Back in Black!

"I’m back on the track and I’m beatin' the flack
nobody's gonna get me on another rap
so look at me now I’m just makin' my play
don't try to push your luck just get out of my way"

Jos Santa Cruz kasattiin viime keväänä kasarimeiningeissä, niin väistämättä australialainen klassikko jostain syntymähetkeni ajoilta alkoi soimaan väkisinkin päässä, kun kaivoin Highballin kevään kunniaksi varaston seinältä ja aloin taas rakentamaan sitä takaisin kisavireeseen. Vielä vähän mustemmaksi, kuin aiemmin.

Merlincycles on jo jonkin aikaa tyrkyttänyt Foxin keuloja alennusmyynnillä, niin lopulta ranka katkesi ja sellainen oli pakko laittaa tulemaan. Se on sitten minun historian ensimmäinen keula, missä on tapered-mallinen kaulaputki, sekä samalla myös ensimmäinen läpiakselia syövä keula. Koska en ollut aikanaan ensimmäisiä DT-napaisia 29-kiekkoja hankkiessa älynnyt pohtia asiaa, vaan tilasin kisakiekot DT:n ohuemmalla 240S -etunavalla, niin siihen ei ollut saatavilla konversiosarjaa 15mm akselia varten. Sehän johti samalla uusien kiekkojen tilaamiseen, jotka ovat jokseenkin samanlaiset, kuin aiemmatkin, mutta tällä kertaa paksummalla etunavalla ja alumiininippeleillä.

Keula on akseleineen jokseenkin saman painoinen, kuin aiempikin 100-millinen RLC, mutta etunavan kieppeiltä säästyy sekä pikalinkku, että pikalinkkuakselin adapterit. Kun tämä yhdistetään alumiininippeleiden tuomaan säästöön, lähti kiekoista jo yksinään 173 grammaa kulkemaan. Samalla heitin vielä taakse entistä Rocket Ronia 69 grammaa kepoisemman 2.1 -tuumaisen Thunder Burtin, niin tilanne sen kuin vain parani.

Positiivinen yllätys tuli siitä, että Actionsports on aivan selkeästi parantanut kiekkojen laatua. Etukiekko oli melko hyvä jo heti laatikosta, eikä takakiekossakaan ollut, kuin muutamia pikku säätöjä kireyksissä ennen alle laittoa. Olisin oikeastaan voinut aivan hyvin tehdä, kuten Kaakisen Taneli omassa Highballissaan - heittää kiekot ajoon ja kiristellä muutaman ensimmäisen satasen jälkeen. Mutta enhän minä sellaista pysty tekemään, kaikki pitää olla hiplattu kohdilleen ennen asentamista, siitä ei tingitä.

Toki painon kanssa tuli kompensaatiota toiseenkin suuntaan. Santa Cruzin oma satulatolpan klamppi petti viime syksynä kriittisellä hetkellä ennen Tähtisadeajojen starttia ja vaikka se tulikin ennen lähtöä kuntoon Tanelin ystävällisellä avustuksella, niin se oli jo allekirjoittanut oman kuolemantuomionsa siinä vaiheessa. Tilalle tuli Thomsonin melko jykevä klamppi, joka ainakin asennusvaiheessa oli varsin uskottavan tuntuinen, kuten tuon pajan muillakin tuotteilla on ollut tapana olla.

Toinen massaa reilusti kasvattanut tekijä oli ohjaustangon vaihtuminen Easton EC90:stä EC70:ksi. Tämä vain sen takia, että nyt pääsee kokeilemaan, miltä tuntuu ohjastaa oikeasti leveällä tangolla tuollaista pyörää maastossa. Ensi maistiaisina tuo on kyllä järjettömän leveä, siitä ei pääse mihinkään. Paljon pitää vielä tapahtua korvien välissä, jos meinaan tuohon ulkoasuun tottua. Mutta, jos Tikkalan Artoa on vähääkään uskominen, niin tuo on likimain parasta, mitä mies voi kokea metsässä.

Nyt voisi luulla, että tuo on taas hetkeksi valmis. Ainakin se miellyttää omaa silmää ja etupää tuntuu säätämössä väännellessä huomattavasti aiempaa jäykemmältä. Kunhan pääsisi vielä poluille testailemaan, niin sittenhän tuon toimivuudenkin tietäisi. Siihen asti jatkamme säätämistä, seuraavaksi jonossa taitaa olla vihdoin pienempiäkin pyöriä...

Runko	Santa Cruz Highball XXL	1224
Keula	Fox Float 29 FIT 15mm	1775
Ohjainlaakeri	Cane Creek 40 series	88
Ohjainlaakerin hattu + pultti	Cane Creek alu cap + teräspultti	16
Spacerit	Pro carbon spacers	5
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"	707
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"	796
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu	Fox 15mm, sisältyy keulan painoon	0
Pikalinkku, taka	DT RWS Through bolt 10x142mm	62
Rengas, etu	Schwalbe Rocket Ron 29"x2,25"	519
Rengas, taka	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"	416
Sisuskumit	2x Michelin C4 AirComp Latex	284
Keskiö	Truvativ Team GXP	100
Kammet + ratas	Sram XX1 175mm + 34 Chainring	568
Polkimet	Time ATAC XC8 Carbon	288
Vaihdevipu	Sram X.0 (vain oikea, sis. vaijerin)	105
Vaijerinkuori	Shimano SIS SP41	35
Takavaihtaja	Sram X.O. Type 2 medium häkki	228
Takapakka	Sram XG-1080 11-36	242
Ketju	Shimano Dura Ace ketju CN-7801	263
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit	245
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit	85
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit	208
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit	85
Ohjaustanko	Easton EC70 Riser 720mm	185
Stemmi	Easton EA90, 90mm 0 astetta	133
Satulatolppa	Easton EC90 Zero	229
Satula	Specialized Romin Pro 143mm (29.8.2013)	161
Satulatolpan klamppi	Thomson	29
Gripit	ESI Silicon Grips	42
Mittari	Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin	61
Pulloteline + pultit	Specialized	35
	YHTEENSÄ (punnittu)	9300

Maantiekausi

Se on taas se nopea jakso ihmisen elämässä, kun tekee ihan oikeasti mieli ajaa maantiepyörää. Lyhyen siitä tekee se, että kunhan polut taas kuivuvat, niin tuo höpötys unohtuu aivan yhtä nopeasti, kuin se alkoikin. Mutta kevät on ehdottomasti maantieajamisen aikaa, maailmalla ajetaan klassikoita ja Suomessakin luonto herää kevääseen ja asvaltit kuivuvat.

Kevätklassikot, etenkin Ronde Van Vlaanderen ja Paris-Roubaix, ovat aina olleet minulle erittäin tärkeitä kilpailuja. Niissä jokainen kilometri on tärkeä ja kilpailut ratkaistaan loppujen lopuksi vain mies miestä vastaan. Niistä syntyy myös sellainen sankarillinen ilmapiiri, mikä on omiaan ruokkimaan omaakin innostusta maantiepyörän päälle.

Viime syksyn ja talven aikana teki mieli itselläkin vähän parannella maantiepyörää. Vaikka en ole elämäni aikana kovinkaan montaa maantiekisaa ajanut, niin silti hyvillä leluilla on vaan hauskempaa leikkiä. Ja vieläpä kun Heli "lainasi" itselleen viime syksynä minun FFWD F4R:t krossikäyttöön ja alkoi lujasti vaikuttamaan siltä, että ne eivät aivan heti ole tulossa takaisin, laitoin sitten F5R:t Storckiin, kun sellaiset sattuivat sopivasti kävelemään vastaan. Ehkä korkeammat laipat jopa näyttävät noin isossa raamissa paremmalta, joten en valita.

Toinen merkittävä muutos tuli istuinpuolelle, kun vanha maantietolppani lähti krossarin kanssa seuraavaan kotiin, niin piti hankkia jotain tilalle. Aikalailla ulkonäkösyistä päädyin lopulta ohjaustangon kanssa yhteensopivaan 3T:n tolppaan. Samalla satulakin vaihtui Toupesta Rominiksi, kun se tuntuu jotenkin sopivan takapuolelleni paremmin. Tuota kaarevaa nokkaakin saattaa vielä ensi kesän aikaan tarvita, mikäli taas iskee vimma laittaa lisätankoja paikalleen ja käydä siirtämässä Sangin kympin aikaa pienempiin lukemiin.

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä hiposteluna ruuvasin Ciamillon Zero Gravity -jarrut paikalleen. Aivan jäätävän kaunista työn jälkeä ja kun ne vielä painavat paloineen naurettavat 184 grammaa, niin onhan siinä jotain sellaista mekaniikkapornoa, että ei voi olla ihailematta. Täytyy nyt ajaa ja kokeilla niitä muutaman lenkin ajan ja jos ne hoitavat myös sen jarrujen tärkeimmän tehtävän, eli pyörän pysäyttämisen moitteettomasti, niin erittäin mieluusti jätän ne noille sijoilleen.

Nyt vaan, kun saisi tämän pienen orastavan kevätflunssan taltutettua, niin mieli tekisi lujasti maantielle ja uskonpa, että pääsiäisen pyhinä sitä vietetään muutamakin tunti tien päällä!

Runko	Storck Scenario C1.1 (62cm, v. 2009)
Keula	Storck Stiletto Aero
Ohjainlaakeri	Acros integrated
Stemmi	Ritchey WCS 4 Axis 120mm
Ohjaustanko	3T Ergonova Team
Satulatolppa	3T Doric Team
Satula	Specialized Romin Evo Expert 143mm
Vaihdevivut	Sram Red
Etuvaihtaja	Sram Red
Takavaihtaja	Sram Red
Kammet	Sram Red 175mm (50/38 rattailla)
Keskiö	Sram Red GXP
Takapakka	Sram Red 11-23
Jarrut	Ciamillo Zero Gravity
Kiekot	FFWD F5R DT 240S -navoilla
Renkaat	Continental GP4000, 22mm
Polkimet	Look Keo Power
Mittari	Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin

Kiitti jätkät!

Kuten varmaan blogitekstienkin määrästä pystyy päättelemään, niin melko rauhallista, ellei jopa laiskaa on ollut Hikisten Siivujen päämajassa. Toisaalta, vaikka olisi kirjoittanut kaikesta uudesta ja hienosta pyöräilyyn liittyvästä, niin juurikaan enempää rivejä ei olisi kertynyt. Viime kuun alussa vedettiin vähän ahkerammin hiihtohommia ja Ounasvaaran jälkeen pikkuisen lepoa, jotta kroppa toipuisi noin kovasta rypistyksestä.

Lepo olikin tarpeen, sillä maaliskuun viimeisenä viikonloppuna oli vuorossa ehkä yksi talven kovimmista koitoksista - perinteiset Riihimäen Entisten Junioriurheilijoiden Talvikisat. Jo muutaman vuoden meillä on ollut tapana kokoontua entisille kotikulmille kisailemaan enemmän tai vähemmän talviurheiluhenkisissä lajeissa samalla porukalla, millä harrastettiin niin liikuntaa, kuin muitakin pahuuksia muinoin Riihimäen ympäristössä.

Vaikka lunta ei juurikaan ollut maassa ja muutenkin kisat vedettiin melkoisen kesäisissä olosuhteissa läpi, oli Suonummen latupohjilla vielä tallessa sen verran jäätä, että perinteinen avauslaji - ampumahiihto minisuksilla - saatiin vedettyä läpi. Luiston ja kontrollin suhde tosin oli sitä luokkaa, että itsellänikin näkyy vielä harrastamisen jäljet kyynärvarressa, mutta urheiluhan ei ole mitään ilman pieniä vammoja!

Olihan se jälleen aivan loistopäivä tuttujen jätkien kanssa. Paljon on vuosien varrella tapahtunut, porukka on levinnyt pitkin Suomea, mutta jutut ovat yhä yhtä levottomia. Toinen, mikä ei ole muuttunut pätkääkään, on se tietty kilpailuhenki. Vaikka mukana olisi hieman yhden tähden virvoketta ja keskioluttakin, niin silti niitä kokonaispisteitä lasketaan melko tarkkaan päivän mittaan. Hyvä niin - pojat pysyvät poikina!

Kunhan lentokone jälleen toi kotiin etelästä ja parin päivän toipumisen jälkeen pääsi taas harjoittelun makuun, niin hyvinhän se kulkee. Lämsän Jarin opetettua muutamia asioita tekemisen meiningistä, ovat ne loputkin kestävyysurheilijan kuntopiirihöpötykset jääneet historiaan ja voimaa on alettu tekemään niin kuin voimaa tehdään. Saahan sitä selitellä, että tähän kroppaan ei lihas tartu millään, jos ei ikinä kokeile loppuun asti.

Rautaa on nyt rankaistu puoli vuotta pikkuisen erilaisella asenteella, kuin aiempina vuosina ja vaikka ihan Wattimateron kyykkyihin ei olekaan päästy, niin häkissä tapahtuu kuitenkin aivan jotain erilaista, mitä aiempina kausina. Kesähän näyttää, onko sillä sitten mitään korrelaatiota kulkunopeuteen. Mutta oli tai ei, niin ainakin tällä hetkellä nautin aivan erilaisesta voiman tunteesta, kuin kertaakaan aiemmin ja siitäkin syntyvä fiilis on jo riittävän hyvä palkinto talven työstä.

Ja, kun viikolla vetää kovaa, niin viikonloppuna voi ottaa vähän rauhemmassa. Kaakisen Taneli tuli käymään Kuusamosta ajoreissulle, niin eihän silloin voi turistia pettää. Kun Oulussa oli taas mitä loistavimmat polkukelit, niin pitihän se liki satanen ajella Kempeleen, Oulun ja Haukiputaan poluilla, mahtisettiä. Lisää fiiliksiä ja hyviä kuvia Tanelin blogilla. Kyllähän tässäkin hommassa vaan hyvällä ryhmällä vetäminen on vaan parasta! Vaikka olenkin ollut yksilöurheilija jokusiakin vuosia, niin sen verta sosiaalinen persoona lienen hämäläisyydestäni huolimatta, että kyllähän tuolla puistossakin hyvä seura on aina yhtä juhlaa.

Kunhan saisi tuon vaihdemaasturin vielä kasaan, niin sittenhän sitä oltaisiinkin jo menossa kohti kesää ja kisakautta sellaisella sykkeellä, että harvoin aiemmin! Ja siitä iso kiitos kuuluu kaikille hyville tyypeille, ketkä ovat olleet matkassa milloin missäkin. Kiitti jätkät, tätä mä kaipasin!

Suksimiset suksittu

Kuten likimain koko Suomessa, ovat Oulussakin vallinneet vähän vajavaiset hiihtokelit jo yli kuukauden ajan. Toisaalta itsellänihän nämä hommat eivät ikinä ole korreloineet kelien kanssa, joten tottakai tänä vuonna tuli hiihtokilsaa enemmän kasaan, kuin vuosiin. Jonkin verran tietysti asiaa auttoi jo joulukuun alussa pidetty perinteinen itsenäisyyspäivän hiihtoleiri Ylläksellä ja joululomalla tehty Ramsaun reissu.

Hiihtokauden päätähtäimeksi laitettiin jo ajoissa Ounasvaaralla hiihdettävä Napapiirin Hiihto. Meinasi sielläkin isännillä tulla hätä lumitilanteen kanssa ja reittiä jouduttiin pariinkin otteeseen muuttamaan ennen h-hetkeä. Kovasti olivat paikalliset paiskoneet hommia ja rata oli olosuhteisiin nähden vallan hiihdettävässä kunnossa. Säät olivat myös järjestäjien puolella, sillä viimeisenä yönä oli sopivasti pakkasta, kosteimmat kohdat jäätyivät ja itse tapahtumaankin saatiin juuri sopiva pikkupakkasen lentokeli.

Minulla oli työn alla 60 kilometrin reissu, joka koostui kahdesta 30 kilometrin kierroksesta ja vastaavasti Helillä 40 kilometriä, joka hiihdettiin kahtena 20 kilometrin lenkkinä. Pidemmällä kierroksella oli ekstrana kympin lenkki Ounasvaaran päälle, joka sisälsi mukavat 150 nousumetriä. Yhteensä kierrokselle tuli noin 360 metriä nousua, mutta itselleni vähemmänkin olisi riittänyt helposti. Jostain syystä jalat eivät ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen halunneet tehdä minkäänlaista järkevää yhteistyötä ja näiden käsien varassa ei luonnollisesti kauaakaan rimpuilla. Ainut, mikä loppumatkasta vähänkään muistutti kilpahiihtämistä, oli numeroitu lappu rinnuksissa.

No, nyt sekin reissu on tehty ja olihan siinä lukuisia hyviäkin puolia. Aina tekee hyvää luukuttaa liki neljä tuntia normaalin mukavuusalueen yläpuolella ja saipahan ylipäätään yhden maratonhiihdon läpi taas vuosien tauon jälkeen!

Tänään päästiinkin sitten taas itse asiaan ja pyörän selkään, kun heitimme Helin kanssa aivan huikean kolmen tunnin maastolenkin. Likellä oli, että se olisi venähtänyt pidemmäksikin, kun kevätaurinko paistoi ja polutkin ovat huippukunnossa. Pakkanen on kuivattanut urat ja viime yönä satanut lumi oli tehnyt mukavan pitävän pinnan jäätiköidenkin päälle. Osa poluista oli jopa sulanut aivan kesämoodiin ja Lämsänjärven rannassa kevään ensimmäiset kasvitkin tunkivat silmuja maasta läpi - makeaa hommaa siis kaiken kaikkiaan.

Tällaisen viikonlopun jälkeen on henkisesti helppo vetää suksiin varastorasvat, hylätä se höpötys taas yhdeksäksi kuukaudeksi ja alkaa säätämään kesän kisakalustoa iskuun. Ensimmäiseen maastostarttiin on enää vajaa kuusi viikkoa, joten alkaa olemaan korkea aika kaivella Santa Cruzikin varaston kätköistä esiin...

Vai, että flow?

Perjantaina aamulla aamuteetä hörppiessäni lueskelin uusinta Pyöräily+Triathlon -lehteä ja hämmästelin, kuinka teknistä ja numeerista scheissea liikunnasta on tehty. "Mitä numerot kertovat", "Tehokkaita työkaluja" (wattimittareita) ja "Lisää vauhtia aika-ajoon" -artikkelit kertovat karua kieltä siitä, että liikunnasta ei pidä nauttia ennen kuin omaa ilmiömäisen hapenottokyvyn, Charlotte Kallan hiihtotekniikan tai Tom Boonenin reidet. Ja liikuntahan on mennyt pieleen, jos sitä ei ole mitattu mitä moninaisimmin keinoin. On tehoantureita, sykelähettimiä, GPS:iä, korkeuskäyriä (mieluusti espanjalaiselle vuorelle) ja vaikka sun mitä. Jotenkin muistin taannoisen Hesarin kolumnin "Heia heia! Nostin peffani sohvalta!".

Tässä kohtaa on ehkä aiheellista myöntää, että aivan täysin en itsekään ole mittareita ja numeerista dataa vastaan, olen ehkä jopa omalta osaltani osasyyllinen kyseiseen genreen. Omistan useamman sykemittarin ja jokainen oikea lenkki kyllä tallennetaan, harjoituksen tiedot vilkaistaan läpi ja viikko/kuukausi/vuositason seurannat on kunnossa. Mutta koska pyörittelen näitä samoja numeroita päivät päästään maksaakseni asuntolainaa, niin en halua enää vapaa-ajalla kovin paljoa käyttää aikaa ylimääräiseen pilkunviilaamiseen. Enkä varsinkaan lenkillä.

Lehden loppupuolella kohtasin sitten ihmetyksen multihuipentuman, kun kolumnin aiheena oli se, että ulkona voi oikeasti olla kivaakin. Siinä kohtaa teekuppi onneksi tyhjeni ja lähdin pukemaan fillarointikamppeita työmatkaa varten päälle. Mutta kyllähän tuo jäi kummittelemaan päähän, varsinkin kolumnin viimeinen lause "Joskus pitää vain nauttia kyydistä".

Tänään, kun ajelin pitkin poikin sohjoisia talvipolkuja omaan tahtiini, mietin että milloin en viimeksi olisi nauttinut kyydistä. Eihän tämä ulkoilmaurheilu näillä leveyksillä aina ole sitä suurinta ilotulitusta, mutta tuskin olisin jaksanut jo yli kymmentä vuotta samoja polkuja, ellen olisi aina - enemmän tai vähemmän - nauttinut kyydistä. Tänäänkin kuulemma polut olivat turhan pehmeitä ajettaviksi, mutta jokainen onnistunut kurvi, vauhdinotto, sohjoliirron pelastus tai muuten kinkkisen paikan selvittäminen saa naaman hangon keksille, eikä edes muutama kolhu matkan varrella haittaa. Siinä ei paljoa ehdi flow'ta miettimään, kun tilanteita tulee pikakelauksella ohjaamoon.

Kotiin tultuani tein ratkaisun, että minä en enää tästedes pilaa aamuteetäni noin kompressiopipoisella lukuelämyksellä, joten se kestotilaus saa nyt olla ja ostelen vastaisuudessa irtonumeroina huomattavasti fiilishenkisempiä lehtiä. Valitettavasti näitä ei vaan ainakaan vielä löydy kuin kolmannella kotimaisella kielellä.

Kesään on vielä pitkä aika, joten tässähän ehtii vielä kiristelemään itseltään hymyn pois moneen kertaan ennen kauden ensimmäisiä kisoja, jos lähtee liikaa intoilemaan. Rauhaa ja rakkautta hyvät ystävät, nauttikaa siitä, mitä teette!

Satanen saa odottaa

Foorumeilla käy kuumana vertailu, kuka ajaa kuinkakin monta satasen lenkkiä kuussa, jotkut ovat jopa ajaneet kuun ajan pakkosatasia joka päivä ja alle satasen lenkkejä ei noissa ympyröissä edes voi kutsua pitkiksi. Itse en ole ollut ikinä mikään pitkien lenkkien erikoismies, mutta tänä talvena Oulun seudulla on ollut niin poikkeavan hyvät polkukelit, että tuota maagista satasen rajaa on jo tullut kahdestikin hätyyteltyä.

Eilen kävimme hyvällä ryhmällä retkeilemässä pitkin Oulun pohjois- ja itälaitoja. Välillä oli aivan huippupolkua, välillä tunkattiin likimain umpilumessa ja kaikkea siltä väliltä, mutta koko ajan oli uutta baanaa renkaan edessä. Ja, vaikka lunta tulikin lähes jatkuvasti lisää, niin ei tarvinnut edes moittia auramiehiä, saatikka kaatuilla lumen takia. Kuuden ja puolen tunnin ulkoilun jälkeen mittarissa seisoi 96,2 km, joten se satanen saa vieläkin odottaa, ehkä se sieltä vielä myöhemmin keväällä tulee vastaan.

Vähän reilu vuosi sitten muistelin historiaani yksivaihteisten kanssa ja silloin jutun lopussa kerroin viimeisimmästä heräteostoksestani, Trek Rigistä. Trek on heti ensimmäisistä metreistä asti sopinut jotenkin erikoisen hyvin minun käteen ja johtikin myöhemmin pohdiskeluihin täydellisestä geometriasta, sekä myöhemmin Santa Cruz Highballin ostoon. Nyt reilun vuoden ja 2100 kilometrin jälkeen lienee aiheellista esitellä kyseinen kulkine tarkemmin.

Sen jälkeen, kun toin Rigin ensimmäisen kerran kotiin ja asensin muutamat luottopalikat siihen kiinni, niin kokonaisuuteen ei ole tarvinnut koskea. Tänä talvena tosin olen alkuperäisestä setupista poiketen ajanut kesän kisakiekoillani ja kyllähän pienentyneen pyörivän massan on huomannut iloisesti joka kerta, kun kiihdyttää kurvista ulos tai kiipeää. Tällä hetkellä mennään seuraavanlaisella setupilla:

Runko	Trek Rig 23" (vm. 2010)
Keula	Fox F29 RLC 100mm
Ohjainlaakeri	VP-A49F
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Brass Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Brass Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Rengas, etu	Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Rengas, taka	Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Sisuskumit	Schwalbe SV19A
Keskiö	Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas	Middleburn RS7 Uno 32t, 180mm
Polkimet	Time ATAC Alium
Ketju	Campagnolo C9
Takaratas	Point Racing 17 h ratas
	+ Fire Eye Single speed kit
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Ohjaustanko	Syntace Duraflite 2014
Stemmi	Syntace F99, 90mm
Satulatolppa	Bontrager SSR
Satula	Specialized Toupe 143mm
Satulatolpan klamppi	Bontrager
Gripit	Lizard Skins DSP
Mittari	Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin

Ainoa pientä murhetta aiheuttanut osa Trekissä on tuo vetopuolen sliding dropout. Alkuperäisellä kuusiokolopultilla sitä ei meinannut saada kiristettyä paikalleen, mutta kun laitoin tavallisen 8mm kannalla olevan pultin paikalleen ja sopivasti ruuvilukitetta väliin, sain dropoutinkin pysymään paikallaan.

Sliding dropout Trekin malliin

Ne, jotka ovat seuranneet pidempään minun rakentamia pyöriä, huomannevat osalistasta, että aika tutulla ja turvallisella kokoonpanolla on Trekikin rakennettu, mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei ole asennettu paikalleen. Ainoa kokeilussa oleva osa ovat Lizard Skinsin DSP -gripit. Talvipyörä on oikeastaan aika sopiva paikka kokeilla, kuinka uudenlaiset gripit pysyvät paikallaan ja toimivat.

Lizard Skins DSP

Kevyethän nuo ovat, alkuperäisiin Bontragerin grippeihin verrattuna vähän yli 50 gramman painonpudotus tulee hetkessä. Grippien 33 gramman massasta tulee mieleen vuosituhannen vaihteen kevennysklassikko Titec Pork Rindsit, mutta Lizard Skinsit ovat jotenkin huomattavasti tukevamman tuntuiset. DSP:t myös menevät nätisti tankoon ja pysyvät varmasti paikallaan mukana tulevan kaksipuoleisen tarra-arkin avulla.

Itse pistin Lizard Skinsit paikalleen valmistajan oman asennusvideon avulla. Tangon puhdistamiseen käytin joka kodin puhdistusainetta, eli asetonia ja liukasteeksi Auto Glymin ikkunanpuhdistussprayta. Näillä keinoin tuo oli kyllä helppoa, kuin heinänteko. Sen verran kannattaa olla asentaessa tarkkana, että pistää tekstit kerralla suoraan, nuo eivät nimittäin pyöri milliäkään enää sen jälkeen, kun tarra on kerran kuivunut.

Näillä palikoilla Trek heilauttaa vaa'an lukemat karvan päälle 10,5 kiloon, joten eihän se mikään kevein mahdollinen ole yksivaihteiseksi, mutta mikäli tuntuu, että alan jäämään talvipoluilla pahasti jalkoihin, niin sitten saatan harkita keveämpää kulkinetta. Tähän asti tuollakin on kerinnyt melko pitkälle ja takaisin...

Kylmää kyytiä

Urheiluhommia voi harrastaa joko järjellä tai tunteella ja vaikka olenkin melko analyyttinen persoona, niin joskus vaan tunnepuoli vie voiton. Järjellä ajatellen kylmimmän ajan harjoitteluviikoksi voisi hyvinkin riittää se, että ajaa pari kertaa trainerilla, ui, tekee hyvää voimaharjoittelua ja käy vielä huoltamassa kroppaa pilateksessa. Mutta kun ei.

Jo pelkästään tieto siitä, että oululaiset talvipolut ovat parhaimmillaan tällä hetkellä, ulkona paistaa aurinko ja seuraava viikko menee kuitenkin sisätiloissa töiden ääressä jumittaessa, meinaa saada ulkoilmaliikkujan äärirajoille. Vaan kun samaan aikaan pakkanen paukkuu nurkissa ja mittari näyttää tylyä -23 astetta, niin eihän se houkuttele tervejärkistä ihmistä pihalle. Joten on aika heittää järki nurkkaan ja tehdä tunteella!

Kyllähän internetistä saa lukea sankaritarinoita kolmenkympin pakkasessa ajetuista maantiesatasista, mutta kun astmaatikolla ahistaa jo pelkästään ulkona oleminen kuivassa pakkasilmassa, niin asioihin täytyy suhtautua asiaan kuuluvalla tarkkuudella. Kun aamulla teimme päätöksen lähteä kokeilemaan talvipolkuja, niin homma piti aloittaa heti tuplamäärällä lääkettä, jotta pitkävaikutteinen avaava lääke ehtii varmasti tehota ennen lenkkiä.

Muutenhan ulos lähteminen on ihan vain asenne- ja varustekysymys. Koska yleensä emme vietä hirveästi aikaa kylmimmillä keleillä ulkona, niin kummallakaan ei ole varsinaisia arktisen kelin varusteita ja vaatetus täytyy kerätä olemassa olevista talviajokamppeista. Tässä tämän päivän varusteet kummankin osalta:

Heli:
- Nalinin lyhyet ajohousut, lämpimät urheiluliivit ja sykevyö
- Craftin merinovillapaita ja saman valmistajan urheilualusasun housut
- Äitin tekemät polvipituiset villasukat
- Pitkähihainen ajopaita
- Raiski Drymax ysäri-toppahousut ja Löfflerin Softshell-hiihtotakki
- Kaksi Buffia: fleece-Buff kaulassa ja tavallinen kasvojen edessä
- Löfflerin ajolakki ja talviajokypärä, mistä on teipattu etuosan aukot umpeen
- Hestran nahkarukkaset
- Northwaven Celsius GTX:t ja Sportfiren turkissuojat

Kimmo:
- Nalinin lyhyet ajohousut, sykevyö
- Craftin tuulisuojattu alusasu
- Kimmon äitin tekemät villasukat
- Itsetehdyt talviajohousut
- Pitkähihainen ajopaita
- Pearl Izumin Softshell-ajotakki
- Fleece-Buff kaulan ja pään ympärillä
- Tuulisuojattu ajolakki ja talviajokypärä, mistä on teipattu etuosan aukot umpeen
- Hestran nahkarukkaset ja Kimmon äitin tekemät lapaset
- Gaerne Polar MTB:t ja Sportfiren turkissuojat

Kummallakin varustus meni aivan nappiin. Vähän reilun tunnin ajon jälkeen kävimme lämmittelemässä sormia ja varpaita Maikkulan Nesteellä, mutta sen jälkeen seuraavat puolitoista tuntia meni ongelmitta kotiin asti. Muutenkin kannatti voittaa sohvan houkutus ja lähteä pihalle, keli oli loppujen lopuksi varsin mukava ja polut aivan priimaa. Ajaminenkin sujui paksusta vaatekerroksesta huolimatta yllättävän hyvin. Töitä tosin sai tehdä koko rahan edestä, jarruihin ei juurikaan tarvinnut koskea, nihkeä pakkaskeli piti hidastumisesta huolen heti kun vähänkin rauhoitti polkemista.

Periaatteessa pidempäänkin olisi voinut ajaa, mutta kahden tunnin kohdalla keuhkoputki kirjaimellisesti vihelsi pelin poikki. Koko ajan ajettiin melko reippaasti ja sitten yhtäkkiä yksi nousu meluvallin päälle oli liikaa. Mäen päällä haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ja totesimme, että enempää ei kannata kiusata itseään, vaikka hauskaa olikin. Joten nokka kohti kotia ja saunan lämpöön hyvin ansaittujen palautusjuomien kanssa, #somepossu uunissa muhien.

Kesken pitkän sisätreenikauden kunnon maastolenkki on aina piristävää vaihtelua. Mutta sen verran taas voin suhtautua järjellä talven harjoitteluun, että en ala leikkimään sankaria ja keräämään sinnillä kilometrejä tällaisilla pakkasilla.