauhallisempaa hiihtohommien suhteen, kävin ainoastaan kiipeilemässä Köykkyrissä NUTS:n pikkujouluriehan, mistä tulikin varsin mallikas maratonhiihtosimulaatio. Melko tarkkaan kolme tuntia kiipeilemistä ylös alas, melko kovilla sykkeillä sauvojen kanssa osoitti, että nykyiselläkin lihaskestävyydellä voisi jo kuvitella myös hiihtävänsä vastaavan ajan melko reippaasti, kunhan vain saan vähän tunteja alle ja tekniikkaa paremmaksi.

Itsenäisyyspäiväviikonloppuna suuntasimme sitten ystävien kanssa Ylläkselle hiihtämään. Tähän aikaan vuodesta se on varmasti Suomen parhaita paikkoja harrastaa, ladut ovat jo alkutalvesta loistokunnossa ja niitä riittää. Vaikka lauantaina erittäin kylmäksi muuttunut keli vähän katkaisikin ohjelmaa, niin silti kasaan kertyi mukavat 7 tuntia ja liki 70 kilometriä hiihtoa.

Samalla pääsin testailemaan mökistä löytyneitä muidenkin valmistajien suksia ja hiihtotuntumassa ei löytynyt mielestäni noiden Atomicien vertaista paria. Ehkä pakkaskelin luistossa tuo minun pari vielä hävisi muutamalle muulle kokeillulle parille, mutta toisaalta niissä on vielä tehdashionta pohjassa, eikä voitelukaan vielä ollut mikään kovin kummoinen. Joka tapauksessa pohjoisenkin laduilta jäi todella positiivinen kuva sekä Hard Trackeista, että ukosta niiden päällä.

Oulussa en ole vielä suksien päälle sitten ehtinytkään, kuin kertaalleen Sankivaarassa, mutta täällä pitänee vielä jonkin aikaa hiihtää noilla vanhemmilla pareilla, sen verta vaatimaton on vielä lumitilanne paikallisilla laduilla. Joka tapauksessa jo tässä vaiheessa vuotta on muutamaa sataa metriä vaille sata kilometriä alla, mikä on aivan huikea tilanne viime vuoden tilastoihin verrattuna. Suunnitelmat alkavatkin kääntymään siihen suuntaan, että ensi keväänä voisi hyvinkin käydä testaamassa ainakin Napapiirin Hiihdon, ehkä Vuokatti Hiihdon, sekä sitten näitä paikallisia pienempiä häppeninkejä. Josko sen elämänsä ensimmäisen hiihtosatasenkin saisi rikottua, saapa nähdä...

Siihen asti hauskoja hiihtohetkiä kaikille!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Run to the Hills!

Kimmo uhosi marraskuun alussa vetävänsä tuhannen nousumetrin treenit sekä pyörällä, että jalan. Marraskuun alussa en ollut vielä siinä kunnossa, että olisin voinut lähteä kaivokseen mukaan, mutta nyt kun muutama ehjä treeniviikko on jo takana ja kunto mukavasti nousussa, niin aloin viikolla tuumimaan, että pieni hulluttelu tekee aina välillä hyvää.

Etukäteen arvelin, että minulla ei olisi aivan tuhanteen nousumetriin asti potkua kiivetä, mutta ajattelin kuitenkin hoitaa valmistautumisen siten, että pääsisin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Elämä on pieniä valintoja täynnä, joten perjantai-iltaiset Firman pikkujoulutkin menivät melko maltillisella kaavalla. Pari siideriä, paljon kivennäisvettä ja kokista, sekä tietenkin tankkauskebabit ennen aikaista nukkumaan menoa. Aamulla olikin intoa kuin pienessä pitäjässä lähteä tamppaamaan mäkeä ylös.

Into kasvoi vielä entisestään, kun saavuimme lumisateessa Köykkyriin. NUTSin porukka oli rakentanut viimeisen päälle kisakeskuksen Köykkyrin mäen juurelle. Oli mainoskaarta, paljua, telttasaunaa, ulkotulia, makkaranpaistajia ja poppi raikasi! Nopeasti nastatossut jalkaan, sauvat käteen, eväät huoltoalueelle, numerolappu reiteen ja tyttö rinteeseen. Heti ekasta noususta lähtien tuntui siltä, että olen löytänyt samanlaisella kieroutuneella huumorintajulla varustettuja ihmisiä, jotka osaavat nauttia pienistä tyhmistä asioista.

Myös jalka tuntui yllättävän hyvältä. Menin rinteen aina sauvojen kanssa kävellen ylös ja hölkkäsin kevyesti alas - kierrokseen meni keskimäärin aikaa noin 4,5 minuuttia. Varsinkin alussa piti muutama lasku ottaa kävellen, kun pumppu kiersi hivenen turhan innokkaasti. Sykkeet oli hyvä välillä saada alas ennen uutta nousua.

34 nousua kolmeen tuntiin
Pidin lyhyen huoltotauon aina kahdeksan kierroksen välein ja kun ensimmäisen puolentoista tunnin aikana olin jo päässyt ensimmäiset 16 kierrosta, niin tuumin, että eiköhän sitä toinen mokoma vielä onnistu. Ja hyvinhän se meni, lopulta 34 kierrosta, 16,4 kilometriä ja 935 nousumetriä oli kasassa. Tässä vaiheessa Kimmolla oli kasassa jo 42 kierrosta, 19,7 kilometriä ja 1130 nousumetriä. Tavoite oli siis kasassa, joten hirvipiparit huoltopisteeltä mukaan ja kotia kohti.

Kiitokset NUTSin porukalle aivan mahtavasti järjestetystä tapahtumasta! Onnittelut voittajille ja iso hatunnosto kaikille, jotka olivat tulleet paikalle mäkeä kiipeämään!