Talven tuloa odotellessa

Viime viikonloppuna ajettiin kauden 2014 ensimmäinen kisa: Cyclocrossin SM-kilpailut Liedossa ja minä vietin päivää kävellen ja grillaten makkaraa Isokankaalla. Tällaiset retket ja retkeily ylipäätäänkin ovat ehkä siisteintä, mitä tiedän, mutta kun samaan aikaan muut ajavat lempilajini Suomen mestaruuksista, niin täytyy myöntää, että eihän tämä kausi aivan niin mennyt, kuten suunnittelin. Mutta mitä kaikkea sitä sitten kaudella 2013 tapahtui...

Isokankaan pitkosilla lokakuussa 2013

Viime talvena sairastelut rajoittivat jossain määrin harjoittelua, mutta sain kuitenkin niinä lyhyinäkin terveinä hetkinä haettua lisää voimaa punttisalilta ja ajettua monta pitkää, hyvää talvipolkulenkkiä. Uudet prässiennätyksetkin tuli kellotettua tammikuussa, pakkasen paukkuessa nurkissa. Talven aikana hankittu peruskunto ei kuitenkaan ollut kovin vahva, varsinkin kun päädyin Espanjan leirin jälkeen viikoksi rajun vatsataudin takia sängyn pohjalle. Kesän harjoittelun saikin aloittaa aika perusteista: pitkää lenkkiä ja maastoajotaitoa.

Parhaiten ajotaito tarttuu ajaessa kovaa ja sitä sainkin hyvin alkukauden kisarypistyksessäni, kun ajoin neljä kisaa kahteen viikkoon. Varsinkin Vimpelin maastoajon videolta näkee, kuinka jäykkänä ajoin alkukesästä pyörää, huh! Levi24:ssa olikin hienoa ajaa pitkiä siivuja valoisassa pohjoisen yössä ja parantaa ajolinjoja kerta toisensa jälkeen. 

Heinäkuun puolella kuntokin oli jo vahvasti nousujohteinen, joten aloin pikkuhiljaa tuomaan mukaan kovempia harjoituksia, muun muassa Ellinmaalla. Kovemmat harjoitukset tehosivat ja Seinäjoen maratonilla pääsin jo nauttimaan tutusta ajovauhdista ja ajoinkin kisan voittoon. Seuraavana päivänä Vaasan XC-kisassa olikin sitten taas vähän jumiutuneempi Heli viivalla, joten vielä en pystynyt ajamaan kahta kisaa peräkkäisinä päivinä. Mutta tavoitteenahan se oli syyskuun puoliväliä silmällä pitäen.

Syyskuuta ennen oli kuitenkin elokuu ja Finlandia MTB Messilässä. Finlandia on ollut pitkään lempikisojani, se on hyvin järjestetty ja rata on kertakaikkiaan hyvä massatapahtumalle. Tavoitteenani oli ajaa hyvä ja vahva ajo ja onnistuin siinä hyvin. Maaliin tullessani olin todella tyytyväinen suoritukseeni. Elokuussa myös aloin oikeasti miettimään ensi kauden kisakalustoani, pitäisiköhän sitä sittenkin siirtyä 650b-leiriin...

Syyskuun alussa toteutin sitten vihdoin pitkään itäneen haaveeni - hankin suunnistuslisenssin ja ilmoittauduin SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna kisattiin myös maastopyörämaratonin SM-kilpailut Tampereella, joten tätähän minä jo heinäkuussa treenasin - kahdet SM:t samana viikonloppuna. Reissu oli omalta osaltani varsin onnistunut, vaikka sairastelut vähän menoa haittasivatkin.

Syyskuu alkoi siis flunssaisissa merkeissä, mutta sain kuitenkin ajettua ensimmäisen tavoitteeni kunnialla läpi. Pikkuisen lepoa kisojen perään ja sitten kohti cyclocrossin SM:iä, se oli suunnitelma. Krossariakin tuli kesän aikana kevennettyä varsin mukavasti FFWD 4R-kiekoilla ja Schwalbe Rocket Ron-tuubeilla. Tämä muutos toi ajettavuuteen uuden pykälän - nyt pyörä suorastaan ampaisee liikkeelle kurveista. Painoakin karisi mukavasti, 7,5kg on varsin soppeli paino miniatyyrikokoiselle krossarille.

Kona Major Jake syksyllä 2013

Vaan kaikki ei aina mene kuten Strömsössä. Kun kerran onnistuu syksyllä pääsemään flunssakierteeseen, kestää siitä eroon pääseminen tunnetusti pitkään. Joten tänäkin vuonna jouduin jättämään cyclocrossin SM-kisat väliin ja keskittymään itseni parantelemiseen. Harmitti todella, että olin rakentanut krossaria vain kahta lokakuista viikonloppua varten ja sitten en voinut itse niihin osallistua. Onneksi pyörä kuitenkin pääsi kisafiiliksiin, kun Suvi pyysi sitä lainaksi Oulun avoimiin CX-mestaruuskilpailuihin ja hän ajoikin siellä varsin komeasti voittaen naisten CX-sarjan!

Mutta vaikka syksy menikin vähän penkin alle, sain viime kesästä paljon uutta intoa harjoitteluun ensi talvelle ja varsinkin ensi kesälle. Minun puolesta talvi saisi jo kohtapuoleen tullakin, tavoitteenani on pitkästä aikaa hiihtää reilummin ja muutenkin keskittyä määräpainotteisempaan harjoitteluun. Ehkäpä osallistun jopa parin vuoden tauon jälkeen massahiihtoihinkin, kuka tietää... ;-)

Kohti talvea ja vuotta 2014!

Ajamisen iloa!

Kausi alkaa olemaan paketissa ja syksykin saapuu. Kyllähän se ihan kaunistelematta v***ttaa, kun kauniit, lämpimät kesäpäivät ovat ohi ja oululainen viima tunkee läpi vaikka sadetakista. Kädet vaan jäätyy ja pimeäkin tulee. Joten jostain sitä ajamisen iloa on haettava ja siihen minäkin tähtäsin heti lokakuun alkuun. Ja ei, tämä artikkeli ei sisällä arvostelua sumuisten saarien laatutuotteista, vaikka nekin ovat tunnetusti pätevä keino syysharmituksen liuottamiseen...

Keino 1: Ajamisen iloa treenaamisesta

Motivointi on aina tehokkain tapa saada itsensä liikkeelle ja mikäpä motivoisikaan sen paremmin, kuin päämäärien asettaminen? Viime vuonna hain treenimotivaatiota maratonharjoittelusta ja vaikka talvi menikin juostessa, niin silti (vai juuri siksi?) pyörä kulki oikein mukavasti loppukesästä. Harmi, että tekniset murheet tappoivat parhaan kyydin Tampereella syyskuussa, mutta itselleni se riitti osoitukseksi, että sitä voisi vielä ajaa pyörää ihan hyvään tahtiin, jos panostaisi harjoitteluun ja muuhun siihen liittyvään oheistoimintaan enemmän.

Mutta, kun tuttua miestä ei viitsi kiusata määräänsä enempää, niin tulevalla kaudella piiskaamisesta vastaa Fitteekki ja Lämsän Jari. Jarihan on jo vuosikausia ollut mukana minun harrastamisessa tavalla tai toisella ja on jopa tavallaan syypää siihenkin, että pääsin takaisin kisakuntoon rauhanturvareissunkin jälkeen kymmenen vuotta sitten. Mutta nyt sovimme työnjaon niin, että Jari kertoo mitä tehdään ja minä saan keskittyä treenaamiseen rauhassa. Loistava paketti kaiken kaikkiaan, enää ei voi muuta, kuin käydä kurkkaamassa wc:n peiliin, ellei kampi ala kääntymään ensi kesänä!

Santa Cruzihan on tutkitusti nopea, joten siitäkään asiat eivät jää kiinni. Samoin maantiepyörä tuntuu vallan kelvolliselta, saapa nähdä, pitääkö sitäkin lähteä ensi kaudella ulkoiluttamaan numerolapun kanssa edellisvuosia ahkerammin.

Keino 2: Ajamisen iloa tien päälle

Kun asumme täällä Pohjanlahden peräkulmalla, niin joka paikkaan tulee väistämättä reissua ja pitkälti. Ouluhan on vähän niinkuin saaressa asuisi, veden tilalla on vaan 300km peltosuoraa joka suuntaan ennen seuraavaa sivilisaatiota. Tänä syksynä tuli 13 vuotta täyteen, kun noita matkoja on taitettu jonkin mallisella Mazdalla, ensin oli kolme eri 626:sta ('84 sedan, '89 sedan ja '98 farmari), sekä kaksi farmarikuutosta ('02 ja '06), joten se homma oli ikään kuin nähty.

Ensisijaisena vaatimuksena seuraavalle kisamatkan kulkuvälineelle oli se, että sillä olisi hyvä ajaa. Itse ajan varmaankin 90% kaikista matkoista, joten ajoasento pitää saada parimetriselle passeliksi, jotta nuo reissut menevät enempiä jumimatta. Loppusuoralla valinnoissa oli oikeastaan kolme mallia E-sarjan Mercedes Benz, Volvo V70 ja 5-sarjan BMW:t. Volvo olisi voittanut kilpailun ehdottomasti tavaratilallaan, mutta tässä volvolandian pääkaupungissa, missä jokainen suurperhe roudaa ruokaa marketista noilla vehkeillä, se tuntui ehkä vähän turhan tavalliselta. Jotenkin tuntui, että aivan varmasti se kultainen noutaja on piilotettuna jonnekin vararenkaan viereen. Ehkä sitten kymmenen vuoden päästä?

Mersu olisi tietysti ollut Mersu - niin hyvässä, kuin pahassakin, mutta ensimmäinen koeajo DM-Autossa E61-korisella 530 diesel-BMW:llä alkoi näyttämään suuntaa, minne lähdetään. Moottori vaihtui enää matkan varrella matalaviritteisempään 525:een ja väri hillityn räikeään mustaan. Vaikka pikkuisen annoimmekin moottorissa periksi loppumetreillä, niin silti jotenkin tuntuu, että puolitoistakertainen maksimiteho ja kaksinkertainen maksimivääntö Mazdaan verrattuna riittänee matkan taittamiseen aivan mukavasti.

Ja sitten tietysti se koko hankintaprosessin alkuajatus, eli ajettavuus. Onhan tuo aivan eri planeetalta sen suhteen kuutoseen verrattuna. Kuskin penkissä on enemmän säätöjä, kuin ensi-istumalta osaa käyttää, tilaa on vähintäänkin riittävästi jopa minun jaloille ja kaikki hallintalaitteet vain ovat mukavasti saatavilla. Ajomelu on aivan naurettavan pieni Mazdaan verrattuna ja kun vielä audiovarustus on vakionakin varsin kelvollinen, niin eiköhän tuolla matkaa pari seuraavaa kautta.

(Kuva: Taneli Kaakinen)

(Kuva: Taneli Kaakinen)

Keino 3: Ajamisen iloa hyvistä skaboista

Rokua MTB järjestettiin jälleen Geoparkin maisemissa. Itselläni ei ollut alunperin edes tarkoitusta lähteä kisaan mukaan, mutta kun Taneli teki reissun tätä kautta, niin tuumin, että samahan se on lähteä matkaan kokeilemaan, miten se kisa kulkisi vielä tähän aikaan syksystä. Maraton-SM:ien jälkeen en ollut ajanut metriäkään Santa Cruzilla, joten se piti laittaa heti kärkeen kuntoon ja sitten suunnata kisapaikalle.

Rokuan maasto ei ehkä ole minulle sitä mieluisinta settiä. Varsinaista polkua on hyvin vähän ja aukeata tiepätkää ja hiekkamaastoa paljon. Tämän kokoiselle kaverille se tietää väistämättä lisävastusta hiekkaan uppoamisen ja vastatuuleen taistelun muodossa. Vaan sitähän se kilvanajo on parhaimmillaan - pikku vastuksista huolimatta itsensä ja varsinkin muiden voittamista.

Kuulosti niin aloittelijameiningiltä lähtoviivalla, kun Törmäsen Marko oli jännittänyt koko edellisen yön elämänsä ensimmäistä maastokisaa, eikä Kangaskokon Juhallakaan ollut edes aavistusta, minne reitti lähtee. Perussettiä ja -shittiä oli siis taas lähtöviivalla tarjolla. Itse olin vähän katsellut ensimmäisiä kaarteita pehmeässä hiekassa, että en halua olla kovinkaan takana porukassa, joten nostin kytkimen riittävän hätäiseen ja ponkaisin kärkeen heti paukusta. Kun päästiin hotellin takana lammen rantaan, Marko alkoi heiluttamaan tahtipuikkoa ja muut seurasivat. Vauhti oli melko reipasta ja noin seitsemän kilometrin kohdalla tahti alkoi riittämään minulle ja oli pakko jättäytyä tekemään matkaa yksinään.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Sain kuitenkin pidettyä vauhdin yllä ja poimin vielä muutaman kärkiporukasta tippuneen tyypin matkalta. Juuri ennen kierroksen vaihtumista sain vielä Sippolan Kentin selän eteen ja tuumin, että tulee kohtuu kovavauhtinen toinen kierros ja niinhän siitä tulikin. Vuoronperään siinä vedettiin, kunnes arviolta 7km ennen maalia päätin kokeilla viimeisiin kunnon nousuihin, että riittäisikö potku karkuun. Kent on kuitenkin melko kiriherkkä kaveri, joten en missään tapauksessa halunnut tuollaista miestä peesiin viimeisille tiepätkille, joten minun vahvuuksille viimeinen paikka oli oikeastaan tuossa.

Onnistuinkin pääsemään irti ja vielä pitämään raon maaliin asti ja näin taisin ylittää maaliviivan kymmenentenä kokonaistilanteessa. Tuloksissa lienee vielä yksi ylimääräinen kaveri välissä, mutta toisaalta noita ikämiessetiä ehti sinne väliin kaksi, eli Törmanen & Soini. Ei siis lainkaan huonoa settiä, taas tulee lujasti uutta intoa treeneihin, kun kovan tason päänahkoja on hyvinkin likellä metsästettävänä.

Tulossa maaliin
(Kuva: Tarja Kivirinta)

Keino 4: Ajamisen iloa maastosta

Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä ilon tuojana ajoimme Tanelin kanssa aivan loistavan maastolenkin vielä sunnuntaina Rokuan skaban jälkeen. Viisi tuntia ja vähän reilu 80 kilometriä itäisen maakunnan parhailla pätkillä on sellaista mielen virkistystä, ettei paremmasta väliä! Se on juurikin sitä, minkä takia tätä hommaa jaksaa tehdä vuodesta toiseen. Joskus olen miettinytkin, että ovatkohan nuo pitkät maastolenkit minulle jo enemmän itse päämäärä, kuin keino päästä niihin? No, miten tahansa, silkkaa nautintoa joka tapauksessa!

Testissä: Cannondale SuperX Disc Force

Kuulun niihin krossifanaatikkoihin, jotka ovat sitä mieltä, että levyjarrut kuuluvat maastopyöriin ja cyclocrossia ajetaan cantilevereilla. Vaan kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin testiin levyjarruilla varustettua 2014-vuosimallin Cannondale SuperX Disc Forcea, oli aika pistää asenteet puntariin - ovatko ne levyjarrut sittenkään niin paha rikos cyclocrossia kohtaan.

Cannondale on aina osannut tehdä vetävän näköisiä pyöriä ja Sram Forceilla ja Avidin BB7 Black Ultimate-jarruilla varustettu SuperX ei ollut poikkeus. Kokonaisuutena pyörä oli varsin valmiin oloinen paketti, 48cm kokoiselle pyörälle punnittiin painoa 8,7kg ilman polkimia, joten pienellä viilauksella ja kevyemmillä kisakiekoilla tuosta saa alle 8 kilon kisakrossarin. Korkealaippaiset ensiasennuskiekot eivät perinteisesti ole sieltä kalliimmasta päästä, mutta vaikuttivat varsin kelpo käyttökiekoilta työhuoneessa pyöritellessä.

Joten enempiä ihmettelemättä oli aika siirtyä itse testiin ja krossarin kanssa pihalle. Oma satula ja polkimet paikalleen, ajovaatteet päälle ja pihalle. Vaikka viime talvena testatessani Cannondale SuperX Carbon Rivalia arvostelin hieman sen epävakautta, niin tässä tämänkertaisessa Cannondalessa ei ollut häivääkään vastaavasta. Heti pyörän päälle hypättyäni huomasin, että SuperX:n levyjarruversio on todella vakaa, sillä pystyi heti ajamaan vaikka ilman käsiä ja kääntymään pienessä tilassa ympäri. Geometriataulukot eivät tähän osanneet kertoa syytä, joten jokin muu lienee muuttunut parempaan suuntaan.

Joka tapauksessa, pyörä tuntui tällä kertaa kotoisalta heti ensi metreistä lähtien. Se kiihtyi todella helposti, oli selkeä ohjattava ja todella sivuttaisjäykkä. Polulla Cannondale etenee vakaasti ja runko suodattaa sopivasti suurimpia röykkyjä ja juuria. Rungon litteäksi muotoiltu vaakaputki takasi myös sen, että pyörä oli myös helppo heittää olalle juoksupätkiä varten. Odotukset siis nousivat ja aloin oikeasti miettimään, että fillari sopisi hyvin ajopaidan väriin.

No, pysähtyykö se?

Aikani kirmailtuani ylämäkeen pyörällä ja pyörä olalla oli vuoro etsiä ne jyrkimmät rinteet ja testata jarrujen toiminta. Vannejarruilla voi tulla vastaan se, että pyörän runko antaa kovissa jarrutuksissa vähän periksi, jolloin jarrutusteho ei ole paras mahdollinen. Samoin likaiset ja märät vanteen jarrupinnat aiheuttamat omat ongelmansa, vaikka jarrupalat olisivatkin kunnolliset ja säädöissään. Jyrkät alamäet aiheuttavatkin usein lieviä sydämentykytyksiä, kun aina ei tiedä kuinka hyvin pyörä pysyy lapasessa.

Mutta Cannondalen levyjarruilla näitä asioita ei tarvinut murehtia. Pyörän sai pysäytettyä jyrkässäkin alamäessä ja vauhtia oli helppo rajoittaa kovavauhtisella kivituhkabaanallakin. Tässä pyörässä on selkeästi samaa, mitä haen maastopyöriltänikin: niin hyvät jarrut, että voi ajaa loppuun asti täysiä. 

Cannondale SuperX Disc Force on mielestäni erinomainen peli sekä intohimoisempaan cyclocrossin harrastamiseen, että ympärivuotiseen lenkkeilyyn. Levyjarrut takaavat sen, että haarukoissa on tilaa hivenen paksummillekin renkaille. Jos minulla ei olisi nykyistä Konan Major Jakea, voisin hyvinkin hankkia tämän pyörän itselleni käyttö- ja kisakrossariksi. Ja, jos tämä esittelyvideo todellakin pitää paikkansa tämän vuoden cyclocrossin SM-radasta, niin näin maastokelpoiselle levyjarrukrossarille olisi hyvinkin käyttöä!

Hikiset Siivut Kalevassa!

Hikisten Siivujen toiminta ylitti jo uutiskynnyksen Oulussa. Tämänpäiväisessä (22.9.2013) Kalevassa oli komea puolen sivun juttu meistä.

Juttu & Kuva: Lauri Hirvonen

Parasta testaamassa?

Specializedin "Test the best" -kiertue rantautui tänä viikonloppuna tänne Pohjanlahden perukkaankin ja tottahan sitä pitää käydä silloin testaamassa, mitä yhdellä maailman johtavalla maastopyörien valmistajalla on tarjota. Itselläni on ollut jo pitkään jotenkin nihkeä suhtautuminen Spessun pyöriin, minulle se on pyörämerkkinä vähän niinkuin autoista VAG-farmarit - jokainen insinööri hommaa sellaisen, kun rahaa on ja se on kuulemma hyvä. S-Works on sitten se audiversio tosi sporttisille, kun Visassa on oikeasti pitoa. No, vakavasti ottaen ihan ok pyöriä varmasti ja hyvinhän kyseinen firma on niitä onnistunut työntämään voittavien kuskien alle, joten täytyyhän se käydä itsekin kokeilemassa, mistä on kyse.

Onhan minulla itselläkin ollut Specialized, kun palataan ajassa tarpeeksi taaksepäin, eli tuonne 2000-luvun alkupäähän. Stumpjumper FSR oli ensimmäinen täysjoustoni ja varsin mukava laite olikin. Vähän kuitenkin sellainen hajuton ja mauton, joten se sai lähteä kiertoon. Pyöräily on ennen kaikkea tunnelaji, joten kalusto myös sen mukaan.

Loppupäivä töissä ei tuntunut kuluvan millään ja lopulta karkasin jo hieman etuajassa kohti Virpiniemeä. Paikalle päästyäni yllätyin näkemästäni, esittelypiste oli tehty melkoisen viimeisen päälle. Holtiton määrä erilaisia huippuvarusteltuja pyöriä roikkui korjaamoteltoissa orressa, keskellä aluetta oli pöytä katettuna eväillä ja kahvitarjoilulla ja mekaanikot odottivat jo valmiina pääsevänsä säätämään pyöriä kohdilleen testaajia varten.

Specialized Venge Pro Race Force

Ensimmäisenä valitsin testiin Specializedin maantiekaluston huippumallin Vengen. Force 22:illa ja Rovalin kuitukiekoilla vaaka näytti 7,41 kiloa ilman polkimia, joten odotukset olivat melko korkealla. Tähän väliin todettakoon, että ohuesti jäi harmittamaan, että Tarmaceista ei ollut riittävän suuria malleja tarjolla, sillä niistä punnittiin alle kuuden ja puolen kilon lukemia ilman polkimia. Olisihan se joskus kiva kokeilla tuollaista "laittoman" kevyttä fillaria.

Specialized Venge Pro Race Force

Ensi silmäyksellä Venge vaikutti melko matalalta ja sen myös mittanauha vahvisti. Vaikka runko olikin kokomerkinnältään 61cm, niin silti keskiöstä satulatolpan klamppiin oli vain 58cm. Samoin etupää oli erittäin matala, joten pitkäjalkaiselle ihmiselle runko oli melko kehnon mallinen. Vengen emäputken seutu on vielä muotoiltu siten, että ulkonäkösyistä siihen ei vain voi laittaa mitään kahden sentin spacer-pinkkaa, joten ajoasento jää melko matalaksi.

Venge oli vakuuttavan tuntuinen heti ensi polkaisuista lähtien. Runko on todella jäykkä ja se vastaa sopivan hätäisesti kaasuun. Suoralla tiellä laite kulkee, kuin juna ja se oli todella vakaan oloinen ajettava. Tiukoissa, nopeissa käännöksissä Venge ei ehkä ollut aivan parhaimmillaan, sitä joutui kaarteeseen ajamaan melko aggressiivisesti verrattuna esimerkiksi omaan maantiepyörääni. Mäkeähän tuolla olisi myös mieluusti testannut, mutta Virpiniemen seuduilla ei ole juurikaan asvalttinousuja, joten jouduin tyytymään muutamaan lyhyeen, napakkaan mäkeen ja niitähän Venge kiipesi, kuten tuon painoiselta maantiepyörältä voi odottaakin.

Forcen kahvojen uudesta muotoilusta pidin todella paljon, ne ovat vielä mukavamman tuntuisen kämmenille, kuin edelliset kymmenenpykäläisten kahvat ja vaihtaminen oli tietysti merkille ominaista - tarkkaa ja napakkaa.

Plussat: 

+ Todella jäykkä ja vakaa runko

+ Sram Force 22:t

Miinukset: 

- Vähän epämääräinen ohjaustuntuma

- Melko matala raami 61-senttiseksi.

Missä ajaisin?

Kovavauhtinen kohtuullisen suoraviivainen maantiekisa. Esimerkiksi Alvajärven ympäriajoon tämä voisi olla aika makea laite.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29

Sitten olikin jo aika päästä itse asiaan ja maaston puolelle. Vengen jälkeen sopivaa vastapainoa tarjosi Stumpjumperin S-Works -malli. 130mm joustoa kummassakin päässä ja karvan alle 12 kiloa massaa ilman polkimia lupailivat jonkin verran jyhkympää kyytiä. En edes muista, koska olisi viimeksi ajanut noin painavalla maastopyörällä, joten suhtauduin asiaan hieman epäillen.

Specialized S-Works Stumpjumper FSR 29

Yllätys oli, että Stumpjumper olikin paljon herkemmän oloinen ajettava, mitä vaaka olisi antanut olettaa. Se kiipesi Virpiniemen harjujakin vallan siedettävästi ja neulaspolullakin sillä oli erittäin kiva kaahailla. Mutta varsinainen hauskuus alkoi vasta, kun ajoin likemmäs Runtelin harjua ja pääsin myllyttämään muutaman lyhyen laskupätkän. Sitähän tunsi hetkittäin, niinkuin osaisi muka ajaakin alamäkeä. Stumpjumper vaan söi niin hienosti kaikki patit maastosta ja rohkaisi vetämään vielä vähän kovempaa.

Osat olivat suurimmaksi osaksi jälleen kerran parasta, mitä pakasta löytyy, Kashimakuorrutettua Foxia molemmissa päissä, Sramin XX1:siä ja Rovalin kuitukiekkoja ei voi suuremmin moittia tuollaisessa käytössä. Sen sijaan jarrut olivat kiltistikin sanottuna vaatimattoman oloiset tämän tasoiseen pyörään. Formuloissa ei ollut minkäänlaista tuntumaa ja jarrutustehokin oli varsin onneton. Onneksi Stumpjumper ei paljoa alamäissä jarrun hiplaamista tarvinnut, joten noillakin selvisi hengissä.

Rungon suunnittelu oli jälleen Specializedille ominaista mäyräkoiramallia. XL-kokoisessakin rungossa satulaputki oli vain 52cm, mikä on onnettoman vähän pidempijalkaiselle kuskille. Esimerkiksi omassa Highballissani vastaava mitta on vähän reilu 57 cm. Kun keskiöstä satulan päälle pitäisi saada 86 cm etäisyyttä, niin tuo viisi senttiä on aika ratkaisevassa roolissa. Kyllähän se tuntuu kohtuuttomalta laittaa yli 400-millistä tolppaa kuiturunkoon ryskättäväksi, eikä se myöskään näytä kovin hyvältä.

Plussat: 

+ Erittäin hyvin toimivaa joustoa molemmissa päissä

+ Ajamisen hauskuus oli aivan omaa luokkaansa.

Miinukset: 

- No, onhan se ylipainoinen, jos olisi oikeasti kiire myös ylämäkeen.

- Todella matala XL-kokoiseksi rungoksi
- Formulan jarrut

Missä ajaisin?

Ottaisin Stumpjumperin mieluusti mille tahansa rauhallisen tahdin maastolenkille johonkin paikkaan, missä on paljon kivikkoista singletrackia ja mukavia laskuja. Esimerkiksi Syötteen reitit olisivat oikein mainoita Stumpjumperille.

Specialized Epic Marathon Carbon

Koeajorupeaman viimeinen fillari oli se ehkä minulle ominaisin laite, maratonkisoissa erittäin suosittu kuiturinkoinen 29" Epic. Jälleen kerran rungon mataluus aiheutti pikkuisen ongelmia, vaikka satulan nosti aivan rajoittimeen asti, se jäi 5 mm liian alas minun normaaliin satulan korkeuteen verrattuna. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan baanalle vain!

Specialized Epic Marathon Carbon

Kyllähän Specializedin Brain on hieno keksintö. Ensimmäisenä hyökkäsin Annalankankaalle päin lähtevän kevyenliikenteenväylän nousuun ja eihän Epic anna yhtään periksi kummastakaan päästä, vaikka kuinka runnoisi putkelta. Sitten jo heti seuraavalla polkupätkällä kummassakin päässä on 100 mm smuuttia joustoa käytössä. Eihän Epic aivan Stumpjumperin tapaan syö röykkyjä poluilta pois, mutta onhan se käsittämättömän nopean oloinen laite. Vähän ehkä Epiciäkin vaivasi lievä ylipaino-ongelma, mutta kaikkea ei tietenkään voi saada samaan pakettiin. Eikä 11,45 kilon massa ilman polkimia vielä mikään aivan holtiton ole, mutta onhan siinä kaksi kiloa ylimääräistä nykyiseen kisakamppeeseen (polkimineen) verrattuna.

Myös Epicillä kävin ajamassa Runtelinharjun kivikoita ja kyllähän se siellä mukavasti meni, ei siinä ollut suuremmin mitään valittamista, joskaan ei mitään aivan käsittämättömiä hurraahuutojakaan syntynyt. Ihan itse tätäkin piti polkea, mikäli halusi saada ajovauhtia aikaan. Vaikea sanoa, tykkäisikö kello tästä laitteesta jäykkäperäistä enemmän joillain pätkillä, mutta itselle jäi Epicistä vähän sellainen välimallin fiilis. Se oli nousuissa melkein yhtä hyvä, kuin hyvä jäykkäperäinen ja röykkyisillä poluilla melkein yhtä hyvä, kuin hyvä täysjousto.

Plussat: 

+ Brain on loistava keksintö

+ Eri puolille runkoa piilotetut työkalut. Kuusiokoloavaimille, ketjutyökalulle ja pikalinkille oli omat kolonsa jo valmiiksi rungossa.

Miinukset: 

- Tämäkin oli erittäin matala XL-kokoiseksi rungoksi

- Ei ehkä aivan niin smuuttia menoa, kuin olisin täysjoustolta odottanut.

Missä ajaisin?

Ehkä mikä tahansa kotimainen marareitti olisi Epicille ominaista maastoa. Olisi mukava päästä kokeilemaan esimerkiksi Seinäjoen radalle, kuinka paljon nopeammin kierros menisi, kuin jäykkäperäisellä.

Mitä sitten kokonaisuutena jäi kotiin tuotavaksi? Erittäin paljon kokemusta taas yhden pyörämerkin tuotteista, mutta pahoin pelkäämältäni rahankululta taisin kuitenkin välttyä. Mitään aivan välttämättömän tuntuista hankintaa ei tullut tällä reissulla vastaan. Jos saisi Stumpjumper FSR:n jouston toiminnan yhdistettyä riittävän korkeaan runkoon ja puristettua alle kymmeneen kiloon, niin silloin oltaisiin lähellä... 

SM-kisat tuplana

Elokuussa Finlandian jälkeen fiilis oli korkealla ja treeni tuntui purevan hyvin. Vauhtiakin ajamiseen alkoi löytymään, joten oli hyvä hetki lähteä tekemään uutta lajivaltausta. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut karttatelineen kanssa kisan ajamisesta, joten päätin kuun lopussa laittaa ilmoittautumisen sisään SM-pyöräsuunnistuksen keskimatkalle Vierumäelle. Samana viikonloppuna oli myös maastopyörämaratonin SM-kisat Tampereella, joten tupla-SM:t oli sitä myöten buukattu - ensin pyöräsuunnistusta lauantaina ja sunnuntaina maratonilla maastopyöräkauden viimeistely.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Elokuun viimeisellä viikolla sairastuin viattomalta tuntuvaan flunssaan, joka pahentui keuhkoputkentulehduksen kautta poskiontelotulehdukseksi kaikista varotoimista huolimatta. Nenäkannulle oli käyttöä, samoin allergia- ja astmalääkkeiden tuplaamiselle, mutta vasta toinen antibioottikuuri toi toivottua tulosta ja hengitys alkoi kulkemaan liki normaalisti. Taudin kanssa ährätessä menikin aikaa melkein kolme viikkoa ja viimeistä lääkekuuria hakiessa piti jo varmistaa, että mitä mieltä lääkäri on kisaviikonlopusta, vaikka antibioottikuuri on päällä. Lääkäri näytti varovaista vihreätä valoa, mikäli oireita ei ole enää pariin päivään ennen kisaa.

Yllytyshullullehan tuo oli sama kuin kisalupa, joten eikun kamoja pakkaamaan. Nykyään välineiden valinta on helppoa, kun joka lajiin löytyy sopiva pyörä ja autossakin on tilaa. Lauantain suunnistuskisaa varten otin matkaan jäykkäperäisen ja sunnuntain maratonille luonnollinen valinta oli täysjousto. Itsetehty karttateline sai vielä tämän kerran palvella, mutta toisikohan joulupukki minulle jo ihan oikean telineen? Omaa Emit-leimasintakaan minulla ei vielä ole, mutta järjestäjältä sai sellaisen vuokralle varsin kohtuulliseen kahden euron hintaan.

Vierumäen kisat olivat elämäni ensimmäiset suunnistuskisat, joten kisajärjestelyt ja muut systeemit olivat aivan uutta. Viikolla piti vielä konsultoida Jaakon Niinalta kisavinkkejä, etten aivan täysin olisi hukassa uusissa kuvioissa. Niinan vinkit olivat kullanarvoisia ja kisajärjestelyt todella toimivia, joten ensikertalainenkin osasi paikalle ja lähtöviivalle helposti. Oman jännityksensä kisaan toi se, että lähtöaikani oli jo neljäntenä. Ehdin juuri ja juuri seurata, mitä edellä menevät lähtijät tekevät ja sen jälkeen siirtyä tekemään saman heidän perässään: 4min kohdalla minut kutsuttiin lähtökarsinaan, 3min kohdalla nollasin emitin, kahden minuutin kohdalla pääsin tutustumaan mallikarttaan ja minuutin kohdalla sain ottaa kartan. Ja kuulemani mukaan olin sekunti ennen starttia jo polkimilla, valmiina polkaisemaan maasturin liikkeelle.

Kisa lähtikin varsin mukavasti liikkeelle, tavoittelin hyvää reipasta ajoa ja kartalla pysymistä kaiken aikaa. Reitinvalinnoissa minulla on aina ollut pientä maastokuski-ongelmaa, eli olen lähtenyt liian helposti poluille, vaikka vieressä olisi nopeampi tie. Tätä yritin välttää tällä kertaa - paikoin liikaakin. Missään en suoranaisesti pummannut, mutta reitinvalinnoillani tein kisasta välillä melko mielenkiintoista. Kiertelin teitä pitkin silloin, kun olisi pitänyt mennä suorempaa polkua ja vastaavasti tungin polulle ja hyppyrimonttuun silloin, kun olisi pitänyt kiertää tien kautta. Mutta kaikesta huolimatta sijoitukseni oli 15. ja olin maalissa erittäin tyytyväinen suoritukseeni. Sykkeet pysyivät koko kisan ajan korkealla ja happi tuntui huilaavan normaalisti.

Sunnuntain XCM-kisaan valmistautuminen tuntuikin sitten jo melko rutiininomaiselta, pahin lataus ja jännitys oli purkautunut jo lauantaina. 84 kilometrin kisa mäkisessä maastossa ei ole varsinaisesti minun lempilajejani ja kun lauantain kisasta palautuminenkin oli vielä kesken, niin lähdin tavoittelemaan kolmannelle kierrokselle pääsyä ja tasaista suoritusta ilman suurempia notkahduksia. Mielestäni onnistuinkin siinä mainiosti.

28km reitti sisälsi hyvässä suhteessa mukavan letkeätä polkua, alamäkiä ja napakoita ylämäkiäkin. Sitä oli ilo ajaa varsinkin toisella kierroksella, kun ryhmän koko oli pienentynyt ensimmäisen kierroksen jälkeen 3-5 henkeen ja  tilaa ympärillä oli varsin mukavasti. Nousin toisella kierroksella jopa yhden sijankin, ollen lopputuloksissa lopulta viides. Tosin, toisen kierroksen viimeisellä kilometrillä miesten voittajan tullessa ohi olin samalla sekä helpottunut, että harmistunut. Tietenkin viimeiselle kierrokselle olisi ollut hienoa päästä, mutta viimeisissä mäissä jalat olivat jo sen verran kankeat, ettei juurikaan enempää annettavaa reitille olisi ollutkaan.

Nyt on sitten vuorossa palautumista kisaviikonlopusta ja krossarin virittämistä kisa- ja treenikuntoon. Ensimmäiset päivitykset on jo tehty ja vielä vähän lisää tulee tällä viikolla, joten viikonloppuna on uusia kuvia kalustosta tiedossa...

Salsa: The next generation

Vähän reilu vuosi sitten, kesäkuussa 2012, ajoin Salsaan kymmenentuhatta kilometriä täyteen ja silloin ennakoin, että tuo tulisi olemaan vielä pitkään käyttökelpoinen kisakampe, jos vähän voimansiirtoa päivittäisi ja rakentaisi mahdollisesti kepeämmän kiekkosetin. No, kuten nykyaikaisessa työvoimapolitiikassa, tuokin linjanveto oli "voimassa toistaiseksi" ja kevään aikana tilalle tullut Santa Cruz Highball syrjäytti Salsan kilpailukaluston ykkösketjusta.

Vähän aikaa minulle itsellekin oli epäselvää, tulisinko enää tekemään mitään Salsalla tai sen rungolla ja kävin varovaisia kauppojakin siitä useammankin henkilön kanssa. Mutta, kun kuulin tarpeeksi usein, että brittein saarilta saa halpaa scandiumia siihen ja siihen hintaan, kiinasta kuitua vieläkin halvemmalla ja sieltä sun täältä vaikka mitä, niin tuumin, että tämähän kyllä passaa. Ihmiset saavat ostaa raaminsa maailmalta niihin hintoihin ja minä ajan Salsalla vielä vähän lisää. Seuraavaksi piti enää keksiä, että mitä ja millä kokoonpanolla.

Kun fillaritorilta löytyi sopiva jäykkä keula kohtuulliseen hintaan, alkoi homma hahmottua. Salsa saisi seuraavassa elämässään palvella twentyniner-commuter-flat-bar-gravel-grinder-tai-joku-muu-muotisana -pyöränä, eli kansankielellä täysjäykkänä maastopyöränä. Tarkoituksena oli saada se kasaan jo Kuusamon GG-ajoihin, mutta siellä edustin vielä Santa Cruzilla, kun muutama osa jäi lähtöpäivään menessä vielä pulttaamatta paikalleen.

Toisaalta lienee ihan hyvä asia, että en lähtenyt noin pitkään reissuun aivan vasta kootulla fillarilla, sillä vaikka sain tuon näennäisesti kasaan heti Kuusamon reissun jälkeen, meni ohjaamon säätöjä etsiessä vielä muutamiakin lenkkejä kasaamisen jälkeen. Onneksi paikallisilta pitkän linjan harrastajilta löytyi sopivia osia, millä sain kokeiltua ja testailtua oikeat säädöt kohdalleen ja nyt ajoasento tuntuu todella luontevalta käteen.

Vaikka olen jo useamman tuhat kilometriä ajanut cyclocross-pyörälläkin sitten vuoden 2004, kun ensimmäisen Kona Jake The Snaken hommasin, niin jotenkin käyrä tanko ei ole tuntunut kaikkein luontevimmalta kaikkiin paikkoihin. Suoratankoinen tuntuu kaupunkiliikenteessä huomattavasti krossaria kätevämmältä, enkä minä usko, että edes hirveän montaa tappiota tulee työmatkatemmossakaan painon tai rullaavuuden takia. Ja, kunhan normaali oululainen puolen vuoden talvijakso taas iskee päälle, niin veikkaanpa, että hyvät ominaisuudet senkun korostuvat.

Kahdenkymmenentuhannen kilometrin rajaa en ole vielä millään pyörällä rikkonut, saapa nähdä, mennäänkö tällä kokoonpanolla jo siihen rajapyykkiin.

Osat:

Runko	Salsa Mamasita (koko XL, vm. 2008)
Keula	eXotic Carbon Rigid MTB Fork
Ohjainlaakeri	Hope Headset 1 1/8"
Stemmi	BBB 130mm
Ohjaustanko	Bontrager Big Sweep 620mm
Satulatolppa	Thomson Elite 27.2 / 410mm
Satula	Specialized Toupe 143
Vaihdevivut	Sram X-0 gripshift
Etuvaihtaja	Shimano Ultegra
Takavaihtaja	Sram X-0
Kammet	Middleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla)
Keskiö	Race Face Taperlock 68/108mm
Takapakka	Shimano XT M770 (11-34)
Jarrut	Avid BB7, 160mm levyillä
Kiekot	Hope Pro II + DT Revolution + DT X470
Renkaat (etu/taka)	Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" / Schwalbe Furious Fred 29x2.0"
Polkimet	Time Atac Alium