Helin Anthem X

Nyt kun kisakausi on taas alkanut ja talvella tehdyt tuunaukset ovat päässeet tositoimiin, on aika esitellä käytössä olevaa kalustoa. Naiset ensin, vaikka kivikkopolulle, joten tässä tulee tarinaa eräästä Giant Anthem X:stä...

Kolmisen vuotta sitten, juuri ennen Tahkolle lähtöä, iski hirvittävä tarve saada täysjoustomaasturi silloisen jäykkäperäisen tilalle. Edellisestä täysjoustokokeilusta (Trek Fuel 80) oli jo ehtinyt muutama vuosi vierähtää ja väliin oli mahtunut parikin jäykkäperäistä maasturia, viimeisimpänä käytettynä ostettuun hienoon Giant ATX 880 -runkoon kasattu karvan alle 10 kiloinen menopeli.

Internetissä tuli surffailtua vapaahetkinä ja uusi ihastus löytyi pikapuoliin: Giant Anthem X.0 valkoisella rungolla ja sinisillä yksityiskohdilla. Kauniimpaa pyörää ei vain maailmassa sillä hetkellä ollut, eikä painokaan ollut sieltä pahimmasta päästä. Pienen kiertelyn ja kaartelun jälkeen päätin sitten kävellä paikalliseen kauppaan ja alkaa kyselemään runkoa, vanhat osat (parhaat jo liki 10 vuotta vanhoja) kun olivat vielä aivan käyttökelpoisia. No, eihän niitä runkoja tietenkään enää alkukesästä Suomessa ollut, eikä oikein enää muuallakaan...

Onneksi Joutsensillan Intersportin Lassi ja Giantin maahantuoja Finmebli halusivat välttämättä minulle rungon hommata ja sainkin sellaisen pienen odottelun jälkeen pari päivää ennen Tahkoa. Tahkon jälkeen vanha fillari saikin toimia osaluovuttajana Anthem X:lle. Hymy oli herkässä, kun uudella pyörällä vihdoin lenkille pääsi. Lisäpainoakin tuli vain karvan vajaa 1kg ja Park Toolin vaaka pysähtyi lukemiin 10,8kg.

Pieniä muutoksia matkan varrella kuitenkin aina tapahtuu. Vanhimmat, hyvin palvelleet osat alkoivat viime vuonna luovuttamaan: DT Hügi 240 -takanavan kuori murtui, X.0:n takavaihtajan jousi alkoi kuoleutumaan, kisassa heitetty voltti mursi kuitutangon päätä ja RS Reba World Cupin vaimennuspatruuna porsi keskellä kesää. Vaimennuspatruunan vaihdoin vielä vanhaan keulaan, jotta ajot jatkuisivat, mutta muuten syksyn pimeinä hetkiä vahinkoja arvioidessa alkoi varmistumaan uuden keulan, ohjaustangon, takavaihtajan ja kiekkojen tarve.

Kerrankin satuin alennusmyynteihin oikeaan aikaan, kiitos Kimmon kattavan nettiseurannan. Fox F100 FIT RLC vuosimallia 2011 tarttui hyvällä aleprosentilla ostoskoriin, kuten myös uudet kiekot. Lisäksi poistin oululaisilta pyöräilijäystäviltä vähän käytettyinä kuitutangon, etu- ja takavaihtajan ja vaihdevivut kohtuuhintaan. 10kg alittui näillä osapäivityksillä helposti.

Tuorein kuva, painoa 9,7kg

Ajossa ryhdikkäämmin toimivan keulan huomaa selkeästi. Rokkarin Reballa oli taipumus niiata syvissä kuopissa ja ojanpohjilla liikaa sisään ja aiheuttaa ylimääräisiä jumppaliikkeitä, Foxin myötä ajamisesta on tullut rauhallisempaa ja kuopatkin pienentyneet. Foxin kiertojäykkyys on myös huomattavasti parempi kuin Rebassa, mutkien ajamisesta on tullut paljon tarkempaa. Kevyemmät kiekot taas huomaa pyörää kiihdyttäessä, pyörä tuntuu kiihtyvän liki itsekseen.

Anthem X:n rungolla on nyt takana karvan vajaa 7000km ja pientä kulumista ja paria nirhaumaa lukuunottamatta runko on liki uudenveroisessa kunnossa. Ainoastaan kerran siihen on jouduttu vaihtamaan linkkujen laakerit.

Osat:

Runko	Giant Anthem X.0 (S-koko)
Keula	Fox F100 FIT RLC
Takaiskari	Fox RP23
Ohjainlaakeri	FSA
Stemmi	Ritchey WCS 100mm / 25,4mm
Ohjaustanko	Easton EC90
Satulatolppa	Thomson Masterpiece setback
Satula	Selle San Marco Aspide Glamour
Vaihdevivut	Sram X-0
Etuvaihtaja	Shimano XTR
Takavaihtaja	Sram X-0
Kammet	Shimano XTR, 28-38 TA Specialites -rattailla
Jarrut	Hope Mono Mini Pro 160mm/140mm levyillä
Kiekot	DT Swiss 240s + NoTubes ZTR Podium MMX
	+ Sapim CX-Ray
Renkaat	Schwalbe Rocket Ron 2,1" + Schwalbe XX-light sisurit
Polkimet	Look Quartz

Barents GP

Huhhuh. Kuusamosta on kotiuduttu ja oppia asioista tuli jälleen isolla kädellä. Siellä, kun nöösi seikkailee maantiekisojen sääntö- ja etikettiviidakossa, niin alkaa kaipaamaan jälleen korpikuusen alle piiloon, naama naamioituna maaperän tarjoamalla kuorrutteella. Vaan, eipä siinä, hyvinhän tuo reissu meni ja ajamaankin pääsi jonkin verran.

Ensimmäisen päivän prologi oli lyhyt, mutta sitäkin tiukempi. 2,3km ja 122 metriä nousua, eli keskijyrkkyys 5,3%. Vähän päälle 400 watin keskitehot eivät vielä tämänkokoista kaveria taivaaseen asti vieneet, joten tuloksena 20. sija juuri karvan vajaan minuutin tappiolla huikeasti mäkeä kiivenneeseen Törmäsen Markoon. Hommasta jäi kuitenkin aivan hyvä maku, joten ei muuta, kuin huollon kautta iltapäivää kohti. Huolto toimikin aivan esimerkillisesti koko viikonlopun, kiitoksia Helille ja Anopille. Ruokaa oli paljon, se oli hyvää ja kuljetukset pelasivat. Itselle ei jäänyt muuta, kuin tunkea tehoa kampeen, sitten kun käsketään.

Prologin nousussa perjantai-iltana

Lauantaina iltapäivällä ajettiin sitten toinen osakilpailu, korttelikisa vähintäänkin kuumottavalla radalla. Kierroksella ei ollut mittaa, kuin kilometri ja siihen oli tungettu lasku 20m korkealta mäeltä alas, kaksi 90 asteen mutkaa ja nousu taas takaisin mäen päälle. Siinä ei juurikaan kerinnyt happea välissä ottamaan. Kun vielä säännöt olivat sellaiset, että kun kärki ottaa kierroksella kiinni, niin tuomaritäti liputtaa radalta pihalle, oli taktiikka aika selkeä - paukusta täysiä ja sinnitellään niin kauan, kuin noutaja tulee. Juuri tiistaina olin ottanut Juidelta pataan Köykkyrin XC-kisassa 3:40 min (220 sek) 46 minuutissa. Samalla tasoerolla laskeskelin, että yhdellä n. 1:40 kestävällä kierroksella tulee nokkaan n. 8 sek. Matemaattisesti ottaen ei tarvittaisi, kuin 12,5 kierrosta, että homma on ohi. Laitoin kuitenkin uhkarohkeasti tavoitteeksi, että sinnittelisin 15 kierrosta matkassa.

Korttelikisan startissa

Jälleen kerran pitäisi kuitenkin uskoa kylmään matematiikkaan enempi, kuin haaveisiin. 11 kierrosta kesti ja sitten piti lähteä verryttelemään. Harmittihan se melko suurella v-kirjaimella lopettaa kisa kesken, kun jalka oli hyvä ja meno maistui. Taisin siinä poistua melko rivakasti nauhoista yli ja samalla vauhdilla Juhannuskallion päälle asti puhaltelemaan ennenkuin oli soveliasta tulla takaisin ihmisten ilmoille antamaan yhtään lausuntoa aiheesta. Ekan päivän saldoksi jäi 25 minuuttia tehokasta peliaikaa ja siinä ajassa olin kerinnyt ottamaan turpaan kärjeltä 10:23. Loistavaa.

Seuraavalle päivälle oli tietysti vähän vaikea latautua, kun ei oikein tiennyt, mitä sitä enää tekisi. 76 kilometriä maantietä ihan lenkkeilyn vuoksi? Kilpaa ajamista sijoista 20-25? Lopulta päädyin sellaiseen ratkaisuun, että teen joukkueen eteen oman osuuteni vetämällä porukkaa Konttaiselle asti, rimpuilen sen ylös ja sitten ajelen loppulenkin maaliin siinä kohtaa letkaa, mihin satun osumaan. Näinhän siinä sitten teinkin, tehot kynnykselle, aivot nollille ja naama kohti vastatuulta. Yksinkertaisen miehen yksinkertaista hommaa. Eihän sitä sitten enää tarvinnut hulluna hyökätä Konttaisella, mutta meni sekin silti vielä aivan keskivertohyvin ylös. Siitä sitten maalialueelle, tennarit jalkaan, soppaa naamaan ja kohti uusia seikkailuja.

Mitä sitten jäi mieleen? Ensinnäkin aivan loistavat kisajärjestelyt, Cyclos oli tehnyt kaikin puolin loistavaa jälkeä. Samoin reitit olivat henkeäsalpaavat, Tyrnävän tasamaan jälkeen oli hauska ajaa tuollaista settiä. Mutta ainakaan aivan tältä istumalta en lupaa, että aivan heti olisin harkitsemassa kisauran siirtämistä poluilta maantielle. Ei se nyt niin siistiä ollut...

Vihdoinkin maastoon!

Hiphei. Vihdoin alkaa olemaan tuo piennarviivan tuijottaminen tältä keväältä paketissa ja pääsee siihen itse asiaan, eli poluille. Alunperin suunnittelin, että kunhan Rondelta tullaan kotio, alkaa jo Oulun seudullakin olemaan leppoisat maantiekelit ja pitkää lenkkiä ajetaan päivät päästään. Pääsiäisenä käytiinkin succisseurueella ajamassa Yli-Iin klassikko, silloinkin oli vielä Maalismaalla tie paikoin jäässä, mutta muuten näytti aivan hyvältä. Sitten vaan joku sammutti kevään tulon kuukaudeksi ja kädet jäässä odoteltiin, milloin se keli alkaisi soveltumaan karvattomalle valkoihoiselle olennolle. Vappua edeltävänä viikonloppuna käytiin vielä hiihtämässä ja kelit olivatkin aivan parraat siihen hommaan, vaikka alkuperäisessä kalenterissa luki maantiekisaa kotikulmilla Riihimäellä.

Maantiekisaa tuli sitten kokeiltua Nivalassa, kun perinteiset korttelit ajettiin toukokuun 5. päivä. Alunperin mulla oli tarkoitus lähteä ajamaan MuddyX:ää, mutta kun kävin pari päivää aiemmin maastossa pyörähtämässä Oulurasteilla, niin tuumin että noin kostea maaperä ja Mäkisen Sepon mielikuvitus saattaa olla vähän liian tyly setti mun kärsivällisyydelle. No, ei se Nivalakaan paljoa leppoisampi keikka ollut, kolme astetta lämmintä, pirusti tuulta ja miellyttävä vesisade. Kurjuuden maksimointi oli jo lähes cyclocrossin luokkaa, eikä kisakaan siitä juurikaan poikennut. Sehän oli vähän, niinkö olisi ajettu krossia asvaltilla.

Ennen starttia kokeneempi maantiejyrä kävi vinkkaamassa, että heti paukusta kannattaa olla ahkerana ja sainkin aivan loistavan startin. Siitä Juiden kantaan ja karkuun. Takana taisi pikkuisen kolistakin, joten siitä päästiin sopivasti justiin alta pois. Juha näytti pari kierrosta ajolinjoja, kunnes vauhti alkoi olemaan mulle pikkuisen liikaa ja jäin odottelemaan takaa rauhallisempaa seuraa. Hetken päästä sieltä tulikin Paksukumi Teamin kaksikko Sippola - Kolehmainen ja hetken päästä vielä alussa kyljellään käynyt Puustisen Jukka. Siinä sitä sitten kierrettiin teollisuusaluetta puolen tuntia porukassa maalia odotellen. Vaikka tulinkin tuon ryhmän perässä maaliin, niin jollain käsittämättömällä excelin pyörityksellä minusta silti vielä leivottiin miesten kortteleiden Pohjois-Suomen mestari. Hieno laji tuo maantiepyöräily, kun ei tarvitse muuta kuin malttaa istua pyörän päällä kolme varttia ja heti tuodaan titteliä kaulaan. ;-)

Viime viikonloppuna oli vihdoin sitten aika korkata kisakausi myös maastossa. Valkeakoskella järjestettiin ensimmäistä kertaa MTB maratoncupin osakilpailu ja lähdimme Helin kanssa sinne kokeilemaan, miten nuo nappulakumiset liikkuisivat. Ja hyvinhän ne pyörät liikkuivat, ei siinä mitään. Kalusto on kummallakin varmasti siinä kunnossa, ettei paljoa tarvitse selitellä. Muuten tuo reissu ei ehkä tuonut kilpailullisesti aivan sitä, mitä haettiin. Itse olin vahvalla jalalla liikenteessä ja alun latupohjaosuudella pysyin hyvin kärkiporukassa mukana, mutta sitten se loputon kurakivikkotunkkaaminen vei miehestä mehut niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja piti jättää ralli kesken. Rata olisi ollut aivan loistava, jos vaan olisi ollut tälle keväälle vähän enempi maastotunteja alla ja olisi saanut rytmistä kiinni. Nyt tuntui lähinnä, että ajaa vain joka ikistä kiveä ja pattia päin, eikä vahingossakaan pääsyt syntymään sellaista flow'ta, millä tuollaisesta radasta voisi selvitä hengissä läpi. Helin kisan taas katkaisi tuomaristo päättämällä ilman ennakkovaroitusta, että miesten kärjen maaliintulon jälkeen ketään ei päästetäkään viimeiselle kierrokselle. Eli sieltä ei sen kummempia kotiintuomisia, kuin reseptiin rajusti maastoreeniä lisää ja bitumintuijottelut jonnekin myöhempiin viikkoihin.

Tällä viikolla sitten olisikin vielä kisaa ihan mukavasti tiedossa, kun tiistaina vedetään paikallista PK Teamin XC-kisaa Köykkyrissä ja viikonloppuna kolmiosainen Barents GP etappikisa Kuusamossa. Sitten vietetäänkin pari viikkoa taas opetellen pyörän ajamista ja isommin kisataan todennäköisesti seuraavan kerran Laajavuoren MTB-maratonilla Jyväskylässä.

Kuusamon keikan jälkeen tulossa tiukempaa yhteenvetoa nakkikumikaudesta, tuliko kasoja, särkyikö solarit, vai tuliko jopa ihan menestystä, saas nähdä...

Kartalla?

Usein tuntuu, että ei ole oikein mistään asiasta kartalla. Tällä viikolla tosin tilanne on ollut päinvastainen. Torstaina kiinnitin karttatelineen Anthemiin ja kävin kokeilemassa kartan kanssa ulkoilua iltarasteilla Maikkulassa. Lauantaina oli sitten pidempi rypistys, kun ajoin Mäkisen Sepon Muddy-X 7:n.

Torstain Oulurasteilla rastit olivat puoliurbaanissa ympäristössä Kajaanintien molemmin puolin. Iltarasteille ominaiseen tapaan pyörärasteilla mentiin useampaan kertaan reilun A4-kokoisen kartan laidasta laitaan, joten reitinvalinnoilla oli merkitystä. Ennen starttia karttaa pitikin jonkin aikaa tavata, että ylipäätään edes starttipaikan sieltä löysin. Sen jälkeen rastivälit alkoivat hahmottamaan, ensimmäiset kolme ensin ja sen jälkeen matkan päällä loputkin. Kuten kaverini Niina totesikin, kun on kunnossa, niin suunnistuskin sujuu. Reilun puolen tunnin rypistys sujuikin ilman pummeja ja ajo maittoi koko matkan. Kimmollekin hävisin vain 2 minuuttia ja 22 sekuntia, mikä on puolen tunnin suorituksessa varsin lyhyt aika. Matkaa minulle tuli 400 metriä vähemmän, joten taisin valita reittini huomattavasti paremmin - vallan mainio reissu.

Lauantain Muddy-X olikin nimensä mukaisesti mutaista ja märkää. Päivä oli erittäin tuulinen ja sateen oli luvattu alkavan iltapäivän aikana. Neljän tunnin kisaan ja laajemmalla kartalla suunnistamiseen piti suhtautuakin vakavammalla otteella ja käytinkin aikaa reitin suunnitteluun ennen starttia. Se tosin tarkoitti, että kartta oli täynnä punaisella yliviivaustussilla merkittyjä "jos mä menisin tuosta, eiku sittenkin tuosta" -vaihtoehtoja. Kartta oli aika huvittavan näköinen. 

Lähtö oli Linnanmaan liikuntahallin pihalta ja suunnistin ensimmäisenä bonustehtävänä olleeseen yliopiston paikkojen etsintään. Tässä 12 vuoden yliopistourasta oli hyötyä, minun tarvitsi kiertää talosta vain puolet ja kaikki kuvat olivat saaneet oikeat numerot kartalta. Siitä sitten lähdin lähestymään ensimmäistä rastia kierrellen ja kaarrellen. Kengäthän siinä kastui läpimäräksi ja yksi sorsarouva sai lähdöt pesästään (5-6 munaa näytti pesässä olevan), kun yliopiston vanhan eläintarhan takana rämmin. Hyvän kisan merkki, eka puoli tuntia ajettu ja sukat jo märkänä. Tästä lähdin sitten siivuttamaan suunnitelmani mukaan ensin rannikon rasteja (lisää märkää, mutaa ja tuulta) ja sieltä sitten tavoitteenani oli siirtyä vastatuuleen kohti idän rasteja. Yhdellä rastilla vähän ennen puoliväliä pummasin sitten huolella, GPS-datassa näkyy kuinka olen käynyt todella lähellä tienpäätä, en vain lähtenyt kahlaamaan lumisohjossa metsätienpohjaa enää pidemmälle läpi. Tuolla nurkalla oli muuten hyvännäköistä enskapolkua, mukavan näköistä matalaa juurakkoa, täytyy käydä jollain lenkillä kääntymässä. Ei muuta kuin takaisin moottoritien toiselle puolelle ja eteläkautta rastille. Tähän tuhlautui aikaa oikein huolella ja reittiä piti typistää. Tästä eteenpäin suunnistus sujui taas vähän paremmin, mutta Myllyojalla alkoi taas tapahtumaan. Suunnistin ensin väärälle sillalle ja rastilla revin sitten housujani ruuvinkantaan (äh, reilun kuukauden vanhat housut ja heti pitää paikata). Ja vähän sen jälkeen pääsin vielä takarenkaan vaihtohommiin, kun se tyhjeni äkillisesti. Kädet siinä hommassa vain jäätyi ja sade kasteli loputkin varusteet. Matka kuitenkin pääsi vielä jatkumaan ja maaliinkin ehdin ajoissa. Kisa oli oikein mukava ja vaikka aivan kaikki ei omalta osaltani mennyt putkeen, tarjosi varsin Sepimäinen rata ekstra tuulella ja vedellä juuri sopivaa vastusta tähän väliin.

Tällä hetkellä tuntuu, että talven ja kevään harjoittelu on tuottanut tulosta ja pyörä alkaa kulkemaan koko ajan paremmin. Torstain puolen tunnin rypistyksessä pystyin ajamaan koko ajan yli 170 lyönnin sykkeellä ja ajattelemaan silti terävästi, mikä on aina hyvä merkki. Myös lauantaina, vaikka olosuhteet ja pieni epäonni latistivat tunnelmaa, pystyin ajamaan järkevästi ja tasaisen vahvasti alusta loppuun asti. Parin vuoden aktiivinen pilatesharjoittelu ja pyörän päällä tehdyt voimatreenit tuntuivat erityisesti tuottaneen tulosta, vastatuuleen kun parhaiten pääsi kohtuu isolla tuumalla ja yläkroppaa mahdollisimman matalaksi puristamalla. Tästä on hyvä lähteä kohti kesää ja kisoja. :-)

Paluu arkeen...

Maanantai. Istun kylpyhuoneen kylmällä kaakelilla ja mietin, mitä hölmöä sitä tulikaan viime viikonloppuna tehtyä. Eikö iso mies opi millään olemaan ihmisiksi... Ei pitäisi lähteä kaikkeen hulluuteen mukaan, mihin isommat yllyttävät, vaan ei, siinä se nyt sitten roikkuu pyykkinarulla - Tempohaalari.

Miten tähän sitten on tultu? Vielä kymmenen vuotta sitten ajeltiin reisitaskuhousuissa, kaahailtiin portaita pitkin keskustaa ja haaveiltiin aina vain pidemmistä joustomatkoista. Nyt sitä sitten harjoitellaan toistakymmentä tuntia viikossa keleistä huolimatta, pukeudutaan trikoisiin ja kyykistellään kyyryssä kuitupyörän päällä. Siis, onko viimein aika tulla kaapista ulos - onko minustakin kovaa kyytiä tulossa succis?

No, oli miten oli. Uusia vaatteita tuli kuitenkin kevään iloksi iso pussillinen. Viimein on sitten uuden seuran, eli Oulu Triathlon & Cyclingin väreissä ajopaidat, -housut, sekä tuo viimeisin isku, pitkähihainen tempoasu. Nopeimmat varmaan jo arvaavatkin, että sen pääasiallinen käyttöaika saattaa sittenkin olla syksyn aikana aivan muissa harrasteissa, kuin aika-ajossa. Ei siksi, etteikö sillä muutama tempokin varmaan ensi kesän aikana tule ajettua. Joka tapauksessa komiat on kamppeet ja taas tuli aimo annos lisää intoa harjoitteluun, voi kun noita pääsisi jo pian käyttämään.

Alunperin oli jo tarkoitus sännätä kisahommiin tulevana viikonloppuna Hikiällä, Riihimäki Tempon ja AHH ajon merkeissä, mutta kun tämä kevään tulo on hidasta, kuin hämäläisen ajatus, niin jätin väliin ja keskityn sitten tämän kuun ajan vielä harjoitteluhommiin. Kaksi kertaa viikossa vielä kuntosalilla ja pari kertaa viikossa vähän rivakampaa vetotreeniä. Siihen päälle sitten jonkin verran rauhallisempaa ja pidempää settiä, niin eiköhän se vauhti vielä kesäksi löydy. Näillä näkymin sitä kokeillaan ensimmäisen kerran tosissaan Valkeakosken MTB Maratonilla helatorstai-viikonloppuna. Sen jälkeen näyttäisi olevan kaikenlaista kisatouhua liki jokaisena viikonloppuna ja vähän viikollakin. Hyvältä näyttää!

Ensimmäiset joutsenetkin olivat jo tänä aamuna paluumatkallaan, joten eiköhän se kesä sieltä näillekin leveyksille saavu. Ehkä.

Ronde Van Vlaanderen 2012: Kaikki hauska loppuu aikanaan

Viikko aurinkoisessa Belgiassa on nyt takanapäin ja on pakko todeta, että varsinkin tähän aikaan vuodesta se on oikea paratiisi maantiepyöräilyn ystävälle. Se ei ehkä ole aivan yhtä lämmin paikka, kuin Espanjan saaret, eikä teiden kunnoltakaan aivan kaikkein keveimpiä maantierenkaita suosiva, mutta pyöräilyn henki korvaa nämä pienet maantieteelliset puutteet moneen kertaan.

Kevät on Belgiassa yhden päivän klassikkokisojen aikaa ja se näkyy varsinkin Flanderin maakunnassa. Suurimpana tapahtumana tietysti Vlaanderens mooiste, eli Flanderin hienoin - Ronde Van Vlaanderen. Tämän kilpailun voittajasta tulee hetkessä suuri sankari ja kaikille voittajille vuosien varrelta on Oudenaarden keskustassa sijaitsevassa Ronde-museossa oma kivi ikkunassa. Myös kilpailun aikana tunnelma on käsinkosketeltava. Tänä vuonna saimme seurata kilpailua livenä Oude Kvaremontin huipulla. Kyseinen mäki ajettiin tänä vuonna kolmeen kertaan ja siinä myös kilpailun kolmen parhaan ryhmä irtosi lopullisesti muusta kärkijoukosta. Pääjoukosta on tässä kilpailussa sinänsä turha puhua, siksi pieniksi osiksi rankka reitti pilkkoo osallistujajoukon.

Oude Kvaremontin kisakylän katsomoa on vaikea kuvailla sanoin. Mutta vertailun vuoksi todettakoon, että jääkiekon SM-liigan playoffien aikaan jäähallien katsomot muistuttavat lähinnä pyhäkoululuokan retkeä kansallismuseoon tuohon belgialaisten joukkoon verrattuna. Laulu raikaa jo aamusta, ruoka ja juoma maistuvat ja ensimmäiset ihmiset ovat tulleet jo edellisenä iltana varaamaan itselleen parhaat paikat ratkaisupaikoilta. Suuria screenejä on sen verran, että kilpailun kulkua on helppo seurata, vaikkei kielestä mitään ymmärräkään. Tosin ei selostusta kuitenkaan olisi kuullut yleisön pitämän metakan ylitse. Hetkeksi tuokin porukka kuitenkin hiljeni: Kun Pozzato, Ballan ja kotiyleisön suuri suosikki Tom Boonen tekivät viimeisen kymmenen kilometrin ajan omia taktisia ratkaisujaan, yleisö istui hiirenhiljaa näyttöjen ääressä ja jännitti. Mutta kun Boonen ylitti maaliviivan loppukirin jälkeen ensimmäisenä ja nosti kätensä pystyyn voiton merkiksi, alkoi sellainen tanssi, maljojen nostelu ja huuto, että siinä ei kuullut edes omaa ääntään. Ja juhlathan jatkuivat pitkälle yöhön.

Kun juhlista oli toivuttu ja päästiin jälleen pyörän päälle, niin Flanderin alue osoittautuu loistavaksi lenkkeilypaikaksi. Pieniä kyliä on jatkuvasti, mäet ovat jyrkkiä, mutta suhteellisen lyhyitä, pitkiä peltosuoria ei ole juuri lainkaan ja kevät on jo niin pitkällä, että lenkkiä saa ajaa liki kesäkamppeissa. Merkittyjä reittejä on paljon ja ainakin turistista tuntuu, että ne on vedetty kaikkein kauneimpiin maisemiin ja nautinnollisille tienpätkille. Reitit kulkevat kylien läpi ja aurinkoisilla terasseilla on mukava pitää taukoa, nauttia paikallisia herkkuja ja vaikkapa kuppi kahvia.

Tien päällä paikalliset autoilijat huomioivat pyöräilijän erittäin loistavasti, aina löytyy tilaa kaikille kulkijoille. Samoin jalankulkijat ovat tottuneet fillaristeihin, eivätkä haaveile ja pyöri jaloissa, kuten kotimaassa liian usein on tapana. Mutta, vaikka kanssakulkijoita ei tarvitsekaan varoa, niin pyörää saa silti ajaa aktiivisesti kaiken aikaa, homma ei mene hetkeksikään pelkäksi pyörän päällä istumiseksi ja jalkojen heilutteluksi. Vaikka reittejä ei suunnittelisikaan kaikkein kuuluisimmille mukulakivipätkille, niin silti pyörän päällä saa olla kuitenkin tarkkana kaiken aikaa. Teissä on pieniä reikiä, betonilaattojen saumoja yms. epätasaisuuksia, sekä jonkin verran pelloilta tullutta savea, joten ajamiseen kannattaa keskittyä kaiken aikaa ja ne aivan keveimmät kuitukiekot ja liukkaimmat kisatuubit jättää kotiin suosiolla.

Toinen huomiointia vaativa seikka on se, että tiet ovat melko kapeita ja mutkat jyrkkiä. Tiet on rakennettu vanhojen kylien ja talojen väliin ja välillä puikkelehditaan aivan talojen seinän ja viereisen pellon ojan välissä olevalla kapealla kujalla. Alamäissäkin kannattaa pitää oma reuna, sillä vaikka autoilijat ymmärtäväisesti suhtautuvatkin, ei heilläkään ole tilaa väistää syyläriä nurkan takaa lähestyvää maantieohjusta kapeilla teillä. Samoin pyöräteillä on hyväksi taito ajaa suoraan, monessa paikassa pyörätiet / -kaistat ovat juuri sen levyisiä, että kaksi fillaristia mahtuvat juuri kohtaamaan. Ja, kun vastaan tulee pitkiä letkoja, niin ei siinä viitsi alkaa omalla osaamattomuudellaan kasoja rakentamaan.

Suosittelemme kyllä Flanderin aluetta ehdottomasti pyöräilijän keväiseksi retkikohteeksi, ellei sitten tarkoituksena ole viettä lomaansa powertapit vinkuen tasaisella keskiteholla mäkivetoa hinkaten. Siihen löytynee parempiakin kohteita. Belgia on ehkä enemmän (ajamisesta) nauttimiseen tarkoitettu.

Lyhyt muistilista:

• Varaa itsellesi ajoissa joku miellyttävän tuntuinen pieni Bed and breakfast-paikka. Keväällä - varsinkin klassikoiden aikaan - kaikki majapaikat ovat hyvissä ajoin täynnä.
• Hae reissun ensimmäisenä päivänä nippu reittikarttoja ja -oppaita ja tutustu erilaisten reittien tarjontaan. Tarjolla on paljon erityyppisiä lenkkejä ja kartat ovat poikkeuksetta erittäin hyviä.
• Huolehdi, että kalusto on hyvässä kunnossa matkaa varten. Jos joku osa on lähtiessä löysällä, on se ensimmäisen lenkin jälkeen todennäköisesti irti. Sama pätee myös useimmiten ajajaan.
• Perinteiset kolme ristiin puolatut avokiekot ja 25-28 mm vähän robustimmat renkaat ovat hyvä valinta.
• Mukaan kannattaa varata hyvät käsineet, sekä asentaa jo hyvissä ajoin miellyttävä tankonauha paikalleen.
• Mikäli tähtäät mukulakiviosuuksille, niin asenna paikalleen sellaiset pullotelineet, missä se pullo oikeasti pysyykin. Ojissa näytti olevan melkoinen kokoelma matkasta jääneitä juoma-astioita.
• Varaa aikaa lenkeillä myös ympäristöstä ja kylien tarjonnasta nauttimiseen. Liian kiireisellä kurjistelulla moni hieno juttu jää näkemättä ja kokematta.
• Tuulitakki / -liivi, kengänsuojat ja irtohihat, sekä -lahkeet on hyvä varata mukaan. Keväällä keli saattaa vaihtua päivänkin sisällä aika äkillisesti.
• Varaa mukaan reilu annos klassikkohenkeä. Sitä voi ladata vaikka katselemalla verkosta vanhoja sankaripätkiä kevään kilpailuista.
• Muista vohvelit. Älä aja syömättä niitä.

Ronde van Vlaanderen 2012: "I finished what I started"

Lauantaiaamuna odotukset olivat korkealla, kun heräsimme aamuneljältä majapaikassa. Vaatteet, reput ja eväät oli jo edellisenä iltana pakattu ja muutenkin kaikki oli valmista lähtöä varten. Shuttlebussi Oudenaardesta Bruggeen lähti puoli kuudelta, joten varttia vaille viisi starttasimme pimeässä Belgiassa kymmenen kilometrin aamuverryttelylle Schelde-joen rantaa pitkin. Olimme busseilla hyvissä ajoin, vaikka Kimmo meinasi ajaa kolarin aamu-unisen sorsan kanssa, joka ei älynnyt väistää ajoissa pyörätieltä.

Busseilla kaikki oli järjestetty todella ammattimaisesti. Pyörille oli jokaisen bussin perässä omat umpiperäkärryt, joissa oli kiinteät koukut ja tilaa aina kunkin bussin matkustajien fillareille. Matka Bruggeen sujui torkkuen ja aamupalaa nautiskellen. Viimeiset aamupalan rippeet söimme Bruggessa kun odottelimme pyörien purkua vaunusta. Aamu oli kostean sumuinen ja juuri valkenemassa kun ensimmäinen ryhmä starttasi kello 07.00. Itsekin pääsimme matkaan puoli kahdeksalta.

Meillä oli tavoitteena ajaa ensimmäinen 100km tasainen osuus alle neljään tuntiin, jotta loppumatkan mäkiin ja mukulakiviin jäisi reilusti aikaa ennen maalin sulkeutumista. Suurin osa alkumatkasta tultiin hyvävauhtisissa porukoissa, joten kahden tauonkin kanssa ehdimme tavoitteeseemme helposti ja hyvävoimaisina. Turisti-Ronden taukopaikat ovat todella hyvin toimivia, kaikenlaista evästä on tarjolla usealla jakolinjalla ja juotavaa on tynnyritolkulla. Tarjolla oli muutamaakin eri makuista urheilujuomaa sekä tietysti vettä. Ruokapuolella oli vohveleita, keksejä, banaania, appelsiineja yms. hiilaripitoista herkkua.

113 kilometrin kohdalla flanderilainen ilotulitus sitten alkoi. Ensimmäisenä oli Molenberg, joka lyhyydestään ja nimellisesti pienistä jyrkkyyslukemistaan huolimatta on yksi kinkkisimmistä nousuista. Nousuun mahtuu muutamakin melko jyrkkä mutka, siihen on muodostuneet syvät ajourat ja kivien väliin on tullut isoja rakoja. Tässä mäessä saa siis jumpata toden teolla ja mäen päällä näkyi jo ensimmäisiä uupuneita nojailemassa pyöriinsä. Me emme jääneet tässä vaiheessa nojailemaan, vaan jatkoimme kohti Paddestraatia, joka on 2,3 kilometriä loivaa nousua ja melko karkeaa mukulakiveä. Tässä vaiheessa leikin juoni alkoi käydä melko selväksi.

Ennen seuraavaa huoltopistettä tuli vielä todella lyhyillä väleillä kolme nousua ja kaksi mukulakivikatua, joista varsinkin Kerkgatea alaspäin ajaminen oli kova kokemus käsille. Oudenaarden huollossa tankkasimme kaksin käsin syötävää ja täytimme pullot - 12 nousua ja muutamakin mukulakivipätkä oli vielä vastassa.

Tauon jälkeen ei kauaa aseteltu, kun Ronden ehkä kovimpana nousuna pidetty Koppenberg jo odotti. Koppenbergin jyrkimmät kohdat ovat yli 20% ja nousun profiili on koko ajan jyrkkenevä. Kimmo tanssasi ylämäkeen melko hyvin huolimatta S-kirjainta piirtelevistä uupuneista kanssa-ajajista. Itselläni meinasi pariin kertaan usko loppua jyrkimmässä kohdassa, mutta innokkaat paikalliset kannustivat kovaa ja tuuppasivat takapuolesta vähän vauhtia lisää. Se auttoi kummasti, kun sai parinkin pyöräytyksen ajan helpotusta. Ylhäällä oli jo lievä voittajaolo, mutta siitä ei ehtinyt kauaa nauttia, kun piti keskittyä seuraavaan laskuun.

Usein pyöräkisojen vaikeusastetta mitataan pelkästään nousujen pituudella ja määrällä, mutta Rondella myös alamäet vaativat ajajalta todella hyvää pyöränhallintaa. Tiet ovat kapeita, päällysteen taso vaihteleva ja mutkat ovat yleensä todella jyrkkiä. Tähän kun lisätään mahdollisesti erittäin liukas betonipinta ja traktoreiden tielle tuoma savi, niin tarkkana saa olla. Myös Koppenbergin jälkeisen Steenbeekdriesin lasku on melko kinkkinen, ensin muutama sata metriä suoraa kovavauhtista mukulakiveä ja sen perään 90 astetta oikealle ja heti perään vasemmalle ja sitten vielä kiskojen ylitys ennen kuin tie jatkuu tasaisena kylän läpi.

Tässä vaiheessa matkaa oli jo taittunut sen verran paljon, että nousuja alkoi olemaan liki viiden kilometrin välein. Seitsemän mäkeä myöhemmin tulimme viimeiseen huoltoon Ronseen. Päätimme pitää mahdollisimman lyhyen huollon, etteivät jalat ehdi kangistua. Otimme nopeasti pulloihin täytettä ja jatkoimme matkaa. Polvissa alkoi jo tuntua, että takana oli ajoa 190km.

Viimeisinä nousuina olivat Oude Kwaremont ja Paterberg, jotka ammattilaisten kisassa ajettiin kolmeen kertaan, mutta meille amatööreille se yksikin kerta oli riittävä. Kimmo oli luvannut itselleen kaksi olutta ja minulle neljä, jos pääsemme vielä tuollaisen matkan jälkeen Paterbergin ylös taluttamatta. Oude Kwaremontilla olin vielä varma, että veto jää lunastamatta, mutta jostain sain vielä voimia, joilla tanssasin Paterbergin jyrkimmän kohdan putkelta ylös. Ylhäällä tuuletin ankarasti - ja syystä!

Viimeinen 15 kilometriä piti olla helppoa laskettelua kohti maalikaupunki Oudenaardea, mutta tyrnäväläistyylinen vastatuuli teki siitä yllättävän sitkeän. Kimmo teki minulle vetotöitä koko loppumatkan ja se tuntui kelpaavan myös suurelle joukolle kanssapolkijoita. Jossain vaiheessa vilkaisin olan yli ja reilun mittainen possujuna tuli tiiviisti perässä. Hirveästi ei vapaaehtoisia vetomiehiä näyttänyt löytyvän.

Aivan uudenkarhea maalikaari näkyi jo kaukaa ja maalisuora oli todella hieno. Loppusuoralla ehti fiilistellä ja päälimmäisenä tunteena oli rajaton voitonriemu. Vaikka monenlaista maastokisaa ja raskasta lenkkiä on tullut vuosien varrella ajettua, niin tässä reitissä on jotain sellaista, että se vielä jälkikäteenkin nostaa hymyn huulille. Itse rankkaan tämän varmasti yhdeksi kovimmista suorituksistani pyörän kanssa.

Aikaa Ronden ajamiseen meni 10h 50min ja matkaa tuli 235km. Keskisyke oli 134 ja energiaakin paloi 6800kcal. Noususumma (josta suurin osa tuli viimeisellä 100 kilometrillä) oli 1550 metriä. Kaikki 18 nousua (ja ne merkkaamattomat siinä välissä) menivät ajamalla ylös, vaikka aiempina vuosina muutamakin on jäänyt valloittamatta.

Lämpimän suihkun, shampanjalasillisten ja illalla syödyn hyvän aterian jälkeen ei ollut kovin suuria vaikeuksia saada unen päästä kiinni...