maanantai 30. syyskuuta 2013

Testissä: Cannondale SuperX Disc Force

Kuulun niihin krossifanaatikkoihin, jotka ovat sitä mieltä, että levyjarrut kuuluvat maastopyöriin ja cyclocrossia ajetaan cantilevereilla. Vaan kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin testiin levyjarruilla varustettua 2014-vuosimallin Cannondale SuperX Disc Forcea, oli aika pistää asenteet puntariin - ovatko ne levyjarrut sittenkään niin paha rikos cyclocrossia kohtaan.

Cannondale on aina osannut tehdä vetävän näköisiä pyöriä ja Sram Forceilla ja Avidin BB7 Black Ultimate-jarruilla varustettu SuperX ei ollut poikkeus. Kokonaisuutena pyörä oli varsin valmiin oloinen paketti, 48cm kokoiselle pyörälle punnittiin painoa 8,7kg ilman polkimia, joten pienellä viilauksella ja kevyemmillä kisakiekoilla tuosta saa alle 8 kilon kisakrossarin. Korkealaippaiset ensiasennuskiekot eivät perinteisesti ole sieltä kalliimmasta päästä, mutta vaikuttivat varsin kelpo käyttökiekoilta työhuoneessa pyöritellessä.

Joten enempiä ihmettelemättä oli aika siirtyä itse testiin ja krossarin kanssa pihalle. Oma satula ja polkimet paikalleen, ajovaatteet päälle ja pihalle. Vaikka viime talvena testatessani Cannondale SuperX Carbon Rivalia arvostelin hieman sen epävakautta, niin tässä tämänkertaisessa Cannondalessa ei ollut häivääkään vastaavasta. Heti pyörän päälle hypättyäni huomasin, että SuperX:n levyjarruversio on todella vakaa, sillä pystyi heti ajamaan vaikka ilman käsiä ja kääntymään pienessä tilassa ympäri. Geometriataulukot eivät tähän osanneet kertoa syytä, joten jokin muu lienee muuttunut parempaan suuntaan.


Joka tapauksessa, pyörä tuntui tällä kertaa kotoisalta heti ensi metreistä lähtien. Se kiihtyi todella helposti, oli selkeä ohjattava ja todella sivuttaisjäykkä. Polulla Cannondale etenee vakaasti ja runko suodattaa sopivasti suurimpia röykkyjä ja juuria. Rungon litteäksi muotoiltu vaakaputki takasi myös sen, että pyörä oli myös helppo heittää olalle juoksupätkiä varten. Odotukset siis nousivat ja aloin oikeasti miettimään, että fillari sopisi hyvin ajopaidan väriin.


No, pysähtyykö se?

Aikani kirmailtuani ylämäkeen pyörällä ja pyörä olalla oli vuoro etsiä ne jyrkimmät rinteet ja testata jarrujen toiminta. Vannejarruilla voi tulla vastaan se, että pyörän runko antaa kovissa jarrutuksissa vähän periksi, jolloin jarrutusteho ei ole paras mahdollinen. Samoin likaiset ja märät vanteen jarrupinnat aiheuttamat omat ongelmansa, vaikka jarrupalat olisivatkin kunnolliset ja säädöissään. Jyrkät alamäet aiheuttavatkin usein lieviä sydämentykytyksiä, kun aina ei tiedä kuinka hyvin pyörä pysyy lapasessa.


Mutta Cannondalen levyjarruilla näitä asioita ei tarvinut murehtia. Pyörän sai pysäytettyä jyrkässäkin alamäessä ja vauhtia oli helppo rajoittaa kovavauhtisella kivituhkabaanallakin. Tässä pyörässä on selkeästi samaa, mitä haen maastopyöriltänikin: niin hyvät jarrut, että voi ajaa loppuun asti täysiä. 

Cannondale SuperX Disc Force on mielestäni erinomainen peli sekä intohimoisempaan cyclocrossin harrastamiseen, että ympärivuotiseen lenkkeilyyn. Levyjarrut takaavat sen, että haarukoissa on tilaa hivenen paksummillekin renkaille. Jos minulla ei olisi nykyistä Konan Major Jakea, voisin hyvinkin hankkia tämän pyörän itselleni käyttö- ja kisakrossariksi. Ja, jos tämä esittelyvideo todellakin pitää paikkansa tämän vuoden cyclocrossin SM-radasta, niin näin maastokelpoiselle levyjarrukrossarille olisi hyvinkin käyttöä!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hikiset Siivut Kalevassa!

Hikisten Siivujen toiminta ylitti jo uutiskynnyksen Oulussa. Tämänpäiväisessä (22.9.2013) Kalevassa oli komea puolen sivun juttu meistä.



Juttu & Kuva: Lauri Hirvonen

lauantai 21. syyskuuta 2013

Parasta testaamassa?

Specializedin "Test the best" -kiertue rantautui tänä viikonloppuna tänne Pohjanlahden perukkaankin ja tottahan sitä pitää käydä silloin testaamassa, mitä yhdellä maailman johtavalla maastopyörien valmistajalla on tarjota. Itselläni on ollut jo pitkään jotenkin nihkeä suhtautuminen Spessun pyöriin, minulle se on pyörämerkkinä vähän niinkuin autoista VAG-farmarit - jokainen insinööri hommaa sellaisen, kun rahaa on ja se on kuulemma hyvä. S-Works on sitten se audiversio tosi sporttisille, kun Visassa on oikeasti pitoa. No, vakavasti ottaen ihan ok pyöriä varmasti ja hyvinhän kyseinen firma on niitä onnistunut työntämään voittavien kuskien alle, joten täytyyhän se käydä itsekin kokeilemassa, mistä on kyse.

Onhan minulla itselläkin ollut Specialized, kun palataan ajassa tarpeeksi taaksepäin, eli tuonne 2000-luvun alkupäähän. Stumpjumper FSR oli ensimmäinen täysjoustoni ja varsin mukava laite olikin. Vähän kuitenkin sellainen hajuton ja mauton, joten se sai lähteä kiertoon. Pyöräily on ennen kaikkea tunnelaji, joten kalusto myös sen mukaan.

Loppupäivä töissä ei tuntunut kuluvan millään ja lopulta karkasin jo hieman etuajassa kohti Virpiniemeä. Paikalle päästyäni yllätyin näkemästäni, esittelypiste oli tehty melkoisen viimeisen päälle. Holtiton määrä erilaisia huippuvarusteltuja pyöriä roikkui korjaamoteltoissa orressa, keskellä aluetta oli pöytä katettuna eväillä ja kahvitarjoilulla ja mekaanikot odottivat jo valmiina pääsevänsä säätämään pyöriä kohdilleen testaajia varten.

Specialized Venge Pro Race Force


Ensimmäisenä valitsin testiin Specializedin maantiekaluston huippumallin Vengen. Force 22:illa ja Rovalin kuitukiekoilla vaaka näytti 7,41 kiloa ilman polkimia, joten odotukset olivat melko korkealla. Tähän väliin todettakoon, että ohuesti jäi harmittamaan, että Tarmaceista ei ollut riittävän suuria malleja tarjolla, sillä niistä punnittiin alle kuuden ja puolen kilon lukemia ilman polkimia. Olisihan se joskus kiva kokeilla tuollaista "laittoman" kevyttä fillaria.

Specialized Venge Pro Race Force

Ensi silmäyksellä Venge vaikutti melko matalalta ja sen myös mittanauha vahvisti. Vaikka runko olikin kokomerkinnältään 61cm, niin silti keskiöstä satulatolpan klamppiin oli vain 58cm. Samoin etupää oli erittäin matala, joten pitkäjalkaiselle ihmiselle runko oli melko kehnon mallinen. Vengen emäputken seutu on vielä muotoiltu siten, että ulkonäkösyistä siihen ei vain voi laittaa mitään kahden sentin spacer-pinkkaa, joten ajoasento jää melko matalaksi.

Venge oli vakuuttavan tuntuinen heti ensi polkaisuista lähtien. Runko on todella jäykkä ja se vastaa sopivan hätäisesti kaasuun. Suoralla tiellä laite kulkee, kuin juna ja se oli todella vakaan oloinen ajettava. Tiukoissa, nopeissa käännöksissä Venge ei ehkä ollut aivan parhaimmillaan, sitä joutui kaarteeseen ajamaan melko aggressiivisesti verrattuna esimerkiksi omaan maantiepyörääni. Mäkeähän tuolla olisi myös mieluusti testannut, mutta Virpiniemen seuduilla ei ole juurikaan asvalttinousuja, joten jouduin tyytymään muutamaan lyhyeen, napakkaan mäkeen ja niitähän Venge kiipesi, kuten tuon painoiselta maantiepyörältä voi odottaakin.

Forcen kahvojen uudesta muotoilusta pidin todella paljon, ne ovat vielä mukavamman tuntuisen kämmenille, kuin edelliset kymmenenpykäläisten kahvat ja vaihtaminen oli tietysti merkille ominaista - tarkkaa ja napakkaa.

Plussat: 
+ Todella jäykkä ja vakaa runko
+ Sram Force 22:t

Miinukset: 
- Vähän epämääräinen ohjaustuntuma
- Melko matala raami 61-senttiseksi.

Missä ajaisin?
Kovavauhtinen kohtuullisen suoraviivainen maantiekisa. Esimerkiksi Alvajärven ympäriajoon tämä voisi olla aika makea laite.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29


Sitten olikin jo aika päästä itse asiaan ja maaston puolelle. Vengen jälkeen sopivaa vastapainoa tarjosi Stumpjumperin S-Works -malli. 130mm joustoa kummassakin päässä ja karvan alle 12 kiloa massaa ilman polkimia lupailivat jonkin verran jyhkympää kyytiä. En edes muista, koska olisi viimeksi ajanut noin painavalla maastopyörällä, joten suhtauduin asiaan hieman epäillen.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29

Yllätys oli, että Stumpjumper olikin paljon herkemmän oloinen ajettava, mitä vaaka olisi antanut olettaa. Se kiipesi Virpiniemen harjujakin vallan siedettävästi ja neulaspolullakin sillä oli erittäin kiva kaahailla. Mutta varsinainen hauskuus alkoi vasta, kun ajoin likemmäs Runtelin harjua ja pääsin myllyttämään muutaman lyhyen laskupätkän. Sitähän tunsi hetkittäin, niinkuin osaisi muka ajaakin alamäkeä. Stumpjumper vaan söi niin hienosti kaikki patit maastosta ja rohkaisi vetämään vielä vähän kovempaa.

Osat olivat suurimmaksi osaksi jälleen kerran parasta, mitä pakasta löytyy, Kashimakuorrutettua Foxia molemmissa päissä, Sramin XX1:siä ja Rovalin kuitukiekkoja ei voi suuremmin moittia tuollaisessa käytössä. Sen sijaan jarrut olivat kiltistikin sanottuna vaatimattoman oloiset tämän tasoiseen pyörään. Formuloissa ei ollut minkäänlaista tuntumaa ja jarrutustehokin oli varsin onneton. Onneksi Stumpjumper ei paljoa alamäissä jarrun hiplaamista tarvinnut, joten noillakin selvisi hengissä.

Rungon suunnittelu oli jälleen Specializedille ominaista mäyräkoiramallia. XL-kokoisessakin rungossa satulaputki oli vain 52cm, mikä on onnettoman vähän pidempijalkaiselle kuskille. Esimerkiksi omassa Highballissani vastaava mitta on vähän reilu 57 cm. Kun keskiöstä satulan päälle pitäisi saada 86 cm etäisyyttä, niin tuo viisi senttiä on aika ratkaisevassa roolissa. Kyllähän se tuntuu kohtuuttomalta laittaa yli 400-millistä tolppaa kuiturunkoon ryskättäväksi, eikä se myöskään näytä kovin hyvältä.

Plussat: 
+ Erittäin hyvin toimivaa joustoa molemmissa päissä
+ Ajamisen hauskuus oli aivan omaa luokkaansa.

Miinukset: 
- No, onhan se ylipainoinen, jos olisi oikeasti kiire myös ylämäkeen.
- Todella matala XL-kokoiseksi rungoksi
- Formulan jarrut

Missä ajaisin?
Ottaisin Stumpjumperin mieluusti mille tahansa rauhallisen tahdin maastolenkille johonkin paikkaan, missä on paljon kivikkoista singletrackia ja mukavia laskuja. Esimerkiksi Syötteen reitit olisivat oikein mainoita Stumpjumperille.

Specialized Epic Marathon Carbon

Koeajorupeaman viimeinen fillari oli se ehkä minulle ominaisin laite, maratonkisoissa erittäin suosittu kuiturinkoinen 29" Epic. Jälleen kerran rungon mataluus aiheutti pikkuisen ongelmia, vaikka satulan nosti aivan rajoittimeen asti, se jäi 5 mm liian alas minun normaaliin satulan korkeuteen verrattuna. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan baanalle vain!

Specialized Epic Marathon Carbon

Kyllähän Specializedin Brain on hieno keksintö. Ensimmäisenä hyökkäsin Annalankankaalle päin lähtevän kevyenliikenteenväylän nousuun ja eihän Epic anna yhtään periksi kummastakaan päästä, vaikka kuinka runnoisi putkelta. Sitten jo heti seuraavalla polkupätkällä kummassakin päässä on 100 mm smuuttia joustoa käytössä. Eihän Epic aivan Stumpjumperin tapaan syö röykkyjä poluilta pois, mutta onhan se käsittämättömän nopean oloinen laite. Vähän ehkä Epiciäkin vaivasi lievä ylipaino-ongelma, mutta kaikkea ei tietenkään voi saada samaan pakettiin. Eikä 11,45 kilon massa ilman polkimia vielä mikään aivan holtiton ole, mutta onhan siinä kaksi kiloa ylimääräistä nykyiseen kisakamppeeseen (polkimineen) verrattuna.

Myös Epicillä kävin ajamassa Runtelinharjun kivikoita ja kyllähän se siellä mukavasti meni, ei siinä ollut suuremmin mitään valittamista, joskaan ei mitään aivan käsittämättömiä hurraahuutojakaan syntynyt. Ihan itse tätäkin piti polkea, mikäli halusi saada ajovauhtia aikaan. Vaikea sanoa, tykkäisikö kello tästä laitteesta jäykkäperäistä enemmän joillain pätkillä, mutta itselle jäi Epicistä vähän sellainen välimallin fiilis. Se oli nousuissa melkein yhtä hyvä, kuin hyvä jäykkäperäinen ja röykkyisillä poluilla melkein yhtä hyvä, kuin hyvä täysjousto.

Plussat: 
+ Brain on loistava keksintö
+ Eri puolille runkoa piilotetut työkalut. Kuusiokoloavaimille, ketjutyökalulle ja pikalinkille oli omat kolonsa jo valmiiksi rungossa.

Miinukset: 
- Tämäkin oli erittäin matala XL-kokoiseksi rungoksi
- Ei ehkä aivan niin smuuttia menoa, kuin olisin täysjoustolta odottanut.

Missä ajaisin?
Ehkä mikä tahansa kotimainen marareitti olisi Epicille ominaista maastoa. Olisi mukava päästä kokeilemaan esimerkiksi Seinäjoen radalle, kuinka paljon nopeammin kierros menisi, kuin jäykkäperäisellä.

Mitä sitten kokonaisuutena jäi kotiin tuotavaksi? Erittäin paljon kokemusta taas yhden pyörämerkin tuotteista, mutta pahoin pelkäämältäni rahankululta taisin kuitenkin välttyä. Mitään aivan välttämättömän tuntuista hankintaa ei tullut tällä reissulla vastaan. Jos saisi Stumpjumper FSR:n jouston toiminnan yhdistettyä riittävän korkeaan runkoon ja puristettua alle kymmeneen kiloon, niin silloin oltaisiin lähellä... 

maanantai 16. syyskuuta 2013

SM-kisat tuplana

Elokuussa Finlandian jälkeen fiilis oli korkealla ja treeni tuntui purevan hyvin. Vauhtiakin ajamiseen alkoi löytymään, joten oli hyvä hetki lähteä tekemään uutta lajivaltausta. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut karttatelineen kanssa kisan ajamisesta, joten päätin kuun lopussa laittaa ilmoittautumisen sisään SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna oli myös maastopyörämaratonin SM-kisat Tampereella, joten tupla-SM:t oli sitä myöten buukattu - ensin pyöräsuunnistusta lauantaina ja sunnuntaina maratonilla maastopyöräkauden viimeistely.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Elokuun viimeisellä viikolla sairastuin viattomalta tuntuvaan flunssaan, joka pahentui keuhkoputkentulehduksen kautta poskiontelotulehdukseksi kaikista varotoimista huolimatta. Nenäkannulle oli käyttöä, samoin allergia- ja astmalääkkeiden tuplaamiselle, mutta vasta toinen antibioottikuuri toi toivottua tulosta ja hengitys alkoi kulkemaan liki normaalisti. Taudin kanssa ährätessä menikin aikaa melkein kolme viikkoa ja viimeistä lääkekuuria hakiessa piti jo varmistaa, että mitä mieltä lääkäri on kisaviikonlopusta, vaikka antibioottikuuri on päällä. Lääkäri näytti varovaista vihreätä valoa, mikäli oireita ei ole enää pariin päivään ennen kisaa.

Yllytyshullullehan tuo oli sama kuin kisalupa, joten eikun kamoja pakkaamaan. Nykyään välineiden valinta on helppoa, kun joka lajiin löytyy sopiva pyörä ja autossakin on tilaa. Lauantain suunnistuskisaa varten otin matkaan jäykkäperäisen ja sunnuntain maratonille luonnollinen valinta oli täysjousto. Itsetehty karttateline sai vielä tämän kerran palvella, mutta toisikohan joulupukki minulle jo ihan oikean telineen? Omaa Emit-leimasintakaan minulla ei vielä ole, mutta järjestäjältä sai sellaisen vuokralle varsin kohtuulliseen kahden euron hintaan.


Vierumäen kisat olivat elämäni ensimmäiset suunnistuskisat, joten kisajärjestelyt ja muut systeemit olivat aivan uutta. Viikolla piti vielä konsultoida Jaakon Niinalta kisavinkkejä, etten aivan täysin olisi hukassa uusissa kuvioissa. Niinan vinkit olivat kullanarvoisia ja kisajärjestelyt todella toimivia, joten ensikertalainenkin osasi paikalle ja lähtöviivalle helposti. Oman jännityksensä kisaan toi se, että lähtöaikani oli jo neljäntenä. Ehdin juuri ja juuri seurata, mitä edellä menevät lähtijät tekevät ja sen jälkeen siirtyä tekemään saman heidän perässään: 4min kohdalla minut kutsuttiin lähtökarsinaan, 3min kohdalla nollasin emitin, kahden minuutin kohdalla pääsin tutustumaan mallikarttaan ja minuutin kohdalla sain ottaa kartan. Ja kuulemani mukaan olin sekunti ennen starttia jo polkimilla, valmiina polkaisemaan maasturin liikkeelle.





Kisa lähtikin varsin mukavasti liikkeelle, tavoittelin hyvää reipasta ajoa ja kartalla pysymistä kaiken aikaa. Reitinvalinnoissa minulla on aina ollut pientä maastokuski-ongelmaa, eli olen lähtenyt liian helposti poluille, vaikka vieressä olisi nopeampi tie. Tätä yritin välttää tällä kertaa - paikoin liikaakin. Missään en suoranaisesti pummannut, mutta reitinvalinnoillani tein kisasta välillä melko mielenkiintoista. Kiertelin teitä pitkin silloin, kun olisi pitänyt mennä suorempaa polkua ja vastaavasti tungin polulle ja hyppyrimonttuun silloin, kun olisi pitänyt kiertää tien kautta. Mutta kaikesta huolimatta sijoitukseni oli 15. ja olin maalissa erittäin tyytyväinen suoritukseeni. Sykkeet pysyivät koko kisan ajan korkealla ja happi tuntui huilaavan normaalisti.



Sunnuntain XCM-kisaan valmistautuminen tuntuikin sitten jo melko rutiininomaiselta, pahin lataus ja jännitys oli purkautunut jo lauantaina. 84 kilometrin kisa mäkisessä maastossa ei ole varsinaisesti minun lempilajejani ja kun lauantain kisasta palautuminenkin oli vielä kesken, niin lähdin tavoittelemaan kolmannelle kierrokselle pääsyä ja tasaista suoritusta ilman suurempia notkahduksia. Mielestäni onnistuinkin siinä mainiosti.

28km reitti sisälsi hyvässä suhteessa mukavan letkeätä polkua, alamäkiä ja napakoita ylämäkiäkin. Sitä oli ilo ajaa varsinkin toisella kierroksella, kun ryhmän koko oli pienentynyt ensimmäisen kierroksen jälkeen 3-5 henkeen ja  tilaa ympärillä oli varsin mukavasti. Nousin toisella kierroksella jopa yhden sijankin, ollen lopputuloksissa lopulta viides. Tosin, toisen kierroksen viimeisellä kilometrillä miesten voittajan tullessa ohi olin samalla sekä helpottunut, että harmistunut. Tietenkin viimeiselle kierrokselle olisi ollut hienoa päästä, mutta viimeisissä mäissä jalat olivat jo sen verran kankeat, ettei juurikaan enempää annettavaa reitille olisi ollutkaan.

Nyt on sitten vuorossa palautumista kisaviikonlopusta ja krossarin virittämistä kisa- ja treenikuntoon. Ensimmäiset päivitykset on jo tehty ja vielä vähän lisää tulee tällä viikolla, joten viikonloppuna on uusia kuvia kalustosta tiedossa...

perjantai 6. syyskuuta 2013

Salsa: The next generation

Vähän reilu vuosi sitten, kesäkuussa 2012, ajoin Salsaan kymmenentuhatta kilometriä täyteen ja silloin ennakoin, että tuo tulisi olemaan vielä pitkään käyttökelpoinen kisakampe, jos vähän voimansiirtoa päivittäisi ja rakentaisi mahdollisesti kepeämmän kiekkosetin. No, kuten nykyaikaisessa työvoimapolitiikassa, tuokin linjanveto oli "voimassa toistaiseksi" ja kevään aikana tilalle tullut Santa Cruz Highball syrjäytti Salsan kilpailukaluston ykkösketjusta.

Vähän aikaa minulle itsellekin oli epäselvää, tulisinko enää tekemään mitään Salsalla tai sen rungolla ja kävin varovaisia kauppojakin siitä useammankin henkilön kanssa. Mutta, kun kuulin tarpeeksi usein, että brittein saarilta saa halpaa scandiumia siihen ja siihen hintaan, kiinasta kuitua vieläkin halvemmalla ja sieltä sun täältä vaikka mitä, niin tuumin, että tämähän kyllä passaa. Ihmiset saavat ostaa raaminsa maailmalta niihin hintoihin ja minä ajan Salsalla vielä vähän lisää. Seuraavaksi piti enää keksiä, että mitä ja millä kokoonpanolla.

Kun fillaritorilta löytyi sopiva jäykkä keula kohtuulliseen hintaan, alkoi homma hahmottua. Salsa saisi seuraavassa elämässään palvella twentyniner-commuter-flat-bar-gravel-grinder-tai-joku-muu-muotisana -pyöränä, eli kansankielellä täysjäykkänä maastopyöränä. Tarkoituksena oli saada se kasaan jo Kuusamon GG-ajoihin, mutta siellä edustin vielä Santa Cruzilla, kun muutama osa jäi lähtöpäivään menessä vielä pulttaamatta paikalleen.

Toisaalta lienee ihan hyvä asia, että en lähtenyt noin pitkään reissuun aivan vasta kootulla fillarilla, sillä vaikka sain tuon näennäisesti kasaan heti Kuusamon reissun jälkeen, meni ohjaamon säätöjä etsiessä vielä muutamiakin lenkkejä kasaamisen jälkeen. Onneksi paikallisilta pitkän linjan harrastajilta löytyi sopivia osia, millä sain kokeiltua ja testailtua oikeat säädöt kohdalleen ja nyt ajoasento tuntuu todella luontevalta käteen.

Vaikka olen jo useamman tuhat kilometriä ajanut cyclocross-pyörälläkin sitten vuoden 2004, kun ensimmäisen Kona Jake The Snaken hommasin, niin jotenkin käyrä tanko ei ole tuntunut kaikkein luontevimmalta kaikkiin paikkoihin. Suoratankoinen tuntuu kaupunkiliikenteessä huomattavasti krossaria kätevämmältä, enkä minä usko, että edes hirveän montaa tappiota tulee työmatkatemmossakaan painon tai rullaavuuden takia. Ja, kunhan normaali oululainen puolen vuoden talvijakso taas iskee päälle, niin veikkaanpa, että hyvät ominaisuudet senkun korostuvat.



Kahdenkymmenentuhannen kilometrin rajaa en ole vielä millään pyörällä rikkonut, saapa nähdä, mennäänkö tällä kokoonpanolla jo siihen rajapyykkiin.

Osat:

RunkoSalsa Mamasita (koko XL, vm. 2008)
KeulaeXotic Carbon Rigid MTB Fork
OhjainlaakeriHope Headset 1 1/8"
StemmiBBB 130mm
OhjaustankoBontrager Big Sweep 620mm
SatulatolppaThomson Elite 27.2 / 410mm
SatulaSpecialized Toupe 143
VaihdevivutSram X-0 gripshift
EtuvaihtajaShimano Ultegra
TakavaihtajaSram X-0
KammetMiddleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla)
KeskiöRace Face Taperlock 68/108mm
TakapakkaShimano XT M770 (11-34)
JarrutAvid BB7, 160mm levyillä
KiekotHope Pro II + DT Revolution + DT X470
Renkaat (etu/taka)Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" / Schwalbe Furious Fred 29x2.0"
PolkimetTime Atac Alium