Pyöräsuunnistuksen SM-keskimatka

Nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja

Jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta

Fanfaarien soidessa

Tiputtelen esineitä matkan varrelle

Että löytäisin takaisin

Mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan

Harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa

Pyöräsuunnistuksen toinen kisaviikonloppu kisattiin viime viikonloppuna Kurikassa. Vuorossa olivat keskimatka ja viesti, joista osallistuin lauantain keskimatkan kisaan. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla oltiinkin, oli kisamaastossa tiedossa varsin mukavasti nousua, erilaisia uria ja jopa kalliota.

Itse kisaan valmistautuminen meni omalta osaltani hivenen penkin alle, kun jouduin viikolla hakemaan antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Aivan paras terä oli siis kateissa, mutta valmistautumiset tein kuitenkin huolella ja starttiviivalla olikin aivan normaali kisatäpinä päällä. Lähtö oli taas varsin mallikas ja hurautinkin heti väärälle uralle. Sadatellen takaisin oikeaan suuntaan ja ketju kireälle.

Ensimmäinen rasti olikin melko helpon reitin päässä, pururataa t-risteykseen, polku oikealle ja kaartaen oikealle pisteuraa, kunnes rasti tulee vastaan. Toinenkin rasti oli helppo, pururadalta pieni poikkeama pisteuralle ja rastin leimaamisen jälkeen kartan vaihto. Tässä vaiheessa kaksi minuuttia perässäni lähtenyt Marika Hara ohitti minut ja yritin pysytellä hetken hänen vauhdissaan mukana. Kolmannen rastin vielä kävimme tiheästä metsästä pisteuralta hakemassa peräkanaa, mutta sen jälkeen näin enää selän ylämäessä, joka pikapuoliin katosi horisonttiin.

Hapottaa hapottaa...

Neljännellä rastilla alkoi jalka jo painamaan, kun tönäsin pyörää kallion päälle, ja siitä eteenpäin epävarmuus lisääntyi ja vauhti hidastui. Jokaista polkuristeystä piti arpoa pariin otteeseen ja pehmeähkö pururata tuntui imevän viimeisetkin voimat kropasta. Ysirastilla olinkin jo niin harmaalla alueella menossa, että ajoin reilusti rastilta ohi, ennen kuin tajusin alkaa etsimään taas kerran pisteuraa synkkään metsään. Maalissa olo olikin aika loppuunajettu.

Viimeinen leimaus ja täysiä maaliin

Kurikan rata oli varsin mielenkiintoinen ja vauhdikas, mutta pari asiaa siinä ärsytti. 9 rastia 11:sta oli pisteurilla, osa jopa umpikujissa, joten pyörää joutui tönäämään ja kääntemään pusikoissa. Miesten kisan voittajakin kommentoi haastattelussa, että urat olivat liki yhtä nopeita juosten kuin ajaen. Samoin parilla pisteuralla tuntui, että siellä oli käynyt toissavuonna pari koiranulkoiluttajaa, eikä ketään sen jälkeen, niin pieniä ne olivat. Käsittääkseni ensimmäisenä lähteneet kärsivät tästä enemmän, kun uria ei ollut vielä muodostunut.

Ja kun rata oli kohtuu raskas, eikä päivän kunto ollut todellakaan SM-kisojen tasolla, niin tulosliuskalla eroa kärkeen tuli lopulta aika karut 15 minuuttia. Missään kohtaa en tehnyt isoja virheitä tai valinnut erityisen huonoja reittejä, mutta kun ei vaan pystynyt pistämään kampoihin. Toisaalta viime vuonna Vierumäellä tuumin, että ajoin melko hyvin ja siellä jäin kärjelle jopa pari minuuttia enemmän. Niin se nälkä vain kasvaa syödessä.

Mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena - kisajärjestelyt olivat jälleen aivan ensiluokkaiset! Suunnistustapahtumissa on mahtavaa käydä, kun opasteet ovat kunnossa, kisatoimistossa ollaan ajan tasalla ja muutkin järjestelyt rullaavat rasvattuna. Siinä ei kilpailijan tarvitse, kuin tulla ajoissa paikalle ja suoriutua 5 minuuttia ennen omaa lähtöaikaa lähtöön odottamaan.