Nastajuttu!

En edes muista, milloin viimeksi olemme käyttäneet nastarenkaita maasturin molemmissa päissä. Krossarissa niitä on saattanut tarvita, mutta maastureissa vähintään takarenkaina on saanut olla suvikumit jopa kevään jäätikkäkeleillä. Mutta niin vain pari viikkoa sitten alkanut lämpöaalto ja vesisade tiputtivat ennätyskorkeutta hiponeet lumivallit puoleen ja jäädyttivät kaikki pinnat kiiltävänliukkaiksi. Siinä vaiheessa, kun autolla ei meinannut enää päästä kotipihalta liikenteeseen sutimatta, saati ilman nastatossuja sinne autolle, oli minunkin pakko suunnistaa Pyörä-Suvalalle hakemaan lisää nastarenkaita maastopyöriin.

26" maastopyörissä minulla oli Schwalbe Ice Spiker Pro eturenkaana pitkään, joten 29" renkaan valintakin oli melkoisen helppo, varsinkin kun paikallisella kauppiaalla oli ISP:tä hyllyssä. Eturenkaanahan ISP Evo on mainio lumikelilläkin, mutta nyt voi kanttailla täysiä kurveihin, kun pito on aivan maaginen takarenkaallakin. Painettahan 29" renkaisiin ei paljoa tarvitse, itse käytän 20-25 psi:tä ja kyllähän nuo tuntuvat rullaavan ja ohjautuvan riittävästi ainakin omaan makuun.

Vesijäätä

Kelithän eivät ennenkään ole kelvanneet selitykseksi lenkkien väliinjättämiselle, joten nyt kun varustus on kunnossa, tuolla voi ajaa aivan täysiä joka paikassa. Se hyvä piirre vesikelillä käymisessä oli, että kelkkareitit kantavat tällä hetkellä maastopyöräilijää aivan loistavasti. Vähänhän siellä joutuu annostelemaan tehoa reilummin, mutta siitähän se reisi oppii.

Viikonlopun aikana tuli ajettua yhteensä 7,5 tuntia pitkin poikin lähiseutuja. Perjantain ja lauantain roikuin Kimmon perässä, mutta sunnuntaina suuntasin omalle "vähän" rauhallisemmalle lenkille. Eihän sitäkään aivan PK:lla malttanut joka hetki ajaa, mutta oli se silti vähän eri kuin lauantain kaahaus. Vielä kun Kimmo kertoi kotona, että olivat poikien kanssa ajaneet paikka paikoin melko reippaastikin, oli hyvä, että maltoin lähteä omille suunnille.

Ja olihan siinä se hyvä puoli, että matkaan tarttui viimeisin maastokuvarastikin. Kotimatkalla oikaisin vielä muutaman polun ja kelkkareitin kautta ja hyviä rastikuvia olisi ollut vaikka muille jakaa. Päädyin kuitenkin tuollaiseen suhteellisen lähellä asutusta sijaitsevaan kohteeseen, vaan eihän tuonnekaan ihan ilman hikipisaroita pääse.

Vanha

Uusi

Kelkan jäljissä ajamista onkin hyvä treenata, sillä ensi sunnuntaina on kovat pyöräsuunnistusskabat Muhoksella. Lisää infoa Fillarifoorumilla ja naamakirjassa. Tulkaahan kaikki mukaan, kun tälläkin seudulla järkätään jotain hauskaa talvella!

Reissumiehen reeniviikko

Täytyy myöntää, että normaali kahdeksasta neljään toimistolla -rytmi on melko otollinen ajatellen tavoitteellista harjoittelemista ja kovasti ihailen kavereita, jotka ovat ympäri vuoden reissussa, mutta pystyvät silti huikeisiin suorituksiin kisakentillä siitä huolimatta. Itselläni reissut ovat olleet korkeintaan päivän, tai kahden koulutuksia tai lyhyitä asiakastapaamisia, joten niiden kohdalle on helposti pystynyt piirtelemään lepopäiviä treeniohjelmiin minkään homman häiriintymättä.

Tänä talvena on taas vaihteeksi tullut vähän enemmän matkapäiviä ja tämäkin viikko meni kokonaan pääkaupunkiseudun maisemissa, joten jotain tekemistä piti illoille keksiä, jotta ei menisi aivan hotellihuoneessa makoilemiseksi koko viikko. Aivan täysipainoista harjoitusviikkoa ei tietenkään ollut tarkoituskaan tehdä, mutta jos edes parina iltana pääsisi tekemään jotain, niin ei aivan karkaisi tuntuma. En tiedä, onko sillä niinkään fyysistä vaikutusta, mutta tekeehän se hyvää ainakin henkisesti!

Koska pyörän, tai suksien roudaaminen matkassa ei ole kovinkaan kätevää viikon takia ja juokseminen talvisen Helsingin keskustassa ei oikein iske ajatuksena, kyselin jo tammikuussa Fillarifoorumilta paikallisilta neuvoja, mistä löytyisi parhaat sisäliikuntaolosuhteet. Kisahalli, Liikuntamylly ja uimahallien yhteydessä olevat FIX-salit saivat reilusti ääniä. Myös keskustan Motivus sai muutaman positiivisen kommentin, joten tarjontaa ainakin tuntuisi olevan.

Koska edustamani organisaatio tarjosi tukikohdan Kampin keskuksen kupeessa olevasta Scandic Simonkentästä, tuumin, että aloitan kuntoilun tuosta lähimmästä, eli alakerran Motivuksesta. Kun vielä kuulin, että kyseinen sali tarjoaa kertalippuja 50% alennuksella hotellin asiakkaille, se lisäsi entisestään paikan houkuttelevuutta. Katselin ohjelmaa vähän sillä silmällä, että maanantaina reissun jälkeen pidän lepoa, tiistaina voisi olla tunti spinningiä, keskiviikkona salille ja torstain ohjelma sitten maun mukaan, miltä jaloissa tuntuu parin päivän jälkeen.

Tiistain spinning oli erittäin miellyttävä kokemus. Sali ei ollut mikään aivan uusinta uutta oleva studio, mutta sen sijaan sekä ilmanvaihto, että äänentoisto toimivat huomattavasti ensivaikutelmaa paremmin. Missään vaiheessa ei huomannut, että olisi ollut hapesta puutetta ja musiikki soi tasaisesti, juuri sopivalla voimakkuudella ainakin siinä kohdin, missä minun pyöräni oli. Pyörät olivat aivan perus Tomahawkeja, missä säätövarat riittävät isommallekin ajajalle ja vastus tuntuu vielä reippaammassakin ajossa aika luonnolliselta. Joissain spinningpyörissä olen nimittäin havainnut sellaista, että kovemmilla tehoilla vastuksen säätäminen menee likimain mahdottomaksi, kun pienikin vastuksen lisääminen tekee tuntumasta melko kuminauhamaisen, mutta näissä laitteissa sitä ongelmaa ei ollut. Kun vielä ohjaajakin pystyi pitämään hyvää meininkiä yllä, olematta kuitenkaan ylipirteän oloinen, niin minun kokemuksillani tuli helposti yksi miellyttävimmistä spinningtunneista kautta aikojen.

Ehkä osittain hyvästä fiiliksestä johtuen tuli vedettyä aika kovaa tuo tunnin setti, joten seuraavana päivänä tuntui aika reippaasti koivissa, mutta tuumin, että vielä ei olisi aika antaa periksi alkuperäisestä suunnitelmasta. Siispä suuntasin taas työpäivän jälkeen hissillä alakertaan, mutta tällä kertaa kuntosalin puolelle. Sali noudatti aika lailla samaa ideologiaa, kuin spinningsalikin, ei mitään hurjaa glamouria, mutta erittäin toimiva kuntoilupaikka. Puolentoista tunnin tehokkaan, koko kropan treenin jälkeen oli taas hyvä suunnata takaisin huoneeseen ja etsimään ruokapaikkaa.

Salilla kovin kulttuurishokki maalaiselle tuli paikallisesta treenikulttuurista. Hetken aikaa piti ihan katsoa, ettei ollut eksynyt yökerhon puolelle, kun tytöt vetivät melko rohkeissa kamppeissa ja aivan täydessä tällissä laitteelta toiselle. Tai siis näin pikaisella sivusta seuraamisella lähinnä vain jalkalaitteelta toiselle - ilmeisesti paikallisessa skenessä tytöt ovat omaksuneet täydellisesti Lihastohtorin treeniohjeet, tai sitten vain kammoksuvat ideaa, että yläkropassakin olisi lihasta edes muodollisesti?

Miesväki sentään treenasi vähän monipuolisemmin, mutta viimeisen päälle laitetut kuontalot, tiukat riittävän isoilla logoilla varustetut treenipaidat ja radioselostajakokoluokan luurit päässä tai kaulassa eivät jättäneet epäselvyyttä siitä, etteivätkö hekin olisi viettäneet jonkin hetken peilin edessä ennen salille asti uskaltautumista. Kun tämä yhdistetään jatkuvaan älypuhelimien räpeltämiseen, niin ehkä se Kisahallin sali olisi sittenkin saattanut olla tunnelmaltaan tutumman tuntuinen valinta?

Yhtä kaikki, kahden päivän jälkeen jalat alkoivat olemaan sen verran valmiin tuntuiset, että torstaina kävin vain vetämässä kevyen kävelylenkin ja valmistauduin viimeiseen työpäivään etelässä ja kotimatkaan. Jälkikäteen ajateltuna aivan hyvä valinta, sillä perjantaina olin jo näinkin tehden melko puhki ja aika valmis unten maille, kun viimein pääsin kotio asti. Aika paljon jo pelkkä reissussa oleminen näemmä kuluttaa kroppaa, kun ei pysty kaikkia juttuja tekemään aivan haluamallaan tavalla haluttuun aikaan.

No, yksi yö lepoa ja lauantaina Oulun seutu tarjosi taas aivan parasta talvikeliä. Kontrasti oli melko iso, kun Helsingissä oli aivan maantiepyöräkelit ja täällä sai kaivaa maastopyörän esiin kovasti jäätyneille talvipoluille. Tosin minuahan se ei haitannut, kolme tuntia meni kevyesti kelkkareiteillä ja talvipoluilla. Viikolla vallineet suojasäät ja viikonlopuksi tullut pakkanen olivat tehneet reiteistä likimain täydellisiä!

Jalkakin tuntui aivan kohtalaiselta, piti oikein varoa, ettei lipsahtaisi vahingossa nautinnon puolelle tämä homma. Ehkä minä sitten kuulun henkisesti kuitenkin enemmän tuonne talvisille poluille, kuin kaupunkilaiseen kuntosaliympäristöön.

Rastin hakua ja reikäpalloa

Ehkä aivan kaikki tämän blogin lukijat eivät vielä ole tienneet synkästä menneisyydestäni sellaista vaihetta, kun ajoin takavetoisella autolla, kuuntelin laiskaa hiphoppia ja pelasin salibandya. Asiassahan ei nykypäivään verrattuna ole sinänsä mitään erikoista, mutta nykyään nuo säbähommat ovat jääneet vähemmälle. Viime syksynä tosin kävin varovasti koittamassa muutamat treenit Merikoski SBT:n M35-joukkueen kanssa, mutta huomasin kyllä tylysti, että todella paljon pitäisi panostaa lajiharjoitteluun taas pitkästä aikaa, jos tuumaisi pelata vähääkään sellaisella tasolla, mikä itselle kelpaisi.

Vaikka en siis lajin pariin pysyvästi jäänytkään, niin tuon tryoutin perusteella tuli viime viikolla kutsu paikkaamaan samaisen joukkueen pelaajapulaa kahteen Merikoskiliigan peliin. Vähän oli sellainen kutina, että saapa nähdä, miten pysyisi pelirytmissä mukana, kun viimeinen ihan oikea ottelu, missä olen ollut pelaamassa, on kuitenkin jo aivan vuosituhannen alkupätkiltä. Vaan, eihän tällaiset asiat selviä, kuin kokeilemalla, joten lupauduin mukaan.

Koska pelit pelattiin sunnuntaina Nallisportissa, piti perinteinen sunnuntain pitkä lenkki perua ja käydä jo lauantaina lenkillä. Koska tiesimme viimeaikaisten lumisateiden jälkeen polkutilanteen varsin heikosti, päätimme keskittyä aivan pyörätieajeluun. Kun emme keksineet mitään muutakaan järkevää reittiehdotusta, aloimme selaamaan Oulun kuvarasteja Fillarifoorumilta.

Lauantaiaamuna siellä oli viimeisenä kuvana jokin vähän kelottuneen näköinen tönö, missä ovessa luki "Kaffila". Heli tunnisti kopin edessä olevan laitteen joksikin sahahommiin liittyväksi ja laitteen kyljessä oleva "Laimet 120" -teksti vahvisti Helin arvion pienen googlettelun jälkeen. Toinen kuppi aamukahvia ja nopea googlettelu paikallisista sahoista tuotti Toivarin Sahan sivuilla osuman alla olevaan kuvaan, joka näytti hyvinkin tutulta.

Nyt oli kohde selvillä, joten kamat niskaan ja matkaan. Toppilan kohdalla kuitenkin tuli muutama pikku muuttuja matkaan, kun lähdimme ihan vain katsomaan, josko rannassa olisi edes muutama ajokelpoinen polkupätkä. Ja, olihan niitä! Koiranulkoiluttajat olivat tampanneet yllättävän hyvinkin muutamat yleisimmät pätkät, joten unohduimme hetkeksi surffailemaan aivan muille suunnille, kuin hakemaamme sahaa kohti. Onneksi ennen Letonniemeä muistimme jälleen, mistä tässä lenkissä oikein olikaan kysymys ja jatkoimme kohti alkuperäistä maalia.

Sääntöjen mukaisesti kävimme räppäämässä kuvat fillareista laitoksen edestä, mutta kun seuraavan kerran pääsimme internetin kantaman alueelle huomasimme, että pari nopeampaa kollegaa olivat jo ennättäneet heittää kuvan verkon uumeniin. Ilmeisesti näissä skaboissa pitäisi satsata enemmän tuohon mobiiliin verkonkäyttöön, kuin pelkkään etenemiseen, jos haluaisi pärjätä. Vaan, eipä sen väliä, aivan huippulenkki tuli joka tapauksessa!

Fillarit sahalla

Kun kotimatkallakin piti vielä käydä tutkailemassa muutamaa polkupätkää, niin lenkkihän venähti nelituntiseksi ennen, kuin olimme taas kotisohvalla. Ei ehkä aivan sellainen verryttelylenkki, mitä olin itse suunnitellut pelihommien alle, mutta niillä mennään, mitä on. Pyöräily on vaan vieläkin niin hauska laji, että kaikenmaailman suunnitelmallisuus ja treenihöpinä saa mitä useimmin väistää ajamisen tieltä.

Sunnuntaiaamuna heräsin tavoistani poiketen jo hyvissä ajoin. Joku saattaisi tulkita sen jännittämiseksi, mutta itsehän en myönnä mitään. Viime hetken säädöt mailan lapaan kuumailmapuhaltimen kanssa, vähän lumitöitä pihalla ja puolen tunnin verryttelyt trainerilla, niin alkoi olemaan sellainen fiilis, että voisi hyvinkin siirtyä hallia kohden. Ensimmäisen matsin alkuverryttelyissä jalat tuntuivat yllättävänkin hyviltä ja kun pääsin vierailijastatuksestani huolimatta lempipaikalleni, vasempaan laitaan, niin odotukset alkoivat nousta tämänkin homman osalta.

Rehellisesti täytyy kyllä myöntää, että ensimmäisessä pelissä olin hieman pihalla koko ajan. Liike oli kohillaan, mutta suunnassa oli vielä toivomisen varaa. Kaikki ajoitukset olivat hieman johonkin suuntaan pielessä ja tuntui, että en oikein päässyt sellaisille paikoille, mistä olisin edes voinut auttaa joukkuetta tehopisteiden muodossa. Toisaalta, omassakaan päässä ei tullut mitään maata kaatavia virheitä, joten sikäli aika neutraali kuva jäi koko hommasta. Kyllähän se tietysti näin kilpailuhenkistä kaveria harmittaa, että itse pelaa kiikaritehoilla, joukkueena annetaan vastustajalle pari vähän helppoa maalia ja sitten hävitään 4-6. Prkl.

Ekan ottelun jälkeen heitin kuivat kamppeet niskaan ja lähdettiin Helin kanssa etsimään ruokaa ensin omaan kupuun ja sitten vähän jääkaappiinkin. Ensimmäinen tehtävä hoidettiin erittäin kunniallisesti torinrannan kiinalaisessa ravintolassa. Ei jäänyt nälkä ja sapuska oli aivan sopivan energiakylläistä päivän jatkoa ajatellen.

Toisessa ottelussa vastassa oli sarjakärki, erittäin taitavia ja nopeita nuoria jätkiä, joilla todellakin oli pallo hallussa. Tällä kertaa onnistuimme kuitenkin koko joukkueella pysymään pelin sisäpuolella muutamaa uinahdusta lukuunottamatta ja otettiin maittava voitto viime hetken maalilla numeroin 7-6. Henkilökohtaisellakin tasolla tuntui, että aloin jo etäisesti muistamaan, mistä tässä hommassa oikein olikaan kysymys. Jo parin minuutin pelin jälkeen kilautin pallon paraatipaikalta ylärimaan ja lopulta taisin summata tehot 2+2, joten omaankin esitykseen olin varsin tyytyväinen!

Jälleen tuosta hommasta jäi vähän sellainen kutina, että jätän mieluusti sellaisen option elämään, että vielä joku päivä saattaisin pelata muutaman ottelun enemmänkin kauden aikana. Mutta juuri tällä hetkellä pyöräileminen on vielä niin siistiä, että en malta irroittaa ajamiselta niin suurta aikaa, että ehtisin hiomaan pelitaitoja kuntoon.

Juoksuhullun päiväkirja

Onneksi olkoon! 
Olet ilmoittautunut NUTS Karhunkierros, 2015 tapahtumaan

Vaikka en olekaan mikään juoksufanaatikko, jätti Kimmon parin vuoden takainen maratonprojekti minulle pienen juoksukipinän. Se tahtoo aina syksyisin lupaavasti ottaa tulta alleen, kunnes aina kevään tullen tyrehtyy samaa tahtia lumen alta paljastuvien asfalttien kanssa. Parhaimpana talvena juoksin jopa 150 kilometriä, kunnes pidin taas reilun puolen vuoden luovan tauon, jonka aikana juoksin korkeintaan metsässä pyörän rikkoutumisen takia tai satunnaisilla iltarasteilla. En siis todellakaan ole mikään juoksija!

Olen kuitenkin varsin altis kaikille hullutuksille ja kun viime syksynä jouduin jättämään NUTS Köykkyri Pre-Xmas ylämäkikisan väliin flunssan takia, niin kisan jälkeen vietetyissä polkujuoksijoiden pikkujouluissa päästin suustani jotain, jota en olisi uskonut: Minä tahdon juoksemaan Karhunkierrokselle.

Kuukauden verran vatvoin ja mietin asiaa, kyselin Kimmon mielipidettä ja laskeskelin treenejä ja aikatauluja. Ja vihdoin joulukuun lopussa uskaltauduin ilmoittautumaan mukaan. Onnekseni pidemmät matkat oli jo varattu aikaisemmin täyteen, mutta 31 kilometrin "Pienelle Karhunkierrokselle" Juumasta Rukalle löytyi vielä tilaa. Joten toukokuun 23. päivä starttaan elämäni ensimmäiseen maastojuoksutapahtumaan!

Juokseminen on kuitenkin sen verran erilaista rasitusta jaloille, kuin maastopyöräily, että ilman kunnollista valmistautumista ei  maastossa 31 kilometriä juosta läpi - varsinkaan päälajin kilpailukauden kynnyksellä. Ja tuollaisiin koitoksiinhan ei lähdetä kylmiltään! Tossun pitää nousta juurakkoisella polulla, jotta reissusta selviää ilman haavereita ja rasitusvammoja. Ja käveleminen ei ole vaihtoehto kuin korkeintaan jyrkimmissä nousuissa tai portaissa.

Valmistautuminenhan alkaa aina ensin perusteellisella suunnittelulla. Netti on pullollaan ohjeita maratonjuoksuihin, joista suurin osa tapahtuu asfaltilla ja melko tasaisissa olosuhteissa. Mutta miten valmistautua maastojuoksuun, jossa ylitetään muutama vaara ja pienempi nyppylä, alustana on kaikkea kuluneesta juurakosta portaisiin ja mahdollisesti jopa lumeen? Ja tietysti kaikki juokseminen pitää tapahtua pyöräilyn ehdoilla, sillä en todellakaan ole luopumassa ensi vuoden tavoitteistani juoksutapahtuman takia. Eli ensin pyöräily ja sitten vasta juoksu.

Kimmo käytti maratonille valmistautuessaan ohjetta, että harjoituskilometrejä pitäisi kertyä noin kymmenkertainen määrä juostavaan matkaan nähden. Minun tapauksessani tämä tarkoittaisi 310 kilometriä. Tämä jaettuna 20 viikolle ei tee kuin 15,5 kilometriä viikossa, joten se ei kuulosta ollenkaan pahalta. Tietenkään pelkästään tuon juokseminen ilman suunnitelmallisuutta ei paljoa auta Konttaista ylös kontatessa.

Joten sitten tarkempaan suunnitteluun. Tavoitteeni on saada kilometrejä kasaan melko tasaisesti ja alussa olenkin juossut 2-3 kertaa viikossa lyhyitä ja kevyitä lenkkejä, totuttaen jalkoja juoksuun. Juoksulenkit ovat yleensä tapahtuneet lepopäivinä, työmatkajuoksuina tai lauantaina iltatreeninä. Kolmen viikon jälkeen kehitystä onkin jo tapahtunut, vauhti on kasvanut ja sykkeet tippuneet, eikä lihasrasitustakaan ole tullut. Seuraavaksi kasvatan lauantain lenkin kestoa ja pituutta ja samalla pidän huolen, että lepopäivien kevyet hölkät pysyvät oikeasti lyhyinä ja palauttavina. Kelin ja talvipolkujen kunnon salliessa pyrin myös juoksemaan lenkkejä poluilla.

Maalis-huhtikuussa tuon harjoitteluun mukaan vauhtikestävyysharjoittelun, Köykkyrin mäkitreenit ja oikeasti pitkät lenkit. Suunnitelmissani onkin tehdä Köykkyriin parin kilometrin talvipolkulenkki, jonka aikana kivutaan kerran Köykkyrin mäelle. Vapun tienoilla teen vielä kenraaliharjoituksen ja tämän jälkeen rauhoitan juoksuharjoittelua kohti itse tapahtumaa. Toukokuussa on jo pari mielenkiintoista maastopyöräkilpailua, joten aivan täysin en meinannut heittää silloinkaan sohvalle pitkäkseni.

Vanhat, mutta hyvät

Innolla uuteen vuoteen

Hyvää uutta vuotta kaikille! Itse olen aloittanut vuoden hyvinkin leppoisasti, joulukuussa kertyi ylitöitä sen verran mukavasti, että niistä syntyneitä vapaita riittää pidettäväksi vielä pitkälle kevääseen. Toistaiseksi tosin ei ole lupaa laiskotella, kuin loppiaiseen asti ja sitten pitää palata palkkatyön ääreen.

Vaikka olen koittanut ulkoillakin melko reippaasti, niin silti on ollut hyvää aikaa lojua sohvallakin ja tuumia, mihinkähän järkevään sitä purkaisi ylimääräisen energiansa. Siispä ylimääräinen maskuliinisuus nurkkaan ja sisustushommiin.

Yksi jakso Innoa, purkki maalia, tela, suojapaperia ja teippiä. Sitten ylimääräiset kalusteet pois tieltä ja jo jonkin aikaa henkisesti rassannut olohuoneen keltainen seinä saa kohta uutta väriä pintaan. Pari päivää eletään sitten tämän puuhan keskellä, mutta tavoitteena olisi, että tiistaina saadaan jo kalusteet takaisin paikalleen.

Ensimmäinen lumileiri

Parina aiempana vuonna olemme viettäneet ystävien kanssa itsenäisyyspäivää hiihtoleirin merkeissä, mutta tänä vuonna tuo perinne katkesi, kun itsenäisyyspäivä ei pidentänyt viikonloppua aiempien vuosien tapaan. Kun vielä viime talvena jouluinen reissu Ramsauhun lisäsi lumiriehaa, niin vuosi sitten joulukuun lopussa oli jo likemmäs kolmesataa kilometriä kasassa ja hiihtohommat hyvällä mallilla. Tänä vuonna hyppäsimme suksille vasta viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa, mutta toisaalta kausi on lähtenyt sitäkin paremmin käyntiin!

Viime viikonloppuna hiihtäminen tuntui jo todella hyvältä ja siksi lähdimmekin Syötteelle erittäin positiivisin mielin. Varasimme Pikku-Syötteeltä saunallisen kahden hengen huoneen täysihoidolla, jotta itse ei tarvitsisi vapaiden alussa huolehtia muusta, kuin itsensä ja vaatekassin roudaamisesta paikalle. Tein perjantai-iltana töiden jälkeen kummallekin yhden parin kapuloita matkaan ja tuumin, että lisää joutaisi voitelemaan Syötekeskuksen kopissa, jos niikseen tulee.

Syötteellä oli viikon mittaan tullut reilusti uutta lunta, eikä pakkastakaan ollut, kuin kolmisen astetta lauantaina, joten tein vanhoihin Fischerin RCR:iin voitelun, missä alimmaisena on normaaliin tapaan Rexin sinistä perusparafiinia, seuraava kerros saman firman saman väristä matalafluorista RCF:ää ja päällimmäiseksi sipaisin kerroksen HF violettia. Jokaisen kerroksen siklasin lämpimänä, annoin jäähtyä ja harjasin nailonilla huolella kylmänä ennen seuraavaa kerrosta. Eli ei mitään armotonta hifistelyä, mutta toimi!

Lunta!

Ajoimme Syötteelle lauantaina aamusta ja olihan siellä lunta. Ladut olivat aivan priimakunnossa, joskin vielä kohtuu pehmeitä. Suksi toimi, kuin ajatus ja matkanteko kirjaimellisesti luisti. Kävimme mutkan Ahmatuvalla edestakaisin ja ainoa ongelma nousussa oli sauvojen ajoittainen uppoaminen, mutta muuten ei todellakaan päässyt valittamaan olosuhteista. Parikymppiä tuli matkaa helposti ennen hämärän tuloa ja sitten olikin jo aika lähteä majoitukseen ja syömään. Tein vielä illalla kaksi paria lisää, mikäli keli heittäisi enemmän pakkaselle, mutta eipä niille tullut sittenkään käyttöä - kotona voidelluilla mentiin kaikki kolme päivää läpi.

Syötteen ladut ovat aivan huippukunnossa

Pikku-Syötteen suksien huoltotila.
Swixin telineet ja säteilylämmittimet
katossa - ei valittamista!

Syötekeskus on hyvin lähellä täydellistä urheilijan tukikohtaa. Ruoka on kerrassaan mainiota, eikä huoneissakaan ole todellakaan valittamista. Kun sunnuntain ohjelma oli aamupala, puolentoista tunnin lenkki, lounas, vähän aikaa sohvalla pötköttelyä ja ampumahiihdon yhteislähtökisojen katselua Pokljukasta, sitten uudestaan iltalenkille Luppoveden valoladulle ja vielä siihen päivällinen päälle, niin oli jo hyvinkin likellä, ettei mennyt urheileminen vahingossa nautinnon puolelle.

Kyllähän näissä oloissa juurikin kaksi
ihmistä mahtuu leireilemään!

Kolmantena päivänä ei enää ollut aivan tavatonta iskua jaloissa, eikä varsinkaan yläkropassa, mutta kävimme retkeilemässä vasta-avatun kierroksen Syötteeltä Pytkynharjulle ja Naamankajärven puolelta takaisin. Eihän se vielä missään unelmakunnossa ollut, mutta passasi hyvin lähtöpäivän retkeksi. Kokonaisuutena viikonloppuun mahtui 68 km hiihtoa, runsaasti ulkoilmaa ja jopa aivan lomailuakin.

Riihituvan maisemissa

Jos huomenna kävisi vielä tarkistamassa, joko Oulun seudun talvipolkuverkosto on iskussa, niin sitten joutaisikin heittää jalat sohvapöydälle ja ryhtyä joulunviettoon. Toivotamme kaikille lukijoille oikein hyvää joulua ja reipasta vuotta 2015!

Minun talveni tarvitsee lunta!

Vajaa neljä viikkoa sitten kirjoitin, kuinka olin valmistautunut talven tuloon. Koillismaan kasvattina olinkin jo marraskuun lopussa kaivanut hiihtokamppeet ja toppavaatteet esille ja odottelin metrisiä hankia suksia voidellen ja keliennusteita seuraten. Vaan lumi ehti tuskin tulla, kun lämpöasteet ja räntäsade jo pitivät huolen, että maa oli jälleen musta ja pyykkikone sai pestä hiekkaisia ajovarusteita kerta toisensa jälkeen. Tämähän ei pitkään vetele - minun talveni tarvitsee lunta!

Viime viikolla hermot lopulta pettivät ja oli aika lähteä räntäsadepakolaiseksi äitin luo. Musta maa ei enää houkuttanut pihalle, kuin korkeintaan kävelymatkalle autoon ja takaisin. Samoin pää tarvitsi lepoa ainaiselta tuulelta ja tennarit kuivempaa alustaa. Kun Kimmollakin alkoi jo näkymään selkeitä merkkejä ikävästä anoppilaan, niin lauantaiaamuna pakkasimme suksiboksin auton katolle ja lähdimme kohti Kuusamoa.

Oulusta ei paljoa tarvinnut ajaa sisämaahan päin, kun keli muuttui jo huomattavasti talvisemmaksi. Mitä lähemmäs itärajaa pääsimme, lumen määrä sen kuin kasvoi. Kuusamossahan on jo täysi talvi, joten olimme löytäneet sen, mitä lähdimme hakemaan. Kävimme nopeasti vaihtamassa hiihtotrikoot päälle ja suuntasimme Petäjälammen ladulle talven ensimmäiselle hiihtolenkille.

Ladut olivat varsin kelvollisessa kunnossa ja edellisenä iltana tehdyt voitelutkin tuntuivat natsaavan vallitseviin keliolosuhteisiin. Yleensä talven ensimmäiset hiihdot ovat olleet melkoista horjumista, mutta jotenkin tänä talvena hiihto tuntui ensimmäisistä metreistä lähtien yllättävän luontevalta. Jos minusta tuntui hyvältä, niin ei Kimmonkaan meno huonolta näyttänyt. Normaali pitkän miehen alkutalven horjunta oli huomattavasti vähäisempää ja minä taisin olla meistä kahdesta ainut, joka kävi tutustumassa ladun pintaan lähietäisyydeltä.

Viikonloppu lumen keskellä teki hyvää, hermolepo oli taattu valkeutta ihmetellessä. Mutta kotimatkalla jo selvisi, että oululainen alkutalvi ei vieläkään ollut luovuttanut lopullisesti. Maanantain palauttavalle lenkille olikin tiedossa taas mustaa maata, vesisadetta ja jäisiä pikkuteitä.

Pientä helpotusta akuuteimpaan ahdistukseen oli saatavilla onneksi tänään, kun aamulla herätessä maa oli muuttunut valkoiseksi ja lämpömittari näytti pienenpientä pakkaslukemaa. Työmatkalla saikin ihastella puiden oksien valkeutta ja pientä polannetta tien pinnassa. Vielä tuo lumimäärä ei riitä hiihtämiseen, mutta ennusteet lupailevat pakkaskelin jatkuvan ja seuraavien sateiden tulevan lumena. Ja ainakin tämä lumi ja pakkanen riittävät siihen, että talvipolut alkavat muodostumaan, joten saattaakin olla, että seuraavat päivät vietän tiiviisti metsän siimeksessä.