Yksinkertaista

Joskus aiemminkin olen tainnut mainita, että kun vuosituhannen vaihteessa aloitin maastopyöräilyn, niin tärkeimpänä opettajana lajin saloihin toimi Kankaisen Mika. Ja vaikka meidän vauhtitasapaino on tainnut heilahtaa vuosien myötä toisinpäin, niin silti yhä pidän Mikaa vahvasti esimerkkinä ja oppi-isänä tässä lajissa. Oikeastaan Mikalta on lähtöisin myös vuosia jatkunut hivenen ailahteleva suhteeni yksivaihteisiin, joka taas tällä hetkellä on vahvasti liekeissä.

Tähän aikaan syksystä yleensäkin kaivan yksivaihteisen varaston seinältä ja pistän kuntoon parhaita syysretkiä ja talvipolkuja varten. Tänä syksynä tämä aika taas koitti, mutta olin selkeästi yksiä kiekkoja vaille, kun Heli "lainasi" uuteen Santa Cruziinsa yhdet kaksysikiekot meidän varastosta. Jälleen kerran soitin Mikalle, vain kysyäkseni neuvoa uusia kiekkoja varten, niin eikös sedän seinältä löytynytkin yksi pari ylimääräisiä DT-napaisia kiekkoja Funworksin Atmosphere XL-kehillä. Päällä oli jo valmiiksi litkutettuna Maxxis Ardentien 2.4 -tuumaiset versiot.

Ensin tuumin, että nuo olisivat epäilyttävän paljon meidän keskivertotasoa järeämmät kiekot, mutta toisaalta saattaisivathan ne olla aika hauskat yksivaihteisessa, kun vetopitoa olisi vaikka seinän kiipeämiseen ja eipähän tarvitsisi paljoa kivikoissakaan jarrutella. Ja kiekot tykkäävät siitä, että niillä ajetaan, eihän niitä voi varaston seinällä roikottaa, joten poistin parin ja asensin Rigiin. Eli tämä syksy mennään, ei paitsi Mikan opettaman sinkuloinnin merkeissä, mutta myös sedän vanhoilla kiekoilla.

Ja, eiväthän nuo huonoja oppeja ole todellakaan. Eilen yksivaihdeajelu näytti jälleen parhaita puoliaan, kun keli painui pikku pakkaselle, aurinko paistoi ja saatiin jopa seitsemän hengen loistava lenkkiryhmä kasaan Pyörä Suvalan pihalle kymmeneksi! Vähän aikaa spekuloitiin, minne suuntaan sitä lähdettäisiin kaahailemaan ja päädyttiin lopulta idän suunnille. Jopa vanhan liiton hiihtomiehet olivat hyvällä tuulella, yksi tuli Kiekon majalla ihan jututtamaan ja Köpihän pisti sen samontein koeajamaan läskiä. Näytti ukon ilme vähän siltä, että tuli ensi viikolla kauppaan asiaa - ei siis lainkaan turha koeajo. Koeajo-Farleyn takanapa tosin alkoi olemaan sitä mieltä, että lenkkiä oli jo tarpeeksi takana ja Köpin piti kurvata varikolle tekemään laakeriremppaa.

Me muut lähdimme perusreittejä Sankivaaran, Muuraiskankaan, Niilesjärven ja Valkeisen kautta itään päin. Jäälin ryhmä alkoi haaveilemaan jo jääkaapista tuossa vaiheessa, joten oikaisimme Talvikankaan läpi valtatie 20:n varteen ja päästimme parivaljakon kotisohvaa kohti. Ryhmä oli supistunut kolmeen henkeen ja meidän kaikkien piti päätyä keskustan eteläpuolelle, joten looginen valinta siinä vaiheessa oli lähteä suunnistamaan kohti Kalikkalampea, Kuivasjärveä ja meren rantaa. Sieltä pienen koukun kautta Kemiralle ja etelän poluille.

Oma ajo meni vallan mainiosti viiteen tuntiin saakka, mutta sitten alkoi energiat loppumaan, eikä geelikään enää tuottanut tarvittavaa potkua. Samoin huomasin, että jalkojen lihaskestävyys ei vieläkään ole sillä tasolla, että jaksaisi runtata yksivaihteisella tuollaista matkaa. Viimeiset vallien päälle nousut olivat jo todella vääntämistä, eikä nopeista rytminvaihdoksista ollut puhettakaan. Hiirosessa tein sitten jo aivan holtittomia ajovirheitäkin, kun ei vaan enää riittänyt ruuti kropassa vääntämiseen.

Hissukseen siitä sitten evakuoin itseni pyöräteitä kotia kohti, näytti siltä, että reisun toinen Farley-kuski, Antti-Olli kurvasi vielä Tahkokankaalta pikku polkukierrokselle ennen kotiutumista. Ilmeisesti läskillä pääsee niin paljon paremmin, tai sitten vaan jätkät ovat kovassa kunnossa...

No, ensi viikolla jatketaan samoissa merkeissä, kyllä se omakin kroppa oppii talven aikana tavoille ja ensi kesänä lupaan, että tämän kesän kaltaisia hyytymisiä kesken marakisojen ei tulla näkemään!

Cyclocrossia, hyvää tahtoa ja kavereita

Muistanpa eräänkin kerran, kun ala-asteikäisen klopin Helkama-merkkinen retkipyörä ei oikein tahtonut kestää sitä käyttöä, mitä se joutui kohtaamaan. Yleensä jostain tinasta tehdyt, kyläseppien kiristelemät kiekot antoivat periksi, tai sitten jonkun polkupätkän jälkeen joutui vain toteamaan, että tämänkään satulan kiskoja ei oltu suunniteltu loppuun asti. Silloin vika oli luonnollisesti kuskissa, pitikö sitä taas lähteä väärille poluille...?

Piti. Todellakin piti! Ja pitää yhä. Silloin vain kukaan ei puhunut mitään cyclocrossista, mutta sitähän se oli. Droppitanko, kapeat kumit ja paljon hyviä polkuja. Tuolta taustalta en oikeastaan ihmettele lainkaan, miksi tämän vuosituhannen alussa idea kolahti niin kovaa, kun näin ensimmäiset cyclocross-pyörät Suvalan seinällä. Kaikkein kuumimpana kävin kirkkaanpunaisen Cannondalen perään, olisihan siinä ollut jo toistakymmentä vuotta sitten levyjarrut ja muutenkin se vain oli niiin siisti.

No, etelässä vietetty vuosi vähän hillitsi noita hankintoja, mutta kunhan tulin reissusta takaisin, niin syksyllä 2004 kävimme Helin kanssa poistamassa molemmille myrkynvihreät Kona Jake The Snaket. Sen koommin tuolta polulta ei ole ollut paluuta, Heli on jopa, lukuunottamatta muinaista On-Onella tehtyjä tutustumista kiinteän välityksen krossin maailmaan, pysynyt samassa merkissä tähän päivään asti. Itselläni kahden Jake The Snaken jälkeen oli Ridleyn Supercross, josta luovuin viimein tänä keväänä.

Onhan se ollut kieltämättä pikkuisen kynsille lyöty olo tänä syksynä, kun ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen en omistakaan cx-pyörää siihen aikaan, kun kausi on kuumimmillaan. Ja varsinkin tänä syksynä, kun krossin ajaminen on saanut ihmiset liikkeelle, niin Oulun seudulla, kuin muutamalla syrjäisemmälläkin paikkakunnalla. Viimeinkin cyclocross on saamassa sitä suosiota, minkä pitäisi olla aivan luonnollista tällaisessa maassa, missä vallitsee krossikeli noin yhdeksän kuukautta vuodesta!

Muutamia vuosia sitten aloitimme keskiviikkokrossit sen tähden, että SM-kisoihin tähtäävät kisakuskit, lähinnä silloin Heli ja Kangaskokon Juha saisivat hyviä, kovia krossitreenejä ennen isoja kisoja. Silloin tilanne oli se, että käytännössä tunsin nimeltä kaikki osallistujat, eikä aina edes tarvittu välttämättä ajanottoa. Sovittiin vain, että vedetään kierrosta kolme varttia täysiä ja sen jälkeen vähän aikaa puhallellaan ennen kotimatkaa.

Pari vuotta myöhemmin Suvalan Jarin kanssa saimme pölhön idean, että kai sitä samalla vaivalla voisi ajaa vähän isompaakin kisaa ja niin Oulun Avoimet Cyclocross-mestaruuskisat olivat syntyneet. Silloin olemassaolevien seurojen sedät suhtautuivat kiltistikin sanottuna hieman nihkeästi mihinkään uuteen ja ylimääräiseen duuniin, joten piti keksiä jokin kiertotie. Työnimellä "Krossikommuuni" lyötiin pystyyn yhteisö, missä muutama hyvä tyyppi löi kisat pystyyn omalla riskillä ja kauppias sponssasi sen verran, että saatiin nauhat, kuljetusapua ja lupaus siitä, että pahasti ei tulisi taloudellisesti turpaan, vaikka antaisimme kaikkien ajaa ilmaiseksi. Konsepti tuntui aika toimivalta...

Jo ensimmäiset Avoimet saivat aikaan mukavat pöhinät Fillarifoorumilla, osallistujamääräkin tuntui varsin messevältä, yli kolmekymmentä kuskia viivalla ja muutamia katsojiakin oli eksynyt kukkuloille. Jotain uutta ja siistiä oli selkeästi syntynyt.

Ensimmäisten Oulun Avoimien juoksuesteellä

Noiden aikojen jälkeen Krossikommuunistakin on tullut ihan oikea yhdistys, lätkäpaidoissa krossia ajaneet herrasmiehet ovat hommanneet alle kuitua ja päälle trikoita ja kaupunkikin on jo pikkuhiljaa innostunut ideoista. Ilosanoma on sen kun levinnyt ja tänä vuonna 109 henkilöä kävi kokeilemassa krossia jossain tapahtumassa, parhaimmillaan Keskiviikkokrosseissa oli 59 kuskia viivalla ja Oulun Avoimissa huikeat 64 ajajaa!

Kun Oulun paremmuudet tässä lajissa oli ratkottu, niin viime viikonloppuna teimme hyvällä ryhmällä vielä krossi-iskun Tampereelle SM-kisoihin. Kiitos loistavien tukijoidemme, ainakaan huoltopaikan ja kuljetuskaluston puolesta ei tarvinnut antaa tasoitusta. Lauantain automatkan jälkeen kävimme vetämässä ennakkotiedustelureissun kisapaikalle. Ratakin oli jo kohtuullisen hyvin merkattu, joten kisakuskit saivat vetää muutaman kierroksen nuotteja kohilleen ennen kisapizzoja ja hotellille siirtymistä.

Kisa-aamu oli ennakoidusti aika synkkä keleiltään, mutta se on suomalainen syyssää ja sillä mennään. Karvosen Timon kanssa kävimme rakentamassa leirin kuntoon sillä välin, kun kilpailijat olivat vielä hotellilla lämpimässä odottamassa skabojen alkamista. Kunhan päätuomarikin oli hyväksynyt meidän leirin, oli aika aloittaa kisaan valmistautuminen. Olimme suunnitelleet päivän ohjelman niin, että kukin käy nopeasti vilkaisemassa, missä kunnossa rata on ja varsinaiset lämmöt vedetään katoksessa trainerilla.

Krossisyksy sai arvoisensa päätöksen, kun naisten startissa Suvi karkasi jo hyvissä ajoin omille teilleen ja karkasi ylivoimaiseen Suomen mestaruuteen! Heli oli lopulta kahdeksas, Aku nappasi upeasti M18-sarjan pronssia ja Veli-Mattikin ajoi samassa lähdössä M50-sarjan neljännelle paikalle. Miesten skaboissa Juide ja Kent eivät päässeet aivan parhaaseen iskuun ja kun tekniikkakaan ei tällä kertaa ollut myötämielinen, niin lopputuloksissa jätkät olivat sijoilla 10. ja 15.

OTC:n varikko

Suvi ja Heli lämmittelemässä ennen naisten starttia

Suomen mestari!

Näihin kuviin ja tunnelmiin on loistavaa lopettaa oululainen krossisyksy mallia 2014! Kiitoksia kaikille, jotka olette olleet jollain tapaa mukana rakentamassa tätä kaikkea, niin kilpailemassa, katsomassa, kuin tietysti myös järjestämässä tapahtumia!

Ja, ellei mitään ihmeellistä estettä satu, niin ensi vuonna Oulussa ajetaan niin Keskiviikkokrossit, avoimet mestaruuskisat, kuin ratkotaan vielä Suomen mestaruudetkin. Enää kymmenen ja puoli kuukautta ja taas mennään!

Lumikko!

Kun ois iso tyttö ja pikkutyttö

enkä tiedä kumman tahtoisin

iso tyttö ja pikkutyttö

enkä tiedä kumman tahtoisin

toinen kaiken kokenut on

toinen on niin viaton

en osaa päättää

menen vaan

Jokainen on varmaan elämässään ainakin kerran joutunut pyörtämään sanansa "en koskaan...", kääntämään takkia ja myöntymään. Minulla se "ei koskaan" oli vielä jokunen aika sitten 29" - eihän 170cm pitkän kuskin kannata sellaista traktoria missään nimessä laittaa, sehän on hidas kääntää, eikä mahdu mutkapoluille kunnolla. Ja 29" täysjoustot, huh! Nehän ne vasta metsäkoneita on pitkine takahaarukoineen, urakkanuppi vain puuttuu ohjaustangosta.

Niin se vaan mieli kuitenkin muuttuu ja takin vuoripuoli pyrkii esille, kun sattuu se oikea kohdalle. Viimeisen kahden vuoden aikana olen koeajanut ja vertaillut varmaan useampaa pyörää, kuin koskaan aikaisemmin, 27,5" jäykkäperäisiä ja täpäreitä, sekä 29" jäykkäperäisiä ja täpäreitä. Ja olin vielä heinäkuussa hyvinkin varma pyöräkuumeeni kohteesta, siis siihen asti kunnes kävin suunnistusreissun yhteydessä Tampereella koeajolla.

Tampereen Sportaxin palvelu yllätti minut kesällä todella positiivisesti! Vaikka Santa Cruzin pyörät ovat enemmän ja vähemmän tilaustavaraa, on heillä liikkeessä erikseen demopyöriä, joita saa lainata kunnon testiajolle. Sportaxin Sami neuvoi suorimman reitin Kaupin kallioille, sanoi, että ei ole turhaa kiirettä takaisin ja ehti vielä lenkin päätteeksi spekuloimaan pitkään eri kiekkokokojen merkitystä ja runkogeometrioita. Sen verran hyvää palvelu oli, että reissun jälkeen pyysimme Vesikon Janilta tarjouksen Santa Cruz Tallboy C -rungosta, valkoisena tietenkin.

Kun kuulosti, että 2015-malliston värejä ei olisi aivan heti saatavilla, jäimme odottamaan kauden loppumista tilauksen kanssa, silloin olisi aikaa rakentaa ja speksata osiakin paremmin. Yllätys olikin melkoinen, kun saimme elo-syyskuun vaihteessa tietää, että speksattu runko oli saapunut juuri Tampereelle. Periaatteessa vaihtoehtona olisi ollut luottaa Matkahuoltoon pyörän toimituksessa, mutta kävin sen verran kuumana, että en olisi malttanut odottaa moista. Onneksi Kimmo tuumasi, että meillähän on vapaa viikonloppu tulossa ja auto tykkää siitä, että sillä ajetaan. Joten lauantaiaamuna varhain heitimme tarvittavat osat kyytiin ja suuntasimme Tampereelle.

Olimme Tampereella vähän ennen puoltapäivää ja kunhan olimme hetken hiplanneet uutta runkoa ja kuolanneet kaupan muita pyöriä, alkoi Sami pulttaamaan osia kiinni raamiin. Kasaaminen ei välttämättä edennyt aivan samanlaisessa tahdissa, kuin keskimääräisen laatikkopyörän rakentaminen. Muun muassa 156 millisellä Q-factorilla olevan kampisetin sovittaminen teetti hivenen töitä. Mutta kunhan prikat keskiön ja rungon välissä olivat oikeassa järjestyksessä, niin hyvinhän ne mahtuvat pyörimään. Kummallekin puolen jää ihan useita millejä tilaa.

Lopulta iltapäivällä Tallboy oli viimein kasassa ja pääsin heittämään ensimmäiset kierrokset. Hyvältähän se tuntui, joskin Kimmolta lainassa olevilla osilla hivenen omituiselta. Gripparia en ole käyttänyt sitten vuoden 2003 ja 72 cm tanko tuntui pikkuisen överiltä. Joka tapauksessa loistava hankinta ja loistavaa palvelua! Pyörä autoon, nopeat kiinalaiset naamaan ja takaisin tien päälle. Kimmo löi oikean tennarin samaan asentoon, kuin tulomatkalla ja hetken päästä olimme takaisin Kempeleessä.

Kunhan viimeiset kisat olivat ohi, purin Anthemin ja pääsin vihdoin kasaamaan Tallboyta omilla osillani. Samalla vanha Foxin keula sai uuden maalipinnan ja ulkonäköön sopivammat tarrat. Myös ohjaamoa piti vähän rukata tutumpaan suuntaan 75 millisellä Syntace F109 -stemmillä ja suoralla Easton EC90 -satulatolpalla. Muuten Anthem sai toimia osaluovuttajana kiekkoja ja kampia lukuunottamatta, joista ensimmäiset ovat Kimmon vanhat kisakiekot ja jälkimmäiset jäivät jäljelle jäykkäperäisestä Giant XTC Alliance:sta. Lopputuloksena on 10,7-kiloinen 2x9 -voimansiirrolla varustettu pikkupeto.

No onko niillä vehkeiden koolla väliä? Vielä en pysty tähän täysin vastaamaan, mutta ensimmäisellä testilenkillä varovainen Ellinmaan radan täysiä läpiajaminen päätyi 13 sekunnin päähän kaikkien aikojen ennätysajasta. Ei ollenkaan pöllömpi suoritus ottaen huomioon, että se tehtiin illan jo hämärtyessä, minun hämäränäöllä loppukierros piti ajaa ulkomuistista ja edellisestä Ellinmaan treenistä oli jo pari kuukautta aikaa.

Suurin muutos tuli metsäpätkällä, pyörä ylittää juuret ja kääntyy ällistyttävän helposti tiukoissa mutkissa kovemmassakin vauhdissa. Mutta ei Tallboy ole huono mäessäkään - päin vastoin! Mäki nousi helpomman oloisesti, vaikka pyöriviä massoja on enemmän kuin 26" Anthemissa. Parhaiten hyödyn huomaa polulla, jossa ennen 26" täysjoustolla piti tehdä koko ajan töitä vauhdin ylläpitämiseksi. Nyt samalla työmäärällä vauhti vaan kiihtyy ja välillä ohjaamo onkin käsiä täynnä, kun mutkat tulevat totuttua nopeammin vastaan. Ja, jos minä joskus luulin, että olen nopea teknisissä paikoissa, niin lienen ollut väärässä - nyt kivikot menevät ihan oikeasti ajamalla läpi!

Wikipedia tietää kertoa Lumikosta seuraavaa:
---
Lumikko (Mustela nivalis) on Euroopan pienin näätäeläin. Pohjoisen pientä eläintä sanotaan pikkulumikoksi (Mustela nivalis nivalis). Sen turkki on talvella kokonaan valkoinen, joskin joillakin yksilöillä voi olla ruskeasta kesäturkista jääneitä laikkuja. Pikkulumikon vatsapuoli on myös kesällä valkoinen, selkäpuoli ruskea, ja raja näiden välillä on suora ja terävä. Tassut ovat päältä valkoiset.

Lajin näkeminen on harvinaista, sillä se pysyttelee suurimman osan ajasta kasviston suojassa ja myyrien koloissa. Välillä eläin kuitenkin tulee esiin, nousee takajaloilleen, tähystää ja jatkaa matkaa kunnes katoaa taas myyränkoloon. Lumikko on liikkeiltään vikkelä ja liikkuu yksinomaan aaltomaisesti loikkien ja jatkuvasti pysähdellen. Pienet vesiesteet ja puut eivät sen menoa estä, sillä se on varsin ketterä uimari ja kiipeilijä. Lumikko on ainoa petoeläin Euroopassa, joka mahtuu kulkemaan myyrien käytävissä.
---
Kuulostaa parin lenkin jälkeen jotenkin tutulta - ei kovin kauas mene lopputuloksesta!

Syyspuuhastelua, osa 1

Pyöräsuunnistuksen SM-keskimatka

Nykyaikana on lukematon määrä vääriä polkuja

Jokainen alkaa juhlavasti kultaisesta ovesta

Fanfaarien soidessa

Tiputtelen esineitä matkan varrelle

Että löytäisin takaisin

Mut joku tuntuu keräilevän ne ennen kuin palaan

Harhailen ja ostan tuhat tyhjää arpaa

Pyöräsuunnistuksen toinen kisaviikonloppu kisattiin viime viikonloppuna Kurikassa. Vuorossa olivat keskimatka ja viesti, joista osallistuin lauantain keskimatkan kisaan. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla oltiinkin, oli kisamaastossa tiedossa varsin mukavasti nousua, erilaisia uria ja jopa kalliota.

Itse kisaan valmistautuminen meni omalta osaltani hivenen penkin alle, kun jouduin viikolla hakemaan antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Aivan paras terä oli siis kateissa, mutta valmistautumiset tein kuitenkin huolella ja starttiviivalla olikin aivan normaali kisatäpinä päällä. Lähtö oli taas varsin mallikas ja hurautinkin heti väärälle uralle. Sadatellen takaisin oikeaan suuntaan ja ketju kireälle.

Ensimmäinen rasti olikin melko helpon reitin päässä, pururataa t-risteykseen, polku oikealle ja kaartaen oikealle pisteuraa, kunnes rasti tulee vastaan. Toinenkin rasti oli helppo, pururadalta pieni poikkeama pisteuralle ja rastin leimaamisen jälkeen kartan vaihto. Tässä vaiheessa kaksi minuuttia perässäni lähtenyt Marika Hara ohitti minut ja yritin pysytellä hetken hänen vauhdissaan mukana. Kolmannen rastin vielä kävimme tiheästä metsästä pisteuralta hakemassa peräkanaa, mutta sen jälkeen näin enää selän ylämäessä, joka pikapuoliin katosi horisonttiin.

Hapottaa hapottaa...

Neljännellä rastilla alkoi jalka jo painamaan, kun tönäsin pyörää kallion päälle, ja siitä eteenpäin epävarmuus lisääntyi ja vauhti hidastui. Jokaista polkuristeystä piti arpoa pariin otteeseen ja pehmeähkö pururata tuntui imevän viimeisetkin voimat kropasta. Ysirastilla olinkin jo niin harmaalla alueella menossa, että ajoin reilusti rastilta ohi, ennen kuin tajusin alkaa etsimään taas kerran pisteuraa synkkään metsään. Maalissa olo olikin aika loppuunajettu.

Viimeinen leimaus ja täysiä maaliin

Kurikan rata oli varsin mielenkiintoinen ja vauhdikas, mutta pari asiaa siinä ärsytti. 9 rastia 11:sta oli pisteurilla, osa jopa umpikujissa, joten pyörää joutui tönäämään ja kääntemään pusikoissa. Miesten kisan voittajakin kommentoi haastattelussa, että urat olivat liki yhtä nopeita juosten kuin ajaen. Samoin parilla pisteuralla tuntui, että siellä oli käynyt toissavuonna pari koiranulkoiluttajaa, eikä ketään sen jälkeen, niin pieniä ne olivat. Käsittääkseni ensimmäisenä lähteneet kärsivät tästä enemmän, kun uria ei ollut vielä muodostunut.

Ja kun rata oli kohtuu raskas, eikä päivän kunto ollut todellakaan SM-kisojen tasolla, niin tulosliuskalla eroa kärkeen tuli lopulta aika karut 15 minuuttia. Missään kohtaa en tehnyt isoja virheitä tai valinnut erityisen huonoja reittejä, mutta kun ei vaan pystynyt pistämään kampoihin. Toisaalta viime vuonna Vierumäellä tuumin, että ajoin melko hyvin ja siellä jäin kärjelle jopa pari minuuttia enemmän. Niin se nälkä vain kasvaa syödessä.

Mutta yksi asia on säilynyt samanlaisena - kisajärjestelyt olivat jälleen aivan ensiluokkaiset! Suunnistustapahtumissa on mahtavaa käydä, kun opasteet ovat kunnossa, kisatoimistossa ollaan ajan tasalla ja muutkin järjestelyt rullaavat rasvattuna. Siinä ei kilpailijan tarvitse, kuin tulla ajoissa paikalle ja suoriutua 5 minuuttia ennen omaa lähtöaikaa lähtöön odottamaan.

Tähtisadeajot 2014 - työmatkapyörällä työmatkatahtiin

Tähtisadeajot on ollut yksi ehdottomia suosikkejani vuodesta toiseen, eikä tämäkään vuosi tehnyt poikkeusta. Vaikka kisajalka on ollut koko kauden enemmän tai vähemmän kateissa, eikä kilpaileminen ole siksi juurikaan kiinnostanut, niin Tähtisadeajoihin halusin aivan välttämättä lähteä. Ja vaikka menetin kisapyöränkin osat parempaan käyttöön viime hetkellä, niin sen verran paljon halusin matkaan, että vielä viimeisellä viikolla rakensin entisestä kisaratsusta, nykyisestä työmatkapyörästä Tähtisadeajopyörän itselleni.

Mutta tottahan se on myönnettävä, että kesän kilpailujen vähyys näkyi jo kamoja pakatessa, jotenkin kaikki oli vähän hukassa koko ajan. Eikä lataus muutenkaan ollut aivan sillä asteella, mitä pitäisi olla, jos meinaisi lähteä ajamaan ihan oikeasti hyvistä suorituksista. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan keräilin kaikki kisafiiliksen rippeetkin kasaan ja baanalle.

Kaakisen Tanelin blogilta voi lukea hyvää raporttia meidän ryhmän liikkeistä tien päällä ja Jyväskylän ahtaista hotelliolosuhteista, mutta kaikesta seikkailusta huolimatta selvisimme hengissä sunnuntaiaamuna lähtöpaikalle ja uuteen kisakeskukseen Saarenmaan koululle. Vaikka Nyrölän kallioplanetaariokin oli vallan oiva kisakeskus, niin minä pidin jotenkin enemmän tästä uudesta kyläkoulumeiningistä. Parkkitilaa oli hyvin ja kaikki oli jotenkin sopivasti saatavilla. Sauna puuttui, mutta eipä se menoa juurikaan haitannut.

Ja, jos olin jo tähän asti ollut liikaa mukavuusalueella koko reissun kanssa, niin sitä ei juurikaan helpottanut se, että perille tullessamme aurinko paistoi, Kolmas Nainen raikasi kisakeskuksen kaiuttimista ja kaikki oli muutenkin hemmetin hienoa ja harmonista. Olisi tullut edes vähän vettä, tai ollut jotenkin kurjaa, niin olisi saattanut päästä kiinni itsensä rankaisemisen tunnelmaan.

Yleensä numerolappu ratkaisee ylläolevan kaltaiset ongelmat ja niin tälläkin kertaa. Kun paukku viimein kajahti ja lähdettiin liikkeelle, niin eipä ollut juurikaan ongelmia keksiä, mitä näissä ympäristöissä yleensä tehdään. Sopivasti sain Topparin Jaakon takarenkaan eteeni, joten kerrankin oli peesikelpoisen kokoinen ajomies edessä. Siinä oli hyvä keikkua alkupätkän asvalttiosuus, joka tulikin aika leppoisasti, kun etuautokaan ei pitänyt turhaa kiirettä. Ensimmäiselle polkupätkälle tulin aivan kärkiporukassa ja homma suti muutenkin aika mallikkaasti.

Kuva: Studiowoima

Ensimmäinen polkupätkä kisavauhdilla osoitti sitten sen, että täysjäykkä fillari on tyhmä idea. Oli sitten kuinka helppoa maastoa tahansa, niin kyllä sata milliä smuuttia joustoa on aina paikallaan. Varsinkin, kun vasen kylkeni oli saanut vähän kovuutta kakkoslajin treeneissä keskiviikkona, niin jonkin verran joutui antamaan heti ensimmäisessä laskussa periksi. Vähän se söi motivaatiota tietysti, että vaikka kuinka repisi tiepätkillä, niin peesissä tuleva juna tulisi aina takuuvarmasti seuraavalla polulla ohi. No, sen asian kanssa vain oli elettävä ja eteenpäin!

Kuva: Studiowoima

Ajaminen kulki muuten ihan luonnikkaasti, enkä tainnut olla puolessa välissä, kuin viitisen minuuttia kymppisakin ulkopuolella, mikä kesän yleiseen tasoon nähden oli vallan hyvää kyytiä. Mutta kyllähän sen huomasi, että kesän aikana ei ole tullut kisakilometrejä alle, kun jo ensimmäisen kierroksen lopussa alkoi olemaan vähän sellainen fiilis, että toista rundia ei kyllä taatusti mentäisi samaa kyytiä. Toisaalta kesän aikana olen paikannut sen verran kovalla kädellä keväällä vaivannutta kestävyysvajetta, että toisen kierroksen ajaminen ei varmasti tuottaisi niin suurta tuskaa, etteikö se kuitenkin jonkinlaisella vauhdilla menisi.

Puolenvälin huollossa näin Helin ja kun vaihdoimme siinä muutaman lauseen, selvisi, että Helin etukiekosta oli tuubi antanut periksi jo kahdeksan kilsan ajon jälkeen ja päivä oli siinä kohtaa paketissa. Vähänhän se pukkasi harmittamaan itseäkin, mutta kun kisajärjestäjäkin patisteli jo matkaan takaisin, niin kävin vain autolla kiristämässä ärsyttävästi pyörivän lukkogripin ruuvin ja lähdin toiselle kierrokselle.

Kuva: Studiowoima

Toinen kierros meni yllättävän mukavasti. Ehkä liiankin mukavasti, en kuitenkaan ollut kuin neljä minuuttia ensimmäistä kierrosta hitaampi, vaikka keskisykkeet tippuivat 14 lyöntiä, joten vähän reippaammalla kisaiskulla tuo olisi saattanut olla aivan asiallistakin ajamista. Kokonaisuutena ajamisesta jäi aivan positiivinen fiilis, olen taas niin sanotusti oikealla raiteella ajamisen kanssa ja tiedän melko tarkkaan, mitä tehdä talven aikana, jotta ensi kesänä ollaan enempi tutuilla sijoituksilla.

Tänään lääkäritäti tosin totesi, että rintalasta on saanut tarpeettoman kipeää viime viikon laitaväännössä, eikä kuusikymmentä kilometriä täysjäykällä vissiin ollut aivan parasta fysioterapiaa sille, joten viikon verran ainakin kuulemma pitäisi välttää mitään nopeita liikkeitä, jotta tuo ehtii paranemaan kunnolla. Kuulostaa aivan siltä, että on aika rakentaa yksivaihteinen kasaan ja keskittyä sem jälkeen syksyn retkilenkkeihin.