Mad East Challenge 500

Multa meni melkein löysät housuun, kun se MD lähti nousuun. Korvat lukossa matkaan kohti gyntterilandiaa...

Maaliskuussa, kesken jonkun keskimääräisen tylsän työpäivän syntyi kuningasidea lähteä kokeilemaan, kuinka paljon sitä oikeasti jaksaisikaan ajaa. Jostain sattui vastaan kolmipäiväinen maastoetappikisa Saksan ja Tsekin rajamaastoissa. Matkaa oli luvassa noin 170 kilometriä ja nousuakin tällaiselle pannukakkumaan asukille vähintäänkin riittävästi.

Idea oli ilmeisesti riittävän pöljä, koska kesäkuun 20. päivä istuimme koneessa vyöt kiinnitettynä ja maastopyörät pahvilaatikoissa ruumassa. Fillarireissaajan kannalta SAS:n nykyinen politiikka - mikäli pyörä on ainoa matkalaukku ruumaan ja painaa alle 23 kiloa, siitä ei veloiteta erikseen - on aivan loistava. Pahvilaatikko + pyörä -yhdistelmä jättää vielä runsaasti tilaa ajovarusteille ja tarpeellisimmille työkaluille ja tarvikkeillekin.

Lensimme Oulusta Arlandan kautta Berliiniin, Tegelin kentälle ja sieltä lyhyellä bussimatkalla Hotel Spreewitziin, joka sijaitsee Berliinin keskustan länsipuolella hyvällä kauppa- ja ravintola-alueella.

Tuhansia kapakoita, helevetin hyviä makkaroita, mut en tiedä tasan tarkkaan mikä mua odottaa...

Makkaraa, hapankaalia ja muuta hyvää Kartoffelkellerissä.

Torstain käytimme turismiin ja evään tankkaamiseen. Vuokrasimme päiväksi tandemin ja kikkailimme keskustaa ympäri sen kanssa. Berliinin turistinähtävyydet ovat enemmän tai vähemmän synkkiä johtuen kaupungin historiasta, mutta ruoka oli sitäkin parempaa. Nautimmekin evästä ja juomaa sen verran päivän mittaan, että tulevan viikonlopun suoritukset eivät ainakaan olisi siitä kiinni.

Heli ja kaupunkipyörä

Pätkä muuria

Heli löysi Berliinin keskustasta krossipuiston...

Perjantaina pakkasimme laatikot vuokra-autoon ja ajoimme 250 kilometrin pätkän Berliinistä etelään, Geisingin kylään, joka toimi kisakeskuksena kahden ensimmäisen päivän ajan.

Geisingin niityillä

Siispä aavistuksen verran kauhuissani mä katton keikkalistaa. Meinataanko me tosiaan koko rysän läpi jaksaa?

Reittikirja oli etukäteen katsellen kunnioitusta herättävä. Perjantaina oli luvassa lyhyt prologi, 7 kilometriä mittaa, jonka aikana kiivetään paikallisen laskettelurinteen päälle ja lasketaan takaisin. Nousua oli odotettavissa noin 240 metriä.

Lauantaina oli kisan pisin ja rankin etappi, 82 kilometriä ja huikeat 2700 nousumetriä! Profiilissa näkyvä loppunousu 65 kilometrin kohdalla aiheutti pientä pelonsekaista hikoilua. Yhdellä rupeamalla pitäisi kiivetä liki 400 metriä ylöspäin kymmenen kilometrin matkalla.

Sunnuntain etappi oli sitten "helpompi". "Vain" 75 kilometriä ja 2000 nousumetriä. Suurin ennakkojännitys kohdistui siihen, pystyisikö lauantaista ikinä palautumaan siihen malliin, että sunnuntaina edes kiipeää pyörän päälle, saati noita mäkiä ylös.

Me mennään Saksaan, me mennään Saksaan koheltaan!

Minä olin prologin ensimmäisessä starttiryhmässä ja lähdin tasan viideltä matkaan. Heti alusta oli selvää, että nyt mennään pikkuisen erilaisella tahdilla, kuin kotimaan kisoissa. Kärki lähti sellaista kyytiä karkuun, että ensimmäisen suoran jälkeen ei näkynyt edes selkiä. Ja lopputuloksistakin selviää, että olin juuri ja juuri päässyt 17 minuutin kohdalla mäen päälle, kun ensimmäiset olivat jo maalissa.

Prologin startti (siinä kisatyttöjen välissä...)

Kärki ensimmäisessä mutkassa

Kimmo prologin maalissa

Helillä suurin jännitys oli, menisikö mäki edes ajamalla ylös asti, joten suuria odotuksia loppuajan suhteen ei ollut. Mäki nousi kuitenkin suhteellisen mukavasti ja pari naista jäi taaksekin. Ja, kun prologin viimeiset 2,5 kilometriä olivat yhtä alamäkijuhlaa, Heli ohitti vielä pari kilpasisarta siinäkin. Ei siis ollenkaan pöllömpi aloitus urakalle.

Heli prologin loppulaskussa

Osallistumismaksuun sisältyi myös palautusjuoma

Prologi ei juurikaan painanut jaloissa, kun starttasimme lauantaiaamuna kymmeneltä seuraavalle etapille. Etappi lähti seuraamaan samaa nousua, kuin prologikin, mutta kääntyi omille reiteilleen hieman ennen huippua. Itse pääsin aika kovavauhtisiin letkoihin mukaan ja tuntui, että tämäntyyppisillä reiteillä sekä mies, että pyörä olivat omimmillaan. Kovavauhtiset laskut pääsivät kuitenkin yllättämään ja rikoin takarenkaan erääseen terävään kiveen ennen puoltaväliä. Nopea renkaanvaihto ja uudelleen liikkeelle, mutta liian hätäinen pumppaaminen kostautui jo kymmenen kilometrin päästä ja takarengas hajosi uudelleen.

Onneksi olin jo lähellä puolenvälin huoltopistettä Geisingissä ja juoksin huoltoon toivoen saavani sieltä uuden renkaan. Valitettavasti tällä pisteellä ei ollutkaan teknistä huoltoa lainkaan, joten jouduin kirmaamaan liki kilometrin hotellille hakemaan vararengasta autosta. Nyt huolellisempi pumppaus kunnon pumpulla ja takaisin radalle.

Helin päivä alkoi huomattavasti vähemmillä murheilla. Ajo kulki sujuvasti ja varsinkin laskuosuudet olivat todella iloista menoa. Kevyt täysjousto oli kuin tehty noille reiteille, eikä maisemissakaan ollut todellakaan valittamista. Olimme lopulta puolenvälin huollossa yhtaikaa, kun viimein palasin rengassekoiluiltani ajamisen pariin.

Lähdimme huollosta yhtä matkaa kulkemaan, mutta vähän ennen Tsekin rajan ylitystä lähdin ajamaan omaa vauhtia ja Heli tuli jossain peremmällä omaansa. Tsekin rajan jälkeen alkoikin sitten tanssit. Ja tanssata sai nimenomaan ylämäkeen ihan sydämensä kyllyydestä. Huollosta maaliin oli enää 39 kilometriä, mutta niiden aikana kiivettiin vaativan suomimaran verran mäkeä, yhteensä vähän yli 1100 metriä. Alkoi selvitä pikkuhiljaa, miksi tuota aluetta kuvattiin reittikirjassa nimellä "Grüne Hölle" - vihreä helvetti. Kovin nousu alkoi 70 kilometrin kohdalta ja aivan kuten reittikirjassa oli luvattukin, sitä riitti 12 kilometriä ja nousua tuli 390m. Tunti putkeen nousua ja sitten alkoikin laskeutuminen kohti maalia.

Helillä oli huumorin kanssa tekemistä tuon nousun aikana, usko omaan inhimilliseen järkeen oli koetuksella, kun mäen aikana ehti monesti pohtimaan, että anteeksi nyt vain, mutta mitä v***a minä teen täällä?! Vauhti oli pahimmillaan niin hidasta, että kärpäset ehtivät tunkemaan korviin, paidankaulukseen ja kypärän alle. No, sekin meni ylös ja lopulta alas ja maaliin. Toinenkin etappi oli selvitetty ja vieläkin kumpikin oli aivan terveiden kirjoissa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Yksi etapin hienoimmista kohdista oli "Bobbahn", eli kelkkarata. Kyseisellä radalla on muutama vuosi sitten kamppailtu kelkkailun maailmanmestaruuksista ja nyt me saimme ajaa samaa kourua ylöspäin koko matkan miesten lähtötasanteelle asti. Varmasti sellainen juttu, mitä ei monestikaan kisoissa pääse kokemaan!

Sunnuntain etappi lähti naapurikylä Altenbergistä. Lähtö oli suoraan laskettelurinteeseen - kuinkas muutenkaan. Lähtö ruuhkaantui aika vahvasti ja koska starttasimme ryhmän takaosasta, meni alkumatka kävelyksi. Vähän ennen mäen huippua ruuhka selkisi ja pääsimme ihan ajamaankin. Lähdimme taittamaan matkaa yhdessä, kun kummallakaan ei enää ollut sen suurempaa kiirettä, vaan vain tavoitteena selvitä kunnialla maaliin ja nauttia tilanteesta.

3. etapin lähtönousu (siis tuonne aukkoon asti...)

No, eihän se tämäkään päivä mennyt ilman rengasrikkoa, mutta nyt ei enää ollut syynä kuskin huolimattomuus alamäessä, vaan kulutuspinnasta vain tuli jokin piikki läpi. Kaivelimme sen pois, vaihdoimme kumin ja jatkoimme matkaa. Aika väsyneen näköistä joukkoa pyöräili jo reitillä ja varmaan aloimme itsekin näyttämään kohtuullisen samalta. Ehdimme kuitenkin huolloista helposti läpi aikarajojen puitteissa ja saimme ajaa etapin loppuun.

Loppumatkasta viikonlopun nousumetrit alkoivat tuntumaan lujasti kummankin koivissa ja kun saavuimme samoille seuduille, mistä päivän etappi oli alkanut ja lähdimme laskemaan ala-asemalle ja maaliin, oli olo yhtaikaa todella helpottunut sekä riemastunut. Kuitenkin muutama minuutti maalin jälkeen kummallekin tuli sellainen olo, että olisihan noin hienoja reittejä ajanut vaikka enemmänkin. No, ehkä joku toinen vuosi taas jossain lisää...

Meininkiä kisakeskuksessa

Juomahuoltopiste

Mitä sitten reissusta tuli opiksi?

- Euroopassa mennään todella kovaa! Vaikka Mad East Challengekin on kuitenkin kohtuullisen pieni tapahtuma, silti edes Master-sarjan viidenkympin sakkiin ajaminen olisi vaatinut kummaltakin pitkältä etapilta tunnin pois loppuajasta.

- 26-tuumaisten jäykkäperäisten pyörien aika ei taidakaan olla vielä ohi... Näytti porukka menevän melko lujaa perinteisillä jäykkiksillä, kapeilla suorilla tangoilla ja nousukahvoilla. Eikä laitteiden tarvinnut edes olla sitä kaikkein uusinta ja hipointa titsku-kuitumeininkiä.

- Hyvän ja vaativan maratonin saa aikaan ilman loputonta tunkkaamista pienillä poluilla, kivikoissa ja mudassa. Noillakin radoilla mentiin välillä todella kovaa metsäautoteillä, suoraviivaisilla leveillä poluilla ja jopa asvaltilla. Silti voittajat saadaan helposti esiin ja aikaeroja runsaasti, sekä tavallisille kuntourheilijoille varsin paljon haastetta.

- Nousujen määrä ja varsinkin pituus on jotain sellaista, mitä ei Suomessa edes osaa ajatella. Vertailun vuoksi tekaisin tuollaisen graafin vuosien varrella Polar Pro Traineriin tallennetuista korkeuskäyristä kotimaan radoilta verrattuna lauantain etapin loppunousuun. Harjoitusmäkeämme Köykkyrissä saisi ajaa 16 kertaa putkeen ylös - ilman taukoja - päästäkseen tunnelmaan...

Viralliset kisasivut: http://www.madmission.de

Salsa kymppikerhoon!

Se on aina juhlava fiilis, kun saa ajettua yhden pyörän lisää yli kymmenentuhannen kilometrin rajapyykin. Toissa viikolla Salsasta tuli minun historian neljäs pyörä, jolle tämä onnistui, kunniataulukko suoritusjärjestyksessä:

1. Helkama Park Avenue (1994-2000)
2. Kona Jake The Snake (2006-2008, runko yhä varastossa tallessa)
3. Ridley Supercross (2008 --> Yhä liikenteessä...)
4. Salsa Mamasita (2009 --> Yhä liikenteessä...)

Mistä se kaikki sitten lähti? Jo pitkään Kankaisen Mika oli huudellut korvaan, että parimetristen ihmisten pitää ajaa 29" pyörillä, mutta silloin minulla oli kohtuu kepoinen Canyon CF Ultimate kisakamppeena, enkä halunnut vielä luopua siitä. Isopyörän kokeileminen kuitenkin houkutti ajatuksena ja kun 2008 kesällä tuli eräällä puolitutulla kokkolalaisella vastaan sopivan kokoinen Gary Fisher Rig, niin ostin sen ja rakensin itselleni talvipyöräksi. Loppukesästä ja syksyllä ajoin sillä melko paljon ja aloin jo miettimään, että sitähän saattaisi tulla toimeen isopyöräisen vaihdepyöränkin kanssa.

Ensimmäiset ajatukset isopyöräisestä olivat, että siitä saa ainakin rakennettua hiton paljon paremman näköisen pyörän pitkälle ihmiselle, kuin 26" kiekkojen kanssa. Ja tunnettu tosiasiahan on se, että paremman näköinen pyörä kulkee aina kovempaa. Toisaalta se ei ollut niin paljoa kömpelömpi edes käsitellä, kuin olisi voinut internetin tietojen ja Fillari-lehden artikkeleiden perusteella päätellä. Vaikka sen hetkisen tiedon mukaan isopyöräiset eivät soveltuneet lainkaan "tekniseen kikkailuun", niin eipä kyllä kuskikaan, joten tasoissa oltaisiin. Pehmeillä paikoilla ja talvikelillä isopyöräinen tuntui olevan selkeästi parempi, joten aloin pikkuhiljaa ihastumaan ajatukseen.

Marraskuussa 2008 ruotsalaiset helpottivat päätöksentekoa laittamalla cyclecomponents.comissa 70% alennukseen ylijääneet Salsan rungot. Siellä odotti aivan selkeästi ottajaansa grafiitinharmaa 21" runko. Ei muuta, kuin "Köp" -nappi pohjaan ja laatikko kotio.

Mamasita laatikossaan joulukussa 2008

Eihän minulla ollut edes vielä mitään osia tuohon runkoon laitettavaksi, joten piti lähteä etsimään sopivaa keulaa, sekä rakentamaan kiekkoja. Keulaksi löytyi Reba SL ja kiekot rakensin itse Hope Pro II- navoille DT Revolution -pinnoilla sekä DT X470 -kehillä. Hyvät tuli, vaikka itse sanonkin. Loput osat raavin sitten Canyonista irti ja niin oli ensimmäinen versio valmis maaliskuussa 2009, hyvissä ajoin ennen kauden alkua.

Salsa alkuperäisessä kokoonpanossaan keväällä 2009

Sen koommin tuohon ei ole suuria muutoksia ollut tarpeen tehdä. Kammet ovat vaihtuneet XTR:istä Middleburnin Duoiksi, kun halusin kahden eturattaan systeemin, samalla vaihdoin alkuperäisen SRAM:n etuvaihtajan tilalle Shimanon 105:n ja sittemmin Ultegran. Ohjaustanko meni uusiksi Rajamäellä keväällä 2011 ajetun kolarin jälkeen ja samalla vasen jarrukahva sai sen verran osumaa, että jarruiksi tuli vanhojen Juicy Ultimatejen tilalle SRAM X.X:t. Suurimpana muutoksena tuli, että vaihdoin keväällä 2011 keulaksi Fox F29:n ja se on kyllä vaikuttanut ajettavuuteen aika positiivisesti. Fox on Rebaa huomattavasti tukevamman tuntuinen ja kiertojäykempi ja se tuntuu pitkien alajalkojen kanssa todella selkeästi ohjattavuudessa.

Salsa kaudella 2012

Osat:

Runko	Salsa Mamasita (koko XL, vm. 2008)
Keula	Fox F29
Ohjainlaakeri	Hope Headset 1 1/8"
Stemmi	Syntace F99 105mm
Ohjaustanko	Syntace Duraflite Carbon
Satulatolppa	Thomson Elite 27.2 / 410mm
Satula	Specialized Toupe 143
Vaihdevivut	Sram X-0 gripshift
Etuvaihtaja	Shimano Ultegra
Takavaihtaja	Sram X-0
Kammet	Middleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla)
Keskiö	Race Face Taperlock 68/108mm
Takapakka	Shimano XT M770 (11-34)
Jarrut	Sram X.X, 160mm levyillä
Kiekot	Hope Pro II + DT Revolution + DT X470
Renkaat	Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" + Schwalbe SV 19A -sisuskumit
Polkimet	Time Atac Alium

Tämänhetkisellä kokemuksella ei tule äkkiä mieleen, minkälainen pyörä voisi olla omaan ajotapaani sopivampi. Tuo kiipeää todella hyvin, on vakaa ajaa alaspäin, käyttäytyminen poluilla on todella luontevaa ja se vaan tuntuu hyvältä. Vähän keveämpää kiekkosettiä on jo piirustuspöydällä ja ehkä se kymmenpykäläinen voimansiirtokin vähän houkuttaisi.

Seuraavaksi Salsa pitääkin taas pakata laatikkoon ja kohti uusia seikkailuja. Juhannus kuluu aivan uusilla poluilla...

Helin Anthem X

Nyt kun kisakausi on taas alkanut ja talvella tehdyt tuunaukset ovat päässeet tositoimiin, on aika esitellä käytössä olevaa kalustoa. Naiset ensin, vaikka kivikkopolulle, joten tässä tulee tarinaa eräästä Giant Anthem X:stä...

Kolmisen vuotta sitten, juuri ennen Tahkolle lähtöä, iski hirvittävä tarve saada täysjoustomaasturi silloisen jäykkäperäisen tilalle. Edellisestä täysjoustokokeilusta (Trek Fuel 80) oli jo ehtinyt muutama vuosi vierähtää ja väliin oli mahtunut parikin jäykkäperäistä maasturia, viimeisimpänä käytettynä ostettuun hienoon Giant ATX 880 -runkoon kasattu karvan alle 10 kiloinen menopeli.

Internetissä tuli surffailtua vapaahetkinä ja uusi ihastus löytyi pikapuoliin: Giant Anthem X.0 valkoisella rungolla ja sinisillä yksityiskohdilla. Kauniimpaa pyörää ei vain maailmassa sillä hetkellä ollut, eikä painokaan ollut sieltä pahimmasta päästä. Pienen kiertelyn ja kaartelun jälkeen päätin sitten kävellä paikalliseen kauppaan ja alkaa kyselemään runkoa, vanhat osat (parhaat jo liki 10 vuotta vanhoja) kun olivat vielä aivan käyttökelpoisia. No, eihän niitä runkoja tietenkään enää alkukesästä Suomessa ollut, eikä oikein enää muuallakaan...

Onneksi Joutsensillan Intersportin Lassi ja Giantin maahantuoja Finmebli halusivat välttämättä minulle rungon hommata ja sainkin sellaisen pienen odottelun jälkeen pari päivää ennen Tahkoa. Tahkon jälkeen vanha fillari saikin toimia osaluovuttajana Anthem X:lle. Hymy oli herkässä, kun uudella pyörällä vihdoin lenkille pääsi. Lisäpainoakin tuli vain karvan vajaa 1kg ja Park Toolin vaaka pysähtyi lukemiin 10,8kg.

Pieniä muutoksia matkan varrella kuitenkin aina tapahtuu. Vanhimmat, hyvin palvelleet osat alkoivat viime vuonna luovuttamaan: DT Hügi 240 -takanavan kuori murtui, X.0:n takavaihtajan jousi alkoi kuoleutumaan, kisassa heitetty voltti mursi kuitutangon päätä ja RS Reba World Cupin vaimennuspatruuna porsi keskellä kesää. Vaimennuspatruunan vaihdoin vielä vanhaan keulaan, jotta ajot jatkuisivat, mutta muuten syksyn pimeinä hetkiä vahinkoja arvioidessa alkoi varmistumaan uuden keulan, ohjaustangon, takavaihtajan ja kiekkojen tarve.

Kerrankin satuin alennusmyynteihin oikeaan aikaan, kiitos Kimmon kattavan nettiseurannan. Fox F100 FIT RLC vuosimallia 2011 tarttui hyvällä aleprosentilla ostoskoriin, kuten myös uudet kiekot. Lisäksi poistin oululaisilta pyöräilijäystäviltä vähän käytettyinä kuitutangon, etu- ja takavaihtajan ja vaihdevivut kohtuuhintaan. 10kg alittui näillä osapäivityksillä helposti.

Tuorein kuva, painoa 9,7kg

Ajossa ryhdikkäämmin toimivan keulan huomaa selkeästi. Rokkarin Reballa oli taipumus niiata syvissä kuopissa ja ojanpohjilla liikaa sisään ja aiheuttaa ylimääräisiä jumppaliikkeitä, Foxin myötä ajamisesta on tullut rauhallisempaa ja kuopatkin pienentyneet. Foxin kiertojäykkyys on myös huomattavasti parempi kuin Rebassa, mutkien ajamisesta on tullut paljon tarkempaa. Kevyemmät kiekot taas huomaa pyörää kiihdyttäessä, pyörä tuntuu kiihtyvän liki itsekseen.

Anthem X:n rungolla on nyt takana karvan vajaa 7000km ja pientä kulumista ja paria nirhaumaa lukuunottamatta runko on liki uudenveroisessa kunnossa. Ainoastaan kerran siihen on jouduttu vaihtamaan linkkujen laakerit.

Osat:

Runko	Giant Anthem X.0 (S-koko)
Keula	Fox F100 FIT RLC
Takaiskari	Fox RP23
Ohjainlaakeri	FSA
Stemmi	Ritchey WCS 100mm / 25,4mm
Ohjaustanko	Easton EC90
Satulatolppa	Thomson Masterpiece setback
Satula	Selle San Marco Aspide Glamour
Vaihdevivut	Sram X-0
Etuvaihtaja	Shimano XTR
Takavaihtaja	Sram X-0
Kammet	Shimano XTR, 28-38 TA Specialites -rattailla
Jarrut	Hope Mono Mini Pro 160mm/140mm levyillä
Kiekot	DT Swiss 240s + NoTubes ZTR Podium MMX
	+ Sapim CX-Ray
Renkaat	Schwalbe Rocket Ron 2,1" + Schwalbe XX-light sisurit
Polkimet	Look Quartz

Barents GP

Huhhuh. Kuusamosta on kotiuduttu ja oppia asioista tuli jälleen isolla kädellä. Siellä, kun nöösi seikkailee maantiekisojen sääntö- ja etikettiviidakossa, niin alkaa kaipaamaan jälleen korpikuusen alle piiloon, naama naamioituna maaperän tarjoamalla kuorrutteella. Vaan, eipä siinä, hyvinhän tuo reissu meni ja ajamaankin pääsi jonkin verran.

Ensimmäisen päivän prologi oli lyhyt, mutta sitäkin tiukempi. 2,3km ja 122 metriä nousua, eli keskijyrkkyys 5,3%. Vähän päälle 400 watin keskitehot eivät vielä tämänkokoista kaveria taivaaseen asti vieneet, joten tuloksena 20. sija juuri karvan vajaan minuutin tappiolla huikeasti mäkeä kiivenneeseen Törmäsen Markoon. Hommasta jäi kuitenkin aivan hyvä maku, joten ei muuta, kuin huollon kautta iltapäivää kohti. Huolto toimikin aivan esimerkillisesti koko viikonlopun, kiitoksia Helille ja Anopille. Ruokaa oli paljon, se oli hyvää ja kuljetukset pelasivat. Itselle ei jäänyt muuta, kuin tunkea tehoa kampeen, sitten kun käsketään.

Prologin nousussa perjantai-iltana

Lauantaina iltapäivällä ajettiin sitten toinen osakilpailu, korttelikisa vähintäänkin kuumottavalla radalla. Kierroksella ei ollut mittaa, kuin kilometri ja siihen oli tungettu lasku 20m korkealta mäeltä alas, kaksi 90 asteen mutkaa ja nousu taas takaisin mäen päälle. Siinä ei juurikaan kerinnyt happea välissä ottamaan. Kun vielä säännöt olivat sellaiset, että kun kärki ottaa kierroksella kiinni, niin tuomaritäti liputtaa radalta pihalle, oli taktiikka aika selkeä - paukusta täysiä ja sinnitellään niin kauan, kuin noutaja tulee. Juuri tiistaina olin ottanut Juidelta pataan Köykkyrin XC-kisassa 3:40 min (220 sek) 46 minuutissa. Samalla tasoerolla laskeskelin, että yhdellä n. 1:40 kestävällä kierroksella tulee nokkaan n. 8 sek. Matemaattisesti ottaen ei tarvittaisi, kuin 12,5 kierrosta, että homma on ohi. Laitoin kuitenkin uhkarohkeasti tavoitteeksi, että sinnittelisin 15 kierrosta matkassa.

Korttelikisan startissa

Jälleen kerran pitäisi kuitenkin uskoa kylmään matematiikkaan enempi, kuin haaveisiin. 11 kierrosta kesti ja sitten piti lähteä verryttelemään. Harmittihan se melko suurella v-kirjaimella lopettaa kisa kesken, kun jalka oli hyvä ja meno maistui. Taisin siinä poistua melko rivakasti nauhoista yli ja samalla vauhdilla Juhannuskallion päälle asti puhaltelemaan ennenkuin oli soveliasta tulla takaisin ihmisten ilmoille antamaan yhtään lausuntoa aiheesta. Ekan päivän saldoksi jäi 25 minuuttia tehokasta peliaikaa ja siinä ajassa olin kerinnyt ottamaan turpaan kärjeltä 10:23. Loistavaa.

Seuraavalle päivälle oli tietysti vähän vaikea latautua, kun ei oikein tiennyt, mitä sitä enää tekisi. 76 kilometriä maantietä ihan lenkkeilyn vuoksi? Kilpaa ajamista sijoista 20-25? Lopulta päädyin sellaiseen ratkaisuun, että teen joukkueen eteen oman osuuteni vetämällä porukkaa Konttaiselle asti, rimpuilen sen ylös ja sitten ajelen loppulenkin maaliin siinä kohtaa letkaa, mihin satun osumaan. Näinhän siinä sitten teinkin, tehot kynnykselle, aivot nollille ja naama kohti vastatuulta. Yksinkertaisen miehen yksinkertaista hommaa. Eihän sitä sitten enää tarvinnut hulluna hyökätä Konttaisella, mutta meni sekin silti vielä aivan keskivertohyvin ylös. Siitä sitten maalialueelle, tennarit jalkaan, soppaa naamaan ja kohti uusia seikkailuja.

Mitä sitten jäi mieleen? Ensinnäkin aivan loistavat kisajärjestelyt, Cyclos oli tehnyt kaikin puolin loistavaa jälkeä. Samoin reitit olivat henkeäsalpaavat, Tyrnävän tasamaan jälkeen oli hauska ajaa tuollaista settiä. Mutta ainakaan aivan tältä istumalta en lupaa, että aivan heti olisin harkitsemassa kisauran siirtämistä poluilta maantielle. Ei se nyt niin siistiä ollut...

Vihdoinkin maastoon!

Hiphei. Vihdoin alkaa olemaan tuo piennarviivan tuijottaminen tältä keväältä paketissa ja pääsee siihen itse asiaan, eli poluille. Alunperin suunnittelin, että kunhan Rondelta tullaan kotio, alkaa jo Oulun seudullakin olemaan leppoisat maantiekelit ja pitkää lenkkiä ajetaan päivät päästään. Pääsiäisenä käytiinkin succisseurueella ajamassa Yli-Iin klassikko, silloinkin oli vielä Maalismaalla tie paikoin jäässä, mutta muuten näytti aivan hyvältä. Sitten vaan joku sammutti kevään tulon kuukaudeksi ja kädet jäässä odoteltiin, milloin se keli alkaisi soveltumaan karvattomalle valkoihoiselle olennolle. Vappua edeltävänä viikonloppuna käytiin vielä hiihtämässä ja kelit olivatkin aivan parraat siihen hommaan, vaikka alkuperäisessä kalenterissa luki maantiekisaa kotikulmilla Riihimäellä.

Maantiekisaa tuli sitten kokeiltua Nivalassa, kun perinteiset korttelit ajettiin toukokuun 5. päivä. Alunperin mulla oli tarkoitus lähteä ajamaan MuddyX:ää, mutta kun kävin pari päivää aiemmin maastossa pyörähtämässä Oulurasteilla, niin tuumin että noin kostea maaperä ja Mäkisen Sepon mielikuvitus saattaa olla vähän liian tyly setti mun kärsivällisyydelle. No, ei se Nivalakaan paljoa leppoisampi keikka ollut, kolme astetta lämmintä, pirusti tuulta ja miellyttävä vesisade. Kurjuuden maksimointi oli jo lähes cyclocrossin luokkaa, eikä kisakaan siitä juurikaan poikennut. Sehän oli vähän, niinkö olisi ajettu krossia asvaltilla.

Ennen starttia kokeneempi maantiejyrä kävi vinkkaamassa, että heti paukusta kannattaa olla ahkerana ja sainkin aivan loistavan startin. Siitä Juiden kantaan ja karkuun. Takana taisi pikkuisen kolistakin, joten siitä päästiin sopivasti justiin alta pois. Juha näytti pari kierrosta ajolinjoja, kunnes vauhti alkoi olemaan mulle pikkuisen liikaa ja jäin odottelemaan takaa rauhallisempaa seuraa. Hetken päästä sieltä tulikin Paksukumi Teamin kaksikko Sippola - Kolehmainen ja hetken päästä vielä alussa kyljellään käynyt Puustisen Jukka. Siinä sitä sitten kierrettiin teollisuusaluetta puolen tuntia porukassa maalia odotellen. Vaikka tulinkin tuon ryhmän perässä maaliin, niin jollain käsittämättömällä excelin pyörityksellä minusta silti vielä leivottiin miesten kortteleiden Pohjois-Suomen mestari. Hieno laji tuo maantiepyöräily, kun ei tarvitse muuta kuin malttaa istua pyörän päällä kolme varttia ja heti tuodaan titteliä kaulaan. ;-)

Viime viikonloppuna oli vihdoin sitten aika korkata kisakausi myös maastossa. Valkeakoskella järjestettiin ensimmäistä kertaa MTB maratoncupin osakilpailu ja lähdimme Helin kanssa sinne kokeilemaan, miten nuo nappulakumiset liikkuisivat. Ja hyvinhän ne pyörät liikkuivat, ei siinä mitään. Kalusto on kummallakin varmasti siinä kunnossa, ettei paljoa tarvitse selitellä. Muuten tuo reissu ei ehkä tuonut kilpailullisesti aivan sitä, mitä haettiin. Itse olin vahvalla jalalla liikenteessä ja alun latupohjaosuudella pysyin hyvin kärkiporukassa mukana, mutta sitten se loputon kurakivikkotunkkaaminen vei miehestä mehut niin fyysisesti, kuin henkisestikin ja piti jättää ralli kesken. Rata olisi ollut aivan loistava, jos vaan olisi ollut tälle keväälle vähän enempi maastotunteja alla ja olisi saanut rytmistä kiinni. Nyt tuntui lähinnä, että ajaa vain joka ikistä kiveä ja pattia päin, eikä vahingossakaan pääsyt syntymään sellaista flow'ta, millä tuollaisesta radasta voisi selvitä hengissä läpi. Helin kisan taas katkaisi tuomaristo päättämällä ilman ennakkovaroitusta, että miesten kärjen maaliintulon jälkeen ketään ei päästetäkään viimeiselle kierrokselle. Eli sieltä ei sen kummempia kotiintuomisia, kuin reseptiin rajusti maastoreeniä lisää ja bitumintuijottelut jonnekin myöhempiin viikkoihin.

Tällä viikolla sitten olisikin vielä kisaa ihan mukavasti tiedossa, kun tiistaina vedetään paikallista PK Teamin XC-kisaa Köykkyrissä ja viikonloppuna kolmiosainen Barents GP etappikisa Kuusamossa. Sitten vietetäänkin pari viikkoa taas opetellen pyörän ajamista ja isommin kisataan todennäköisesti seuraavan kerran Laajavuoren MTB-maratonilla Jyväskylässä.

Kuusamon keikan jälkeen tulossa tiukempaa yhteenvetoa nakkikumikaudesta, tuliko kasoja, särkyikö solarit, vai tuliko jopa ihan menestystä, saas nähdä...

Kartalla?

Usein tuntuu, että ei ole oikein mistään asiasta kartalla. Tällä viikolla tosin tilanne on ollut päinvastainen. Torstaina kiinnitin karttatelineen Anthemiin ja kävin kokeilemassa kartan kanssa ulkoilua iltarasteilla Maikkulassa. Lauantaina oli sitten pidempi rypistys, kun ajoin Mäkisen Sepon Muddy-X 7:n.

Torstain Oulurasteilla rastit olivat puoliurbaanissa ympäristössä Kajaanintien molemmin puolin. Iltarasteille ominaiseen tapaan pyörärasteilla mentiin useampaan kertaan reilun A4-kokoisen kartan laidasta laitaan, joten reitinvalinnoilla oli merkitystä. Ennen starttia karttaa pitikin jonkin aikaa tavata, että ylipäätään edes starttipaikan sieltä löysin. Sen jälkeen rastivälit alkoivat hahmottamaan, ensimmäiset kolme ensin ja sen jälkeen matkan päällä loputkin. Kuten kaverini Niina totesikin, kun on kunnossa, niin suunnistuskin sujuu. Reilun puolen tunnin rypistys sujuikin ilman pummeja ja ajo maittoi koko matkan. Kimmollekin hävisin vain 2 minuuttia ja 22 sekuntia, mikä on puolen tunnin suorituksessa varsin lyhyt aika. Matkaa minulle tuli 400 metriä vähemmän, joten taisin valita reittini huomattavasti paremmin - vallan mainio reissu.

Lauantain Muddy-X olikin nimensä mukaisesti mutaista ja märkää. Päivä oli erittäin tuulinen ja sateen oli luvattu alkavan iltapäivän aikana. Neljän tunnin kisaan ja laajemmalla kartalla suunnistamiseen piti suhtautuakin vakavammalla otteella ja käytinkin aikaa reitin suunnitteluun ennen starttia. Se tosin tarkoitti, että kartta oli täynnä punaisella yliviivaustussilla merkittyjä "jos mä menisin tuosta, eiku sittenkin tuosta" -vaihtoehtoja. Kartta oli aika huvittavan näköinen. 

Lähtö oli Linnanmaan liikuntahallin pihalta ja suunnistin ensimmäisenä bonustehtävänä olleeseen yliopiston paikkojen etsintään. Tässä 12 vuoden yliopistourasta oli hyötyä, minun tarvitsi kiertää talosta vain puolet ja kaikki kuvat olivat saaneet oikeat numerot kartalta. Siitä sitten lähdin lähestymään ensimmäistä rastia kierrellen ja kaarrellen. Kengäthän siinä kastui läpimäräksi ja yksi sorsarouva sai lähdöt pesästään (5-6 munaa näytti pesässä olevan), kun yliopiston vanhan eläintarhan takana rämmin. Hyvän kisan merkki, eka puoli tuntia ajettu ja sukat jo märkänä. Tästä lähdin sitten siivuttamaan suunnitelmani mukaan ensin rannikon rasteja (lisää märkää, mutaa ja tuulta) ja sieltä sitten tavoitteenani oli siirtyä vastatuuleen kohti idän rasteja. Yhdellä rastilla vähän ennen puoliväliä pummasin sitten huolella, GPS-datassa näkyy kuinka olen käynyt todella lähellä tienpäätä, en vain lähtenyt kahlaamaan lumisohjossa metsätienpohjaa enää pidemmälle läpi. Tuolla nurkalla oli muuten hyvännäköistä enskapolkua, mukavan näköistä matalaa juurakkoa, täytyy käydä jollain lenkillä kääntymässä. Ei muuta kuin takaisin moottoritien toiselle puolelle ja eteläkautta rastille. Tähän tuhlautui aikaa oikein huolella ja reittiä piti typistää. Tästä eteenpäin suunnistus sujui taas vähän paremmin, mutta Myllyojalla alkoi taas tapahtumaan. Suunnistin ensin väärälle sillalle ja rastilla revin sitten housujani ruuvinkantaan (äh, reilun kuukauden vanhat housut ja heti pitää paikata). Ja vähän sen jälkeen pääsin vielä takarenkaan vaihtohommiin, kun se tyhjeni äkillisesti. Kädet siinä hommassa vain jäätyi ja sade kasteli loputkin varusteet. Matka kuitenkin pääsi vielä jatkumaan ja maaliinkin ehdin ajoissa. Kisa oli oikein mukava ja vaikka aivan kaikki ei omalta osaltani mennyt putkeen, tarjosi varsin Sepimäinen rata ekstra tuulella ja vedellä juuri sopivaa vastusta tähän väliin.

Tällä hetkellä tuntuu, että talven ja kevään harjoittelu on tuottanut tulosta ja pyörä alkaa kulkemaan koko ajan paremmin. Torstain puolen tunnin rypistyksessä pystyin ajamaan koko ajan yli 170 lyönnin sykkeellä ja ajattelemaan silti terävästi, mikä on aina hyvä merkki. Myös lauantaina, vaikka olosuhteet ja pieni epäonni latistivat tunnelmaa, pystyin ajamaan järkevästi ja tasaisen vahvasti alusta loppuun asti. Parin vuoden aktiivinen pilatesharjoittelu ja pyörän päällä tehdyt voimatreenit tuntuivat erityisesti tuottaneen tulosta, vastatuuleen kun parhaiten pääsi kohtuu isolla tuumalla ja yläkroppaa mahdollisimman matalaksi puristamalla. Tästä on hyvä lähteä kohti kesää ja kisoja. :-)

Paluu arkeen...

Maanantai. Istun kylpyhuoneen kylmällä kaakelilla ja mietin, mitä hölmöä sitä tulikaan viime viikonloppuna tehtyä. Eikö iso mies opi millään olemaan ihmisiksi... Ei pitäisi lähteä kaikkeen hulluuteen mukaan, mihin isommat yllyttävät, vaan ei, siinä se nyt sitten roikkuu pyykkinarulla - Tempohaalari.

Miten tähän sitten on tultu? Vielä kymmenen vuotta sitten ajeltiin reisitaskuhousuissa, kaahailtiin portaita pitkin keskustaa ja haaveiltiin aina vain pidemmistä joustomatkoista. Nyt sitä sitten harjoitellaan toistakymmentä tuntia viikossa keleistä huolimatta, pukeudutaan trikoisiin ja kyykistellään kyyryssä kuitupyörän päällä. Siis, onko viimein aika tulla kaapista ulos - onko minustakin kovaa kyytiä tulossa succis?

No, oli miten oli. Uusia vaatteita tuli kuitenkin kevään iloksi iso pussillinen. Viimein on sitten uuden seuran, eli Oulu Triathlon & Cyclingin väreissä ajopaidat, -housut, sekä tuo viimeisin isku, pitkähihainen tempoasu. Nopeimmat varmaan jo arvaavatkin, että sen pääasiallinen käyttöaika saattaa sittenkin olla syksyn aikana aivan muissa harrasteissa, kuin aika-ajossa. Ei siksi, etteikö sillä muutama tempokin varmaan ensi kesän aikana tule ajettua. Joka tapauksessa komiat on kamppeet ja taas tuli aimo annos lisää intoa harjoitteluun, voi kun noita pääsisi jo pian käyttämään.

Alunperin oli jo tarkoitus sännätä kisahommiin tulevana viikonloppuna Hikiällä, Riihimäki Tempon ja AHH ajon merkeissä, mutta kun tämä kevään tulo on hidasta, kuin hämäläisen ajatus, niin jätin väliin ja keskityn sitten tämän kuun ajan vielä harjoitteluhommiin. Kaksi kertaa viikossa vielä kuntosalilla ja pari kertaa viikossa vähän rivakampaa vetotreeniä. Siihen päälle sitten jonkin verran rauhallisempaa ja pidempää settiä, niin eiköhän se vauhti vielä kesäksi löydy. Näillä näkymin sitä kokeillaan ensimmäisen kerran tosissaan Valkeakosken MTB Maratonilla helatorstai-viikonloppuna. Sen jälkeen näyttäisi olevan kaikenlaista kisatouhua liki jokaisena viikonloppuna ja vähän viikollakin. Hyvältä näyttää!

Ensimmäiset joutsenetkin olivat jo tänä aamuna paluumatkallaan, joten eiköhän se kesä sieltä näillekin leveyksille saavu. Ehkä.