Paljonko on tarpeeksi?

Paljonko tulee kilsoja vuodessa? Ajaksä talvellakin? Mun yks tuttukin ajoi kerran kolmesataa kilsaa kerralla... Näitähän riittää erilaisissa kahvihuoneissa ja monessa paikassa keskustellaan siitä, kuinka kovaa ja paljon pitää treenata. Toisaalta liian harvoin saa lukea kenenkään treenimääristä aivan selkeää dataa, mitä sitä oikeasti on tehty, tai jätetty tekemättä. Eilen illalla nousi pikkuisen kuumetta ja tässä sairaslomapäivän kunniaksi oli aikaa selailla edellisen kauden treenihistoriaa ja samalla tuumin nostaa sieltä muutamia lukuja näytille blogillekin.

Jotta alla oleva numeropläjäys saataisiin jonkinlaiseen asiayhteyteen, niin laitetaan ensin tärkeimmät pohjatiedot: Ikää minulla on 34 vuotta, painoa noin 85 kiloa ja tehontuotto anaerobisella kynnyksellä oli viime heinäkuussa testattuna 354W, mistä saadaan siis noin 4,16 W/kg, eli mistään eliittiurheilijasta ei vielä ole näillä luvuilla kysymys. Harrastekassankin tienaan aivan normaaleissa päivätöissä, eli 40 tuntia viikossa menee noissa merkeissä ja harjoittelu tapahtuu sitten sopivissa väleissä.

Parhaat ajot osuivat kuluneena kesänä Finlandia MTB:hen, mistä tuloksena 15 sija ja 33 minuuttia voittaneelta Samuel Pökälältä turpaan, sekä Tähtisadeajoihin, mistä tuli 14 sija, vain vähän reilun 11 minuuttia voittaneen Valtteri Revon perässä. Uutena juttuna kävin myös juoksemassa Tukholman maratonin, missä matka taittui aikaan 4.01.07, joten itse olen melko tyytyväinen kesän aikana saavutettuun tahtiin molemmissa lajeissa.

Harjoitusmääriin on laskettu kaikki sellainen toiminta, mikä on ollut suunniteltua treeniä. Minulla työmatka kestää noin tunnin fillarilla ja käytän työmatkoja palauttavina treeneinä aamuisin ja jonkinlaisen mutkan kautta iltapäivisin, joten ne ovat luvuissa mukana. Toisaalta taas kotona tehtyjä kuntopiirejä, venyttelyjä yms. ei ole matkassa. Kokonaisuudessaan tällä tavalla kalenteriin on kertynyt tunteja kauden aikana 515 tuntia 59 minuuttia, mistä 75% on sykkeiden perusteella tehty aerobisen kynnyksen alla, 15% saman kynnyksen yläpuolella ja 10% on voimaharjoittelua, eli minun kohdalla lähes täysin perinteistä kuntosaliharjoittelua.

Maratontavoitteesta johtuen juoksua tuli selkeästi normaalia vuotta enemmän, vähän yli 70 tuntia, mistä 36% aerobisen kynnyksen yläpuolella, eli juoksuharjoitteluni oli viime keväänä jonkin verrankin keskimääräistä treeniä kovatehoisempaa. Toisaalta valmistautumisaika maratonille oli suhteellisen lyhyt ja keskityin aika paljon juoksuvauhdin kasvattamiseen lähes tyhjästä, jolloin tein paljon erimittaisia vetoharjoitteita, mikä nostaa tehoja väkisinkin. Matkaa juosten kertyi maraton mukaanlukien 665 km, mistä maratonia ennen 548 km. Juokseminen söi selkeästi tunteja pois hiihtämiseltä ja suksien päällä vietin viime talvena ainoastaan vajaan 12 tuntia ja kilometrejä kertyi varsin vaatimattomat 174 kilometriä.

Vaikka leimaannuin noihin juoksuhommiin aika vahvasti, niin kyllähän pyöräily - ja ennen kaikkea maastopyöräily - on se päälaji ja tulee aina olemaan. Pyörän päällä vietin viime kaudellakin sen 386 tuntia, joista maastopyörillä 276 tuntia, cyclocross-pyörällä 51 tuntia ja maantiepyörällä 47 tuntia. Lisäksi trainerilla ja spinningsalilla ajoin noin 12 tuntia talven aikana. Kilometrejä kertyi vastaavasti maastopyörillä 4926,9 km, cyclocross-pyörällä 1202,6 km ja maantiepyörällä 1262,5 km, eli yhteensä 7392 kilometriä. Pisin yhtenäinen lenkkikin oli vain 143,6 kilometriä Kuusamo GG:ssä, joten ei noilla lukemilla Fillarifoorumilla kovin paljoa pullistella, mutta kyllähän niilläkin jonkinlaista vauhtia saa aikaan.

Viimeisenä, mutta ei tietenkään vähäisimpänä lukemana on tähän kaikkeen palanut energia. Polarin laskentakaavojen mukaan pelkästään urheiluharrasteisiin paloi viime kaudella vähän reilu 338000 kcal. Rasvaksi muutettuna tuo vastaa noin 37 kiloa läskiä, joten tuo kaikki löytyisi vyötäröltä, mikäli ulkoileminen jäisi vähempiin. Tämä myös teille kaikille vinkiksi, jotka istutte silmät suurina lounaspöydässä vastapäätä. Muutenkaan allekirjoittaneen ruokailutottumuksista ei kannattane kenenkään ottaa mallia, ennen kuin kebab, kiinalainen pikaruoka ja perunalastut nousevat kansanterveyslaitoksen suosituksissa muutaman pykälän.

Tulevaan kauteen tuntimäärät eivät varmaankaan tule paljoa muuttumaan, mutta kyllähän tuota ajankäyttöä tullaan tehostamaan varmaan aika reilusti. Vuoden päästä on mukava vertailla, mitä tapahtui ja mikä muuttui. Siihen asti treeni-iloa itse kullekin!

Pyhäjärven Alto de L'Angliru

11 kilometriä, 1440 nousumetriä, keskijyrkkyys 13%, jyrkimmät kohdat 27% ja 1 tunti 45 minuuttia yhtämittaista nousua. Lukemista voisi hyvinkin kuvitella, että ollaan jossain Välimeren ilmastossa, suurten ympäriajojen reiteillä, mutta kyllä tämä kaikki tapahtui Pohjanmaalla, vain vajaan 160km kotiovelta. Tapahtumapaikkana oli Pyhäsalmen kaivos, missä kävimme OTC:n porukalla ajamassa kaivoskuilun huoltotien alhaalta ylös.

Aikaisin aamulla pakkasimme romut autoon ja ajoimme Pyhäjärvelle, missä kolean sumuisessa säässä kasasimme pyörät ja siirryimme kaivostornille. Tornin juurella olevissa huoltotiloissa vaihdoimme ajokamppeet ja valmistauduimme siirtymään alas. Jotenkin tuntui omituiselta vetää kesämallin kisakamppeita niskaan, kun sää ulkona oli hädin tuskin plussan puolella. Alhaalla kuitenkin kuulemma odotti noin parinkympin lämpötila, joten varusteet sen mukaan.

Vaikka sitä on jo ehtinyt monenlaisissa paikoissa ajamaan, niin kyllä tämänkertainen reissu jännitti silti melkoisesti etukäteen. Nousun luvut olivat hyvin tiedossa, niistä pystyi jo jokseenkin päättelemään fyysisen vaatimustason, mutta laskeutuminen liki puolentoista kilometrin syvyyteen maan alle ja siellä ajaminen tuntui melko hyytävältä ajatukselta. Mutta huoli pois ja fillarin kanssa hissiin.

Matka alas ei kauaa kestänyt, sen verran ripeästi hissi liikahti ja alhaalla odotti aivan erilainen maailma, kuin mitä olin odottanut. Sen sijaan, että olisimme päätyneet kosteaan ummehtuneeseen kaivoskuiluun, missä yksittäinen hehkulamppu räpsyy katossa, tulimme melko modernin näköiseen aulaan, mistä pääsi päätasanteelle ja sitä kautta aivan kelvollisen näköiseen työmaaruokalaan. Ruokalassa meille pidettiin lyhyt turvallisuuskoulutus ja jakauduimme kolmeen ryhmään oletettujen kiipeämisvauhtien perusteella. Itse luotin sen verran omaan jalkaani, että ilmottauduin ensimmäisenä lähtevään nopeimpaan ryhmään.

Toisaalta olin jo laskeskellut, että kun minulla ei ole käytössä, kuin tuo yksi 34-hampainen eturatas ja takana suurin on 36-piikkinen, niin tuolta on tultava ylös 1.30-1.40 -aikoihin, mikäli haluaa pitää pyörityksen edes 60 kierroksen tuntumassa. Pyörä ei siis halua tulla hitaammin, enkä minä pysty tulemaan sieltä ylös juurikaan nopeammin, joten vauhti oli naulattu lukkoon jo ennen starttia.

Alhaalla odottamassa starttia
(Kuva: Jussi Vänskä)

Lopulta pääsimme liikkeelle ja lähdimme melko reipasta kyytiä kiipeämään tietä ylöspäin. Pinta oli saven ja kiven sekaista soratietä, mikä oli paikka paikoin melko pehmeää, joten sikälikään ei ollut tulossa kovin helppo reissu. Vielä, kun tunnelissa oli aivan pilkkopimeää, niin nousukulman arvioiminen oli melko hankalaa. Aina välillä vaan jaloissa tuntui, että taidetaan olla vähän jyrkemmässä kohdassa menossa. Puolen tunnin kohdalla, kun olimme nousseet noin 500 metriä montun pohjalta, tuumin, että henkilökohtaisesti parasta on antaa vauhdista periksi ja antaa Puttosen Jyrkin ja Kangaskokon Juhan mennä menojaan. Jäin odottamaan takana lähtenyttä ryhmää ja otin hieman Snickersiä odotellessa.

Vajaan neljän minuutin odottelun jälkeen perästä tulikin jo seuraavan ryhmän kärkeä ja lähdin kiipeämään heidän mukanaan huippua kohti. Lopulta tuokin ryhmä venyi käytävään ja jatkoin kiipeämistä omaan tasaiseen tahtiin. Mittaria en nähnyt lukea, mutta korkeuden näki seinässä olevista merkinnöistä ja sykkeen tunsin jo jaloista - melko likellä anaerobista kynnystä mentiin liki koko ajan. Keskisyke oli 157 bpm ja keskikadenssi 57 rpm, joten melko kova voimaharjoitushan tuosta tuli.

Tunti ja neljäkymmentäviisi minuuttia lähdön jälkeen alkoi päivä paistamaan ja putkahdin käytävän yläpäästä kylmälle parkkialueelle. Ei muuta, kuin tihkusateen läpi pukuhuonetta ja saunaa kohti. Pikkuhiljaa perässä alkoi valumaan porukkaa lauteille, eikä kenelläkään ollut valittamista reissusta, siksi hieno elämys tuo oli jokaikiselle!

Todella isot kiitokset reissun järjestäneelle Murasen Hannulle, sekä tietysti kaivoksen väelle, jotka antoivat luvan lähteä ajamaan ja vieläpä turvasivat reissuamme koko ajan usean ihmisen työpanoksella! Aivan ainutlaatuista settiä, oli todella hienoa olla jossain tällaisessa mukana.

Marraskuu alkaa ja kaikki on mahdollista!

Vaikka marraskuu onkin melko synkkää aikaa täällä Pohjanlahden rannalla, niin tänä syksynä se näyttää hyvinkin valoisalta - ainakin urheilullisessa mielessä. Kuten jo viime kuussa kirjoitin, niin ajamisen iloa on haettu ihan uusin tavoin ja se tuntuu purevan niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Hyvää lenkkiä on ajettu hyvien jätkien kanssa ja yksinkin treeni tuntuu maistuvan. Hyvähän tästä tulee!

Marraskuun suunnitelmissa on myös pari aika makeaa mäkisettiä. Ensimmäinen tulee heti marraskuun alkuun: 11km pyörällä ja 1440 nousumetriä. Toinen kova mäkihaaste tulee sitten kuun lopussa, silloin tavoitteena neljässä tunnissa 20 km ja 1250 nousumetriä. Ja tämä kaikki Pohjanmaalla - uskokaa tai älkää!

Kaikkihan on mahdollista, kun selittely loppuu ja aletaan tekemään! Jos on tasaista, niin mäkeä haetaan sitten maan alta tai sopivalla määrällä toistoa. Aivan loistavaa, että seudulta löytyy porukkaa, jotka taikovat mahdottoman mahdolliseksi!

Lue lisää tapahtumien www-sivuilta:
OTC:n kaivosajo polkupyörillä Pyhäsalmen kaivoksella 2.11.2013
NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race 30.11.2013

Talven tuloa odotellessa

Viime viikonloppuna ajettiin kauden 2014 ensimmäinen kisa: Cyclocrossin SM-kilpailut Liedossa ja minä vietin päivää kävellen ja grillaten makkaraa Isokankaalla. Tällaiset retket ja retkeily ylipäätäänkin ovat ehkä siisteintä, mitä tiedän, mutta kun samaan aikaan muut ajavat lempilajini Suomen mestaruuksista, niin täytyy myöntää, että eihän tämä kausi aivan niin mennyt, kuten suunnittelin. Mutta mitä kaikkea sitä sitten kaudella 2013 tapahtui...

Isokankaan pitkosilla lokakuussa 2013

Viime talvena sairastelut rajoittivat jossain määrin harjoittelua, mutta sain kuitenkin niinä lyhyinäkin terveinä hetkinä haettua lisää voimaa punttisalilta ja ajettua monta pitkää, hyvää talvipolkulenkkiä. Uudet prässiennätyksetkin tuli kellotettua tammikuussa, pakkasen paukkuessa nurkissa. Talven aikana hankittu peruskunto ei kuitenkaan ollut kovin vahva, varsinkin kun päädyin Espanjan leirin jälkeen viikoksi rajun vatsataudin takia sängyn pohjalle. Kesän harjoittelun saikin aloittaa aika perusteista: pitkää lenkkiä ja maastoajotaitoa.

Parhaiten ajotaito tarttuu ajaessa kovaa ja sitä sainkin hyvin alkukauden kisarypistyksessäni, kun ajoin neljä kisaa kahteen viikkoon. Varsinkin Vimpelin maastoajon videolta näkee, kuinka jäykkänä ajoin alkukesästä pyörää, huh! Levi24:ssa olikin hienoa ajaa pitkiä siivuja valoisassa pohjoisen yössä ja parantaa ajolinjoja kerta toisensa jälkeen. 

Heinäkuun puolella kuntokin oli jo vahvasti nousujohteinen, joten aloin pikkuhiljaa tuomaan mukaan kovempia harjoituksia, muun muassa Ellinmaalla. Kovemmat harjoitukset tehosivat ja Seinäjoen maratonilla pääsin jo nauttimaan tutusta ajovauhdista ja ajoinkin kisan voittoon. Seuraavana päivänä Vaasan XC-kisassa olikin sitten taas vähän jumiutuneempi Heli viivalla, joten vielä en pystynyt ajamaan kahta kisaa peräkkäisinä päivinä. Mutta tavoitteenahan se oli syyskuun puoliväliä silmällä pitäen.

Syyskuuta ennen oli kuitenkin elokuu ja Finlandia MTB Messilässä. Finlandia on ollut pitkään lempikisojani, se on hyvin järjestetty ja rata on kertakaikkiaan hyvä massatapahtumalle. Tavoitteenani oli ajaa hyvä ja vahva ajo ja onnistuin siinä hyvin. Maaliin tullessani olin todella tyytyväinen suoritukseeni. Elokuussa myös aloin oikeasti miettimään ensi kauden kisakalustoani, pitäisiköhän sitä sittenkin siirtyä 650b-leiriin...

Syyskuun alussa toteutin sitten vihdoin pitkään itäneen haaveeni - hankin suunnistuslisenssin ja ilmoittauduin SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna kisattiin myös maastopyörämaratonin SM-kilpailut Tampereella, joten tätähän minä jo heinäkuussa treenasin - kahdet SM:t samana viikonloppuna. Reissu oli omalta osaltani varsin onnistunut, vaikka sairastelut vähän menoa haittasivatkin.

Syyskuu alkoi siis flunssaisissa merkeissä, mutta sain kuitenkin ajettua ensimmäisen tavoitteeni kunnialla läpi. Pikkuisen lepoa kisojen perään ja sitten kohti cyclocrossin SM:iä, se oli suunnitelma. Krossariakin tuli kesän aikana kevennettyä varsin mukavasti FFWD 4R-kiekoilla ja Schwalbe Rocket Ron-tuubeilla. Tämä muutos toi ajettavuuteen uuden pykälän - nyt pyörä suorastaan ampaisee liikkeelle kurveista. Painoakin karisi mukavasti, 7,5kg on varsin soppeli paino miniatyyrikokoiselle krossarille.

Kona Major Jake syksyllä 2013

Vaan kaikki ei aina mene kuten Strömsössä. Kun kerran onnistuu syksyllä pääsemään flunssakierteeseen, kestää siitä eroon pääseminen tunnetusti pitkään. Joten tänäkin vuonna jouduin jättämään cyclocrossin SM-kisat väliin ja keskittymään itseni parantelemiseen. Harmitti todella, että olin rakentanut krossaria vain kahta lokakuista viikonloppua varten ja sitten en voinut itse niihin osallistua. Onneksi pyörä kuitenkin pääsi kisafiiliksiin, kun Suvi pyysi sitä lainaksi Oulun avoimiin CX-mestaruuskilpailuihin ja hän ajoikin siellä varsin komeasti voittaen naisten CX-sarjan!

Mutta vaikka syksy menikin vähän penkin alle, sain viime kesästä paljon uutta intoa harjoitteluun ensi talvelle ja varsinkin ensi kesälle. Minun puolesta talvi saisi jo kohtapuoleen tullakin, tavoitteenani on pitkästä aikaa hiihtää reilummin ja muutenkin keskittyä määräpainotteisempaan harjoitteluun. Ehkäpä osallistun jopa parin vuoden tauon jälkeen massahiihtoihinkin, kuka tietää... ;-)

Kohti talvea ja vuotta 2014!

Ajamisen iloa!

Kausi alkaa olemaan paketissa ja syksykin saapuu. Kyllähän se ihan kaunistelematta v***ttaa, kun kauniit, lämpimät kesäpäivät ovat ohi ja oululainen viima tunkee läpi vaikka sadetakista. Kädet vaan jäätyy ja pimeäkin tulee. Joten jostain sitä ajamisen iloa on haettava ja siihen minäkin tähtäsin heti lokakuun alkuun. Ja ei, tämä artikkeli ei sisällä arvostelua sumuisten saarien laatutuotteista, vaikka nekin ovat tunnetusti pätevä keino syysharmituksen liuottamiseen...

Keino 1: Ajamisen iloa treenaamisesta

Motivointi on aina tehokkain tapa saada itsensä liikkeelle ja mikäpä motivoisikaan sen paremmin, kuin päämäärien asettaminen? Viime vuonna hain treenimotivaatiota maratonharjoittelusta ja vaikka talvi menikin juostessa, niin silti (vai juuri siksi?) pyörä kulki oikein mukavasti loppukesästä. Harmi, että tekniset murheet tappoivat parhaan kyydin Tampereella syyskuussa, mutta itselleni se riitti osoitukseksi, että sitä voisi vielä ajaa pyörää ihan hyvään tahtiin, jos panostaisi harjoitteluun ja muuhun siihen liittyvään oheistoimintaan enemmän.

Mutta, kun tuttua miestä ei viitsi kiusata määräänsä enempää, niin tulevalla kaudella piiskaamisesta vastaa Fitteekki ja Lämsän Jari. Jarihan on jo vuosikausia ollut mukana minun harrastamisessa tavalla tai toisella ja on jopa tavallaan syypää siihenkin, että pääsin takaisin kisakuntoon rauhanturvareissunkin jälkeen kymmenen vuotta sitten. Mutta nyt sovimme työnjaon niin, että Jari kertoo mitä tehdään ja minä saan keskittyä treenaamiseen rauhassa. Loistava paketti kaiken kaikkiaan, enää ei voi muuta, kuin käydä kurkkaamassa wc:n peiliin, ellei kampi ala kääntymään ensi kesänä!

Santa Cruzihan on tutkitusti nopea, joten siitäkään asiat eivät jää kiinni. Samoin maantiepyörä tuntuu vallan kelvolliselta, saapa nähdä, pitääkö sitäkin lähteä ensi kaudella ulkoiluttamaan numerolapun kanssa edellisvuosia ahkerammin.

Keino 2: Ajamisen iloa tien päälle

Kun asumme täällä Pohjanlahden peräkulmalla, niin joka paikkaan tulee väistämättä reissua ja pitkälti. Ouluhan on vähän niinkuin saaressa asuisi, veden tilalla on vaan 300km peltosuoraa joka suuntaan ennen seuraavaa sivilisaatiota. Tänä syksynä tuli 13 vuotta täyteen, kun noita matkoja on taitettu jonkin mallisella Mazdalla, ensin oli kolme eri 626:sta ('84 sedan, '89 sedan ja '98 farmari), sekä kaksi farmarikuutosta ('02 ja '06), joten se homma oli ikään kuin nähty.

Ensisijaisena vaatimuksena seuraavalle kisamatkan kulkuvälineelle oli se, että sillä olisi hyvä ajaa. Itse ajan varmaankin 90% kaikista matkoista, joten ajoasento pitää saada parimetriselle passeliksi, jotta nuo reissut menevät enempiä jumimatta. Loppusuoralla valinnoissa oli oikeastaan kolme mallia E-sarjan Mercedes Benz, Volvo V70 ja 5-sarjan BMW:t. Volvo olisi voittanut kilpailun ehdottomasti tavaratilallaan, mutta tässä volvolandian pääkaupungissa, missä jokainen suurperhe roudaa ruokaa marketista noilla vehkeillä, se tuntui ehkä vähän turhan tavalliselta. Jotenkin tuntui, että aivan varmasti se kultainen noutaja on piilotettuna jonnekin vararenkaan viereen. Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä?

Mersu olisi tietysti ollut Mersu - niin hyvässä, kuin pahassakin, mutta ensimmäinen koeajo DM-Autossa E61-korisella 530 diesel-BMW:llä alkoi näyttämään suuntaa, minne lähdetään. Moottori vaihtui enää matkan varrella matalaviritteisempään 525:een ja väri hillityn räikeään mustaan. Vaikka pikkuisen annoimmekin moottorissa periksi loppumetreillä, niin silti jotenkin tuntuu, että puolitoistakertainen maksimiteho ja kaksinkertainen maksimivääntö Mazdaan verrattuna riittänee matkan taittamiseen aivan mukavasti.

Ja sitten tietysti se koko hankintaprosessin alkuajatus, eli ajettavuus. Onhan tuo aivan eri planeetalta sen suhteen kuutoseen verrattuna. Kuskin penkissä on enemmän säätöjä, kuin ensi-istumalta osaa käyttää, tilaa on vähintäänkin riittävästi jopa minun jaloille ja kaikki hallintalaitteet vain ovat mukavasti saatavilla. Ajomelu on aivan naurettavan pieni Mazdaan verrattuna ja kun vielä audiovarustus on vakionakin varsin kelvollinen, niin eiköhän tuolla matkaa pari seuraavaa kautta.

(Kuva: Taneli Kaakinen)

(Kuva: Taneli Kaakinen)

Keino 3: Ajamisen iloa hyvistä skaboista

Rokua MTB järjestettiin jälleen Geoparkin maisemissa. Itselläni ei ollut alunperin edes tarkoitusta lähteä kisaan mukaan, mutta kun Taneli teki reissun tätä kautta, niin tuumin, että samahan se on lähteä matkaan kokeilemaan, miten se kisa kulkisi vielä tähän aikaan syksystä. Maraton-SM:ien jälkeen en ollut ajanut metriäkään Santa Cruzilla, joten se piti laittaa heti kärkeen kuntoon ja sitten suunnata kisapaikalle.

Rokuan maasto ei ehkä ole minulle sitä mieluisinta settiä. Varsinaista polkua on hyvin vähän ja aukeata tiepätkää ja hiekkamaastoa paljon. Tämän kokoiselle kaverille se tietää väistämättä lisävastusta hiekkaan uppoamisen ja vastatuuleen taistelun muodossa. Vaan sitähän se kilvanajo on parhaimmillaan - pikku vastuksista huolimatta itsensä ja varsinkin muiden voittamista.

Kuulosti niin aloittelijameiningiltä lähtoviivalla, kun Törmäsen Marko oli jännittänyt koko edellisen yön elämänsä ensimmäistä maastokisaa, eikä Kangaskokon Juhallakaan ollut edes aavistusta, minne reitti lähtee. Perussettiä ja -shittiä oli siis taas lähtöviivalla tarjolla. Itse olin vähän katsellut ensimmäisiä kaarteita pehmeässä hiekassa, että en halua olla kovinkaan takana porukassa, joten nostin kytkimen riittävän hätäiseen ja ponkaisin kärkeen heti paukusta. Kun päästiin hotellin takana lammen rantaan, Marko alkoi heiluttamaan tahtipuikkoa ja muut seurasivat. Vauhti oli melko reipasta ja noin seitsemän kilometrin kohdalla tahti alkoi riittämään minulle ja oli pakko jättäytyä tekemään matkaa yksinään.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Sain kuitenkin pidettyä vauhdin yllä ja poimin vielä muutaman kärkiporukasta tippuneen tyypin matkalta. Juuri ennen kierroksen vaihtumista sain vielä Sippolan Kentin selän eteen ja tuumin, että tulee kohtuu kovavauhtinen toinen kierros ja niinhän siitä tulikin. Vuoronperään siinä vedettiin, kunnes arviolta 7km ennen maalia päätin kokeilla viimeisiin kunnon nousuihin, että riittäisikö potku karkuun. Kent on kuitenkin melko kiriherkkä kaveri, joten en missään tapauksessa halunnut tuollaista miestä peesiin viimeisille tiepätkille, joten minun vahvuuksille viimeinen paikka oli oikeastaan tuossa.

Onnistuinkin pääsemään irti ja vielä pitämään raon maaliin asti ja näin taisin ylittää maaliviivan kymmenentenä kokonaistilanteessa. Tuloksissa lienee vielä yksi ylimääräinen kaveri välissä, mutta toisaalta noita ikämiessetiä ehti sinne väliin kaksi, eli Törmanen & Soini. Ei siis lainkaan huonoa settiä, taas tulee lujasti uutta intoa treeneihin, kun kovan tason päänahkoja on hyvinkin likellä metsästettävänä.

Tulossa maaliin
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Keino 4: Ajamisen iloa maastosta

Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä ilon tuojana ajoimme Tanelin kanssa aivan loistavan maastolenkin vielä sunnuntaina Rokuan skaban jälkeen. Viisi tuntia ja vähän reilu 80 kilometriä itäisen maakunnan parhailla pätkillä on sellaista mielen virkistystä, ettei paremmasta väliä! Se on juurikin sitä, minkä takia tätä hommaa jaksaa tehdä vuodesta toiseen. Joskus olen miettinytkin, että ovatkohan nuo pitkät maastolenkit minulle jo enemmän itse päämäärä, kuin keino päästä niihin? No, miten tahansa, silkkaa nautintoa joka tapauksessa!

Testissä: Cannondale SuperX Disc Force

Kuulun niihin krossifanaatikkoihin, jotka ovat sitä mieltä, että levyjarrut kuuluvat maastopyöriin ja cyclocrossia ajetaan cantilevereilla. Vaan kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin testiin levyjarruilla varustettua 2014-vuosimallin Cannondale SuperX Disc Forcea, oli aika pistää asenteet puntariin - ovatko ne levyjarrut sittenkään niin paha rikos cyclocrossia kohtaan.

Cannondale on aina osannut tehdä vetävän näköisiä pyöriä ja Sram Forceilla ja Avidin BB7 Black Ultimate-jarruilla varustettu SuperX ei ollut poikkeus. Kokonaisuutena pyörä oli varsin valmiin oloinen paketti, 48cm kokoiselle pyörälle punnittiin painoa 8,7kg ilman polkimia, joten pienellä viilauksella ja kevyemmillä kisakiekoilla tuosta saa alle 8 kilon kisakrossarin. Korkealaippaiset ensiasennuskiekot eivät perinteisesti ole sieltä kalliimmasta päästä, mutta vaikuttivat varsin kelpo käyttökiekoilta työhuoneessa pyöritellessä.

Joten enempiä ihmettelemättä oli aika siirtyä itse testiin ja krossarin kanssa pihalle. Oma satula ja polkimet paikalleen, ajovaatteet päälle ja pihalle. Vaikka viime talvena testatessani Cannondale SuperX Carbon Rivalia arvostelin hieman sen epävakautta, niin tässä tämänkertaisessa Cannondalessa ei ollut häivääkään vastaavasta. Heti pyörän päälle hypättyäni huomasin, että SuperX:n levyjarruversio on todella vakaa, sillä pystyi heti ajamaan vaikka ilman käsiä ja kääntymään pienessä tilassa ympäri. Geometriataulukot eivät tähän osanneet kertoa syytä, joten jokin muu lienee muuttunut parempaan suuntaan.

Joka tapauksessa, pyörä tuntui tällä kertaa kotoisalta heti ensi metreistä lähtien. Se kiihtyi todella helposti, oli selkeä ohjattava ja todella sivuttaisjäykkä. Polulla Cannondale etenee vakaasti ja runko suodattaa sopivasti suurimpia röykkyjä ja juuria. Rungon litteäksi muotoiltu vaakaputki takasi myös sen, että pyörä oli myös helppo heittää olalle juoksupätkiä varten. Odotukset siis nousivat ja aloin oikeasti miettimään, että fillari sopisi hyvin ajopaidan väriin.

No, pysähtyykö se?

Aikani kirmailtuani ylämäkeen pyörällä ja pyörä olalla oli vuoro etsiä ne jyrkimmät rinteet ja testata jarrujen toiminta. Vannejarruilla voi tulla vastaan se, että pyörän runko antaa kovissa jarrutuksissa vähän periksi, jolloin jarrutusteho ei ole paras mahdollinen. Samoin likaiset ja märät vanteen jarrupinnat aiheuttamat omat ongelmansa, vaikka jarrupalat olisivatkin kunnolliset ja säädöissään. Jyrkät alamäet aiheuttavatkin usein lieviä sydämentykytyksiä, kun aina ei tiedä kuinka hyvin pyörä pysyy lapasessa.

Mutta Cannondalen levyjarruilla näitä asioita ei tarvinut murehtia. Pyörän sai pysäytettyä jyrkässäkin alamäessä ja vauhtia oli helppo rajoittaa kovavauhtisella kivituhkabaanallakin. Tässä pyörässä on selkeästi samaa, mitä haen maastopyöriltänikin: niin hyvät jarrut, että voi ajaa loppuun asti täysiä. 

Cannondale SuperX Disc Force on mielestäni erinomainen peli sekä intohimoisempaan cyclocrossin harrastamiseen, että ympärivuotiseen lenkkeilyyn. Levyjarrut takaavat sen, että haarukoissa on tilaa hivenen paksummillekin renkaille. Jos minulla ei olisi nykyistä Konan Major Jakea, voisin hyvinkin hankkia tämän pyörän itselleni käyttö- ja kisakrossariksi. Ja, jos tämä esittelyvideo todellakin pitää paikkansa tämän vuoden cyclocrossin SM-radasta, niin näin maastokelpoiselle levyjarrukrossarille olisi hyvinkin käyttöä!

Hikiset Siivut Kalevassa!

Hikisten Siivujen toiminta ylitti jo uutiskynnyksen Oulussa. Tämänpäiväisessä (22.9.2013) Kalevassa oli komea puolen sivun juttu meistä.

Juttu & Kuva: Lauri Hirvonen