Mäkiviikko 2/4 - Ötztal

Nyt on mäkiviikko jo kokonaisuudessaan takana ja sen verran oli ulkoilma-aktiviteettia tarjolla, että joko emme ehtineet koneen ääreen, tai sitten illalla energiat olivat jo niin finaalissa, että mitään järkevää tekstiä tuskin olisi saanut näppäimistön kautta siirtymään luettavaksi.

Vaikka sadekeli vähän vesittikin kauden avauskisaa Saksassa, niin vaatteethan kuivuvat ja ihmiset eivät ennenkään ole menneet pienestä kosteudesta miksikään. Siispä kalusto autoon ja etelää kohti - edessä oli parin tunnin siirtymä Ötztalin laaksoon. Jo matkalla oli helppo huomata, että profiili jyrkkeni ja maisemista tuli huomattavasti jylhemmät nopeaan tahtiin, mitä etelämmäs pääsimme.

Tervetuloa huvipuistoon!

Linnan jäänteet melko karulla paikalla

Ötztalin laakso on tehty turistille melko helposti lähestyttäväksi. Kun ajoimme pohjoispäästä laaksoon sisään, niin heti ensimmäisenä oikealla oli infopiste, missä erittäin ystävällinen täti tyrkytti sylin täyteen karttoja ja mehän otimme kaiken mahdollisen materiaalin mukaan tutustuttavaksi. Heti ensi silmäyksellä tuli selväksi, että viikon aikana ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä kaikkea, mitä tällä alueella olisi tarjottavaa. Vaikka pyöräilypuolesta saisikin irti pintaraapaisun, niin kesäharrasteista vaeltaminen, kiipeily, koskimelonta ja muut seikkailut olisivat tarjonneet vielä kaksinkertaisen määrän lisää tekemistä.

Kartturin nuotit

Karttakasa siis matkaan ja majoitusta kohden. Haus am Stein oli todella hienolla paikalla kylän laidalla kirkon vieressä. Ensimmäisellä kiipeämisellä pihaan jopa vuokra-Mitsu yritti kyseenalaistaa, että onko pakko. Oikean jalan tennari tosin määräsi lyhyen keskustelun jälkeen tahdin ja pääsimme pihaan. Tuumimme, että onpa setti, kun tuonne kiivetään jokaisen lenkin jälkeen. Siinä vaiheessa ei vielä ollut hahmotus herännyt, että tuollainen 40 metrin korkeuserolla varustettu rinne ei välttämättä enää erottuisi päivittäisen lenkin muista nousumetreistä kovinkaan radikaalisti.

Haus am Stein

Ei muuta, kuin kamat vaihtoon ja lenkille. Ensimmäisenä harjoittelimme oikaisemaan kävelyreittiä kylään. Kun oikeat nuotit löytyivät pariin mutkaan ja muutamiin portaisiin, niin sekin alkoi sujumaan. Sitten kylän toiselle laidalle ja ensimmäisille reiteille. Sen piti olla jonkinlainen helppo perhereitti joen varressa, joten nousua ei tullut, kuin "vain" 255 metriä 15 kilometrin lenkillä.

Tuolla alueella nousuihin kannattaa todellakin varautua. Meidän reissun aikaan ei ollut juurikaan hissejä tarjolla ja bussejakin ylempänä sijaitseviin kyliin melko rajallisesti. Kesämmällä, kun hissit ovat käytössä, kannattaa käyttää niitä matkalla ylöspäin ja tulla ajamalla pikkuhiljaa alaspäin. Siltikin nousua saattaa tulla helposti tuhat metriä ajopäivää kohti. Nyt, kun ajoimme itse kaikki mäet ylös, niin alkukesän lenkkeilyksi suoraan Pohjanmaan tasaisilta tuo oli melko kovan tuntuista. Jälleen kerran kiitin jokaista talven aikana kyykkyhäkissä vietettyä minuuttia - varsinkin, kun käytössä oli melko suppea välitysskaala 1x10 -vaihteiston takia.

Yksi alueen kymmenistä opastauluista ja eksynyt turisti

Heli vielä ajokamppeet puhtaina ja renkaat asvaltilla.

Rauhallinen iltamaisema Oetzin kylään.

Seuraavan aamuna tallipäällikkö Puh tutki jo kovalla kiiruulla karttaa, minne sitä seuraavaksi suunnataan. Päätimme, että päivän ohjelma olisi ensin alempana laaksossa kulkevia reittejä Haimingiin ja takaisin ja lounaan jälkeen lähtisimme tutkimaan kylän vieressä nousevan Hochoetzin maisemia.

Innokas tallipäällikkö

Inn-joen rantaa

Lounastauko auringossa

Heli ansaitulla tauolla

Ensimmäinen lenkki Haimingin suuntaan menikin aivan käsikirjoituksen mukaan ja palasimme Oetziin takaisin lounastamaan. Eväät naamaan ja sen jälkeen keula kohti nousua. Luvassa oli noin 1300 metriä vertikaalia 16 kilometrin matkalla. Eli aivan heti ensimmäisestä mutkasta ei auttaisi hyökätä putkelle.

Matkalla vuorille

Tästä sen reitin pitäisi mennä...

Niinhän siinä kävi, että hyvä yritys palkittiin umpikujalla. Tai siis itse päätimme, että tämä saa nyt olla tässä, kun 1800 metrin korkeudessa, muutama kilometri ennen huippua, tuli lumiraja vastaan. Koska takana oli jo tarpeettoman pitkä oululainen talvi, niin päätimme viettää lomamme ilman lumessa rämpimistä. On muuten metka tunne käppäillä lumessa lyhyissä ajohousuissa, eikä silti ole yhtään kylmä, kokemus sekin.

Tämän keikan jälkeen opettelimme tulkitsemaan paikallisia reittikarttoja taas aivan uudella tavalla ja taskuun jäi sellainen oppi, että vaikka noita reittejä on kilometrimääräisesti vaikka kuinka paljon, niin paikallisilta kannattaa ihan rohkeasti kysyä, missä ne parhaat reitit menevät. Sillä osa noista valmiiksi merkityistä maastopyöräreiteistä on aivan pyörätieajelua ja toinen ääripää on sitten erittäin teknistä kivikkoa melko jyrkillä kulmilla alaspäin.

Sitten, kun ne parhaat pätkät alkoivat erottumaan kartasta omaankin silmään, niin eipä aivan älyttömästi itkettänyt se ajaminen... Kyllähän tuolla olisi mennyt päivä jos toinenkin ajaessa, jos vain aikaa olisi ollut ja kunto olisi kestänyt noita profiileja. Yhtenäkään iltana ei ollut minkäänlaista vaikeutta lautasen tyhjentämisessä, kuten ei myöskään unen saamisessa, sen verran reippaasti sai keuhkojaan huuhdella raittiilla alppi-ilmalla noilla pätkillä.