Juoksuhullun päiväkirja

Onneksi olkoon! 
Olet ilmoittautunut NUTS Karhunkierros, 2015 tapahtumaan

Vaikka en olekaan mikään juoksufanaatikko, jätti Kimmon parin vuoden takainen maratonprojekti minulle pienen juoksukipinän. Se tahtoo aina syksyisin lupaavasti ottaa tulta alleen, kunnes aina kevään tullen tyrehtyy samaa tahtia lumen alta paljastuvien asfalttien kanssa. Parhaimpana talvena juoksin jopa 150 kilometriä, kunnes pidin taas reilun puolen vuoden luovan tauon, jonka aikana juoksin korkeintaan metsässä pyörän rikkoutumisen takia tai satunnaisilla iltarasteilla. En siis todellakaan ole mikään juoksija!

Olen kuitenkin varsin altis kaikille hullutuksille ja kun viime syksynä jouduin jättämään NUTS Köykkyri Pre-Xmas ylämäkikisan väliin flunssan takia, niin kisan jälkeen vietetyissä polkujuoksijoiden pikkujouluissa päästin suustani jotain, jota en olisi uskonut: Minä tahdon juoksemaan Karhunkierrokselle.

Kuukauden verran vatvoin ja mietin asiaa, kyselin Kimmon mielipidettä ja laskeskelin treenejä ja aikatauluja. Ja vihdoin joulukuun lopussa uskaltauduin ilmoittautumaan mukaan. Onnekseni pidemmät matkat oli jo varattu aikaisemmin täyteen, mutta 31 kilometrin "Pienelle Karhunkierrokselle" Juumasta Rukalle löytyi vielä tilaa. Joten toukokuun 23. päivä starttaan elämäni ensimmäiseen maastojuoksutapahtumaan!

Juokseminen on kuitenkin sen verran erilaista rasitusta jaloille, kuin maastopyöräily, että ilman kunnollista valmistautumista ei  maastossa 31 kilometriä juosta läpi - varsinkaan päälajin kilpailukauden kynnyksellä. Ja tuollaisiin koitoksiinhan ei lähdetä kylmiltään! Tossun pitää nousta juurakkoisella polulla, jotta reissusta selviää ilman haavereita ja rasitusvammoja. Ja käveleminen ei ole vaihtoehto kuin korkeintaan jyrkimmissä nousuissa tai portaissa.

Valmistautuminenhan alkaa aina ensin perusteellisella suunnittelulla. Netti on pullollaan ohjeita maratonjuoksuihin, joista suurin osa tapahtuu asfaltilla ja melko tasaisissa olosuhteissa. Mutta miten valmistautua maastojuoksuun, jossa ylitetään muutama vaara ja pienempi nyppylä, alustana on kaikkea kuluneesta juurakosta portaisiin ja mahdollisesti jopa lumeen? Ja tietysti kaikki juokseminen pitää tapahtua pyöräilyn ehdoilla, sillä en todellakaan ole luopumassa ensi vuoden tavoitteistani juoksutapahtuman takia. Eli ensin pyöräily ja sitten vasta juoksu.

Kimmo käytti maratonille valmistautuessaan ohjetta, että harjoituskilometrejä pitäisi kertyä noin kymmenkertainen määrä juostavaan matkaan nähden. Minun tapauksessani tämä tarkoittaisi 310 kilometriä. Tämä jaettuna 20 viikolle ei tee kuin 15,5 kilometriä viikossa, joten se ei kuulosta ollenkaan pahalta. Tietenkään pelkästään tuon juokseminen ilman suunnitelmallisuutta ei paljoa auta Konttaista ylös kontatessa.

Joten sitten tarkempaan suunnitteluun. Tavoitteeni on saada kilometrejä kasaan melko tasaisesti ja alussa olenkin juossut 2-3 kertaa viikossa lyhyitä ja kevyitä lenkkejä, totuttaen jalkoja juoksuun. Juoksulenkit ovat yleensä tapahtuneet lepopäivinä, työmatkajuoksuina tai lauantaina iltatreeninä. Kolmen viikon jälkeen kehitystä onkin jo tapahtunut, vauhti on kasvanut ja sykkeet tippuneet, eikä lihasrasitustakaan ole tullut. Seuraavaksi kasvatan lauantain lenkin kestoa ja pituutta ja samalla pidän huolen, että lepopäivien kevyet hölkät pysyvät oikeasti lyhyinä ja palauttavina. Kelin ja talvipolkujen kunnon salliessa pyrin myös juoksemaan lenkkejä poluilla.

Maalis-huhtikuussa tuon harjoitteluun mukaan vauhtikestävyysharjoittelun, Köykkyrin mäkitreenit ja oikeasti pitkät lenkit. Suunnitelmissani onkin tehdä Köykkyriin parin kilometrin talvipolkulenkki, jonka aikana kivutaan kerran Köykkyrin mäelle. Vapun tienoilla teen vielä kenraaliharjoituksen ja tämän jälkeen rauhoitan juoksuharjoittelua kohti itse tapahtumaa. Toukokuussa on jo pari mielenkiintoista maastopyöräkilpailua, joten aivan täysin en meinannut heittää silloinkaan sohvalle pitkäkseni.

Vanhat, mutta hyvät

Innolla uuteen vuoteen

Hyvää uutta vuotta kaikille! Itse olen aloittanut vuoden hyvinkin leppoisasti, joulukuussa kertyi ylitöitä sen verran mukavasti, että niistä syntyneitä vapaita riittää pidettäväksi vielä pitkälle kevääseen. Toistaiseksi tosin ei ole lupaa laiskotella, kuin loppiaiseen asti ja sitten pitää palata palkkatyön ääreen.

Vaikka olen koittanut ulkoillakin melko reippaasti, niin silti on ollut hyvää aikaa lojua sohvallakin ja tuumia, mihinkähän järkevään sitä purkaisi ylimääräisen energiansa. Siispä ylimääräinen maskuliinisuus nurkkaan ja sisustushommiin.

Yksi jakso Innoa, purkki maalia, tela, suojapaperia ja teippiä. Sitten ylimääräiset kalusteet pois tieltä ja jo jonkin aikaa henkisesti rassannut olohuoneen keltainen seinä saa kohta uutta väriä pintaan. Pari päivää eletään sitten tämän puuhan keskellä, mutta tavoitteena olisi, että tiistaina saadaan jo kalusteet takaisin paikalleen.

Ensimmäinen lumileiri

Parina aiempana vuonna olemme viettäneet ystävien kanssa itsenäisyyspäivää hiihtoleirin merkeissä, mutta tänä vuonna tuo perinne katkesi, kun itsenäisyyspäivä ei pidentänyt viikonloppua aiempien vuosien tapaan. Kun vielä viime talvena jouluinen reissu Ramsauhun lisäsi lumiriehaa, niin vuosi sitten joulukuun lopussa oli jo likemmäs kolmesataa kilometriä kasassa ja hiihtohommat hyvällä mallilla. Tänä vuonna hyppäsimme suksille vasta viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa, mutta toisaalta kausi on lähtenyt sitäkin paremmin käyntiin!

Viime viikonloppuna hiihtäminen tuntui jo todella hyvältä ja siksi lähdimmekin Syötteelle erittäin positiivisin mielin. Varasimme Pikku-Syötteeltä saunallisen kahden hengen huoneen täysihoidolla, jotta itse ei tarvitsisi vapaiden alussa huolehtia muusta, kuin itsensä ja vaatekassin roudaamisesta paikalle. Tein perjantai-iltana töiden jälkeen kummallekin yhden parin kapuloita matkaan ja tuumin, että lisää joutaisi voitelemaan Syötekeskuksen kopissa, jos niikseen tulee.

Syötteellä oli viikon mittaan tullut reilusti uutta lunta, eikä pakkastakaan ollut, kuin kolmisen astetta lauantaina, joten tein vanhoihin Fischerin RCR:iin voitelun, missä alimmaisena on normaaliin tapaan Rexin sinistä perusparafiinia, seuraava kerros saman firman saman väristä matalafluorista RCF:ää ja päällimmäiseksi sipaisin kerroksen HF violettia. Jokaisen kerroksen siklasin lämpimänä, annoin jäähtyä ja harjasin nailonilla huolella kylmänä ennen seuraavaa kerrosta. Eli ei mitään armotonta hifistelyä, mutta toimi!

Lunta!

Ajoimme Syötteelle lauantaina aamusta ja olihan siellä lunta. Ladut olivat aivan priimakunnossa, joskin vielä kohtuu pehmeitä. Suksi toimi, kuin ajatus ja matkanteko kirjaimellisesti luisti. Kävimme mutkan Ahmatuvalla edestakaisin ja ainoa ongelma nousussa oli sauvojen ajoittainen uppoaminen, mutta muuten ei todellakaan päässyt valittamaan olosuhteista. Parikymppiä tuli matkaa helposti ennen hämärän tuloa ja sitten olikin jo aika lähteä majoitukseen ja syömään. Tein vielä illalla kaksi paria lisää, mikäli keli heittäisi enemmän pakkaselle, mutta eipä niille tullut sittenkään käyttöä - kotona voidelluilla mentiin kaikki kolme päivää läpi.

Syötteen ladut ovat aivan huippukunnossa

Pikku-Syötteen suksien huoltotila.
Swixin telineet ja säteilylämmittimet
katossa - ei valittamista!

Syötekeskus on hyvin lähellä täydellistä urheilijan tukikohtaa. Ruoka on kerrassaan mainiota, eikä huoneissakaan ole todellakaan valittamista. Kun sunnuntain ohjelma oli aamupala, puolentoista tunnin lenkki, lounas, vähän aikaa sohvalla pötköttelyä ja ampumahiihdon yhteislähtökisojen katselua Pokljukasta, sitten uudestaan iltalenkille Luppoveden valoladulle ja vielä siihen päivällinen päälle, niin oli jo hyvinkin likellä, ettei mennyt urheileminen vahingossa nautinnon puolelle.

Kyllähän näissä oloissa juurikin kaksi
ihmistä mahtuu leireilemään!

Kolmantena päivänä ei enää ollut aivan tavatonta iskua jaloissa, eikä varsinkaan yläkropassa, mutta kävimme retkeilemässä vasta-avatun kierroksen Syötteeltä Pytkynharjulle ja Naamankajärven puolelta takaisin. Eihän se vielä missään unelmakunnossa ollut, mutta passasi hyvin lähtöpäivän retkeksi. Kokonaisuutena viikonloppuun mahtui 68 km hiihtoa, runsaasti ulkoilmaa ja jopa aivan lomailuakin.

Riihituvan maisemissa

Jos huomenna kävisi vielä tarkistamassa, joko Oulun seudun talvipolkuverkosto on iskussa, niin sitten joutaisikin heittää jalat sohvapöydälle ja ryhtyä joulunviettoon. Toivotamme kaikille lukijoille oikein hyvää joulua ja reipasta vuotta 2015!

Minun talveni tarvitsee lunta!

Vajaa neljä viikkoa sitten kirjoitin, kuinka olin valmistautunut talven tuloon. Koillismaan kasvattina olinkin jo marraskuun lopussa kaivanut hiihtokamppeet ja toppavaatteet esille ja odottelin metrisiä hankia suksia voidellen ja keliennusteita seuraten. Vaan lumi ehti tuskin tulla, kun lämpöasteet ja räntäsade jo pitivät huolen, että maa oli jälleen musta ja pyykkikone sai pestä hiekkaisia ajovarusteita kerta toisensa jälkeen. Tämähän ei pitkään vetele - minun talveni tarvitsee lunta!

Viime viikolla hermot lopulta pettivät ja oli aika lähteä räntäsadepakolaiseksi äitin luo. Musta maa ei enää houkuttanut pihalle, kuin korkeintaan kävelymatkalle autoon ja takaisin. Samoin pää tarvitsi lepoa ainaiselta tuulelta ja tennarit kuivempaa alustaa. Kun Kimmollakin alkoi jo näkymään selkeitä merkkejä ikävästä anoppilaan, niin lauantaiaamuna pakkasimme suksiboksin auton katolle ja lähdimme kohti Kuusamoa.

Oulusta ei paljoa tarvinnut ajaa sisämaahan päin, kun keli muuttui jo huomattavasti talvisemmaksi. Mitä lähemmäs itärajaa pääsimme, lumen määrä sen kuin kasvoi. Kuusamossahan on jo täysi talvi, joten olimme löytäneet sen, mitä lähdimme hakemaan. Kävimme nopeasti vaihtamassa hiihtotrikoot päälle ja suuntasimme Petäjälammen ladulle talven ensimmäiselle hiihtolenkille.

Ladut olivat varsin kelvollisessa kunnossa ja edellisenä iltana tehdyt voitelutkin tuntuivat natsaavan vallitseviin keliolosuhteisiin. Yleensä talven ensimmäiset hiihdot ovat olleet melkoista horjumista, mutta jotenkin tänä talvena hiihto tuntui ensimmäisistä metreistä lähtien yllättävän luontevalta. Jos minusta tuntui hyvältä, niin ei Kimmonkaan meno huonolta näyttänyt. Normaali pitkän miehen alkutalven horjunta oli huomattavasti vähäisempää ja minä taisin olla meistä kahdesta ainut, joka kävi tutustumassa ladun pintaan lähietäisyydeltä.

Viikonloppu lumen keskellä teki hyvää, hermolepo oli taattu valkeutta ihmetellessä. Mutta kotimatkalla jo selvisi, että oululainen alkutalvi ei vieläkään ollut luovuttanut lopullisesti. Maanantain palauttavalle lenkille olikin tiedossa taas mustaa maata, vesisadetta ja jäisiä pikkuteitä.

Pientä helpotusta akuuteimpaan ahdistukseen oli saatavilla onneksi tänään, kun aamulla herätessä maa oli muuttunut valkoiseksi ja lämpömittari näytti pienenpientä pakkaslukemaa. Työmatkalla saikin ihastella puiden oksien valkeutta ja pientä polannetta tien pinnassa. Vielä tuo lumimäärä ei riitä hiihtämiseen, mutta ennusteet lupailevat pakkaskelin jatkuvan ja seuraavien sateiden tulevan lumena. Ja ainakin tämä lumi ja pakkanen riittävät siihen, että talvipolut alkavat muodostumaan, joten saattaakin olla, että seuraavat päivät vietän tiiviisti metsän siimeksessä.

NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race!

Voitaisiinkohan jo kohta puhua perinteisestä, kun NUTS järjesti jo toista kertaa aivan käsittämättömän typerän, mutta silti niin hauskan Pre-Xmas Uphill Racen Köykkyrissä. Olimme jo viime vuonna matkassa, silloin Fun Run -sarjassa testailemassa, miltä tuollainen ultimaattinen sauvarinnesessio tuntuisi. Eihän se silloinkaan fyysisesti hyvältä tuntunut, mutta meininki tuolla oli aivan käsittämättömän hyvä ja NUTS:n porukka onnistui järjestelyissään aivan 100% loistavasti! Samanlaista odotellessa löin laput sisään neljän tunnin sarjaan sen enempää empimättä.

Viime vuonna 42 kierrosta otti aikaa minuutin vajaa kolme tuntia ja muistan olleeni melko paketissa sen jälkeen. Joten alkuviikosta laskeskelin, että jos olisin edes hieman viimevuotista kovemmassa iskussa tänä syksynä, niin 50 kierrosta pitäisi olla aivan saavutettavissa, ehkä jopa 55, jos tossu sattuisi syömään ihan kunnolla. Toisaalta se vaatisi myös sen, että jaksaa vetää hyvällä rytmillä neljä tuntia loppuun saakka. Viimeksi vedin kymmenen kierroksen stinttejä ja pidin lyhyen huoltotauon sen jälkeen. Samalla rytmillä suunnittelin tänäkin vuonna vetäväni rupeaman läpi.

Valmistautuminen häppeninkiin ei kuitenkaan mennyt aivan sillä tavalla läpi, kuin olisin toivonut. Reissu Helsingin konttorille kentillä notkumisineen ja muutenkin vähän yli 50 työnantajalle uhrattua tuntia kuluneen viikon aikana ajoivat ohi tankkauksesta, varusteiden funtsaamisesta ja muusta virittelystä. Perjantaina vedin ehkä keskivertoa isomman annoksen riisiä naamaan illalla, mutta siinä kaikki tällä kertaa valmistautumisesta.

Varusteitakin piti hieman etsiskellä, enhän minä edes muistanut, mitä sitä yleensä pistetään juostessa päälle nollakelin tuntumassa. Säämiskähousut sentään ymmärsin jättää matkasta, mutta muuten oli pikkuisen hakemista. Toisaalta, tulossa oli aika helppo keli, eikä kaapistakaan nyt aivan liiaksi asti löydy juoksenteluun sopivia kamppeita, joten 2XU:n kompressiotrikoot jalkaan ja mukavasti sisäänajetut Icebugin Pythot jalkaan. Yläkropan kanssa piti vähän arpoa, mutta tuumin vetää setin läpi kahden paidan kerrospukeutumisella ja varasin huoltopisteelle hiihtoliivin ja yhden takin, jos pitäisi jostain syystä pistää lisää päälle kesken vedon.

Sauvoja otin jostain syystä kaksi paria mukaan, vaikka tarkoituksena oli käyttää Helin 155-senttisiä sauvoja koko kisan ajan, mutta heitinpä nyt kuitenkin myös omat kävelysauvani autoon kaiken varalta. Ehkä jotain piti heitellä kyytiin mieltä rauhoittaakseen, kun muuten auto näytti niin perin tyhjältä normaaliin kisareissuun verrattuna.

Ajoissa, eli melkein jopa kymmenen minuuttia ennen starttia paikalle, nopea ilmottautuminen ja numerolappu reiteen kiinni. Ehtiihän noita lämpöjä ottaa neljän tunnin aikana aivan hyvästi muutenkin. Tosin siitä tosiasiasta ei päästä mihinkään, että jos on numerolappu ja kello käy, niin tottahan sitä pitää tunkea mahdollisimman lähelle eturiviä ja silloin myös se rauhallinen lähtö sekä alussa lämmittely tuppaa unohtumaan. Ja, kun muu porukka ujona jäi odottelemaan huoltoteltan alle, niin eihän sitä ollut edes tungosta lähtölinjan tuntumassa. Lavosen Suvin kanssa siinä spekuloimme muutaman minuutin varusteita ja itse yritin saada kaiken mahdollisen viihde-elektroniikan käynnistymään ajoissa.

Muutama minuutti starttiin...

Eipä siinä kauaa keritty seisoskelemaan, kun paukku jo kajahti. Turtisen Pauli lähti rinteeseen aivan tautisella tahdilla ja itse jäin vähän katselemaan, mikä meininki. Pari asiaa tuli esille varsin selvästi jo ensimmäisellä nousulla - Ensinnäkin tänään tulee olemaan melko hyvät jalat ja toisekseen mäen yläosa tulee olemaan melko tappava pitkän päivän kuluessa. Se oli jo aiemmin aloittaneiden kuuden tunnin tamppaajien jäljiltä melko niljakkaan mutainen ja pitävää kohtaa oli melko vaikeata löytää. Eikä se varmasti tulisi paranemaan päivän edetessä. Sauvoilla onneksi pystyi auttamaan melko paljon, mutta normaaliin sauvarinnetahtiin sopivat tikut tuntuivat hieman liian pitkiltä, kun mäen yläosassa joutui ihan oikeasti käyttämään sauvoja eteenpäin pääsemiseen. No, onneksi oli ne ylimääräiset kepit matkassa, nopea sauvojen vaihto, eikä enää tarvinnut roikkua niin paljoa kahvoissa.

Se, mikä menee ylös...

...tulee myös alas!

Ensimmäinen kymmenen kierroksen setti meni aivan heittämällä ja kellokin kertoi, että olin käyttänyt alunperin budjetoidun neljän minuutin sijaan vain noin 3:20 kierrosta kohti. Tuumin jo siinä vaiheessa, että pikkuisen pitää höllätä tahtia, mikäli meinaan jaksaa koko neljän tunnin jakson loppuun saakka. Tosin, ahneena aloin myös hieman laskeskelemaan kuutosella alkavia kierrosmääriä, jos jaksaisinkin pitää tuollaista tahtia ainakin ensimmäiset pari tuntia.

Eli nopeasti geeliä koneeseen ja uudelleen rinteeseen. Koska etukäteistankkaus oli mennyt enemmän tai vähemmän munilleen, piti keskittyä normaalia tarkemmin syömiseen ja juomiseen itse juoksun aikana. Toisella kymmenen kierroksen jaksolla pudotin vähän tahtia ja se meni keskimäärin 3:40 minuutin kierrosvauhdilla, mikä tuntui varsin mukavalta, mikäli sellaista ilmaisua sopii edes tuollaisesta lajista käyttää. Joten jälleen eväitä huuleen ja kolmaskin setti samalla tahdilla.

Yhtäkkiä alkoi hymyilyttämään ja pelottamaan samaan aikaan. Ensimmäiset kolmekymmentä kierrosta takana ja kokonaisuudessaan aikaa kulunut vasta reippaasti vajaat kaksi tuntia. Nyt olisi jo varaa antaa vauhdin vaikka tippuakin ja silti saattaisin päästä tuohon 60 kierroksen rajaan kiinni. Tosin kohtapuoleen ylimääräiselle aikapuskurille tulikin käyttöä, kun aikaa piti hassata parin kierroksen edestä wc-käyntiin, mutta sittenkin olin vielä melko hyvässä kyydissä ja neljäskin kymmenen kierroksen stintti meni alle neljän minuutin tahtia läpi.

Kahden tunnin ja neljänkymmenen minuutin tamppaamisen jälkeen olin siinä pisteessä, että viimevuotinen tulos, 42 kierrosta rapsahti rikki ja minulla oli vielä kosolti aikaa pistää lukemat uuteen kuosiin. Tosin aivan huimat parannusennusteet alkoivat rauhoittumaan, kun etureidet rupesivat ilmoittelemaan, että haistapa jätkä sauvarinne. Ylöspäin vielä pääsin melko hyvällä rytmillä, kun työ tehdään pääosin pakaralla ja pohkeella, mutta alaspäin tuleminen oli niin tuskaista hommaa, että oli pakko heittää kävelyksi jyrkimmissä kohdissa.

Ei vaatinut kovinkaan laajaa matematiikan oppimäärää tajuta, että se syö aikaa noin puoli minuuttia kierrosta kohti, mutta se oli vielä lievä rangaistus siitä, että saisi pitää koivet jotakuinkin ehjinä. Kieltämättä ohut kateuden puuska pääsi yllättämään, kun katsoi naisten kärkipaikasta tapelleiden Sannan ja Suvin juoksemista alamäkeen. Aivan käsittämättömän taitavaa menoa! Siihen verrattuna meikäläinen muistutti lähinnä rinteeltä alas heitettyä sahapukkia. Kyllä minäkin, jos olisin kolmekymmentä kiloa kevyempi ja seliseli - enempi poweria ylärinteeseen ja pidempää askelta, ettei kello karkaa.

Viimeisellä tunnilla DJ alkoi soittamaan vähintäänkin riittävän taajaan lahtelaista suomihiphoppia, mutta minun henkilökohtainen disko oli siirtynyt jo vahvasti illan viimeisiin hitaisiin. Nyt alkoi olemaan jo tekemistä ylöspäinkin, eikä se alamäkikään varsinaisesti helpottunut, kun ilta vielä hämärtyi, eikä epävarmalle askeleelle löytynyt enää silmälläkään sijoituspaikkaa. Viimeisillä kierroksilla pyysin Helin huutamaan radan varrelta kierrosaikoja, yli neljän ja puolen minuutin ei saisi päästää, tai sitten aika tulisi liian nopeasti vastaan. Jossain 55 kierroksen kohdalla sain vielä pari likelle nelosta menevää kierrosta ja homma alkoi kääntymään voiton puolelle. Vähän aikaa taistelin jopa siitä, ehtisinkö 61. kierrokselle ennen torven törähdystä ajan täyttymisen merkiksi. Eipä sekään jäänyt kauaksi, olin jo sillalla tulossa kohti maalialuetta, kun torvi soi.

No, lopulta sain 60 kierrosta kasaan tuloslistaan, enkä todellakaan ollut ajatellut tuollaista suoritusta vielä lähdön hetkellä, sen verran rikki olin vuosi sitten jo tuntia lyhyemmän suorituksen jälkeen. Olisinko saanut ehkä muutaman kierroksen enemmän kasaan, jos olisin käynyt juoksemassa muutaman treenin marraskuulle ja askel olisi rullannut alamäkeen paremmin, tai jos olisin hoitanut tankkaushommat fiksummin? Ehkä, ehkä en.

Mutta se, mikä on varmaa, niin yleinen, kuin myös jalkojen lihasten kestävyys on jo tässä vaiheessa aivan eri luokkaa, kuin viime syksynä. Treenikalenterista löytyy tosin loka-marraskuulle enemmän ajettuja kilometrejä, kuin kertaakaan sitten vuoden 2010 ja liki neljäsataa kilometriä enemmän yksivaihteisella, kuin viime syksynä vastaavalla ajanjaksolla. Ehkä pari viikkoa sitten kirjoittamani spekulaatio yksivaihteisella harjoittelemisesta ei olekaan aivan tuulesta temmattu. Oli, miten oli, ainakin tässä vaiheessa näyttäisi siltä, että kestävyysurheilun harjoittelun perusasiat ja lainalaisuudet ovat pysyneet ennallaan ja säännölliseen ulkoilemiseen panostaminen näyttäisi vaikuttavan positiivisesti suorituskykyyn!

Varusteet ja pää talvikuosiin

Juuri ennen cyclocrossin SM-kisoja alkanut syysflunssa pakotti pitämään kisojen jälkeen normaalia rauhallisemman ja perusteellisemman ylimenokauden, jonka aikana oli hyvin aikaa tuumailla ajamista ja treenaamista. Monesti keväällä ja kesällä vauhti on vain niin kovaa, että keskittyminen jokapäiväiseen tekemiseen saattaa herpaantua ja päässä pyörivät vain seuraavat kisat. Nyt, kun kolme viikkoa vain istui ja ihmetteli, oli hyvää aikaa miettiä edellistä kautta ja plussia ja miinuksia. Ja miettiä, mitä haluaisi seuraavaksi tehdä.

Runner's Worldissa on mielenkiintoinen vanha artikkeli motivoinnista ja mentaalipuolen valmentautumisesta. Tuota lukiessa sain suuren oivalluksen, että elän vieläkin suuren osan ajasta sitku-elämää!

Sitten, kun kisakausi alkaa, sitten, kun olen siinä-ja-siinä kunnossa, sitten, kun...

Tottakai tavoitteiden pitää olla kunnossa, mutta pelkästään niiden tuijottaminen aiheuttaa minulla helposti sen, että jokapäiväinen tekeminen kärsii. Luistan pikkuisen treeneistä, en lepää riittävästi ja syön huonosti. Siihen kun lisätään työelämän stressi, niin kyllähän sen arvaa, että lopputulos ei ole aina aivan parasta mahdollista.

Artikkelin innoittamana olenkin pyrkinyt harjoittamaan enemmän nytku-elämää ja pyrkinyt tekemään joka päivä kaikki pienetkin asiat parhaani mukaan. Olen myös listannut mielessäni iltaisin päivän voittoja ja tappioita, jotta pystyn kehittymään ja karsimaan negatiiviset ajatukset, ennen kuin ne valtaavat liikaa tilaa. Vain hyvät jutut jätetään talteen ja niistä huonommista otetaan opiksi.

Tänään olen tehnyt hyvää työtä: ajoin hyvän lenkin, tein hyvän pilatestreenin ja söin järkevästi.

Koska pelkkä harjoittelun ajatteleminen ei riitä, pitää kropallekin antaa runtua. Nyt, kun olen päässyt taas takaisin pyörän päälle, lenkkeily tuntuu aivan mahtavalta. Myös muu treenaaminen maistuu ja ensimmäiset punttitreenitkin tuli jo viikolla tehtyä. Suunnitelmia ensi kesäksi on jo tehty ja tavoitteet on selvillä, mutta yritän olla ajattelematta niitä liikaa ja luotan Kimmon valmennusoppeihin.

Jokapäiväiseen tekemiseen keskittymistä helpottaa se, että asiat ovat helppoja. Oikeanlaiset, kunnossa olevat varusteet ja pyörät ovat varsinkin talvikelillä tärkeitä. Kun on rajallinen määrä varusteita, joilla harjoittelu onnistuu olosuhteista riippumatta, ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä pitää olla huomenna puhtaana odottamassa lenkkiä tai onko pyörä lähtövalmiina juuri tähän keliin. Parhaimpina hetkinä ajovaatteet voi pukea aamulla suoraan pyykkinarulta päälleen ja illalla nostella ne taas pyykkikoneesta uudelleen yöksi kuivamaan.

Talven pikkuhiljaa saapuessa olen tehnyt muutamia hankintoja ihan vain varmistaakseni, etteivät pohjois-suomalaiset kelit pääse liikaa häiritsemään ajamista. Ensimmäisenä hankintalistalla olivat uudet talvikengät, joten pienen nettivertailun ja testailun jälkeen kävin Special-Bikesta ostamassa Lake MXZ303:t. Varsin pätevän oloiset kengät, varpailla on ehkä hivenen vähäisesti suojausta, mutta vastaavasti jalkapohjan läpi ei tunge klossin kylmyys. Varpaiden viileys korjautui hyvillä talvisukilla, joten ehkäpä neulon itselleni villaiset varpaiden lämmittimet kenkiin sujautettavaksi kovimmille pakkasille.

Toisena ostoskoriin tarttui Hibiken alennusmyynnistä Pearl Izumi Women's Amfib Droptail -trikoot ilman säämiskää. Tilasin nämä kokoa liian isoina, jotta talvipakkasille varmasti jäisi tilaa kerrospukeutumiselle ja että liikeradat polvien ympärillä olisivat mahdollisimman väljät. Muutaman lenkin perusteella valinta oli oikea, materiaali on ehkä hivenen ohkainen kovimmille pakkasille, mutta kerrospukeutumisella noiden kanssa pärjää varmasti -15 asteeseen asti. Ja sitä kylmemmillä pakkasilla yritän harrastaa jotain muuta.

Kolmantena hankin Pyörä-Suvalalta 29" Schwalbe Ice Spiker Pro -nastarenkaan Tallboyhin. Kaksi 26" versiota minulla onkin jo talvisinkulaani varten, mutta koska talvipolut antavat vielä odottaa itseään ja pidemmillä lenkeillä vaihteetkin ovat ihan kivat olla olemassa, oli nastarengas aika välttämätön hankinta myös kesäpyörään. Ja viikonlopun lenkeillä se tulikin jo pariin kertaan tarpeeseen.

Samalla ostin myös uuden nastarenkaan krossariini, jotta pyörätielenkitkin jatkuvat talven yli ilman liukastelua. Schwalben Marathon Winter palveli hyvin monta vuotta, vaikka hivenen liukas ja vetopidoton lumella olikin, mutta viime keväänä vihdoin nastat pureutuivat sisärenkaaseen asti ja jouduin kerralla viemään neljä rengasta roskiin. Tälle talvelle kokeiluun otinkin pitkästä aikaa Suomi Tyresin W240:n.

Ja neljäntenä ostoslistassa olikin uusi talvikypärä. Vanha kypäräni on muutama vuoden takainen kesäkypärä ja on palvellut teipattuna ja valokiinnikkeellä varustettuna jo useamman syksyn ja talven. Mutta koska oma pääkoppa on sen verran kallis kapistus, niin oli jo hyvinkin aika tarjota sille uutta suojaa talveksikin, eikä vain ainoastaan kesäkauden jäänteitä. Musta-punainen MET Parabellum saapuikin alkuviikosta passelisti loppuviikon lenkeille. Ensivaikutelma kypärästä on todella hyvä, kypärä istuu päähäni täydellisesti, tuntuu todella suojaavalta ja kaiken kukkuraksi se on vielä kevyempikin kuin kesäkypäräni Bell Sweep R.

Uusi kypärä istuu täydellisesti
(ja natsaa seuran väreihinkin)

Valmis talveen!

Käyttäkää niitä kumeja - ajoissa!

Viime viikonloppu antoi taas isosti opetusta siitä, kuinka hyödyllistä oikeanlaisten kumien käyttö ajoissa voikaan olla. Ja ei, älkää huolestuko, emme ole tutkineet mitään yllätysviivoja pikatesteistä, vaan lähinnä allekirjoittanut otti taas tuikitärkeää maastopyöräilyn oppia kantapään kautta vastaan.

Ensimmäinen kumi, minkä käytössä vaan pitäisi pysyä vanhoissa hyvissä opeissa, on sisuskumi. Itse olen pitkään vannonut sisuskumien nimeen, vaan kuten viikko sitten hehkuttelin, hankin käsiini valmiiksi litkutetun kiekkoparin ja tuumin, että nythän tämäkin on hyvä kokeilla. Lyhyt, mutta sitäkin kiivaampi suhteeni tubeless-maailmaan päättyi sitten sunnuntaina, kun sitä ennen olin kokenut yhden aivan satunnaisen takarenkaan tyhjenemisen lenkillä, pumppaillut pariin kertaan lisää ilmaa renkaisiin lenkille lähtiessä ja viimeksi sitten sunnuntain maastolenkille lähtiessä takarengas päätti kesken siirtymän lähtöpaikalle vajautua ennalta ilmoittamatta lähes tyhjäksi.

En vieläkään yritä kiistää sitä, etteikö tubeless saattaisi olla aivan hauska keksintö maastossa, mutta ehkä se tarvitsee vain aavistuksen verran anteeksiantavamman luonteen tai edes pidemmät hermot. Helillähän on jo pitkään ollut periaate, että hän siirtää sisärenkaattomiin siirtymistä joka kerta vuodella eteenpäin, kun näkee jonkun ravistelevan renkaita kisapaikoilla ennen starttia, välppäävän litkurenkaiden kanssa kesken lenkin tai lukiessaan netissä, kuinka kisakavereilla renkaat tyhjenevät kesken kisan alta. Sunnuntain jälkeen uskon, että tuo laskuri on menossa jossain vuoden 2032 kieppeillä...

Sisuskumeista sen verran lisää, että olemme tässä jonkin aikaa tehneet tutkimusta, että 26" sisuskumit toimivat aivan yhtä hyvin myös 29" renkaissa. Vielä ei ole yksikään sisuskumi korkannut sen takia, että se olisi venytetty nimelliskokoaan isommalle vanteelle. Hyvin toimiva ja kevyt kisasisuskumi myös kaksysiin on Michelinin vihreä 26-tuumainen lateksimalli. Sen verran se kuitenkin vaatii venyttämistä asennusvaiheessa, että varasisuskumina satulan alla on sitten aina "oikea" 29-sisuskumi. Useimmiten Schwalben SV19A, joka on osoittautunut sopivan köykäiseksi, mutta silti erittäin kestäväksi.

Toinen muistutus kumien oikeaoppisen käytön merkityksestä tuli neljä tuntia myöhemmin, kun piti esittää hallitsemattomia liukasteluliikkeitä Pilpakankaan metsäautotiellä. Aivan yhtäkkiä eturengas otti vauhtia ohuen lumikerroksen alla vaanivasta jäisestä urasta ja silloin mentiin. Onneksi en kaatanut lenkkiryhmästä ketään muuta matkassa, mutta itse otin sen verran osumaa polveen, että tämän viikon treeniohjelmaa pitänee keventää merkittävästi.

Muutaman kerran aiemminkin samalla lenkillä olin jo pelastanut liukastelun melko rajoilta, kerran piti ajaa pyörä selkeästi metsän puolellekin s-kirjaimen piirtelyn jälkeen, mutta lopulta kohtalo otti omansa, ei sitä loputtomiin pysty näemmä taistelemaan vastaan. Typerintä tilanteessa on se, että juuri perjantaina kävimme hakemassa yhden uuden 29-tuumaisen Schwalben Ice Spiker Pron Suvalalta, jotta Heli saisi asentaa sen Santa Cruziinsa ja minä voisin sitten laittaa oman vanhan vastaavanlaisen Rigiin alle.

Helihän asensi uuden renkaan heti alle, mutta minä venkoilin vielä homman kanssa, kun "eihän tuolla vielä niin paljoa jäätä ole". Ei sitä toisaalta paljoa tarvitse ollakaan - varmasti 99% reitistä oli täysin jäätöntä, mutta se yksikin prosentti oikeassa kohdassa riittää kippaamaan miehen kivuliaasti.

Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut kummankaan kuminkäyttövirheen seurauksena, mutta tänään illalla on varmasti tulossa talkoot, missä putsailen litkut hiiteen ja asentelen nöyrin mielin nastarengasta etukiekolle kuunnellen poikavuosien aikaista kuminkäyttövalistusta vaasalaiseen malliin.