Niin se vain kaikki hauska loppuu aikanaan, myös meidän kesälomat on nyt vietetty ja paluu toimistolle oli tosiasia tänä aamuna. Sen verran toimelias loma tuli vietettyä, että työrutiineissa oli aika paljon miettimistä, mutta siitä se arki taas alkaa luistamaan pikku hiljaa.
Kunhan saamme kameran muistikortin sisällön perattua ja muistiinpanot järjestykseen, niin tännekin alkaa ilmestymään kaikenlaista tarinaa muunmuassa Shimanon uuden kypäräkameran testistä, kuten myös Cannondalen maastotandemin koeajosta. Samoin Helin raporttia pyöräsuunnistuksen SM:istä pitkältä matkalta ja sprintistä on tulossa. Suunnistusreissulla tutustuttiin jälleen myös lisää erikokoisiin vehkeisiin ja käänneltiin takkia suuntaan, jos toiseenkin.
Viimeinen lomaviikko menikin sitten melko pitkälti Syöte MTB:n järjestelyissä, mistä ainakin itselleni tuli loistavan tapahtuman järjestämisen lisäksi melko hyvä maastotreenileiri. Kuntoilua tuli sekä juosten, että pyörän päällä yhteensä reilut kolmetoista ja puoli tuntia. Mutta tottahan se kannatti, 439 ajajalla, kuten myös yleisöllä ja järjestäjillä oli erittäin hieno meininki Syötteen komeissa maastoissa.
Nyt on vielä holtiton määrä romua pitkin kämppää, jotka odottavat järjestelyä ja huoltoa. Samalla pitäisi saada vielä vähän liikuntaakin harrasteltua, sillä aiomme palata pitkän tauon jälkeen jälleen seikkailu-urheilun pariin 17.8. Snowflakes Seikkailussa!
maanantai 4. elokuuta 2014
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
XCE SM 2014 - sitä saa mitä tilaa
Koillismaalla kasvaneelle on erittäin tuttua, että halla vie alkukesän sadon. Henkilökohtainen hallani iski keväällä, kun vedin infektiokierteessä antibiootteja siinä määrin, että jännitti jo, miten pystyisin selviämään vapun lomareissusta Itävallassa. Hienostihan siitä selvisin, mutta reissun nousumetrit kertoivat, että olin selkeästi ylipainoinen ja alikuntoinen - erittäin huono yhtälö maastopyöräilijälle.
Tykkään kuitenkin kilpailemisesta siinä määrin, että halusin suhtautua optimistisesti mahdollisuuksiini heinäkuussa. Vaasassa suunta oli jo todella ylöspäin, ilman kaatumista olisin voinut saada siihen perään vielä kaksi viikkoa hyvää treeniä ennen SM-kisaviikonloppua. Mutta eipä ollut tuuri myötä tällä kertaa ja jouduin viettämään melko lepopainotteiset viikot ennen h-hetkeä.
XC Eliminaattorin suomen mestaruuksista kisattiin Rovaniemellä jo perjantaina illalla, joten matkustimme perjantaina aamupäivällä paikalle tutustumaan sunnuntain XCO-rataan ja valmistautumaan illan kisaan. Loukkaantunut sormi teipattuna lähdin aamulla tutustumaan ratoihin ja totesin XCE-radan erittäin onnistuneeksi. Radalla oli tilaa ja tekemistä juuri sopivasti: tiukkoja mutkia, pientä ylämäkeä, kiviä, pumppeja ja yksi puunrunko. Odotettavissa oli siis vauhdikas kisa.
XCO-rata oli sitten vähän toisenlainen. Reitillä oli tavallaan kaikkea, mutta kun ensin noustaan kerralla Ounasvaaran päälle, ajetaan mutaikkopolku, juurakkopolku, kalliobaana ja kivikkopolku putkeen ja sen jälkeen tuupataan kallioista DH-rinnettä alas, niin radasta tuli tavallaan tylsä kuva. Kerralla ylös, kaikki rataan kuuluvat elementit putkeen ja pommilla alas. Mäki kuitenkin nousi varovaisella tutustumiskierroksella melko ok, joten vielä tässä vaiheessa olin vielä optimistinen. DH-rinteen yläpuolella optimismi kuitenkin karisi, vasemmassa kädessä ei riittänyt puristusvoima yhtään mäen laskemiseen.
Jätin kuitenkin XCO-radan hautumaan takaraivoon ja siirsin ajatukset illan XCE-kisaan. Aika-ajon aikana huomasin, että vauhtini oli vähän hitaanlaista kaikesta reuhaamisesta huolimatta, joten siirryin nopeasti sateensuojaan keräämään voimia välieriä varten. Välierässä vastassani olivatkin Piia Nieminen ja Sini Alusniemi, joten todella kylmää kyytiä oli tiedossa, jos meinasi erästä A-finaaliin päästä.
Ennakkoluulottomasti lähdin kuitenkin yrittämään, mutta jokaisessa nousussa jouduin antamaan liikaa tasoitusta. Vaikka sain välierässä ehdottomasti päivän parhaan iskun päälle, niin eihän se kuitenkaan riittänyt ja matka B-finaaliin oli tiedossa. Paras puhti oli kuitenkin jäänyt tuohon välierään ja kun vielä sössin B-finaalin startissa polkimen kanssa liian kauan, karkasivat toiset naiset ensimmäisessä mäessä ja sain ajaa viimeisenä maaliin.
Rehellisesti sanottuna p***a reissu, mutta tulipahan tehtyä. Kotiin tuomisina ei ollut muuta kuin kasvanut tietoisuus omasta huonosta kunnosta ja reilusti takapakkia ottanut sormen paraneminen. Nyt jää XCO:t väliin ja keskitytään taas ulkoilemiseen. Elleivät syyspakkaset tule liian ajoissa, niin ehkä tätä myöhemmin kylvettyä satoa pääsisi vielä loppukaudesta niittämään.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Entä jos tänään ei vaan kiinnosta?
Kun katselee kalentereita taaksepäin, niin onhan sitä vuosien varrella järjestetty kaikenlaisia juttuja ja niille sivuille mahtuu aika paljon onnistumisia ja sitten myös niitä, milloin vaasalainen saaristoidylli ei ole ollut lähelläkään. Tänä kesänäkin sitä on ehditty olla monessa mukana ja suurin osa jutuista on mennyt pulkkaan aivan loistavasti, mutta silti viime viikonloppuna huomasi, että onnistumisista huolimatta ei vaan enää jaksa aidosti kiinnostaa. Toisaalta, en tohdi edes syyllistää itseäni siitä, kun näyttää, että sitä on muutenkin liikkeellä.
Kun tänä kesänä ei ole ollut lainkaan vastaavaa kisaiskua, kuin edellisinä vuosina, niin tuumin, että voisin olla edes jollain tapaa hyödyksi kotimaiselle pyöräilykulttuurille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi avustajaksi Vaasa Velocitylle XCO Cupin kisapäivälle. Heli oli joka tapauksessa menossa ajamaan, joten olisin ollut joka tapauksessa mitä ilmeisemmin pelipaikalla. Jo viime vuonna vaasalaisten kisa Öjbergetillä keräsi kovasti kiitosta, fillarifoorumi oli pinkeänä hehkutusta ja tälle vuodelle Velocityn porukka oli vielä nostanut tasoa seuraavaan luokkaan, kiskonut kuutiotolkulla maata radan rakennukseen ja muutenkin tehnyt duunia aivan holtittomasti.
No, fillarifoorumin hehkutuksista on tietysti pitkä matka siihen, että oikeasti hilattaisiin perse autoon ja lähdettäisiin liikkeelle - miesten elitessä seitsemän ajajaa paikalla?! Jopa naisiakin oli saman verran, joten hieman Pöystimäinen ihmettely nousi mieleen. Iso hatunnosto naisten kiinnostukselle, mutta minä en ainakaan osaisi suomia vaasalaisia kovin kovasti, ellei heitäkään enää ensi kaudelle kiinnostaisi vääntää samanlaista työmäärää kasaan.
Mikäpä se siinä, keula pystyyn ja kohti toimintaa. Mutta kyllähän se keula laski aivan yhtä nopeasti, kun törmäsi unionin viralliseen tuomaritrioon. En muista kertaakaan, että olisi ollut jollekin ihmiselle yhtä vaikea selittää, että kierroslaskenta ja ajanotto on jollain tapaa hanskassa, joskus ennenkin on varovasti sormella kokeiltu tätäkin hommaa.
Onhan se tietysti tärkeä saada kolme viisasta miestä paikalle näyttämään hyvältä, että noinkin jumalaton ajajamäärä saadaan kerralla sääntöjen ja lakien mukaan maaliin. Puhumattakaan siitä, että siitä hyvästä niille pitää vielä maksaa noista runsaista osallistumismaksuista matkat, majoitukset ja päivärahat. Olisiko liikaa vaadittu, että noita virallisia valvojia kiinnostaisi edes aavistuksen verran se työ, mitä järjestäjä on tehnyt jo ennakolta asian suhteen? Keneltäkään ei edes kysytty, miten me meinataan homma hoitaa, kun jo ilmoitettiin, että ei tule kuitenkaan onnistumaan.
Onneksi Heliä sentään kiinnosti ajaminen - pienistä taisteluvammoista huolimatta, joten jonkinlaisella kiinnostuksella pääsi sentään vielä kotimatkalle. Tosin tuomaristoa olisi kiinnostanut teloittaa Heli jo DNF-osastolle, kun EA-ryhmä tuli teippailemaan paikkoja kasaan. Koitin ystävällisesti kertoa, että pysykäähän prässihousuissanne, olen nähnyt tuon joskus ennenkin nousevan kuolleista.
Seuraavalle viikolle pitikin sitten taas kiillotella kiinnostuskiikarin linssejä, kun Oulun seudulla ajettiin Tervaetappeja ja minun nimi luki tällä kertaa kilpailunjohtajan kohdalla. Homman nimihän oli minimimiehityksellä maksimivenyminen, kun kahdensadan hengen seurasta ei löydy sitä vertaa kiinnostusta, että saataisiin joka hommaan tekijöitä. Onneksi paikalla oli sen verran pätevää sakkia ja vielä kisaakin ajavat seuran jäsenet auttoivat hommissa, niin siinähän se meni.
Osallistujat näyttivät kyllä kohtuullista kiinnostusta aivan viime hetkiin asti ja osa jopa kilpailupaikoilla. Suurin kiinnostus kohdistui tosin siihen, että voinko lähteä tempoilemaan kaksi minuuttia myöhemmin, voisinko olla eri startissa, tai voisinko jättää yhden startin väliin ja palata sitten taas takaisin. Odotin vain innolla, koska kysytään lupaa seistä päällään ennen lähtöä, tai ajaa reittiä läpi eri suuntaan, kuin muut. Kun kaikki asiat on kirjoitettu tekniseen oppaaseen ja se on julkaistu internetissä melko samassa paikassa, minne ilmottautuminen on kirjoitettu, niin olisiko kohtuutonta pyytää pientä kiinnostusta ko. läpyskän lukemiseen ja sen mukaan toimimiseen?
Sitten vielä, kun näihin kyselyihin vastailemisen lomassa kuuluttaa kuusitoista kertaa tunnissa lauseet "pysykää poissa ajoradalta", "älkää menkö ohiajavien autojen alle", "älkää ajako ajanottokennoihin samaan aikaan aika-ajajien kanssa" ja muita aika jänniä pyyntöjä, niin jossain vaiheessa kävi mielessä, että oli pirun hyvä, että valitsin teknisen alan vaikkapa varhaiskasvatuksen sijaan. Siinä tapauksessa lopputuloksen olisi voinut mitä todennäköisimmin lukea keltaisista lööpeistä.
Ja, kun kisoja järjestetään, niin jotenkin toivoisi, että porukkaa kiinnostaisi edes ajaa kilpaa. Siinä vaiheessa, kun elite / kilpa -lähtöä kiinnostaa ajaa eka lenkki noin 32 km/h keskinopeudella ja siitäkin vauhdista pitää vielä pitää kollektiivinen ureanlaskutauko, niin itseäni olisi lähinnä kiinnostanut narauttaa kierteet jallupullosta ja lähettää koko sakki kotio.
[ ] Kiinnostaa
[x] Ei kiinnosta
Saattaa olla, että pistän puhelimen pariksi viikoksi kaapin päälle, sähköpostilaatikon kiinni ja nostan koivet pöydälle. Saatan jopa ihan ajaa polkupyörääkin, sekin on kuulemma vallan vinkeä harrastus. Ja tuleehan vajaan kolmen viikon kuluttua Syöte MTB! Jo etukäteen yli 360 henkilöä on kiinnostanut, paikallisia yrittäjia ja asukkaita kiinnostaa erittäin kiitettävästi olla mukana ja osallistujiakin kiinnostaa hyvä meininki jopa aamuyön tunneille asti. Fyysisesti ehdottomasti kesän kovin veto, mutta henkisesti takuuvarmasti palkitsevin. Luulenpa, että tämän kesän jälkeen ei ole vaikea arvata, mihin allekirjoittanut aikoo energiansa suunnata tulevina vuosina.
Kun tänä kesänä ei ole ollut lainkaan vastaavaa kisaiskua, kuin edellisinä vuosina, niin tuumin, että voisin olla edes jollain tapaa hyödyksi kotimaiselle pyöräilykulttuurille ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi avustajaksi Vaasa Velocitylle XCO Cupin kisapäivälle. Heli oli joka tapauksessa menossa ajamaan, joten olisin ollut joka tapauksessa mitä ilmeisemmin pelipaikalla. Jo viime vuonna vaasalaisten kisa Öjbergetillä keräsi kovasti kiitosta, fillarifoorumi oli pinkeänä hehkutusta ja tälle vuodelle Velocityn porukka oli vielä nostanut tasoa seuraavaan luokkaan, kiskonut kuutiotolkulla maata radan rakennukseen ja muutenkin tehnyt duunia aivan holtittomasti.
No, fillarifoorumin hehkutuksista on tietysti pitkä matka siihen, että oikeasti hilattaisiin perse autoon ja lähdettäisiin liikkeelle - miesten elitessä seitsemän ajajaa paikalla?! Jopa naisiakin oli saman verran, joten hieman Pöystimäinen ihmettely nousi mieleen. Iso hatunnosto naisten kiinnostukselle, mutta minä en ainakaan osaisi suomia vaasalaisia kovin kovasti, ellei heitäkään enää ensi kaudelle kiinnostaisi vääntää samanlaista työmäärää kasaan.
Mikäpä se siinä, keula pystyyn ja kohti toimintaa. Mutta kyllähän se keula laski aivan yhtä nopeasti, kun törmäsi unionin viralliseen tuomaritrioon. En muista kertaakaan, että olisi ollut jollekin ihmiselle yhtä vaikea selittää, että kierroslaskenta ja ajanotto on jollain tapaa hanskassa, joskus ennenkin on varovasti sormella kokeiltu tätäkin hommaa.
Onhan se tietysti tärkeä saada kolme viisasta miestä paikalle näyttämään hyvältä, että noinkin jumalaton ajajamäärä saadaan kerralla sääntöjen ja lakien mukaan maaliin. Puhumattakaan siitä, että siitä hyvästä niille pitää vielä maksaa noista runsaista osallistumismaksuista matkat, majoitukset ja päivärahat. Olisiko liikaa vaadittu, että noita virallisia valvojia kiinnostaisi edes aavistuksen verran se työ, mitä järjestäjä on tehnyt jo ennakolta asian suhteen? Keneltäkään ei edes kysytty, miten me meinataan homma hoitaa, kun jo ilmoitettiin, että ei tule kuitenkaan onnistumaan.
Onneksi Heliä sentään kiinnosti ajaminen - pienistä taisteluvammoista huolimatta, joten jonkinlaisella kiinnostuksella pääsi sentään vielä kotimatkalle. Tosin tuomaristoa olisi kiinnostanut teloittaa Heli jo DNF-osastolle, kun EA-ryhmä tuli teippailemaan paikkoja kasaan. Koitin ystävällisesti kertoa, että pysykäähän prässihousuissanne, olen nähnyt tuon joskus ennenkin nousevan kuolleista.
Seuraavalle viikolle pitikin sitten taas kiillotella kiinnostuskiikarin linssejä, kun Oulun seudulla ajettiin Tervaetappeja ja minun nimi luki tällä kertaa kilpailunjohtajan kohdalla. Homman nimihän oli minimimiehityksellä maksimivenyminen, kun kahdensadan hengen seurasta ei löydy sitä vertaa kiinnostusta, että saataisiin joka hommaan tekijöitä. Onneksi paikalla oli sen verran pätevää sakkia ja vielä kisaakin ajavat seuran jäsenet auttoivat hommissa, niin siinähän se meni.
Osallistujat näyttivät kyllä kohtuullista kiinnostusta aivan viime hetkiin asti ja osa jopa kilpailupaikoilla. Suurin kiinnostus kohdistui tosin siihen, että voinko lähteä tempoilemaan kaksi minuuttia myöhemmin, voisinko olla eri startissa, tai voisinko jättää yhden startin väliin ja palata sitten taas takaisin. Odotin vain innolla, koska kysytään lupaa seistä päällään ennen lähtöä, tai ajaa reittiä läpi eri suuntaan, kuin muut. Kun kaikki asiat on kirjoitettu tekniseen oppaaseen ja se on julkaistu internetissä melko samassa paikassa, minne ilmottautuminen on kirjoitettu, niin olisiko kohtuutonta pyytää pientä kiinnostusta ko. läpyskän lukemiseen ja sen mukaan toimimiseen?
Sitten vielä, kun näihin kyselyihin vastailemisen lomassa kuuluttaa kuusitoista kertaa tunnissa lauseet "pysykää poissa ajoradalta", "älkää menkö ohiajavien autojen alle", "älkää ajako ajanottokennoihin samaan aikaan aika-ajajien kanssa" ja muita aika jänniä pyyntöjä, niin jossain vaiheessa kävi mielessä, että oli pirun hyvä, että valitsin teknisen alan vaikkapa varhaiskasvatuksen sijaan. Siinä tapauksessa lopputuloksen olisi voinut mitä todennäköisimmin lukea keltaisista lööpeistä.
Ja, kun kisoja järjestetään, niin jotenkin toivoisi, että porukkaa kiinnostaisi edes ajaa kilpaa. Siinä vaiheessa, kun elite / kilpa -lähtöä kiinnostaa ajaa eka lenkki noin 32 km/h keskinopeudella ja siitäkin vauhdista pitää vielä pitää kollektiivinen ureanlaskutauko, niin itseäni olisi lähinnä kiinnostanut narauttaa kierteet jallupullosta ja lähettää koko sakki kotio.
[ ] Kiinnostaa
[x] Ei kiinnosta
Saattaa olla, että pistän puhelimen pariksi viikoksi kaapin päälle, sähköpostilaatikon kiinni ja nostan koivet pöydälle. Saatan jopa ihan ajaa polkupyörääkin, sekin on kuulemma vallan vinkeä harrastus. Ja tuleehan vajaan kolmen viikon kuluttua Syöte MTB! Jo etukäteen yli 360 henkilöä on kiinnostanut, paikallisia yrittäjia ja asukkaita kiinnostaa erittäin kiitettävästi olla mukana ja osallistujiakin kiinnostaa hyvä meininki jopa aamuyön tunneille asti. Fyysisesti ehdottomasti kesän kovin veto, mutta henkisesti takuuvarmasti palkitsevin. Luulenpa, että tämän kesän jälkeen ei ole vaikea arvata, mihin allekirjoittanut aikoo energiansa suunnata tulevina vuosina.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
Vaasa XCO 2014
Koko alkukesän minua ovat vaivanneet oudot selkäkivut, milloin alaselkä vetää jalat jumiin ja milloin taas yläselkä haittaa käsien liikettä. Tälläkin viikolla näytti jo tosi pahalta, selkä oli niin huonossa kunnossa, että aamulla sängystä nousu teki tiukkaa. Torstaina hovihieroja Vilppola teki kaiken, mitä tehtävissä oli ja lauantaina alkoi jo tuntumaan, että viikonlopun kisa saattaisi onnistua.
Vaasan XCO-rata on aivan mahtava, sieltä löytyy hyvin teknisiä polkuja alamäkeen ja tasamaalla, sekä nopeita pätkiä niiden välissä. Ja tietysti raastavaa nousua sen verran, että fyysisesti pitää olla aika huipputikissä, jos meinaa tuolla pärjätä. Tuohon formaattiin ei jumitteleva selkä sovi sitten millään tapaa.
Lauantain reittitreeneissä jalka ja kädet tuntuivat yllättävän hyvältä pitkästä aikaa. Selkä antoi periksi ja jalatkin tuntuivat pyörivän paremmin kuin aikoihin. Olin aivan fiiliksissä, kun kävimme Tikkalan Arton kanssa katsomassa läpi tuoreimmat muutokset reitille. Viime vuodesta muutamaa kohtaa oli vaikeutettu ja samalla tehty helpompia, mutta hitaampia linjoja vierelle. Samoin takalenkin mörköpolku oli saanut vähän uutta täytettä ja oli varsin ajettava, vaikkakin vaati aika huimasti voimaa vieläkin. Viimeisimpien fiksausten jälkeen vaasalaiset ovat todellakin onnistuneet siinä, mitä Itävallan reissun jälkeen huutelimme Suomesta puuttuvan!
Lauantain tuntuman jälkeen odotin innolla sunnuntain starttia. Ja kisa lähtikin varsin hyvin liikkeelle, syke huiteli pitkällä maksimialueella ja happi huilasi. Yritin pitää kuitenkin maltin ajamisessa, että en ajaisi itseltäni jalkoja alta liian aikaisin. Naisten kolmen kärki karkasi vähän kauemmas ja aloin ajamaan takaa edelläni ajaneita miehiä sitä mukaa, kun heidän selkänsä tulivat horisonttiin. Kahden kierroksen ajan pystyinkin pitämään vauhtia yllä, mutta sitten alkoi jaloissa tuntumaan ensimmäiset uupumisen merkit.
Kolmannella kierroksella miesten kärki tuli kierroksella ohi ja jotenkin samalla henkisesti nukahdin. Tämähän yleensä kostautuu maastopyöräillessä enemmän tai vähemmän fyysisenä kipuna, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Serpentiininousussa alkoi jo jalka painamaan ja seuraava alamäki oli jo ehtinyt muodostua tutuksi, joten siellähän se OTB-mörkö sitten odotteli. Varsin viaton ajovirhe, yksi kivi väärältä puolelta, mutta seuraukset olivat varsin näyttävät - eturengas monttuun, takarengas ilmaan ja likimain tyylipuhdas ukemi ohjaustangon yli. Täysiä pisteitä siitä ei kuitenkaan saanut, vasemman käden sormet ottivat osumaa vääntäen nimettömän yliojennukseen ja oikeaan olkapäähän tuli ruhje. Pyörän alta katsojan avustuksella itseäni keräillessä tuli vain mietittyä, että nyt sattuu ja paljon, sormi turpoaa kovaa vauhtia, eikä enää taivu.
Päätin kuitenkin ajaa ainakin kierroksen loppuun, joten rullasin pyörän huoltoaluelle, jossa EA-ihminen tarkisti, ettei sormi ollut ainakaan murtunut, helpotti oloa kylmäpakkauksella ja teki pikapaketoinnin, jotta kisa voisi jatkua. Vajaan kymmenen minuutin sokkailun jälkeen lähdin jatkamaan matkaa ja olin aivan varma, että en ehdi neljännelle kierrokselle. Vedin melkoisella kiukulla kierroksen loppuun, vilkaisin viimeisellä sillalla olan yli ja totesin, että eihän sieltä tullut, niin Tonia, kuin Kustiakaan. Joten ei muuta kuin hammasta purren vielä viimeiselle kierrokselle.
Viimeinen kierros olikin jo melkoista kömpimistä, ohjaustangosta ei juuri pystynyt vasemmalla kädellä pitämään kiinni, joten ylös ei päässyt ja alas ei uskaltanut. Siitä huolimatta päätin näyttää närhen pienet ja siniset sille samalla kivikkolaskulle, joka oli aiheuttanut aiemman yllätyksen. Ja hienostihan se meni, yhdelläkin kädellä. Maalissa oli voittajaolo, vaikka sijoitus oli neljäs - olisihan se harmittanut suunnattomasti keskeyttää moisen koheltamisen takia.
Kisan jälkeen vasen käsi alkoi sitten kipeytymään jo isomminkin. Sormi muistutti sinistä nakkia ja rannetta ei tehnyt mieli käännellä. Kymmenenvuotishääpäivän kunniaksi hankittua uutta sormusta oli aivan turha yrittää ujuttaa paikalleen, se mahtuu tällä hetkellä juuri ja juuri ensimmäisen nivelen yli. Kyllähän se hieman harmittaa, että juuri kun olo olisi vahvasti nousukuntoinen ja mieli tekisi ajamaan Ellinmaa XC:hen tiistaina, niin kättä pitää lepuuttaa muutama päivä, jotta ainakin pahin turvotus laantuu.
Vaasan XCO-rata on aivan mahtava, sieltä löytyy hyvin teknisiä polkuja alamäkeen ja tasamaalla, sekä nopeita pätkiä niiden välissä. Ja tietysti raastavaa nousua sen verran, että fyysisesti pitää olla aika huipputikissä, jos meinaa tuolla pärjätä. Tuohon formaattiin ei jumitteleva selkä sovi sitten millään tapaa.
Lauantain reittitreeneissä jalka ja kädet tuntuivat yllättävän hyvältä pitkästä aikaa. Selkä antoi periksi ja jalatkin tuntuivat pyörivän paremmin kuin aikoihin. Olin aivan fiiliksissä, kun kävimme Tikkalan Arton kanssa katsomassa läpi tuoreimmat muutokset reitille. Viime vuodesta muutamaa kohtaa oli vaikeutettu ja samalla tehty helpompia, mutta hitaampia linjoja vierelle. Samoin takalenkin mörköpolku oli saanut vähän uutta täytettä ja oli varsin ajettava, vaikkakin vaati aika huimasti voimaa vieläkin. Viimeisimpien fiksausten jälkeen vaasalaiset ovat todellakin onnistuneet siinä, mitä Itävallan reissun jälkeen huutelimme Suomesta puuttuvan!
Lauantain tuntuman jälkeen odotin innolla sunnuntain starttia. Ja kisa lähtikin varsin hyvin liikkeelle, syke huiteli pitkällä maksimialueella ja happi huilasi. Yritin pitää kuitenkin maltin ajamisessa, että en ajaisi itseltäni jalkoja alta liian aikaisin. Naisten kolmen kärki karkasi vähän kauemmas ja aloin ajamaan takaa edelläni ajaneita miehiä sitä mukaa, kun heidän selkänsä tulivat horisonttiin. Kahden kierroksen ajan pystyinkin pitämään vauhtia yllä, mutta sitten alkoi jaloissa tuntumaan ensimmäiset uupumisen merkit.
Kolmannella kierroksella miesten kärki tuli kierroksella ohi ja jotenkin samalla henkisesti nukahdin. Tämähän yleensä kostautuu maastopyöräillessä enemmän tai vähemmän fyysisenä kipuna, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Serpentiininousussa alkoi jo jalka painamaan ja seuraava alamäki oli jo ehtinyt muodostua tutuksi, joten siellähän se OTB-mörkö sitten odotteli. Varsin viaton ajovirhe, yksi kivi väärältä puolelta, mutta seuraukset olivat varsin näyttävät - eturengas monttuun, takarengas ilmaan ja likimain tyylipuhdas ukemi ohjaustangon yli. Täysiä pisteitä siitä ei kuitenkaan saanut, vasemman käden sormet ottivat osumaa vääntäen nimettömän yliojennukseen ja oikeaan olkapäähän tuli ruhje. Pyörän alta katsojan avustuksella itseäni keräillessä tuli vain mietittyä, että nyt sattuu ja paljon, sormi turpoaa kovaa vauhtia, eikä enää taivu.
Päätin kuitenkin ajaa ainakin kierroksen loppuun, joten rullasin pyörän huoltoaluelle, jossa EA-ihminen tarkisti, ettei sormi ollut ainakaan murtunut, helpotti oloa kylmäpakkauksella ja teki pikapaketoinnin, jotta kisa voisi jatkua. Vajaan kymmenen minuutin sokkailun jälkeen lähdin jatkamaan matkaa ja olin aivan varma, että en ehdi neljännelle kierrokselle. Vedin melkoisella kiukulla kierroksen loppuun, vilkaisin viimeisellä sillalla olan yli ja totesin, että eihän sieltä tullut, niin Tonia, kuin Kustiakaan. Joten ei muuta kuin hammasta purren vielä viimeiselle kierrokselle.
 |
| Kustin ajosuoritusta kuva: Teemu Ovaska |
Viimeinen kierros olikin jo melkoista kömpimistä, ohjaustangosta ei juuri pystynyt vasemmalla kädellä pitämään kiinni, joten ylös ei päässyt ja alas ei uskaltanut. Siitä huolimatta päätin näyttää närhen pienet ja siniset sille samalla kivikkolaskulle, joka oli aiheuttanut aiemman yllätyksen. Ja hienostihan se meni, yhdelläkin kädellä. Maalissa oli voittajaolo, vaikka sijoitus oli neljäs - olisihan se harmittanut suunnattomasti keskeyttää moisen koheltamisen takia.
 |
| Yhdellä kädellä kuva: Teemu Ovaska |
Kisan jälkeen vasen käsi alkoi sitten kipeytymään jo isomminkin. Sormi muistutti sinistä nakkia ja rannetta ei tehnyt mieli käännellä. Kymmenenvuotishääpäivän kunniaksi hankittua uutta sormusta oli aivan turha yrittää ujuttaa paikalleen, se mahtuu tällä hetkellä juuri ja juuri ensimmäisen nivelen yli. Kyllähän se hieman harmittaa, että juuri kun olo olisi vahvasti nousukuntoinen ja mieli tekisi ajamaan Ellinmaa XC:hen tiistaina, niin kättä pitää lepuuttaa muutama päivä, jotta ainakin pahin turvotus laantuu.
 |
| HK:n sininen |
torstai 3. heinäkuuta 2014
Me ollaan ne!
Me ollaan ne jotka kerran kohtasi
Me ollaan ne joita sattuma kuljetti
Me ollaan ne jotka, jotka suuteli
Ollaan ne jotka rakasti
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne
Me ollaan ne joilla syytä on huokailla
Joill' on muistoja, kipua, kaipuuta
Me ollaan ne jotka luopuivat paljosta
Ollaan ne jotka kosketti onnea
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Joille kaupunki hiljeni merkiksi
Joille kaukana pilvissä välähti
Nähkää toisenne!
Uskokaa todeksi se minkä näätte ja
löytäkää toisenne nyt
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Me ollaan ne joille kaupunki hiljeni, ne
Ollaan ne
Kiitos Heli kymmenestä vuodesta!
Me ollaan ne joita sattuma kuljetti
Me ollaan ne jotka, jotka suuteli
Ollaan ne jotka rakasti
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne
Me ollaan ne joilla syytä on huokailla
Joill' on muistoja, kipua, kaipuuta
Me ollaan ne jotka luopuivat paljosta
Ollaan ne jotka kosketti onnea
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Joille kaupunki hiljeni merkiksi
Joille kaukana pilvissä välähti
Nähkää toisenne!
Uskokaa todeksi se minkä näätte ja
löytäkää toisenne nyt
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli, ne
Me ollaan ne joita tuuli heitteli
Me ollaan ne jotka yö kerran peitteli
Me ollaan ne joille kaupunki hiljeni, ne
Ollaan ne
Kiitos Heli kymmenestä vuodesta!
lauantai 28. kesäkuuta 2014
Vatasen jalat ja omat kädet
Autourheilun puolella otsikon yhdistelmä yleensä johtaa jonkinlaiseen puunhalaamiseen tai muuten vain peltiä mekaanisesti muokkaavaan toimintaan. Silloin yleensä haaveiden ja realiteettien törmäys on melko konkreettinen. Vaan kyllähän fillarinkin päällä tulee melko usein haaveiltua, miltä tuntuisi ajaa edes yksi päivä elämästä Cancellaran jaloilla Kerkgatea tai Schurterin tehoilla jotain XC-rataa. Viimeksi Ötztalin reissulla tuli pohdittua, noinkohan sitä pysyisi maailman huippujen kyydissä edes moottorin avulla.
Tänään pääsimme Helin kanssa pykälän verran lähemmäs tuota tunnetta, kun Pyörä-Suvalan loppumattomasta aarreaitasta löytyi uusi Cannondale Tramount 2. Kyseessä on siis Cannondalen sähköavusteinen maastopyörä, missä Boschin valmistama sähkömoottori antaa ajajalle speksien mukaan apuja parhaimmillaan 250W. Helillehän tuo lisättynä omaan kynnystehoon tarjoaa jo yhteensä huikeat 7,7 W kiloa kohden. Sillä luulisi jo pääsevän puiden välissä johonkin! Teho-painosuhteeseen tosin vaikuttaa hieman alentavasti se, että Cannondalessa on massaa kunnioitettavat 19,6 kg, mikä antaa noin kymmenen kiloa tasoitusta meidän omaan kilpailukalustoon verrattuna.
Ensin käyttöohjekirja ja kuppi kahvia kouraan. "Jumping or riding over very technical, rough or unimproved trails (roots, rocks, embankments) can result in serious damage to the frame or drive system... You can be seriously injured paralyzed or killed, if you ignore these warnings..." Joojoo, mutta missäs oli ne tehot? Sivulta 10 löytyy viimein taulukko, mihin on listattu neljä moodia, millä moottoria pystyy käyttämään:
“ECO” 40%
“TOUR” 100%
“SPORT” 150%
“TURBO” 225%
Yritimme kovasti tulkita, mitä nuokin luvut tarkoittavat ja pääsimme päätelmissämme siihen, että systeemi mittaa ajajan tuottaman tehon ja pistää tuon prosenttiluvun verran siihen lisää sähkömoottorista. Jos tilanne olisi näin, niin tuosta "Turbo" -moodista ei meille juurikaan olisi apua, koska moottorin absoluuttinen yläraja tulisi vastaan siinä vaiheessa, kun ajaja työntää kampeen 111 W. Noin 200 W tehontuotolla saisi luultavasti apua "Sport"-moodiin asti ja yli 250 W tuottava kuljettaja ei saisi apua, kuin vain "Tour" -moodiin asti. No, käytännön testit näyttäisivät, onko oletuksemme oikein.
Polkimet kiinni ja puistoon
Seuraavaksihan tuota piti päästä ulkoilmaan kokeilemaan. Ensimmäinen havainto oli se, että tuo laite kiihtyy aivan raivotautisen oravan lailla, mutta hauskuus loppuu juuri, kun se on pääsemässä alkuun. 25 km/h kohdalla moottori alkaa vähentämään vetoa ja 28 km/h:n kohdalla se loppuu kokonaan. Ja sitten kyllä loppuu ajaminenkin, ei tuolla jyrällä kovin mieluusti aja päälle kolmeakymppiä ilman avustusta. Kun tiedämme sen, että kolmenkympin ajaminen maastopyörällä vaatii vain noin 230-250 W tehoa, niin noista isommista moodeista ei ole pyörätiellä juurikaan apua. "Eco" -moodillakin tulee toimeen aivan hyvin, mutta helppoon etenemiseen vauhtirajan tuntumassa "Tour" -moodi on omimmillaan. Sillä tuon 25 km/h vauhdin ylläpitäminen on todella vaivatonta.
Polullakin "Tour" -moodi on aika hyvä, joskin pehmeämmällä alustalla "Sport" -asento tarjoaa vielä vähän enemmän vauhtia tarvittaessa. "Sport" -asennolla alkaa jo kävyt ropisemaan vinoputkeen aivan mukavasti, moottori antaa jo siinä vaiheessa aika likelle maksimitehojaan irti, kun vähänkin kääntää kampea. Silloin kokonaisteho lienee jo helposti neljänsadan watin kieppeillä ja siinä alkaa olemaan jo vähän Ajamisen Iloa ilmassa. "Turbo" -moodilla tehoa tuntui irtoavan jopa liiankin helposti. Kun mielestään itse laittaa vasta aika maltillisesti voimaa polkimeen, niin fillari kääntää välittömästi kahvan selälleen. Ajamisesta tulee helposti aika nykivää, kun sopivaa, tasaista vetoa on hankala löytää.
Vaan poluilla löytyy myös Cannondalen heikoin puoli. Kun veto ja vauhti pysyy tasaisena, Boschin kone tarjoaa todella miellyttävästi apua ajamiseen. Välillä jopa unohtaa, että jalkojen välissä on moottori apuna ja erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Mutta, kun tulee terävä mutka ja lakkaa polkemasta hetkeksi, moottori laskee luonnollisesti tehot nollille, eikä ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti kammen liikkeeseen, kun taas pitäisi kiihdyttää kurvista ulos. Kun meillä molemmilla on vielä vähän sellainen ajotyyli, että kurvista lähdetään aika isolla tuumalla ja mieluusti putkelta kiihdyttäen, niin tuo tuntuu junttaavan ensin vauhdin pois, kuin seinään ja sitten, kun laite tajuaa, että pitäisi mennä, se antaa heti ja kerralla kaiken voimansa peliin. Siinäkin saattaa seuraava mänty lähestyä melko rivakasti.
Maastopyöränä Tramount on painostaan huolimatta yllättävän ketterän oloinen. Se on erittäin luontevan oloinen ja helppo käsiteltävä. Myös vähän kivisemmälläkin polulla se on kuin kotonaan. Emme tutkineet geometriataulukoita sen tarkemmin tässä yhteydessä, mutta kyllähän vanha maastopyörien valmistaja osaa näemmä tehdä mallikkaasti ajettavan laitteen, vaikka siinä olisi moottorikin mukana. Suhtauduimme vähän varauksella Rock Shox Solo Air Reconiin, mutta sekin pääsi yllättämään molemmat toiminnallaan, yllättävän smoothia toimintaa jopa näin Fox-orientoituneille ihmisille.
Kelloa vastaan mäkeen
Köykkyrin jätemäki on tarjonnut meille mäkitreenialustan jo yli kymmenen vuoden ajan ja siihen on kellotettu useita kertoja nousuja eri nurkilta. Tänään meidän noususuunta oli suoraan edestä isoimpaan ja jyrkimpään rinteeseen, missä jyrkimmät kohdat ovat noin 30% ja kesto yleensä minuutin luokkaa päivästä riippuen.
Heli sai toimia varsinaisena koekaniinina, koska Cannondalen koko sopi hänelle melko paljon paremmin ja toisaalta, mikäli meidän alussa tekemä teoria moottorin tehontuotosta pitää paikkansa, niin koneen ei pitäisi Helin tehoilla edes saavuttaa maksimiaan, kuin vasta neljännen vedon kohdalla. Vedimme koenousut siten, että ensin ilman moottoria ja sen jälkeen jokaisella neljällä moodilla yksi nousu ja kaikista otettiin ajat ylös.
Ensimmäinen veto ilman moottoria osoittautui toivottomaksi. Heli yritti kahdesti, mutta jälkimmäinenkin päättyi kovasta irvistyksestä huolimatta kahden kolmasosan jälkeen. Siinä vaiheessa siirryimme moottorin avustukseen seuraavilla ajoilla:
“ECO” 53.50 sek.
“TOUR” 42.39 sek
“SPORT” 37.15 sek
“TURBO” 38.27 sek
Eli, kyllähän tuon koneen avustuksella pyörä tulee aivan holtitonta kyytiä ylös, joskin tuossa loppuvaiheessa näyttäisi sekä Helistä, että Cannondalesta tulleen yläraja vastaan. Jos ajatellaan ihan peruskoulufysiikalla, että kappale, jonka massa on m, nostetaan ajassa t korkeuteen h, niin keskimääräinen tehontuotto saadaan P = (mgh)/t, mikä tuon nopeimman vedon kohdalla tarkoittaisi noin 560 watin tehoa tuolle vajaan neljänkymmenen sekunnin pätkälle. Tämä taas vaikuttaa aika loogiselta mittaustarkkuuden ja ympäristöolosuhteiden huomioimatta jättämisen jälkeen.
Tarkistusta varten päätimme kokeilla vielä niin, että minä tuuppaan tuon mäen ylös tuolla "Turbo" -moodilla ja katsotaan, paljonko siinä kuluu aikaa. Mäen päällä kello näytti tasan sekunnin enemmän, kuin Helin parhaalla vedolla, eli 38.15 sekuntia. Samoilla laskelmilla tuo tarkoittaisi noin 675 watin keskitehoa tuohon nousuun. Olisihan se nättiä paukuttaa tuollaisilla tehoilla päivästä toiseen ilman sähköistä avustusta! Kun kymmenen kiloa kevyempi Santa Cruz kiipeää ilman moottoria tuon mäen ylös noin 55 sekuntiin, johtaa se laskennallisesti noin 420 watin kieppeille. Tähän kun lisätään moottorin lupaama 250 wattia, niin luvut näyttävät korreloivan kohtuullisen hyvin keskenään.
Mitäs tuolla sitten tekee?
Laskelmat sikseen ja takaisin tunnelmaan. Mitäs tuolla oikeasti voisi tehdä? Keskimääräistä kovakuntoisemman ihmisen, joka asuu näin tasaisilla seuduilla, lienee melko vaikeata saada ideasta kiinni, mutta kyllähän tuolle on melko helppo keksiä käyttötarkoituksia silti.
Ötztalissa Helillä meinasi naama kalveta, kun tuhannen metriä kiivettyämme pidimme hengähdystaukoa ja huomasimme, että mäkeä nousee ylös hieman rehevämpi rouvashenkilö nätisti pyöritellen. Onneksi sähkömoottorin sirinä paljasti kohdalla tilanteen todellisen luonteen ja Helikin sai seuraavana yönä unen päästä kiinni. Noissa maastoissa ei paljoakaan tarvitse perustella, mitä sähkömoottorilla tekee. Seuraavan kerran, kun olen tuonkaltaisilla seuduilla reissussa, minäkin haluan parisataa wattia sähköistä apua ja molempiin päihin kuusi tuumaa joustoa. Ei itkettäisi yhtään.
Toinen tarkoitus voisi olla vaikka pariskunnan tasoeron tasoittaminen. Mikäli parisuhdepyöräily kiinnostaa, mutta molempia ei ole varustettu samankaltaisella tehontuotolla, niin sitä on sähkömoottorilla melko helppo tasoittaa. Siinä saa vahvempikin osapuoli tehdä ihan tuhdisti töitä, kun toinen pitää elektroniikan avulla tasaista tahtia yllä. Tai jopa auttaa vetotöissä vastatuuleen!
Kolmas käyttötarkoitus voi olla aivan hyvin vain se, että haluaa vain pitää hauskaa poluilla. Välillä voi olla aivan siistiä tuupata hyvillä tehoilla ilman satojen tuntien treenaamista. Kuvitellaan vaikkapa Syötteen kaltaisia vaativia maastoja, missä koko ajan pitää pystyä pitämään tehoja yllä, niin tuollainen sähkömoottori tekee retkeilemisestä melko paljon mukavampaa.
Tänään pääsimme Helin kanssa pykälän verran lähemmäs tuota tunnetta, kun Pyörä-Suvalan loppumattomasta aarreaitasta löytyi uusi Cannondale Tramount 2. Kyseessä on siis Cannondalen sähköavusteinen maastopyörä, missä Boschin valmistama sähkömoottori antaa ajajalle speksien mukaan apuja parhaimmillaan 250W. Helillehän tuo lisättynä omaan kynnystehoon tarjoaa jo yhteensä huikeat 7,7 W kiloa kohden. Sillä luulisi jo pääsevän puiden välissä johonkin! Teho-painosuhteeseen tosin vaikuttaa hieman alentavasti se, että Cannondalessa on massaa kunnioitettavat 19,6 kg, mikä antaa noin kymmenen kiloa tasoitusta meidän omaan kilpailukalustoon verrattuna.
Ensin käyttöohjekirja ja kuppi kahvia kouraan. "Jumping or riding over very technical, rough or unimproved trails (roots, rocks, embankments) can result in serious damage to the frame or drive system... You can be seriously injured paralyzed or killed, if you ignore these warnings..." Joojoo, mutta missäs oli ne tehot? Sivulta 10 löytyy viimein taulukko, mihin on listattu neljä moodia, millä moottoria pystyy käyttämään:
“ECO” 40%
“TOUR” 100%
“SPORT” 150%
“TURBO” 225%
Yritimme kovasti tulkita, mitä nuokin luvut tarkoittavat ja pääsimme päätelmissämme siihen, että systeemi mittaa ajajan tuottaman tehon ja pistää tuon prosenttiluvun verran siihen lisää sähkömoottorista. Jos tilanne olisi näin, niin tuosta "Turbo" -moodista ei meille juurikaan olisi apua, koska moottorin absoluuttinen yläraja tulisi vastaan siinä vaiheessa, kun ajaja työntää kampeen 111 W. Noin 200 W tehontuotolla saisi luultavasti apua "Sport"-moodiin asti ja yli 250 W tuottava kuljettaja ei saisi apua, kuin vain "Tour" -moodiin asti. No, käytännön testit näyttäisivät, onko oletuksemme oikein.
Polkimet kiinni ja puistoon
Seuraavaksihan tuota piti päästä ulkoilmaan kokeilemaan. Ensimmäinen havainto oli se, että tuo laite kiihtyy aivan raivotautisen oravan lailla, mutta hauskuus loppuu juuri, kun se on pääsemässä alkuun. 25 km/h kohdalla moottori alkaa vähentämään vetoa ja 28 km/h:n kohdalla se loppuu kokonaan. Ja sitten kyllä loppuu ajaminenkin, ei tuolla jyrällä kovin mieluusti aja päälle kolmeakymppiä ilman avustusta. Kun tiedämme sen, että kolmenkympin ajaminen maastopyörällä vaatii vain noin 230-250 W tehoa, niin noista isommista moodeista ei ole pyörätiellä juurikaan apua. "Eco" -moodillakin tulee toimeen aivan hyvin, mutta helppoon etenemiseen vauhtirajan tuntumassa "Tour" -moodi on omimmillaan. Sillä tuon 25 km/h vauhdin ylläpitäminen on todella vaivatonta.
Polullakin "Tour" -moodi on aika hyvä, joskin pehmeämmällä alustalla "Sport" -asento tarjoaa vielä vähän enemmän vauhtia tarvittaessa. "Sport" -asennolla alkaa jo kävyt ropisemaan vinoputkeen aivan mukavasti, moottori antaa jo siinä vaiheessa aika likelle maksimitehojaan irti, kun vähänkin kääntää kampea. Silloin kokonaisteho lienee jo helposti neljänsadan watin kieppeillä ja siinä alkaa olemaan jo vähän Ajamisen Iloa ilmassa. "Turbo" -moodilla tehoa tuntui irtoavan jopa liiankin helposti. Kun mielestään itse laittaa vasta aika maltillisesti voimaa polkimeen, niin fillari kääntää välittömästi kahvan selälleen. Ajamisesta tulee helposti aika nykivää, kun sopivaa, tasaista vetoa on hankala löytää.
Vaan poluilla löytyy myös Cannondalen heikoin puoli. Kun veto ja vauhti pysyy tasaisena, Boschin kone tarjoaa todella miellyttävästi apua ajamiseen. Välillä jopa unohtaa, että jalkojen välissä on moottori apuna ja erehtyy luulemaan itsestään liikoja. Mutta, kun tulee terävä mutka ja lakkaa polkemasta hetkeksi, moottori laskee luonnollisesti tehot nollille, eikä ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti kammen liikkeeseen, kun taas pitäisi kiihdyttää kurvista ulos. Kun meillä molemmilla on vielä vähän sellainen ajotyyli, että kurvista lähdetään aika isolla tuumalla ja mieluusti putkelta kiihdyttäen, niin tuo tuntuu junttaavan ensin vauhdin pois, kuin seinään ja sitten, kun laite tajuaa, että pitäisi mennä, se antaa heti ja kerralla kaiken voimansa peliin. Siinäkin saattaa seuraava mänty lähestyä melko rivakasti.
Maastopyöränä Tramount on painostaan huolimatta yllättävän ketterän oloinen. Se on erittäin luontevan oloinen ja helppo käsiteltävä. Myös vähän kivisemmälläkin polulla se on kuin kotonaan. Emme tutkineet geometriataulukoita sen tarkemmin tässä yhteydessä, mutta kyllähän vanha maastopyörien valmistaja osaa näemmä tehdä mallikkaasti ajettavan laitteen, vaikka siinä olisi moottorikin mukana. Suhtauduimme vähän varauksella Rock Shox Solo Air Reconiin, mutta sekin pääsi yllättämään molemmat toiminnallaan, yllättävän smoothia toimintaa jopa näin Fox-orientoituneille ihmisille.
Kelloa vastaan mäkeen
Köykkyrin jätemäki on tarjonnut meille mäkitreenialustan jo yli kymmenen vuoden ajan ja siihen on kellotettu useita kertoja nousuja eri nurkilta. Tänään meidän noususuunta oli suoraan edestä isoimpaan ja jyrkimpään rinteeseen, missä jyrkimmät kohdat ovat noin 30% ja kesto yleensä minuutin luokkaa päivästä riippuen.
Heli sai toimia varsinaisena koekaniinina, koska Cannondalen koko sopi hänelle melko paljon paremmin ja toisaalta, mikäli meidän alussa tekemä teoria moottorin tehontuotosta pitää paikkansa, niin koneen ei pitäisi Helin tehoilla edes saavuttaa maksimiaan, kuin vasta neljännen vedon kohdalla. Vedimme koenousut siten, että ensin ilman moottoria ja sen jälkeen jokaisella neljällä moodilla yksi nousu ja kaikista otettiin ajat ylös.
Ensimmäinen veto ilman moottoria osoittautui toivottomaksi. Heli yritti kahdesti, mutta jälkimmäinenkin päättyi kovasta irvistyksestä huolimatta kahden kolmasosan jälkeen. Siinä vaiheessa siirryimme moottorin avustukseen seuraavilla ajoilla:
“ECO” 53.50 sek.
“TOUR” 42.39 sek
“SPORT” 37.15 sek
“TURBO” 38.27 sek
Eli, kyllähän tuon koneen avustuksella pyörä tulee aivan holtitonta kyytiä ylös, joskin tuossa loppuvaiheessa näyttäisi sekä Helistä, että Cannondalesta tulleen yläraja vastaan. Jos ajatellaan ihan peruskoulufysiikalla, että kappale, jonka massa on m, nostetaan ajassa t korkeuteen h, niin keskimääräinen tehontuotto saadaan P = (mgh)/t, mikä tuon nopeimman vedon kohdalla tarkoittaisi noin 560 watin tehoa tuolle vajaan neljänkymmenen sekunnin pätkälle. Tämä taas vaikuttaa aika loogiselta mittaustarkkuuden ja ympäristöolosuhteiden huomioimatta jättämisen jälkeen.
Tarkistusta varten päätimme kokeilla vielä niin, että minä tuuppaan tuon mäen ylös tuolla "Turbo" -moodilla ja katsotaan, paljonko siinä kuluu aikaa. Mäen päällä kello näytti tasan sekunnin enemmän, kuin Helin parhaalla vedolla, eli 38.15 sekuntia. Samoilla laskelmilla tuo tarkoittaisi noin 675 watin keskitehoa tuohon nousuun. Olisihan se nättiä paukuttaa tuollaisilla tehoilla päivästä toiseen ilman sähköistä avustusta! Kun kymmenen kiloa kevyempi Santa Cruz kiipeää ilman moottoria tuon mäen ylös noin 55 sekuntiin, johtaa se laskennallisesti noin 420 watin kieppeille. Tähän kun lisätään moottorin lupaama 250 wattia, niin luvut näyttävät korreloivan kohtuullisen hyvin keskenään.
Mitäs tuolla sitten tekee?
Laskelmat sikseen ja takaisin tunnelmaan. Mitäs tuolla oikeasti voisi tehdä? Keskimääräistä kovakuntoisemman ihmisen, joka asuu näin tasaisilla seuduilla, lienee melko vaikeata saada ideasta kiinni, mutta kyllähän tuolle on melko helppo keksiä käyttötarkoituksia silti.
Ötztalissa Helillä meinasi naama kalveta, kun tuhannen metriä kiivettyämme pidimme hengähdystaukoa ja huomasimme, että mäkeä nousee ylös hieman rehevämpi rouvashenkilö nätisti pyöritellen. Onneksi sähkömoottorin sirinä paljasti kohdalla tilanteen todellisen luonteen ja Helikin sai seuraavana yönä unen päästä kiinni. Noissa maastoissa ei paljoakaan tarvitse perustella, mitä sähkömoottorilla tekee. Seuraavan kerran, kun olen tuonkaltaisilla seuduilla reissussa, minäkin haluan parisataa wattia sähköistä apua ja molempiin päihin kuusi tuumaa joustoa. Ei itkettäisi yhtään.
Toinen tarkoitus voisi olla vaikka pariskunnan tasoeron tasoittaminen. Mikäli parisuhdepyöräily kiinnostaa, mutta molempia ei ole varustettu samankaltaisella tehontuotolla, niin sitä on sähkömoottorilla melko helppo tasoittaa. Siinä saa vahvempikin osapuoli tehdä ihan tuhdisti töitä, kun toinen pitää elektroniikan avulla tasaista tahtia yllä. Tai jopa auttaa vetotöissä vastatuuleen!
Kolmas käyttötarkoitus voi olla aivan hyvin vain se, että haluaa vain pitää hauskaa poluilla. Välillä voi olla aivan siistiä tuupata hyvillä tehoilla ilman satojen tuntien treenaamista. Kuvitellaan vaikkapa Syötteen kaltaisia vaativia maastoja, missä koko ajan pitää pystyä pitämään tehoja yllä, niin tuollainen sähkömoottori tekee retkeilemisestä melko paljon mukavampaa.
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Ajan päivin, ajan öin...
Hyvää juhannusta itse kullekin! Garmisch-Partenkircheneistä on selvitty ja keskikesä on komeimmillaan! Jotkut ovat jo kyselleet kisaraportteja alkukesän skaboista, mutta koska olen tehnyt periaatepäätöksen, että tälle blogille tulee vain positiivisia, hyviä juttuja, niin kerrottakoon noista Peurungan ja Korson keikoista, että hienosti järkättyjä tapahtumia kumpikin, loistavilla radoilla - kiitoksia järjestäjille! Myös pyörästä on pelkästään ylisanoja tarjolla, viime talven aikana tehdyt muutokset ovat osuneet justiin nappiin, uusi ohjaamo on yksinkertaisesti järjettömän hyvä kaikenlaisissa paikoissa.
Oululaiseen juhannuksen pyöräilyperinteeseen on kuulunut jo pitkän aikaa Yöpyöräily, noin sadan kilometrin lenkki pohjalaisilla peltoaukeilla vuoden valoisimpaan aikaan. Jokusen kerran olen ollut tuolla mukana, mutta jostain syystä se on jäänyt useamman vuoden ajan väliin ja tänä vuonna päätin taas lähteä mukaan tuohon klassikkoon. Kuten moni jo arvaakin, niin minun normaalien pyöräilytottumusten ja tasavauhtisen 150 watin tehoilla ajettavan porukkamaantiepyöräilyn välissä on jonkinlainen rajalinja, mutta välillähän sitä pitää käväistä myös omien tottumusten tuolla puolen keräämässä kokemuksia.
Joten ei muuta, kuin normaalin pakkaskelin talvipolkulenkin verran vaatetta päälle, selkätaskut täyteen evästä ja edellisenä päivänä pahimmat menohalut Sangin kympille, jotta jaksaa istua pyörän päällä aloillaan. Kun saavuimme Helin kanssa pesäpallostadionille siellä oli jo melko reippaan näköisesti porukkaa ja koko ajan tuli porteista lisää. Joku oli laskenut, että lopulta matkassa oli 140 pyöräilijää - huikeaa settiä! Ohjeet olivat, että mennään maksimissaan kolmeakymppiä ja vetovuoroa vaihdetaan 500m - kilometrin välein telaketjumeiningillä, mikä kuulosti oikein hyvältä.
Matka lähti liikkeelle kahdeksan aikaan vähän rauhattoman oloisesti pyörätiesiirtymiä pitkin, mutta homma selkeni huomattavasti, kunhan pääsimme viimein Vaalantielle ja maantien varteen. Siinä vaiheessa huomasin ekan kerran, että teoria ja käytäntö vetovuorojen suhteen eivät tule kohtaamaan tällä reissulla. Varsinkin, kun Murasen Hannun takakiekko sanoi sopimuksensa irti kohtuu aikaisessa vaiheessa ja auktoriteetti katosi huoltoautolle, niin kärjessä meni vetovuorojen pituus noin dekadilla sekaisin. Mutta toisaalta kuuluuhan se juhannusperinteisiin saunoakin kilpaa, niin samassa hengessä ukot katselivat toisiaan, että perkele, minähän en ole se heikko lenkki, joka jättää vetovuoron kesken. Eikä kukaan halunnut olla myöskään se heikoin lenkki, jonka vetovuoron aikana vauhti laskee piiruakaan alle kolmenkympin - edes ylämäessä.
Jos tällaisella 90-kiloisella kaverilla tehomittari huutaa joukon keskellä joka nousussa 450-500 wattia, eli vähän reilun 5W/kg, niin eipä käy kateeksi heitä, jotka ovat suunnitelleet ajavansa helpon ja leppoisan lenkin hyvässä porukassa. Minulle aivan sama, kyllähän noita pyörittelee, mutta vähän vähemmän harrastanut ajaja raapii jo melko nipun tulitikkuja varastostaan tuolla tahdilla ennen Monttaa. No, Muhokselle päädyttiin joka tapauksessa ja melkein kaikki ehtivät vetovuoroonkin ensimmäisen 36 kilometrin matkalla.
Ja, kuten perinteisiin kuuluukin, niin munkkikahvillahan sitä pitää käydä ja tällä kertaa tukikohtana oli Liminganportin huoltoasema, eikä tarjoilussa ollut todellakaan valittamista. Mutta sitten alkoi tulemaan vastaan nuorison nukkumaanmenoaika ja kun kotio ei ollut paljoakaan matkaa, niin keräsimme pienen iskuryhmän ja lähdimme hieman edeltä pikataipaleelle kohti Kempelettä. Vaasalainen pikavuoro piti sen verran hyvää tahtia, että saavutimme maalin ehkä jopa hieman odotettua ripeämmin... ;-) Yöunille olikin ihan hyvä päästä, sillä seuraavana päivänä oli taas tiedossa reilusti ajettavaa, tällä kertaa ehkä hieman normaalimmassa ympäristössä.
Aamulla kello soitti jo hyvissä ajoin, kun olimme sopineet, että lähdemme Ollankedon Samulin kanssa koeponnistamaan Syötteen uusittuja maastopyöräreittejä. Ei muuta, kuin romut autoon ja kardaani kierteelle. Oulun päästä lähtiessä näytti pahasti, että ollaan melko reilusti tavoitellusta klo 12 myöhässä, mutta jotenkin se tasoittui siirtymän aikana ja myöhästyminen jäi melko normaaliin akateemiseen varttiin. Heli oli koonnut itselleen rauhallisemmista herrasmiehistä kootun seurueen, joten minä ja Samuli heitimme geelit selkätaskuun ja lähdimme retkeilemään keskenämme, kun ei kerta seura kelpaa. Jo toinen päivä siis putkeen, kun ei tarvinnut paljoa kaasua nostaa nousuissa!
Olihan se juhlaa, ei liene sattumaa, että maastopyöräilystä on vuosien mittaan tullut se päälaji, kyllä tuolla puistossa vaan viihtyy tunti toisensa jälkeen. Ja ovathan Syötteen reitit aivan parasta, mitä tällä seudulla on tarjota. Alkukesästä merkityt uudet reititkin olivat jo yllättävän ajettavassa kunnossa, joskaan eivät kovin nopeassa. Minun kaltaiset narujalat olivat jo melko puhki sen Pitämävaaran laitaan tehdyn rajalinjan jälkeen, joten tulossa on todella hikinen pätkä niille, jotka tuota numerolapun kanssa tuuppaavat elokuun alussa.
Oululaiseen juhannuksen pyöräilyperinteeseen on kuulunut jo pitkän aikaa Yöpyöräily, noin sadan kilometrin lenkki pohjalaisilla peltoaukeilla vuoden valoisimpaan aikaan. Jokusen kerran olen ollut tuolla mukana, mutta jostain syystä se on jäänyt useamman vuoden ajan väliin ja tänä vuonna päätin taas lähteä mukaan tuohon klassikkoon. Kuten moni jo arvaakin, niin minun normaalien pyöräilytottumusten ja tasavauhtisen 150 watin tehoilla ajettavan porukkamaantiepyöräilyn välissä on jonkinlainen rajalinja, mutta välillähän sitä pitää käväistä myös omien tottumusten tuolla puolen keräämässä kokemuksia.
Joten ei muuta, kuin normaalin pakkaskelin talvipolkulenkin verran vaatetta päälle, selkätaskut täyteen evästä ja edellisenä päivänä pahimmat menohalut Sangin kympille, jotta jaksaa istua pyörän päällä aloillaan. Kun saavuimme Helin kanssa pesäpallostadionille siellä oli jo melko reippaan näköisesti porukkaa ja koko ajan tuli porteista lisää. Joku oli laskenut, että lopulta matkassa oli 140 pyöräilijää - huikeaa settiä! Ohjeet olivat, että mennään maksimissaan kolmeakymppiä ja vetovuoroa vaihdetaan 500m - kilometrin välein telaketjumeiningillä, mikä kuulosti oikein hyvältä.
Matka lähti liikkeelle kahdeksan aikaan vähän rauhattoman oloisesti pyörätiesiirtymiä pitkin, mutta homma selkeni huomattavasti, kunhan pääsimme viimein Vaalantielle ja maantien varteen. Siinä vaiheessa huomasin ekan kerran, että teoria ja käytäntö vetovuorojen suhteen eivät tule kohtaamaan tällä reissulla. Varsinkin, kun Murasen Hannun takakiekko sanoi sopimuksensa irti kohtuu aikaisessa vaiheessa ja auktoriteetti katosi huoltoautolle, niin kärjessä meni vetovuorojen pituus noin dekadilla sekaisin. Mutta toisaalta kuuluuhan se juhannusperinteisiin saunoakin kilpaa, niin samassa hengessä ukot katselivat toisiaan, että perkele, minähän en ole se heikko lenkki, joka jättää vetovuoron kesken. Eikä kukaan halunnut olla myöskään se heikoin lenkki, jonka vetovuoron aikana vauhti laskee piiruakaan alle kolmenkympin - edes ylämäessä.
Jos tällaisella 90-kiloisella kaverilla tehomittari huutaa joukon keskellä joka nousussa 450-500 wattia, eli vähän reilun 5W/kg, niin eipä käy kateeksi heitä, jotka ovat suunnitelleet ajavansa helpon ja leppoisan lenkin hyvässä porukassa. Minulle aivan sama, kyllähän noita pyörittelee, mutta vähän vähemmän harrastanut ajaja raapii jo melko nipun tulitikkuja varastostaan tuolla tahdilla ennen Monttaa. No, Muhokselle päädyttiin joka tapauksessa ja melkein kaikki ehtivät vetovuoroonkin ensimmäisen 36 kilometrin matkalla.
Ja, kuten perinteisiin kuuluukin, niin munkkikahvillahan sitä pitää käydä ja tällä kertaa tukikohtana oli Liminganportin huoltoasema, eikä tarjoilussa ollut todellakaan valittamista. Mutta sitten alkoi tulemaan vastaan nuorison nukkumaanmenoaika ja kun kotio ei ollut paljoakaan matkaa, niin keräsimme pienen iskuryhmän ja lähdimme hieman edeltä pikataipaleelle kohti Kempelettä. Vaasalainen pikavuoro piti sen verran hyvää tahtia, että saavutimme maalin ehkä jopa hieman odotettua ripeämmin... ;-) Yöunille olikin ihan hyvä päästä, sillä seuraavana päivänä oli taas tiedossa reilusti ajettavaa, tällä kertaa ehkä hieman normaalimmassa ympäristössä.
Aamulla kello soitti jo hyvissä ajoin, kun olimme sopineet, että lähdemme Ollankedon Samulin kanssa koeponnistamaan Syötteen uusittuja maastopyöräreittejä. Ei muuta, kuin romut autoon ja kardaani kierteelle. Oulun päästä lähtiessä näytti pahasti, että ollaan melko reilusti tavoitellusta klo 12 myöhässä, mutta jotenkin se tasoittui siirtymän aikana ja myöhästyminen jäi melko normaaliin akateemiseen varttiin. Heli oli koonnut itselleen rauhallisemmista herrasmiehistä kootun seurueen, joten minä ja Samuli heitimme geelit selkätaskuun ja lähdimme retkeilemään keskenämme, kun ei kerta seura kelpaa. Jo toinen päivä siis putkeen, kun ei tarvinnut paljoa kaasua nostaa nousuissa!
 |
| Kahden miehen retkiryhmä (Kuva: Taneli Kaakinen) |
Olihan se juhlaa, ei liene sattumaa, että maastopyöräilystä on vuosien mittaan tullut se päälaji, kyllä tuolla puistossa vaan viihtyy tunti toisensa jälkeen. Ja ovathan Syötteen reitit aivan parasta, mitä tällä seudulla on tarjota. Alkukesästä merkityt uudet reititkin olivat jo yllättävän ajettavassa kunnossa, joskaan eivät kovin nopeassa. Minun kaltaiset narujalat olivat jo melko puhki sen Pitämävaaran laitaan tehdyn rajalinjan jälkeen, joten tulossa on todella hikinen pätkä niille, jotka tuota numerolapun kanssa tuuppaavat elokuun alussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)