Kun Heli oli hyvin menneen pyöräsuunnistuksen SM-reissun aikana voimansa tunnossa, päätin käyttää tilanteen hyväkseni, katkaista kahdeksan vuoden hiljaiselon ja yllyttää hänet seikkailemaan parikisaan Snowflakes Seikkailuun, Nurmijärvelle. Kovin pitkää ympäripuhumista ei tarvittu ja samana iltana oli lähtenyt jo postia järjestäjille, että matkassa ollaan. Tällä kertaa tosin Syöte MTB:n väreissä ja ehkä aavistuksen kokeneempina, kuin aiemmin.
Valmistautumista matkaan
Välittömästi, kun tulimme suunnistusreissulta, tein itselleni kolmen viikon melko kovan treeniohjelman, että olisin sekä tennarilla, että pyörän päällä sellaisessa vauhdissa, että kehtaa liikkua numerolapun kanssa julkisella paikalla. Sopivasti heti alkuun tuli Syöte MTB:n järjestelyleiri, missä vedin hyvät harjoitukset sekä nauhakelan kanssa juosten, että rataa tarkistaen maastopyörällä. Myös pikku kolhuja tuli tuon viikonlopun aikana, mutta sain kuitenkin heti seuraavallakin viikolla hyviä vetoja alle juosten ja fillarilla, joten sikäli näytti hyvältä.
Myös uusia varustehankintoja piti tehdä heti Syötteen jälkeisellä viikolla, koska yhtenä ennaltailmoitettuna lajina oli ilmapatjan kanssa uiminen. Onneksi meillä on ystäviä, jotka tietävät näistä lajeista reilusti meitä enemmän ja saimme loistavan vihjeen sopivista patjoista. Neuvojen perusteella kävimme hakemassa Kärkkäiseltä Easy Campin Hexa Matit alle. Varsinaisesti kyseiset patjat on tarkoitettu retkeilijän yöpymiseen, mutta ovat keveinä ja kestävinä aivan omiaan pieneen seikkailu-urheilupuljaamiseen. Ja parasta kaikessa on, että tuohon alle 900 gramman painoon sisältyy myös sisäänrakennettu pumppu, jolloin kesken kisan ei tarvitse edes lähteä puhaltamaan keuhkojaan pihalle.
Mattojen kanssa teimme erittäin hyvän valmistavan yhdistelmäharjoituksen: 30 minuutin juoksu Sarkkirannan pururadalla, nopea varusteiden vaihto, patjat matkassa maastopyörillä metsiä pitkin Mourunkijärvelle, siellä patjojen täyttö, 20 minuuttia puljaamista, patjat takaisin reppuun ja kotiin. Kaksi tuntia tehokasta ulkoilua ja kaikki tarvittavat varusteet oli testattu. Tällä setupilla lähdettäisiin kisaamaan!
Vielä viimeiselläkin viikolla päätin pitää itseni liikkeellä, kävin hakemassa tiistaina Oulurasteilta vielä vähän tuntumaa juoksusuunnistukseen, keskiviikkona ajoin työmatkaa ja illalla parit terävät vedot maantiepyörällä ja torstaina vielä päälle leppoisa kolmonen maastopyörällä Ollankedon Samulin kanssa. Siitä klassinen 60 tunnin palautumis- ja tankkausaika kohti kisaa ja kokemusten mukaan silloin pitäisi olla lyönnin kohillaan.
Ajoimme lauantaina Nurmijärvelle ja majoituimme suoraan kilpailukeskuksessa, eli Kiljavan opiston hotellissa. Iltalenkillä kävimme verryttelemässä jalkoja ja samalla tutustumassa jo vaihtoalueeseen, sekä melontarantaan. Puitteet Kiljavalla olivat käsittämättömän hienot ja kun jalatkin tuntuivat vastaavan aika mukavasti, niin olin aika liekeissä jo lauantai-iltana. Sunnuntaiaamuna tosin piti vähän pitää periaattellista napinaa, venytellä vähän liian pitkään, vetää huono aamupala ja olla melkein kaikkialta myöhässä. Tällä kertaa Heli näytti seuraavan varsin levollisesti tilannetta sivusta, ehkä tämä sama on jo nähty joskus aiemminkin?
Paukusta täysiä!
Tuntia ennen lähtöä saimme materiaalin kasaan ja silloin koin päivän ensimmäisen hämmästyksen. Snowflakesin porukka oli jotenkin onnistunut tekemään erittäin monipuolisen skaban, mutta tiivistämään kaiken oleellisen yhteen karttaan ja yhteen A4-kokoiseen reittikirjaan. Kaikki oli siinä ja silti tekemistä näytti riittävän koko päivälle. Jotenkin aiemmista kisoista muistin ne keskimääräisen sinfonian partituuria muistuttavat paperiniput, mutta tämähän oli aivan normaaleilla putkiaivoillakin ymmärrettävä setti.
Sitten vaan nastatossun nauhat kireälle ja starttiin. Ensimmäisenä tehtävänä oli kerätä 20 kirjainta opiston ympäri ripotelluista rasteista. Jokin sana siitä pitäisi muodostua ja kaikkia rasteja ei olisi pakko kiertää, mikäli arvaisi sanan jo ennen kaikkien kirjaimien hakemista. Vielä pari minuuttia ennen paukkua meillä oli loistava suunnitelma, että otetaan rauhassa ja katsotaan, miten päivä lähtee kulkemaan, heti ensimmäisessä lajissa ei ole pakko ratkaista peliä.
Se oli loistava suunnitelma varmasti sinänsä, mutta kun starttilupa annettin ja Heli avasi esitehtävän kartan, niin se oli silloin menoa. Jotenkin tuo nainen hahmotti sen kartan suunnan sekunnissa ja keksi lähimmät rastit, mitkä hakisimme. Jotenkin olen oppinut tuon ilmeen, että silloin on paree olla hiljaa ja tehdä vain perässä. Erittäin tarkalla haulla poimimme ensimmäiset kymmenkunta kirjainta ja Heli stoppasi ja aloimme arvailemaan sanaa. Vaikka pidän itseäni verbaalisesti kohtuullisen lahjakkaana, niin eipä ollut vielä harmaintakaan aavistusta, kun Heli keksi niinkin ilmeisen sanan, kuin "Keuhkotautiparantola". Arvatkaapa muuten, kumpi meistä oli lukenut edellisenä iltana hotellin yöpöydällä olleen alueen historiikin ja luontokohteita esittelevän läpyskän läpi?
No, jos tässä vaiheessa näytti, että Helillä oli pikkuisen kisaliekkiä päällä, niin ei se ainakaan helpottunut, kun seuraavaksi hyppäsimme pyörien päälle ja lähdimme noin kolmenkympin mittaiselle pyöräosuudelle. Pyöräsuunnistus oli toteutettu niin päin, että reitti oli merkitty karttaan ja sen varrelta piti löytää rastit, joiden paikkoja ei ollut määritelty mihinkään. Eli piti kulkea oikeaa reittiä ja pitää vielä silmätkin auki koko ajan. Lähdimme ajamaan melko levottomassa ryhmässä varmaankin aikalailla oman sarjamme kärkipään tuntumassa. Normi maastomaratonin melko suoraviivaiseen etenemiseen tottuneelle tuo oli melkoinen elämys jo sinänsä, kun ryhmä piirtää s-kirjainta laidasta laitaan. Vaan yhtäkkiä tuli rauha, kun erään harjun päällä liki koko ryhmä veti latupohjaa suoraan ja Heli veti ryhmän hännillä vauhdin pois ja koukkasi jollekin aivan omalle polulle harjua pitkin.
Tuumin jo, että melko rohkea veto, mutta koska vain toisella oli kartta telineessä, niin enpä ottanut asiaan kantaa, seurasin vain täysillä perässä. Harjun päällä meni aivan käsittämättömän siisti polkupätkä ja kun vielä parinsadan metrin päässä tuli ensimmäinen rasti vastaan, arvelin, että nyt saattaa olla meidän päivä. Heli jatkoi samaa tahtia ja melko pian tulimme uimapatjauintipaikalle. Uintipaikalla oli melko rauhallista vielä, kun saavuimme ja ajoimme suoraan mahdollisimman lähelle rantaa. Patjat nopeasti repusta, täyteen ilmaa ja sitten veteen. Vedimme melkoista kyytiä ekalle rastille ja siinä vaiheessa hokasin, että emme kokeilleet Mourunkijärvellä pidempää yhtämittaista pätkää kerrallaan. Rupeaa nimittäin ottamaan olkapäihin aika nopeasti, kun tuollaisella patjalla kauhoo muka kisakyytiä menemään.
Ei hätää, puljasimme aika hyvään tahtiin rastit läpi, vaihdoimme kuivat sukat jalkaan ja takaisin pyörän päälle. Nyt alkoi olemaan rannassa aika paljon enemmän elämää ja saimme pujotella melko paljon, että pääsimme väen ohi oikealle reitille. Kunhan Heli taas pääsi kartalle, niin matka jatkui melko reippaasti. Kartta ei ehkä ollut aivan tarkin mahdollinen, mutta aivan riittävän hyvä, jotta pystyimme poimimaan rastit matkalta. Kuitenkin juuri ennen seuraavalle yllätystehtävälle, eli Questille tuloa, iski karu totuus vastaan - olimme kisa-ajon huumassa vetäneet jossain kohtaa yhdestä rastista ohi.
Asiaahan olisi voinut jäädä itkemään ja spekuloimaan pidemmäksikin aikaa, mutta kun jalka oli syönnillään ja Heli oli melko varma, että olimme edenneet oikeaa reittiä, niin piruako sitä kiukuttelemaan. Pummattu, mikä pummattu ja etiäpäin!
Questina pyöräsuunnistusta!
Paljoa paremmin ei olisi voinut sattua myöskään questin sisältö kohdilleen päivän vedon huomioon ottaen. Kuin tilauksesta, yllätystehtävänä oli pyöräsuunnistusta. 12 rastin sprinttirata läheisessä metsässä. Heti kakkosrasti teetätti pikkuisen hommaa, se oli kätketty hieman kauempana polusta olevan kuopan pohjalle, mutta sen jälkeen ei tarvinnut juurikaan arvailla, mistä kohdin ajettaisiin. Melko ripeään tahtiin oli rastiralli kierretty ja lähdimme kaahaamaan vaihtoaluetta kohti.
Kaahaaminen on sikäli osuva verbi, että päivän toinen ohitettu rasti tuli tällä osuudella, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun ainakin itsellä ajatus karkasi tuon tuostakin kilvan ajamiseen ja reitin varrella olisi saanut olla vaikka Sirkus Finlandia parkissa ja tuskin olisin huomannut. Ehkä meidän tavalle ajaa skabaa olisi sopinut perinteinen pyöräsuunnistus paremmin, mutta sillä mennään, mitä on tarjolla. Onneksi, kun porisin paremmin suunnistaneen serkkumiehen kanssa maalissa, selkisi, että olemme kyllä tulleet aivan samaa reittiä, mutta lappujen kiikarointia vain olisi pitänyt parantaa.
No, pari pummia siitä ja sikäli kärkitaistelu oli karannut lapasesta, mutta päätimme vetää joka tapauksessa täysiä eteenpäin, kun kerta oli numerolaput jaettu ja meno maistui.
Perinteinen suosikkilaji - melonta
Rajalan Jarilta voisi kysellä muutamankin hyvän tarinan meidän melontasessioista, mutta eipä nyt pureuduta vanhoihin asioihin sen tarkemmin. Tietyllä varauksella suhtauduimme tälläkin kertaa melontaosuuteen, mutta siitä huolimatta, tai juurikin siitä syystä, se sujui aivan mielettömän hyvin. Melontaosuuden suunnistus oli luonnollisestikin aika yksinkertaista, kun ei tarvinnut osua, kuin järven ainoaan saareen ja sen jälkeen rannalla näkyvään uimarantaan ja sitten vain takaisin lähtöpaikalle.
 |
| Kuva: Tomi Kallio-Könnö |
Hartiat kyllä kertoivat tässäkin lajissa, että nörtin kannattaisi käydä myös kesäisin siirtelemässä malmia salilla, mutta maaliin tultiin ja suoritettiinpa vielä varsin mallikkaasti rannassa odottanut pujottelutehtäväkin inkkarilla. Mieli oli vielä virkeänä, kun kiipesimme kanootista rannalle, mutta Helin juoksuaskeleesta saattoi huomata, että alkupäivän melko reipas tahti oli vaatinut veronsa...
Suunnistajan vaihto ja viimeisille osuuksille
Olimme jo ennen kisaa sopineet, että minä hoidan jalan tehtävien osuuksien suunnistuksen ja pitäydyimme siinä, vaikka olikin aika ilmeistä, että Helin karttasilmä oli aika iskussa. Pikku paineet tuon jälkeen itse tarttua karttaan, mutta painehan muuttaa hiilenkin timantiksi, joten ei muuta, kuin puita uuniin ja baanalle. Vielä ennen juoksuun pääsyä piti suorittaa "parisprint", minkä maalissa saisi juoksuosuuden kartan.
Kuin meille tilaustyönä suunnitellut questit saivat jatkoa, kun "parisprintti" ilmeni kahdestaan tehtäväksi Neverski -hiihdoksi! Eihän tuohon tarvinnut kovin kauaa hakea askeleita kohdilleen, kun lauleskelimme kahta pientä elefanttia ja lompsimme radan läpi. Onneksi saimme vetää alkumatkan melko tyhjällä radalla, niin pystyimme pitämään kyytiä yllä melko mukavasti tuossakin lajissa.
Kun sain juoksuosuuden kartan kouraan, niin hoksasin heti, että nyt tulisi olemaan sekä fyysinen kestävyys, että suunnistustaito melko koetuksella. Samoin katselin kelloa ranteessa, että mikäli tästä kokonaisuudesta meinaa selvitä läpi järjestäjän arvioimaan neljään tuntiin, niin tiukkaa tahtia pitää pätkiä menemään. Eli ainakin tunti tulisi ylimääräistä, mihin emme olleet varautuneet...
Ykkönen oli vielä melko helposti poimittavissa, mutta rastit 2-6 olivat sellaisen louhikon ja risukon keskellä, ettei mitään järkeä. Ilmeisesti pro-sarjan rata jatkoi tästä jonnekin omille teilleen ja meillä oli suora hyppy rastille 12 ja siitä taas kohti maalia. Otimme tarkoituksella tuon alkupätkän hyvin rauhallisesti, koska Heliltä alkoi jo aivan selvästi bensa loppumaan ja toisaalta minä sain vetää rauhassa suunnalla rastilta toiselle. Hätäilemällä ei tule kuitenkaan, kuin niitä kuuluisia kakaroita ja tuohon maastoon ryntäilemällä ei olisi kuitenkaan ottanut kovinkaan montaa sekuntia kilometriä kohden pois.
Jos johonkin väliin pitää vetää kesän parasta suunnistamista, niin sekin tuli aivan oikeaan aikaan! Pahin pummi tuli rastille kaksitoista mennessä, kun aloin katselemaan rastia parisenkymmentä metriä liian aikaisin. Olisi pitänyt älytä, että polulla askelpari lyhenee melko merkittävästi, kun pitää jo vähän rajoittaa vauhtia. Ei lainkaan paha, kun loput kaksitoista rastia menivät aivan suoraan lipulta lipulle. Mahtifiilis tulla vaihtoon tuollaisen jälkeen ja lopputehtävää kohden.
Viimeinen tehtävä oli ehkä aavistuksen mitäänsanomaton. Juosten takaisin melontarantaan, siellä styroksiponttooneiden päällä loikkien vähän matkaa, sitten uiden laiturin päähän, sieltä rastin haku ja takaisin maalia kohden. Saipahan kamat vielä kertaalleen märiksi ja sitten maaliin! 5 tuntia 17 minuuttia meni aikaa kierrokseen ja sillähän olisi ilman noita pummeja napattu koko härdellin kahdeksas sija ja sekajoukkueiden neljäs paikka. Noiden pummienkin jälkeen sija oli kuitenkin 32., joten jäi sinne silti vielä viisikymmentä paria taaksekin.
Kannattiko?
Kyllä! Ehdottomasti kyllä. Kiljava kisakeskuksena oli todella nätti paikka, Snowflakesin porukka oli tehnyt todella loistavan kisan ja meininki oli mahtava. Vieläpä, kun paikalla oli noin kaksisataa joukkuetta huoltajineen, niin ilmassa oli todella suuren urheilujuhlan tuntua. Noin hauskaa meillä ei ole tainnut olla kisoissa sitten Mad East Challengen! Todennäköisesti emme tule ainakaan lähivuosina vielä sekaantumaan mihinkään pidempiin kisoihin, mutta näin hyvin järjestettyjä, sopivan lyhyitä settejä tulee varmasti mahtumaan kalenteriin myös tulevina kesinä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti