Sut vanha rouva vielä tielle kammetaan...

Fillarifoorumilla on joka syksy käynnissä spekulaatio, millä pyörällä Tähtisadeajot pitäisi ajaa läpi. Kuten muissakin kisoissa, niin myös Nyrölän maastoissa taitaa tosin vaikuttaa enempi ajajan päivän kunto, sillä jos oikein jaksan muistaa, niin palkintojakkaralle on kiivetty niin cyclocross-pyörällä, täysjäykällä maastopyörällä, kuin myös joustokeulan kanssa. Itsekin olen ajanut ensimmäisenä vuonna cx-pyörällä ja sen jälkeen loput jäykkäperäisellä maasturilla.

Tänä vuonna päätin ratkaista tilanteen säätämällä tosissaan ja rakentaa spesifisen Tähtisadeajopyörän seuraavilla spekseillä:

1. Jäykkä keula: Kevyempi, kuin joustokeula ja ainakin aiempien vuosien radoilla olisi pärjännyt ilman joustoakin.

2. Välityksiä riittävän laajalla alueella: Viime vuonna ajoin 1x10 -systeemillä, 34-hampaisella eturattaalla ja se tuntui loppuvan kesken monessakin paikassa tiepätkillä. Samoin loppupätkällä, kun yritin omasta ryhmästäni soolona karkuun, pelkäsin, että porukka tulee kiinni, kun en saanut alamäistä tarpeeksi vauhtia seuraavaan nousuun. Toisaalta muutama mäki tarvitsee myös riittävän tiuhaa välitystä, joten yhdellä isolla eturattaalla ei pärjäisi myöskään.

3. Hyvin rullaavat renkaat: Tähtisadeajoissa mennään aina kovaa ja nyt on luvassa vielä kuivaa keliäkin, joten melko ujolla kuviolla voi lähteä matkaan.

4. Kohtuullisen kevyt pyörä kokonaisuudessaan: Nousuahan noilla Keski-Suomen teillä ja poluilla riittää, joten köykäinen pyörä on aivan hyvä idea.

Highball on tällä hetkellä edustuskelvottomassa tilassa, joten vuosi sitten jäykän keulan saanut Salsa Mamasita saa edustaa loppukesän karkeloissa, eli ainakin Tähtisadeajoissa ja ehkä myös Sorasyötteellä. Salsa täytti jo valmiiksi kohdan 1 kokonaan, kohdat 2 ja 3 puolittain ja kohdan 4 jotenkuten. Eli kuusi vuotta aktiivista käyttöä kokenut vanha rouva ulos varastosta ja korjauspukkiin. Vielä yksi keikka olisi tarjolla...

Salsa näytti vaa'alla lukemaa 9,90 kg, joten aivan hirveän paha tilanne ei ollut, mutta kilon verran siitä voisi raapaista vielä pois. Samalla voisi korjata nuo kohdat 2 ja 3 myös kohdilleen. Helpoimmat grammat otin, kun ensimmäisenä raapaisin pois vinoputken alla olleen lokasuojan (-30g) ja takavalon (-45g). Sitten vaan penkomaan säätämön kaappeja ja laatikoita, jos sieltä löytyisi apua hankalampiin kohteisiin.

Seuraavaksi tuumin laittaa pyörivät massat kuriin. Takana olikin jo valmiiksi Furious Fred, joten sinne vaihdoin vain sisuskumiksi 135 gramman Michelinin vihreän lateksin. Eteen Rocket Ronin tilalle tuli Thunder Burt ja samanlainen lateksisisuskumi, joten ulkokehiltä oli jo napattu pois 141 grammaa.

Kun kiekkoja aloin fiksaamaan, niin samalla vaihdoin 11-34 XT takapakan vastaavanlaiseen XTR:ään (-56g) ja 160-millisen Hopen jarrulevyn saman valmistajan 140-milliseen (-14g) . Eiköhän se silläkin toppaa tarpeeksi, voihan sitä kompensoida vaikka laittamalla hydrauliset jarrut Avidin BB7:jen tilalle. Kun singlespeedissä roikkui vielä ylimääräisenä yhdet Hopen Evo Race X2:t, niin siinäpä se (-292g).

Eli kohdat 1 ja 3 toteutettu, kohdan 2 ajattelin toteuttaa laittamalla Middleburneihin Duot 42- ja 29-hampaisilla rattailla ja alumiinipulteilla. Nykyiseen 5-pulttiseen 40/30 -kokoonpanoon verrattuna tuostakin poistui 60g ja samalla välitysvaatimuskin on toteutettu. Kevennysmielessä vaihdoin vielä laatikon pohjalta löytyneen titaaniakselisen Race Face Taperlockin ja polkimiksi Timen Atac XC8:t vanhojen Aliumien tilalle (yhteensä -191g).

Viimeisenä iskuna kävin ohjaamon kimppuun. Koska Salsa on muutenkin klassisen siro ja nurkista löytyi vielä perinteisiä XC-ohjuksen osia, päätin heittää oversize-osat kuuseen ja lähteä Syntacen 120-milliseen F99:iin (-69g) ja saman valmistajan 58cm leveään suoraan kuitutankoon (-55g). Samalla heitin 20mm kaulaputkea metallinkeräykseen ja perässä saman mitan edestä spacereita (-30g). Viimeistelin vielä rakennelman laittamalla hyvin palvelleiden lukkogrippien tilalle Bontragerin foam-gripit (-65g) ja siinähän se.

Excelissä oli tässä vaiheessa lukema 1048 grammaa poistuneen massan kohdalla ja hetken kuluttua Park Toolin vaaka vahvisti asian näyttämällä 8,85 kilon lukemaa. Tuon voisi jo tulkita riittävän myös neljännen kohdan toteuttamiseen. Nyt olisi pyöräkin valmis viikonloppua varten, vielä pitää vähän käydä tutustumassa, miten tuo käyttäytyy poluilla, jotta ei olisi aivan ensimmäisessä juuressa poikittain.

Kunnon testiä

Kun tulin vuoden 2003 lopulla takaisin Suomeen rauhanturvareissulta, elin jotenkin urheilullista murrosvaihetta. Olin juuri ennen lähtöä voittanut paikallisen maastopyöräcupin jokamiesluokan ja kellotin Niinisalossa ennen matkaan lähtöä kuntotesteissäkin varsin kohtuulliset tulokset, niin juosten, kuin lihaskunnoltakin. Matkoilta tarttui kokemuksen lisäksi kuitenkin melko reilusti myös massaa, eikä varsinaista urheiluliikuntaa tullut päivittäisen partioinnin ja punttisalin lisäksi tehtyä juuri lainkaan.

Alkoi muutaman vuoden jakso, ettei kisailukaan oikein maistunut ja homma etsi jotenkin uutta suuntaa. Ehkä työpaikan vaihto, muuten vain aktivoituminen ja ennen kaikkea uusiin ihmisiin tutustuminen sai jotenkin kaivautumaan ulos tuosta kuopasta ja aloin uudelleen ajamaan pyörää. Ensimmäisenä talvena Lämsän Jarin kanssa ajetut melko reipashenkiset soratielenkit kertoivat kyllä karua kieltään - tarttis tehdä jotakin. Syksyllä 2007 kömmin lopulta Kaikkosen kellariin hakemaan numeeriset laput, missä mennään. Paperi kertoi, että poika ei enää paina, kuin tasan 80 kiloa, mutta eipä teholukemissakaan ollut hurraamista. Aerobisella kynnyksellä 220 wattia, anaerobisella 280 wattia ja maksimitehot loppuivat 350 watin kohdalla. Eli anakynnyksellä kaikki 3,5 W/kg ja sillä pitäisi rimpuilla kilpaa...

Tehon mittausta omin avuin

Samoihin aikoihin aloin tutustumaan tehonmittaukseen. Ensin Polarin ketjusta mittaavan tehomittarin kanssa ja vähän sen jälkeen hankin Kurt Kineticsin Road Machinen, millä piti olla kohtuullisen helposti matemaattisesti mallinnettava käyrä tehosta nopeuden funktiona. Nopeasti selitettynä hoidin homman noiden kanssa niin, että ensin ajoin pyörällä, missä oli SRM:n kammet, Kurtilla tehoalueen laidasta laitaan, löin luvut exceliin ja laskin Kurtin tehofunktion uusiksi. Tuolla tavalla sain kyseiselle trainerille funktioksi:

P[V] = 2,933709*V+0,004141*V^3, missä V on takarenkaan nopeus kilometreinä tunnissa.

Sen jälkeen taas vastaavasti säädin Polarin tehomittarin näyttämään samoja lukuja Kurtin kanssa. Näin oli ensimmäinen kohtuullisen tarkka tehonmittaus-setup kasassa.

Samalla alkoi nousemaan kiinnostus yksinkertaisesta tavasta mitata koko ajan oman tehoalueen kehitystä ilman testejä ja niihin valmistautumista. Kuntotesti on tietysti aivan loistava tapa mitata omaa tasoa, mutta kun se on kuitenkin vain nopea pysäytyskuva juuri sen hetkisestä iskusta, niin yhdellä tai kahdella mittauksella vuodessa tulee kohtuu helposti tilanteesta, päivästä, ruoasta, työvi...harmituksesta yms. asioista johtuvaa mittauskohinaa sen verran, että pienet muutokset omassa tasossa hukkuvat, tai ainakin vaimentuvat merkittävästi.

Hain mallia tuolta ajoneuvomaailman puolelta, missä tehokäyrät mitataan vain tylysti kierrosten funktiona. Ihmistä mitatessa kierroslukumittarina saisi toimia sykemittari ja ulosotettavan tehonmittaus sitten jollain tehomittarilla. Eli tavallaan, olisiko sillä merkitystä, mitä kropassani tapahtuu milläkin sykkeillä, vaan mittaisin ainoastaan sitä, paljonko takarenkaalla tapahtuu liikettä milläkin sykkeillä. Eikö sen pitäisi kertoa aika hyvin, milloin kulkee ja milloin taas ei? Käytännössä siis aloin kasaamaan x,y -pistejoukkoja hetkellisestä sykkeestä ja sitä vastanneesta tehosta. Sille, joko lineaarinen tai toisen asteen sovitus ja käyrä olisi valmis.

Lähes seitsemän vuotta myöhemmin ja muutaman kuntotestin käyneenä olen huomannut tuosta teoriasta parikin asiaa: a) Mitä korkeammalla käyrät ovat olleet, sitä paremmin on kisoissa kulkenut ja b) aikalailla samoihin lukuihin tärähtää joka kerta ODL:n laboratoriossa otetut kynnyssykkeet, joten kynnysalueet pysynevät tällä iällä sen verran paikallaan, että jos siitä lasketaan päiväkohtainen variaatio pois, ei liene hirveän suurta ikkunaa, mihin nuo sykkeet asettuvat. Eli, kun tiedän sykealueen, millä tulen ajamaan jonkin kisan, tiedän jo melko tarkkaan, paljonko tehoja on odotettavissa takarenkaalle. Jossain Jyväskylän maratonin tapaisessa kiipeämiskisassa se kertoo jo etukäteen aika hyvin, minkälaisilla odotuksilla lähdetään viivalta liikkeelle.

Alla on ensimmäinen kuva, mihin keräsin syke vs. teho -datan neljästä eri kuntotestistä vuosilta 2007, 2009, 2013 ja 2014. Jos noita graafeja katselee sillä silmällä, että aerobinen kynnys on suunnilleen kohdalla 145-150 bpm ja anaerobinen 165-170 bpm:n kohdalla, niin melko helposti voi päätellä kynnystehotkin riittävällä tarkkuudella kohdilleen. Maailmahan on täynnä vielä teoreettisen hapenoton kaavoja, joista voisi laskeskella, montako millilitraa happea saa kulkemaan minuutissa painokiloa kohden.

Kuva 1: ODL:n kuntotestien tehokäyrät.

Minkälaisesta treenistä saa hyvän kuntotestin?

Tuollainen laboratoriossa ajettu nousevalla teholla tehty ajo on varmaan paras mahdollinen tapa selvittää sykkeen ja tehon välistä korrelaatiota. Esimerkiksi maastokisasta saadun pistejoukon korrelaatio voisi olla todella heikko. Samoin, kuin sellaisen harjoituksen, missä tehdään lyhyitä vetoja lyhyillä palautuksilla, jolloin syke väistämättä seuraa aina hieman perässä. 

Toinen seikka, mikä luonnollisesti parantaa korrelaatiota on, nollatehojen poistaminen tarkasteltavasta tiedosta. Jonkin verran korrelaatiota parantaa vielä lisää, mikäli pudottaa muutenkin matalan tehon "rullailuja" pois harjoituksesta, nykyään jätän huomioimatta kaikki alle 100 watin lukemat, koska ne eivät muutenkaan ole kiinnostavalla alueella ja niillä on taipumus vääristää käyrää, kun pistejoukolle tehdään sovitusta.

Yksi seikka, mikä luonnollisesti sekoittaa pakkaa, on laitteiden erilaisuus. Olen viime vuosina ihmetellyt, kun ODL:n ergolla tehontuotto jotenkin jatkuu paljon lineearisemmin tehoalueen yläpäässä, kuin mihin pystyn kotioloissa. Tottahan sitä on usein paremmin latautunut kärsimään tuolla alueen ylälaidalla, kun lähtee varta vasten testiin, mutta kyseessä saattaa olla myös sellainen ilmiö, että isolla kadenssilla kaikki ergot eivät vain yksinkertaisesti pysty pitämään tehoja tasaisena, kun mennään normikuntoilijan toiminta-alueen yläpuolelle. Tämä on tosin vain arvailuun perustuvaa spekulaatiota, kun en ole päässyt tutustumaan ko. laitteen sielunelämään tarkemmin.

Kuvaan 2 on jätetty kaksi viimeisintä ODL:n kellarissa tehtyä vetoa ja lisätty muutama tämän vuoden aikana itse tehty testi. Ylimmäinen sinisistä käyristä on tilanne helmikuussa juuri ennen ODL:n testiä ja siinä näkyy melko selkesti tuo käyrän taipuminen korkeammilla tehoilla. Kaksi alempaa ovat sitten tältä kuulta, toinen tehtynä eteläisillä peltoaukeilla ja toinen sisällä Kurtilla. Niissä taas vastaavasti on kohtuullisen hyvä korrelaatio keskenään, kun suhteuttaa tunteeseen, miltä kulku tuntuu.

Kuva 2: 2013-2014 testejä

Jatkossa täytyy vielä tutkia, miten käyrien laatuun vaikuttaa se, minkälaisilla tehonnostoilla ja toisaalta portaan kestoilla mittauksia ajaa. Ainakaan kovin pienillä muutoksilla ei näytä olevan suurta vaikutusta käyrän sijaintiin. Ehkä jonain päivänä pitää kokeilla fillarifoorumilta poimittua Tom Boonenin testiprotokollaa: "They start to pedal at 100 Watts, which is easy for them. Every eight minutes, it increases by 40 Watts. Tom can do it up to 460 Watts after an hour and a half. That means that he has ridden for eight minutes at 420 Watts before that, and eight minutes at 380 Watts before that. You should try that one time on your home trainer."

No, olivat mittaukset millaisia tahansa, niin siitä ei päästä mihinkään, että ne eivät pelkästään pelasta pyörän kulkua. Näidenkään käyrien absoluuttinen sijainti ruudukolla ei tässä kuussa ole lainkaan sitä, mitä se voisi olla, joten puolentoista viikon päästä Tähtisadeajoissa ei ehkä voi rakentaa hommaa aivan yhtä aggressiivisen ajamisen varaan, kuin vuosi sitten. Joka tapauksessa tuo on yksi suosikkikisojani ja jos jossain saan itsestäni irti kesän parhaan vedon, niin siellä!

Paluu seikkailuun!

Kuten tämän blogin aivan ensimmäisestä tekstistä käy ilmi, Hikisten Siivujen historian alku on vahvasti seikkailupainotteinen. Tuota seikkailemista kesti vuoteen 2006 asti, kunnes kummankin kiinnostus siirtyi aina vain vahvemmin lippusiimalla suljetuille radoille. Olenhan minä käynyt jossain kisoissa vierailevana artistina muutaman joukkueen mukana, mutta kimpassa emme ole sen koommin seikkailleet. Tänä kesänä Heli on kuitenkin lukenut karttaa entistä ahkerammin ja minäkin olen käynyt iltarasteilla silloin tällöin jalan eksyilemässä, joten sikäli jotain paluuta vanhaan saattoi olla jo ilmassa...

Kun Heli oli hyvin menneen pyöräsuunnistuksen SM-reissun aikana voimansa tunnossa, päätin käyttää tilanteen hyväkseni, katkaista kahdeksan vuoden hiljaiselon ja yllyttää hänet seikkailemaan parikisaan Snowflakes Seikkailuun, Nurmijärvelle. Kovin pitkää ympäripuhumista ei tarvittu ja samana iltana oli lähtenyt jo postia järjestäjille, että matkassa ollaan. Tällä kertaa tosin Syöte MTB:n väreissä ja ehkä aavistuksen kokeneempina, kuin aiemmin.

Valmistautumista matkaan

Välittömästi, kun tulimme suunnistusreissulta, tein itselleni kolmen viikon melko kovan treeniohjelman, että olisin sekä tennarilla, että pyörän päällä sellaisessa vauhdissa, että kehtaa liikkua numerolapun kanssa julkisella paikalla. Sopivasti heti alkuun tuli Syöte MTB:n järjestelyleiri, missä vedin hyvät harjoitukset sekä nauhakelan kanssa juosten, että rataa tarkistaen maastopyörällä. Myös pikku kolhuja tuli tuon viikonlopun aikana, mutta sain kuitenkin heti seuraavallakin viikolla hyviä vetoja alle juosten ja fillarilla, joten sikäli näytti hyvältä.

Myös uusia varustehankintoja piti tehdä heti Syötteen jälkeisellä viikolla, koska yhtenä ennaltailmoitettuna lajina oli ilmapatjan kanssa uiminen. Onneksi meillä on ystäviä, jotka tietävät näistä lajeista reilusti meitä enemmän ja saimme loistavan vihjeen sopivista patjoista. Neuvojen perusteella kävimme hakemassa Kärkkäiseltä Easy Campin Hexa Matit alle. Varsinaisesti kyseiset patjat on tarkoitettu retkeilijän yöpymiseen, mutta ovat keveinä ja kestävinä aivan omiaan pieneen seikkailu-urheilupuljaamiseen. Ja parasta kaikessa on, että tuohon alle 900 gramman painoon sisältyy myös sisäänrakennettu pumppu, jolloin kesken kisan ei tarvitse edes lähteä puhaltamaan keuhkojaan pihalle.

Mattojen kanssa teimme erittäin hyvän valmistavan yhdistelmäharjoituksen: 30 minuutin juoksu Sarkkirannan pururadalla, nopea varusteiden vaihto, patjat matkassa maastopyörillä metsiä pitkin Mourunkijärvelle, siellä patjojen täyttö, 20 minuuttia puljaamista, patjat takaisin reppuun ja kotiin. Kaksi tuntia tehokasta ulkoilua ja kaikki tarvittavat varusteet oli testattu. Tällä setupilla lähdettäisiin kisaamaan!

Vielä viimeiselläkin viikolla päätin pitää itseni liikkeellä, kävin hakemassa tiistaina Oulurasteilta vielä vähän tuntumaa juoksusuunnistukseen, keskiviikkona ajoin työmatkaa ja illalla parit terävät vedot maantiepyörällä ja torstaina vielä päälle leppoisa kolmonen maastopyörällä Ollankedon Samulin kanssa. Siitä klassinen 60 tunnin palautumis- ja tankkausaika kohti kisaa ja kokemusten mukaan silloin pitäisi olla lyönnin kohillaan.

Ajoimme lauantaina Nurmijärvelle ja majoituimme suoraan kilpailukeskuksessa, eli Kiljavan opiston hotellissa. Iltalenkillä kävimme verryttelemässä jalkoja ja samalla tutustumassa jo vaihtoalueeseen, sekä melontarantaan. Puitteet Kiljavalla olivat käsittämättömän hienot ja kun jalatkin tuntuivat vastaavan aika mukavasti, niin olin aika liekeissä jo lauantai-iltana. Sunnuntaiaamuna tosin piti vähän pitää periaattellista napinaa, venytellä vähän liian pitkään, vetää huono aamupala ja olla melkein kaikkialta myöhässä. Tällä kertaa Heli näytti seuraavan varsin levollisesti tilannetta sivusta, ehkä tämä sama on jo nähty joskus aiemminkin?

Paukusta täysiä!

Tuntia ennen lähtöä saimme materiaalin kasaan ja silloin koin päivän ensimmäisen hämmästyksen. Snowflakesin porukka oli jotenkin onnistunut tekemään erittäin monipuolisen skaban, mutta tiivistämään kaiken oleellisen yhteen karttaan ja yhteen A4-kokoiseen reittikirjaan. Kaikki oli siinä ja silti tekemistä näytti riittävän koko päivälle. Jotenkin aiemmista kisoista muistin ne keskimääräisen sinfonian partituuria muistuttavat paperiniput, mutta tämähän oli aivan normaaleilla putkiaivoillakin ymmärrettävä setti.

Sitten vaan nastatossun nauhat kireälle ja starttiin. Ensimmäisenä tehtävänä oli kerätä 20 kirjainta opiston ympäri ripotelluista rasteista. Jokin sana siitä pitäisi muodostua ja kaikkia rasteja ei olisi pakko kiertää, mikäli arvaisi sanan jo ennen kaikkien kirjaimien hakemista. Vielä pari minuuttia ennen paukkua meillä oli loistava suunnitelma, että otetaan rauhassa ja katsotaan, miten päivä lähtee kulkemaan, heti ensimmäisessä lajissa ei ole pakko ratkaista peliä.

Se oli loistava suunnitelma varmasti sinänsä, mutta kun starttilupa annettin ja Heli avasi esitehtävän kartan, niin se oli silloin menoa. Jotenkin tuo nainen hahmotti sen kartan suunnan sekunnissa ja keksi lähimmät rastit, mitkä hakisimme. Jotenkin olen oppinut tuon ilmeen, että silloin on paree olla hiljaa ja tehdä vain perässä. Erittäin tarkalla haulla poimimme ensimmäiset kymmenkunta kirjainta ja Heli stoppasi ja aloimme arvailemaan sanaa. Vaikka pidän itseäni verbaalisesti kohtuullisen lahjakkaana, niin eipä ollut vielä harmaintakaan aavistusta, kun Heli keksi niinkin ilmeisen sanan, kuin "Keuhkotautiparantola". Arvatkaapa muuten, kumpi meistä oli lukenut edellisenä iltana hotellin yöpöydällä olleen alueen historiikin ja luontokohteita esittelevän läpyskän läpi?

No, jos tässä vaiheessa näytti, että Helillä oli pikkuisen kisaliekkiä päällä, niin ei se ainakaan helpottunut, kun seuraavaksi hyppäsimme pyörien päälle ja lähdimme noin kolmenkympin mittaiselle pyöräosuudelle. Pyöräsuunnistus oli toteutettu niin päin, että reitti oli merkitty karttaan ja sen varrelta piti löytää rastit, joiden paikkoja ei ollut määritelty mihinkään. Eli piti kulkea oikeaa reittiä ja pitää vielä silmätkin auki koko ajan. Lähdimme ajamaan melko levottomassa ryhmässä varmaankin aikalailla oman sarjamme kärkipään tuntumassa. Normi maastomaratonin melko suoraviivaiseen etenemiseen tottuneelle tuo oli melkoinen elämys jo sinänsä, kun ryhmä piirtää s-kirjainta laidasta laitaan. Vaan yhtäkkiä tuli rauha, kun erään harjun päällä liki koko ryhmä veti latupohjaa suoraan ja Heli veti ryhmän hännillä vauhdin pois ja koukkasi jollekin aivan omalle polulle harjua pitkin.

Tuumin jo, että melko rohkea veto, mutta koska vain toisella oli kartta telineessä, niin enpä ottanut asiaan kantaa, seurasin vain täysillä perässä. Harjun päällä meni aivan käsittämättömän siisti polkupätkä ja kun vielä parinsadan metrin päässä tuli ensimmäinen rasti vastaan, arvelin, että nyt saattaa olla meidän päivä. Heli jatkoi samaa tahtia ja melko pian tulimme uimapatjauintipaikalle. Uintipaikalla oli melko rauhallista vielä, kun saavuimme ja ajoimme suoraan mahdollisimman lähelle rantaa. Patjat nopeasti repusta, täyteen ilmaa ja sitten veteen. Vedimme melkoista kyytiä ekalle rastille ja siinä vaiheessa hokasin, että emme kokeilleet Mourunkijärvellä pidempää yhtämittaista pätkää kerrallaan. Rupeaa nimittäin ottamaan olkapäihin aika nopeasti, kun tuollaisella patjalla kauhoo muka kisakyytiä menemään.

Ei hätää, puljasimme aika hyvään tahtiin rastit läpi, vaihdoimme kuivat sukat jalkaan ja takaisin pyörän päälle. Nyt alkoi olemaan rannassa aika paljon enemmän elämää ja saimme pujotella melko paljon, että pääsimme väen ohi oikealle reitille. Kunhan Heli taas pääsi kartalle, niin matka jatkui melko reippaasti. Kartta ei ehkä ollut aivan tarkin mahdollinen, mutta aivan riittävän hyvä, jotta pystyimme poimimaan rastit matkalta. Kuitenkin juuri ennen seuraavalle yllätystehtävälle, eli Questille tuloa, iski karu totuus vastaan - olimme kisa-ajon huumassa vetäneet jossain kohtaa yhdestä rastista ohi.

Asiaahan olisi voinut jäädä itkemään ja spekuloimaan pidemmäksikin aikaa, mutta kun jalka oli syönnillään ja Heli oli melko varma, että olimme edenneet oikeaa reittiä, niin piruako sitä kiukuttelemaan. Pummattu, mikä pummattu ja etiäpäin!

Questina pyöräsuunnistusta!

Paljoa paremmin ei olisi voinut sattua myöskään questin sisältö kohdilleen päivän vedon huomioon ottaen. Kuin tilauksesta, yllätystehtävänä oli pyöräsuunnistusta. 12 rastin sprinttirata läheisessä metsässä. Heti kakkosrasti teetätti pikkuisen hommaa, se oli kätketty hieman kauempana polusta olevan kuopan pohjalle, mutta sen jälkeen ei tarvinnut juurikaan arvailla, mistä kohdin ajettaisiin. Melko ripeään tahtiin oli rastiralli kierretty ja lähdimme kaahaamaan vaihtoaluetta kohti.

Kaahaaminen on sikäli osuva verbi, että päivän toinen ohitettu rasti tuli tällä osuudella, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun ainakin itsellä ajatus karkasi tuon tuostakin kilvan ajamiseen ja reitin varrella olisi saanut olla vaikka Sirkus Finlandia parkissa ja tuskin olisin huomannut. Ehkä meidän tavalle ajaa skabaa olisi sopinut perinteinen pyöräsuunnistus paremmin, mutta sillä mennään, mitä on tarjolla. Onneksi, kun porisin paremmin suunnistaneen serkkumiehen kanssa maalissa, selkisi, että olemme kyllä tulleet aivan samaa reittiä, mutta lappujen kiikarointia vain olisi pitänyt parantaa.

No, pari pummia siitä ja sikäli kärkitaistelu oli karannut lapasesta, mutta päätimme vetää joka tapauksessa täysiä eteenpäin, kun kerta oli numerolaput jaettu ja meno maistui.

Perinteinen suosikkilaji - melonta

Rajalan Jarilta voisi kysellä muutamankin hyvän tarinan meidän melontasessioista, mutta eipä nyt pureuduta vanhoihin asioihin sen tarkemmin. Tietyllä varauksella suhtauduimme tälläkin kertaa melontaosuuteen, mutta siitä huolimatta, tai juurikin siitä syystä, se sujui aivan mielettömän hyvin. Melontaosuuden suunnistus oli luonnollisestikin aika yksinkertaista, kun ei tarvinnut osua, kuin järven ainoaan saareen ja sen jälkeen rannalla näkyvään uimarantaan ja sitten vain takaisin lähtöpaikalle.

Kuva: Tomi Kallio-Könnö

Hartiat kyllä kertoivat tässäkin lajissa, että nörtin kannattaisi käydä myös kesäisin siirtelemässä malmia salilla, mutta maaliin tultiin ja suoritettiinpa vielä varsin mallikkaasti rannassa odottanut pujottelutehtäväkin inkkarilla. Mieli oli vielä virkeänä, kun kiipesimme kanootista rannalle, mutta Helin juoksuaskeleesta saattoi huomata, että alkupäivän melko reipas tahti oli vaatinut veronsa...

Suunnistajan vaihto ja viimeisille osuuksille

Olimme jo ennen kisaa sopineet, että minä hoidan jalan tehtävien osuuksien suunnistuksen ja pitäydyimme siinä, vaikka olikin aika ilmeistä, että Helin karttasilmä oli aika iskussa. Pikku paineet tuon jälkeen itse tarttua karttaan, mutta painehan muuttaa hiilenkin timantiksi, joten ei muuta, kuin puita uuniin ja baanalle. Vielä ennen juoksuun pääsyä piti suorittaa "parisprint", minkä maalissa saisi juoksuosuuden kartan.

Kuin meille tilaustyönä suunnitellut questit saivat jatkoa, kun "parisprintti" ilmeni kahdestaan tehtäväksi Neverski -hiihdoksi! Eihän tuohon tarvinnut kovin kauaa hakea askeleita kohdilleen, kun lauleskelimme kahta pientä elefanttia ja lompsimme radan läpi. Onneksi saimme vetää alkumatkan melko tyhjällä radalla, niin pystyimme pitämään kyytiä yllä melko mukavasti tuossakin lajissa.

Kun sain juoksuosuuden kartan kouraan, niin hoksasin heti, että nyt tulisi olemaan sekä fyysinen kestävyys, että suunnistustaito melko koetuksella. Samoin katselin kelloa ranteessa, että mikäli tästä kokonaisuudesta meinaa selvitä läpi järjestäjän arvioimaan neljään tuntiin, niin tiukkaa tahtia pitää pätkiä menemään. Eli ainakin tunti tulisi ylimääräistä, mihin emme olleet varautuneet...

Ykkönen oli vielä melko helposti poimittavissa, mutta rastit 2-6 olivat sellaisen louhikon ja risukon keskellä, ettei mitään järkeä. Ilmeisesti pro-sarjan rata jatkoi tästä jonnekin omille teilleen ja meillä oli suora hyppy rastille 12 ja siitä taas kohti maalia. Otimme tarkoituksella tuon alkupätkän hyvin rauhallisesti, koska Heliltä alkoi jo aivan selvästi bensa loppumaan ja toisaalta minä sain vetää rauhassa suunnalla rastilta toiselle. Hätäilemällä ei tule kuitenkaan, kuin niitä kuuluisia kakaroita ja tuohon maastoon ryntäilemällä ei olisi kuitenkaan ottanut kovinkaan montaa sekuntia kilometriä kohden pois.

Jos johonkin väliin pitää vetää kesän parasta suunnistamista, niin sekin tuli aivan oikeaan aikaan! Pahin pummi tuli rastille kaksitoista mennessä, kun aloin katselemaan rastia parisenkymmentä metriä liian aikaisin. Olisi pitänyt älytä, että polulla askelpari lyhenee melko merkittävästi, kun pitää jo vähän rajoittaa vauhtia. Ei lainkaan paha, kun loput kaksitoista rastia menivät aivan suoraan lipulta lipulle. Mahtifiilis tulla vaihtoon tuollaisen jälkeen ja lopputehtävää kohden.

Viimeinen tehtävä oli ehkä aavistuksen mitäänsanomaton. Juosten takaisin melontarantaan, siellä styroksiponttooneiden päällä loikkien vähän matkaa, sitten uiden laiturin päähän, sieltä rastin haku ja takaisin maalia kohden. Saipahan kamat vielä kertaalleen märiksi ja sitten maaliin! 5 tuntia 17 minuuttia meni aikaa kierrokseen ja sillähän olisi ilman noita pummeja napattu koko härdellin kahdeksas sija ja sekajoukkueiden neljäs paikka. Noiden pummienkin jälkeen sija oli kuitenkin 32., joten jäi sinne silti vielä viisikymmentä paria taaksekin.

Kannattiko?

Kyllä! Ehdottomasti kyllä. Kiljava kisakeskuksena oli todella nätti paikka, Snowflakesin porukka oli tehnyt todella loistavan kisan ja meininki oli mahtava. Vieläpä, kun paikalla oli noin kaksisataa joukkuetta huoltajineen, niin ilmassa oli todella suuren urheilujuhlan tuntua. Noin hauskaa meillä ei ole tainnut olla kisoissa sitten Mad East Challengen! Todennäköisesti emme tule ainakaan lähivuosina vielä sekaantumaan mihinkään pidempiin kisoihin, mutta näin hyvin järjestettyjä, sopivan lyhyitä settejä tulee varmasti mahtumaan kalenteriin myös tulevina kesinä!

Suunnistus 2014 Tour - kartalla melkein kaiken aikaa

Tämän vuoden pyöräsuunnistuksen suomenmestaruuksista kilpailtiin pitkällä matkalla ja sprintissä heinäkuun loppupuolella Kiikalan lentokentän ympäristössä, Salon seudulla. Kesälomaa suunnitellessa olimme Kimmon kanssa pähkäilleet tätä reissua jo pitkään, vaihtoehtoina oli armoton ajomatka edestakaisin Kempele-Salo viikonlopun aikana, tai sitten leppoisampi lomareissu usealla pysähdyksellä. Kun kaikenlaista kivaa koettavaa ja kokeiltavaa sattui samalle viikolle tarjolle, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja pakkasimme tiistaina auton täyteen retkeilykamppeita ja pyöriä.

Koska suunnistamaan oltiin lähdössä, oli reissu tietenkin suunniteltu pyörärastien ympärille. Tiistai-iltapäivänä teimmekin ensimmäisen välipysähdyksen Ähtärin Mustikkavuorella, jossa iltarastien yhteydessä ajettiin paikallisen pyöräsuunnistuscupin osakilpailu. Mustikkavuoreen oli taiottu mukavan vauhdikas ja mäkinen rata ja pienen alkuhaparoimisen jälkeen rastit löytyivät varsin mallikkaasti.

Ähtäristä suunnistimme Nokialle ja vietimme välipäivän Tampereen ja Nokian kallioita edestakaisin ajellen. Tampereella piti sortua keskiviikkona varovaiseen vehkeiden koon vertailuun, sellainen pieni tuntuma jäi, että saattoi tulla arvokas testi... Torstaina vuorossa oli sitten viimeistelyharjoitus Hyvinkäällä, paikallisten iltarastien merkeissä. Ratamestari oli pistänyt parastaan ja minä tein perinteisen kenraaliharjoituksen: liian pitkään, päin honkia ja kroppa helteessä tyhjäksi nesteistä.

Tutustumista mallikarttaan pitkän
matkan lähtökarsinassa

Valmiina lähtöön

Mieli nöyränä olikin aika alkaa keskittymään itse kisaviikonloppuun. Lauantaina ensimmäisenä vuorossa oli pitkä matka ja en oikein tiennyt mitä odottaa. Pyöräsuunnistuksessa pitkä matka vastaa suurinpiirtein XCO-kisaa ajallisesti, joten vaikka Salossa tehtiin samana päivänä sen hetkinen kesän helle-ennätys, olin melko varma, että ongelmia kestävyyden suhteen ei tule. Kisa sujuikin varsin hyvin, pysyin alusta lähtien hyvin kartalla ja pullon vaihdon yhteydessä ottamani lisäenergia siivitti minut hyvin loppuun asti.

Pieniä mokia sattui vielä reitinvalinnoissa, mutta nekin tein jollain logiikalla, vaikkakin näin jälkikäteen karttoja katsellessa täytyy myöntää, että aika sumeaa se oli paikoitellen. Kaikesta huolimatta, varovainen tavoitteeni kymmenen parhaan joukkoon pääsystä täyttyi kirkkaasti 8. sijalla. Pidän sitä uskomattoman kovana suorituksena, kun olin ensimmäistä kertaa pitkän matkan SM-kisassa ja kisan kärki on kuitenkin aivan maailman terävintä huippua!

Lentokentällä pitkän matkan kisassa
Kuva: Sanna Karjalainen

Pitkän matkan palkintojenjako
Kuva: Sanna Karjalainen

Kilpailun jälkeen alkoikin sitten se minulle hankalin osuus, eli seuraavan päivän kilpailuun valmistautuminen. Kun kroppa käy vielä kuumana ja aurinko porottaa niskaan, on aika hankalaa rauhoittua, syödä, juoda ja palautua. Onneksi järki (Kimmo) kuitenkin kertoi, että nyt syöt, juot, käyt uimassa viileässä vedessä ja venyttelet, muuten ei aamulla jalka nouse. Illalla uni tulikin sitten harvinaisen nopeasti ja nukuin koko yön kuin tukki.

Sunnuntain sprinttikisaan lähtiessä aloin jo tuntea itseäni varmemmaksi ja uskalsin laittaa itselleni tavoitteeksi tulla samalla sijoituksella tai jopa sijan parempana metsästä pois, kuin lauantaina. Lämmittelyssä huolestuin hetkeksi, kun syke ei lähtenyt nousemaan, mutta ajattelin antaa kisan huolehtia siitä. Olinkin kylmän rauhallinen lähtökarsinassa odottaessani karttaa ja, kun paukku kajahti, olin jo ehtinyt suunnitella neljä rastiväliä etukäteen. Huh, jos se aina olisi yhtä helppoa! Taas pysyin kartalla hyvin, tein omalle ajotyylilleni sopivia reittivalintoja ja olin jo puolivälissä saavuttanut kaksi minuuttia minua ennen lähteneen Päivi Tommolan. Kuulemma olin päässyt kisakuulutuksiinkin hehkutettavaksi, kun olin tekemässä sen hetkisiä pohja-aikoja.

Sprinttiä
Kuva: Sanna Karjalainen

Vaan, ei tietenkään viikonloppua ilman yhtä virhettä, minun tapauksessa kolmanneksi viimeisellä rastilla. Sumea logiikka sumeni entisestään ja päätin oikaista rastilta toiselle metsän läpi. Väärään suuntaan ja kahden minuutin pummi noin minuutin rastivälillä. Jep, kisa oli taputeltu siinä, 11. sija ja kotiin miettimään. Mutta täytyy myöntää että olin innosta piukeana vielä maalissakin, vaikka tiesin sössineeni huolella. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut kisassa näin hauskaa!

Sprintin viimeisellä rastilla

Koko viikko oli kokemuksena sellainen, että suunnistushommia kannattanee jatkaa tulevaisuudessakin. Jalkaa noihin kinkereihin riittää, suunnistuskin on varsin hyvällä tasolla onnistuessaan, eikä kalustossakaan ole valittamisen varaa. Ei tunnu lainkaan pahalta olla ensimmäisen oikean kisakesän loppupuolella kansallisessa rankingissa sijalla 10! Kartanlukua vähän nopeammaksi ja muutama hölmö virhe pois, niin sitähän saattaisi jopa menestyäkin - ainakin aion yrittää!

Lomat ohi

Niin se vain kaikki hauska loppuu aikanaan, myös meidän kesälomat on nyt vietetty ja paluu toimistolle oli tosiasia tänä aamuna. Sen verran toimelias loma tuli vietettyä, että työrutiineissa oli aika paljon miettimistä, mutta siitä se arki taas alkaa luistamaan pikku hiljaa.

Kunhan saamme kameran muistikortin sisällön perattua ja muistiinpanot järjestykseen, niin tännekin alkaa ilmestymään kaikenlaista tarinaa muunmuassa Shimanon uuden kypäräkameran testistä, kuten myös Cannondalen maastotandemin koeajosta. Samoin Helin raporttia pyöräsuunnistuksen SM:istä pitkältä matkalta ja sprintistä on tulossa. Suunnistusreissulla tutustuttiin jälleen myös lisää erikokoisiin vehkeisiin ja käänneltiin takkia suuntaan, jos toiseenkin.

Viimeinen lomaviikko menikin sitten melko pitkälti Syöte MTB:n järjestelyissä, mistä ainakin itselleni tuli loistavan tapahtuman järjestämisen lisäksi melko hyvä maastotreenileiri. Kuntoilua tuli sekä juosten, että pyörän päällä yhteensä reilut kolmetoista ja puoli tuntia. Mutta tottahan se kannatti, 439 ajajalla, kuten myös yleisöllä ja järjestäjillä oli erittäin hieno meininki Syötteen komeissa maastoissa.

Nyt on vielä holtiton määrä romua pitkin kämppää, jotka odottavat järjestelyä ja huoltoa. Samalla pitäisi saada vielä vähän liikuntaakin harrasteltua, sillä aiomme palata pitkän tauon jälkeen jälleen seikkailu-urheilun pariin 17.8. Snowflakes Seikkailussa!

XCE SM 2014 - sitä saa mitä tilaa

Koillismaalla kasvaneelle on erittäin tuttua, että halla vie alkukesän sadon. Henkilökohtainen hallani iski keväällä, kun vedin infektiokierteessä antibiootteja siinä määrin, että jännitti jo, miten pystyisin selviämään vapun lomareissusta Itävallassa. Hienostihan siitä selvisin, mutta reissun nousumetrit kertoivat, että olin selkeästi ylipainoinen ja alikuntoinen - erittäin huono yhtälö maastopyöräilijälle.

Tykkään kuitenkin kilpailemisesta siinä määrin, että halusin suhtautua optimistisesti mahdollisuuksiini heinäkuussa. Vaasassa suunta oli jo todella ylöspäin, ilman kaatumista olisin voinut saada siihen perään vielä kaksi viikkoa hyvää treeniä ennen SM-kisaviikonloppua. Mutta eipä ollut tuuri myötä tällä kertaa ja jouduin viettämään melko lepopainotteiset viikot ennen h-hetkeä.

XC Eliminaattorin suomen mestaruuksista kisattiin Rovaniemellä jo perjantaina illalla, joten matkustimme perjantaina aamupäivällä paikalle tutustumaan sunnuntain XCO-rataan ja valmistautumaan illan kisaan. Loukkaantunut sormi teipattuna lähdin aamulla tutustumaan ratoihin ja totesin XCE-radan erittäin onnistuneeksi. Radalla oli tilaa ja tekemistä juuri sopivasti: tiukkoja mutkia, pientä ylämäkeä, kiviä, pumppeja ja yksi puunrunko. Odotettavissa oli siis vauhdikas kisa. 

XCO-rata oli sitten vähän toisenlainen. Reitillä oli tavallaan kaikkea, mutta kun ensin noustaan kerralla Ounasvaaran päälle, ajetaan mutaikkopolku, juurakkopolku, kalliobaana ja kivikkopolku putkeen ja sen jälkeen tuupataan kallioista DH-rinnettä alas, niin radasta tuli tavallaan tylsä kuva. Kerralla ylös, kaikki rataan kuuluvat elementit putkeen ja pommilla alas. Mäki kuitenkin nousi varovaisella tutustumiskierroksella melko ok, joten vielä tässä vaiheessa olin vielä optimistinen. DH-rinteen yläpuolella optimismi kuitenkin karisi, vasemmassa kädessä ei riittänyt puristusvoima yhtään mäen laskemiseen.

Jätin kuitenkin XCO-radan hautumaan takaraivoon ja siirsin ajatukset illan XCE-kisaan. Aika-ajon aikana huomasin, että vauhtini oli vähän hitaanlaista kaikesta reuhaamisesta huolimatta, joten siirryin nopeasti sateensuojaan keräämään voimia välieriä varten. Välierässä vastassani olivatkin Piia Nieminen ja Sini Alusniemi, joten todella kylmää kyytiä oli tiedossa, jos meinasi erästä A-finaaliin päästä. 

Ennakkoluulottomasti lähdin kuitenkin yrittämään, mutta jokaisessa nousussa jouduin antamaan liikaa tasoitusta. Vaikka sain välierässä ehdottomasti päivän parhaan iskun päälle, niin eihän se kuitenkaan riittänyt ja matka B-finaaliin oli tiedossa. Paras puhti oli kuitenkin jäänyt tuohon välierään ja kun vielä sössin B-finaalin startissa polkimen kanssa liian kauan, karkasivat toiset naiset ensimmäisessä mäessä ja sain ajaa viimeisenä maaliin.

Rehellisesti sanottuna p***a reissu, mutta tulipahan tehtyä. Kotiin tuomisina ei ollut muuta kuin kasvanut tietoisuus omasta huonosta kunnosta ja reilusti takapakkia ottanut sormen paraneminen. Nyt jää XCO:t väliin ja keskitytään taas ulkoilemiseen. Elleivät syyspakkaset tule liian ajoissa, niin ehkä tätä myöhemmin kylvettyä satoa pääsisi vielä loppukaudesta niittämään.

Entä jos tänään ei vaan kiinnosta?

Kun katselee kalentereita taaksepäin, niin onhan sitä vuosien varrella järjestetty kaikenlaisia juttuja ja niille sivuille mahtuu aika paljon onnistumisia ja sitten myös niitä, milloin vaasalainen saaristoidylli ei ole ollut lähelläkään. Tänä kesänäkin sitä on ehditty olla monessa mukana ja suurin osa jutuista on mennyt pulkkaan aivan loistavasti, mutta silti viime viikonloppuna huomasi, että onnistumisista huolimatta ei vaan enää jaksa aidosti kiinnostaa. Toisaalta, en tohdi edes syyllistää itseäni siitä, kun näyttää, että sitä on muutenkin liikkeellä.

Kun tänä kesänä ei ole ollut lainkaan vastaavaa kisaiskua, kuin edellisinä vuosina, niin tuumin, että voisin olla edes jollain tapaa hyödyksi kotimaiselle pyöräilykulttuurille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi avustajaksi Vaasa Velocitylle XCO Cupin kisapäivälle. Heli oli joka tapauksessa menossa ajamaan, joten olisin ollut joka tapauksessa mitä ilmeisemmin pelipaikalla. Jo viime vuonna vaasalaisten kisa Öjbergetillä keräsi kovasti kiitosta, fillarifoorumi oli pinkeänä hehkutusta ja tälle vuodelle Velocityn porukka oli vielä nostanut tasoa seuraavaan luokkaan, kiskonut kuutiotolkulla maata radan rakennukseen ja muutenkin tehnyt duunia aivan holtittomasti.

No, fillarifoorumin hehkutuksista on tietysti pitkä matka siihen, että oikeasti hilattaisiin perse autoon ja lähdettäisiin liikkeelle - miesten elitessä seitsemän ajajaa paikalla?! Jopa naisiakin oli saman verran, joten hieman Pöystimäinen ihmettely nousi mieleen. Iso hatunnosto naisten kiinnostukselle, mutta minä en ainakaan osaisi suomia vaasalaisia kovin kovasti, ellei heitäkään enää ensi kaudelle kiinnostaisi vääntää samanlaista työmäärää kasaan.

Mikäpä se siinä, keula pystyyn ja kohti toimintaa. Mutta kyllähän se keula laski aivan yhtä nopeasti, kun törmäsi unionin viralliseen tuomaritrioon. En muista kertaakaan, että olisi ollut jollekin ihmiselle yhtä vaikea selittää, että kierroslaskenta ja ajanotto on jollain tapaa hanskassa, joskus ennenkin on varovasti sormella kokeiltu tätäkin hommaa.

Onhan se tietysti tärkeä saada kolme viisasta miestä paikalle näyttämään hyvältä, että noinkin jumalaton ajajamäärä saadaan kerralla sääntöjen ja lakien mukaan maaliin. Puhumattakaan siitä, että siitä hyvästä niille pitää vielä maksaa noista runsaista osallistumismaksuista matkat, majoitukset ja päivärahat. Olisiko liikaa vaadittu, että noita virallisia valvojia kiinnostaisi edes aavistuksen verran se työ, mitä järjestäjä on tehnyt jo ennakolta asian suhteen? Keneltäkään ei edes kysytty, miten me meinataan homma hoitaa, kun jo ilmoitettiin, että ei tule kuitenkaan onnistumaan.

Onneksi Heliä sentään kiinnosti ajaminen - pienistä taisteluvammoista huolimatta, joten jonkinlaisella kiinnostuksella pääsi sentään vielä kotimatkalle. Tosin tuomaristoa olisi kiinnostanut teloittaa Heli jo DNF-osastolle, kun EA-ryhmä tuli teippailemaan paikkoja kasaan. Koitin ystävällisesti kertoa, että pysykäähän prässihousuissanne, olen nähnyt tuon joskus ennenkin nousevan kuolleista.

Seuraavalle viikolle pitikin sitten taas kiillotella kiinnostuskiikarin linssejä, kun Oulun seudulla ajettiin Tervaetappeja ja minun nimi luki tällä kertaa kilpailunjohtajan kohdalla. Homman nimihän oli minimimiehityksellä maksimivenyminen, kun kahdensadan hengen seurasta ei löydy sitä vertaa kiinnostusta, että saataisiin joka hommaan tekijöitä. Onneksi paikalla oli sen verran pätevää sakkia ja vielä kisaakin ajavat seuran jäsenet auttoivat hommissa, niin siinähän se meni.

Osallistujat näyttivät kyllä kohtuullista kiinnostusta aivan viime hetkiin asti ja osa jopa kilpailupaikoilla. Suurin kiinnostus kohdistui tosin siihen, että voinko lähteä tempoilemaan kaksi minuuttia myöhemmin, voisinko olla eri startissa, tai voisinko jättää yhden startin väliin ja palata sitten taas takaisin. Odotin vain innolla, koska kysytään lupaa seistä päällään ennen lähtöä, tai ajaa reittiä läpi eri suuntaan, kuin muut. Kun kaikki asiat on kirjoitettu tekniseen oppaaseen ja se on julkaistu internetissä melko samassa paikassa, minne ilmottautuminen on kirjoitettu, niin olisiko kohtuutonta pyytää pientä kiinnostusta ko. läpyskän lukemiseen ja sen mukaan toimimiseen?

Sitten vielä, kun näihin kyselyihin vastailemisen lomassa kuuluttaa kuusitoista kertaa tunnissa lauseet "pysykää poissa ajoradalta", "älkää menkö ohiajavien autojen alle", "älkää ajako ajanottokennoihin samaan aikaan aika-ajajien kanssa" ja muita aika jänniä pyyntöjä, niin jossain vaiheessa kävi mielessä, että oli pirun hyvä, että valitsin teknisen alan vaikkapa varhaiskasvatuksen sijaan. Siinä tapauksessa lopputuloksen olisi voinut mitä todennäköisimmin lukea keltaisista lööpeistä.

Ja, kun kisoja järjestetään, niin jotenkin toivoisi, että porukkaa kiinnostaisi edes ajaa kilpaa. Siinä vaiheessa, kun elite / kilpa -lähtöä kiinnostaa ajaa eka lenkki noin 32 km/h keskinopeudella ja siitäkin vauhdista pitää vielä pitää kollektiivinen ureanlaskutauko, niin itseäni olisi lähinnä kiinnostanut narauttaa kierteet jallupullosta ja lähettää koko sakki kotio.

[  ] Kiinnostaa
[x] Ei kiinnosta

Saattaa olla, että pistän puhelimen pariksi viikoksi kaapin päälle, sähköpostilaatikon kiinni ja nostan koivet pöydälle. Saatan jopa ihan ajaa polkupyörääkin, sekin on kuulemma vallan vinkeä harrastus. Ja tuleehan vajaan kolmen viikon kuluttua Syöte MTB! Jo etukäteen yli 360 henkilöä on kiinnostanut, paikallisia yrittäjia ja asukkaita kiinnostaa erittäin kiitettävästi olla mukana ja osallistujiakin kiinnostaa hyvä meininki jopa aamuyön tunneille asti. Fyysisesti ehdottomasti kesän kovin veto, mutta henkisesti takuuvarmasti palkitsevin. Luulenpa, että tämän kesän jälkeen ei ole vaikea arvata, mihin allekirjoittanut aikoo energiansa suunnata tulevina vuosina.