Satanen saa odottaa

Foorumeilla käy kuumana vertailu, kuka ajaa kuinkakin monta satasen lenkkiä kuussa, jotkut ovat jopa ajaneet kuun ajan pakkosatasia joka päivä ja alle satasen lenkkejä ei noissa ympyröissä edes voi kutsua pitkiksi. Itse en ole ollut ikinä mikään pitkien lenkkien erikoismies, mutta tänä talvena Oulun seudulla on ollut niin poikkeavan hyvät polkukelit, että tuota maagista satasen rajaa on jo tullut kahdestikin hätyyteltyä.

Eilen kävimme hyvällä ryhmällä retkeilemässä pitkin Oulun pohjois- ja itälaitoja. Välillä oli aivan huippupolkua, välillä tunkattiin likimain umpilumessa ja kaikkea siltä väliltä, mutta koko ajan oli uutta baanaa renkaan edessä. Ja, vaikka lunta tulikin lähes jatkuvasti lisää, niin ei tarvinnut edes moittia auramiehiä, saatikka kaatuilla lumen takia. Kuuden ja puolen tunnin ulkoilun jälkeen mittarissa seisoi 96,2 km, joten se satanen saa vieläkin odottaa, ehkä se sieltä vielä myöhemmin keväällä tulee vastaan.

Vähän reilu vuosi sitten muistelin historiaani yksivaihteisten kanssa ja silloin jutun lopussa kerroin viimeisimmästä heräteostoksestani, Trek Rigistä. Trek on heti ensimmäisistä metreistä asti sopinut jotenkin erikoisen hyvin minun käteen ja johtikin myöhemmin pohdiskeluihin täydellisestä geometriasta, sekä myöhemmin Santa Cruz Highballin ostoon. Nyt reilun vuoden ja 2100 kilometrin jälkeen lienee aiheellista esitellä kyseinen kulkine tarkemmin.

Sen jälkeen, kun toin Rigin ensimmäisen kerran kotiin ja asensin muutamat luottopalikat siihen kiinni, niin kokonaisuuteen ei ole tarvinnut koskea. Tänä talvena tosin olen alkuperäisestä setupista poiketen ajanut kesän kisakiekoillani ja kyllähän pienentyneen pyörivän massan on huomannut iloisesti joka kerta, kun kiihdyttää kurvista ulos tai kiipeää. Tällä hetkellä mennään seuraavanlaisella setupilla:

Runko	Trek Rig 23" (vm. 2010)
Keula	Fox F29 RLC 100mm
Ohjainlaakeri	VP-A49F
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Brass Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Brass Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Rengas, etu	Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Rengas, taka	Schwalbe Racing Ralph 29"x2,4
Sisuskumit	Schwalbe SV19A
Keskiö	Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas	Middleburn RS7 Uno 32t, 180mm
Polkimet	Time ATAC Alium
Ketju	Campagnolo C9
Takaratas	Point Racing 17 h ratas
	+ Fire Eye Single speed kit
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Ohjaustanko	Syntace Duraflite 2014
Stemmi	Syntace F99, 90mm
Satulatolppa	Bontrager SSR
Satula	Specialized Toupe 143mm
Satulatolpan klamppi	Bontrager
Gripit	Lizard Skins DSP
Mittari	Polar CS600X, sis. kiinnikkeet ja nopeusanturin

Ainoa pientä murhetta aiheuttanut osa Trekissä on tuo vetopuolen sliding dropout. Alkuperäisellä kuusiokolopultilla sitä ei meinannut saada kiristettyä paikalleen, mutta kun laitoin tavallisen 8mm kannalla olevan pultin paikalleen ja sopivasti ruuvilukitetta väliin, sain dropoutinkin pysymään paikallaan.

Sliding dropout Trekin malliin

Ne, jotka ovat seuranneet pidempään minun rakentamia pyöriä, huomannevat osalistasta, että aika tutulla ja turvallisella kokoonpanolla on Trekikin rakennettu, mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei ole asennettu paikalleen. Ainoa kokeilussa oleva osa ovat Lizard Skinsin DSP -gripit. Talvipyörä on oikeastaan aika sopiva paikka kokeilla, kuinka uudenlaiset gripit pysyvät paikallaan ja toimivat.

Lizard Skins DSP

Kevyethän nuo ovat, alkuperäisiin Bontragerin grippeihin verrattuna vähän yli 50 gramman painonpudotus tulee hetkessä. Grippien 33 gramman massasta tulee mieleen vuosituhannen vaihteen kevennysklassikko Titec Pork Rindsit, mutta Lizard Skinsit ovat jotenkin huomattavasti tukevamman tuntuiset. DSP:t myös menevät nätisti tankoon ja pysyvät varmasti paikallaan mukana tulevan kaksipuoleisen tarra-arkin avulla.

Itse pistin Lizard Skinsit paikalleen valmistajan oman asennusvideon avulla. Tangon puhdistamiseen käytin joka kodin puhdistusainetta, eli asetonia ja liukasteeksi Auto Glymin ikkunanpuhdistussprayta. Näillä keinoin tuo oli kyllä helppoa, kuin heinänteko. Sen verran kannattaa olla asentaessa tarkkana, että pistää tekstit kerralla suoraan, nuo eivät nimittäin pyöri milliäkään enää sen jälkeen, kun tarra on kerran kuivunut.

Näillä palikoilla Trek heilauttaa vaa'an lukemat karvan päälle 10,5 kiloon, joten eihän se mikään kevein mahdollinen ole yksivaihteiseksi, mutta mikäli tuntuu, että alan jäämään talvipoluilla pahasti jalkoihin, niin sitten saatan harkita keveämpää kulkinetta. Tähän asti tuollakin on kerinnyt melko pitkälle ja takaisin...

Kylmää kyytiä

Urheiluhommia voi harrastaa joko järjellä tai tunteella ja vaikka olenkin melko analyyttinen persoona, niin joskus vaan tunnepuoli vie voiton. Järjellä ajatellen kylmimmän ajan harjoitteluviikoksi voisi hyvinkin riittää se, että ajaa pari kertaa trainerilla, ui, tekee hyvää voimaharjoittelua ja käy vielä huoltamassa kroppaa pilateksessa. Mutta kun ei.

Jo pelkästään tieto siitä, että oululaiset talvipolut ovat parhaimmillaan tällä hetkellä, ulkona paistaa aurinko ja seuraava viikko menee kuitenkin sisätiloissa töiden ääressä jumittaessa, meinaa saada ulkoilmaliikkujan äärirajoille. Vaan kun samaan aikaan pakkanen paukkuu nurkissa ja mittari näyttää tylyä -23 astetta, niin eihän se houkuttele tervejärkistä ihmistä pihalle. Joten on aika heittää järki nurkkaan ja tehdä tunteella!

Kyllähän internetistä saa lukea sankaritarinoita kolmenkympin pakkasessa ajetuista maantiesatasista, mutta kun astmaatikolla ahistaa jo pelkästään ulkona oleminen kuivassa pakkasilmassa, niin asioihin täytyy suhtautua asiaan kuuluvalla tarkkuudella. Kun aamulla teimme päätöksen lähteä kokeilemaan talvipolkuja, niin homma piti aloittaa heti tuplamäärällä lääkettä, jotta pitkävaikutteinen avaava lääke ehtii varmasti tehota ennen lenkkiä.

Muutenhan ulos lähteminen on ihan vain asenne- ja varustekysymys. Koska yleensä emme vietä hirveästi aikaa kylmimmillä keleillä ulkona, niin kummallakaan ei ole varsinaisia arktisen kelin varusteita ja vaatetus täytyy kerätä olemassa olevista talviajokamppeista. Tässä tämän päivän varusteet kummankin osalta:

Heli:
- Nalinin lyhyet ajohousut, lämpimät urheiluliivit ja sykevyö
- Craftin merinovillapaita ja saman valmistajan urheilualusasun housut
- Äitin tekemät polvipituiset villasukat
- Pitkähihainen ajopaita
- Raiski Drymax ysäri-toppahousut ja Löfflerin Softshell-hiihtotakki
- Kaksi Buffia: fleece-Buff kaulassa ja tavallinen kasvojen edessä
- Löfflerin ajolakki ja talviajokypärä, mistä on teipattu etuosan aukot umpeen
- Hestran nahkarukkaset
- Northwaven Celsius GTX:t ja Sportfiren turkissuojat

Kimmo:
- Nalinin lyhyet ajohousut, sykevyö
- Craftin tuulisuojattu alusasu
- Kimmon äitin tekemät villasukat
- Itsetehdyt talviajohousut
- Pitkähihainen ajopaita
- Pearl Izumin Softshell-ajotakki
- Fleece-Buff kaulan ja pään ympärillä
- Tuulisuojattu ajolakki ja talviajokypärä, mistä on teipattu etuosan aukot umpeen
- Hestran nahkarukkaset ja Kimmon äitin tekemät lapaset
- Gaerne Polar MTB:t ja Sportfiren turkissuojat

Kummallakin varustus meni aivan nappiin. Vähän reilun tunnin ajon jälkeen kävimme lämmittelemässä sormia ja varpaita Maikkulan Nesteellä, mutta sen jälkeen seuraavat puolitoista tuntia meni ongelmitta kotiin asti. Muutenkin kannatti voittaa sohvan houkutus ja lähteä pihalle, keli oli loppujen lopuksi varsin mukava ja polut aivan priimaa. Ajaminenkin sujui paksusta vaatekerroksesta huolimatta yllättävän hyvin. Töitä tosin sai tehdä koko rahan edestä, jarruihin ei juurikaan tarvinnut koskea, nihkeä pakkaskeli piti hidastumisesta huolen heti kun vähänkin rauhoitti polkemista.

Periaatteessa pidempäänkin olisi voinut ajaa, mutta kahden tunnin kohdalla keuhkoputki kirjaimellisesti vihelsi pelin poikki. Koko ajan ajettiin melko reippaasti ja sitten yhtäkkiä yksi nousu meluvallin päälle oli liikaa. Mäen päällä haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ja totesimme, että enempää ei kannata kiusata itseään, vaikka hauskaa olikin. Joten nokka kohti kotia ja saunan lämpöön hyvin ansaittujen palautusjuomien kanssa, #somepossu uunissa muhien.

Kesken pitkän sisätreenikauden kunnon maastolenkki on aina piristävää vaihtelua. Mutta sen verran taas voin suhtautua järjellä talven harjoitteluun, että en ala leikkimään sankaria ja keräämään sinnillä kilometrejä tällaisilla pakkasilla.

Ite oot läski!

Tämän hetken ehkä kuumin juttu pyörämaailmassa on Fat bike, eli suomalaisittain läskipyörä. Tänne perämeren perukoillekin niitä on jo rantautunut muutamaakin merkkiä, joista Pyörä-Suvalalla on tarjolla ainakin Trek Farley:ta ja Konan Wo:ta ja Special Bikessa Salsa Mukluk:ia ja ennakkotietojen mukaan Spessujakin on jossain vaiheessa tulossa.

Sain Pyörä-Suvalasta testiin 17-tuumaisen Kona Wo:n, joka edustaa aika perusmallia läskipyörästä. Ei mitään hipoa, mutta toimivaa peruskauraa. Shimanon entry level-maasto-osaa, Tektron mekaaniset levyjarrut ja Konan omia putkiosia. Ajoasento Konaan natsasi melkolailla suoraan, ainoastaan penkki täytyi nostaa sopivalle korkeudelle. Pyörän luonteesta johtuen päätin jättää succikset ja kuitukengät eteiseen ja ajella enempi retkihenkisessä varustuksessa; Gore-texit päällä ja maihinnousukengissä. Tämän vuoksi myös alkuperäiset Wellgon flättipolkimet saivat jäädä paikalleen.

Kuten kaikki muutkin pyörät meidän huushollissa, tämäkin yksilö päätyi ensimmäisenä vaakaan roikkumaan. 8,5 kiloa polkimineen on varsin maltillinen mille tahansa pyörälle, mutta kun tähän lisätään yli 8 kiloa kiekkoja, niin kulmakarvojen kohottelulta ei voinut välttyä. Onhan se vähän reilusti, mutta asiaan täytyy vain suhtautua rennommin. Nyt ollaan täysin erilaisen tyylilajin äärellä.

Läskien ominaisinta ympäristöä ovat pehmeät maastot ja lumiset urat, renkaan kantavuus kun on aivan omaa luokkaansa. Tällä hetkellä Oulussa vallitsevan kelin takia kumpaakaan ei ollut tarjolla, joten päätin testata miten läski soveltuu muuhun ajamiseen mukavuusalueensa ulkopuolella. Tottakai olisi ollut mukava testata läskiä myös paremmissa olosuhteissa, kuten vaikka keväisillä kelkkareiteillä, mutta näillä mentiin.

Ensimmäisenä koeajopäivänä kävin ajamassa kotinurkkien tuttuja polkuja. Suurta juurakkoa ei ollut, mutta sitäkin enemmän mutkittelua. Kona kääntyili puiden välissä varsin mallikkaasti, mutta koska lunta on vain muutama sentti, pohja umpijäässä ja kivet pinnassa, niin pyörän täysjäykkyys tuli kyllä hyvin selväksi. Vaikka isot renkaat 0,6 barin paineilla antavatkin jonkun verran anteeksi, niin mistään joustoelementistä ei siltikään ole kysymys. Huikeasti tuollainen rengas kyllä pitää, nastoja en jäänyt missään kohdin kaipaamaan.

Toisena testipäivänä päätin kokeilla olisiko läskistä käyttöpyöräksi. Aamulla fillari ulos, renkaisiin vähän enemmän ilmaa, valo tankoon, reppu selkään ja töihin. Ja jo ekan mäen päällä puuskutin kuin höyryjuna! Tuona aamuna minusta olisi kuka tahansa työmatkatempoilija saanut helpon paistin. Paita märkänä työnsin töissä fillarin kellariin jemmaan ja kiitin, että hissi on olemassa - 16 kiloinen pyörä kun ei ole niitä herkuimpia kannettavia portaissa.

Viimeinen etappi oli iltapäivällä töistä Etelä-Oulun polkuja pitkin takaisin Suvalalle. Tällä kertaa yritin ajaa varsin reipasta vauhtia, sen tietysti mitä flättipolkimilla osaan. Ja kyllähän se läskikin liikkuu, kun käskee. Kona ei vapaaehtoisesti kiihtynyt kurvista ulos aivan raketin lailla, joten sen ajaminen vaati pikkuisen määrätietoisemman luonteen ja aavistuksen tuplaveetä jalasta. Naama punaisena ja ranteet hellinä olikin hyvä palauttaa pyörä takaisin oikealle omistajalleen ja kiittää viikonlopusta!

Loppujen lopuksi aika paha sanoa minkälainen pyörä läski on. Pohjimmiltaan se on täysjäykkä maastopyörä ja sillälailla sitä pitää ajaa. Läski on selkeästi erilainen pyörä, parhaimmillaan leppoisassa etenemisessä - en minä sillä mitään mäkivetoja lähtisi tekemään. Eikä siitä minusta ole perinteisen maastopyörän korvaajaksi, mutta hauskaksi vaihtoehdoksi kyllä. Sitä voisi helposti verrata vaikka lumikenkiin tai eräsuksiin - omassa elementissään korvaamattomia. Minä kuitenkin mieluummin valitsen nastatossut ja Atomicin Worldcupit, sekä reitit sen mukaan.

Polut on täällä taas!

Liki kuukauden odotus on palkittu ja taas on Oulun seudulla mitä loistavimmat talvipolut! Viikonlopun aikana on ollut lystiä kaahailla lumisia baanoja pitkin ja jäljistä päätellen ne ovat kelvanneet muillekin - niin kävelijöille, kuin fillaristeillekin. Ja kun kuitenkin olemme molemmat maastopyöräilijöitä, niin tekeehän se korvienkin välille hyvää, kun pääsee tekemään sitä, mistä eniten tykkää!

Vaikkei maastoon juuri ennen tätä viikonloppua ole päässytkään, niin muuten Ramsausta paluun jälkeen alkuvuosi on ollut aivan hyvää tekemistä liikunnallisesti. Pari kertaa viikossa olen käynyt salilla liikuttelemassa malmia ja loppiaisviikonloppuna meillä oli Tanelin kanssa mitä oivallisin hiihtoleiri Kuusamossa. Helikin näyttää olevan syksyn sairastelujen jälkeen kuntoutumaan päin, joten siltäkin saralta saattaa olla tulossa aivan positiivisia treenijuttuja piakkoin.

Mutta vaikka kuinka nuo muut liikuntalajit sujuisivat, niin ei se silti ole maastopyöräilijälle sama asia, kuin kunnon polut. Se on vähän niinkuin alkoholitonta olutta, periaatteessa ihan ok, mutta jotain siitä puuttuu. Sikälikin tämän viikonlopun riemut olivat kyllä aivan parasta pitkään aikaan!

Minun on-off -suhteessani singlespeedeihin on tällä hetkellä menossa jo vuoden kestänyt erittäin lämmin suhde, joka tuntuu aina vain paremmalta, joten jossain vaiheessa lähiaikoina lienee aiheellista esitellä tarkemminkin tuo Trekin yksivaihteinen ihmelaite. Säätämön nurkissa on nähty myös meille tähän asti tuntematon muoti-ilmiö, eli läski (enkä puhu siis tuosta talven aikana vyötärölle kertyneestä), joten sellaisestakin lienee jotain käyttökokemuksia piakkoin tarjolla.

Vauhdilla mennään siis kevättä kohden, päivät pitenevät ja harrasteet sen kun paranevat! Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Joulun viimeiset siivut

Nyt on taas hiihdot hiihdelty ja kotimatka alkanut. Melko jyrkkä pudotus niin metreissä, kuin henkisestikin Ramsaun lumilta vetisen märälle ja synkälle Arlandan kentälle. Huomenna pitäisi vielä lähteä takaisin arkiseen työelämäänkin, mutta ehkä kuitenkin maanantaiaamuna saattaa olla erikoista leveämpi hymy kasvoilla, sen verran vieläkin Ramsaun aurinko lämmittää mieltä. Auringon paistetta tosiaankin saatiin, ehkä aavistuksen verran tarpeettomankin paljon, sillä viikon puolivälissä latutilanne alkoi näyttämään jo todella huolestuttavalta.

Mutta eihän sellaista kelitilannetta vielä ole keksittykään, etteikö sitä jotain tekemistä keksisi. Ellei kerran laduilla eteneminen ole kovin nautinnollista, niin sitten kaivetaan lenkkitossut kassista ja lähdetään metsään. Ramsau on myös maastojuoksijalle tai vaeltajalle aivan unelmamaastoa, sopivan kokoista mäkeä on joka suuntaan ja metsät todella kauniita. Vaikka olimme keskellä talvea liikenteessä, niin silti luonto oli vielä aivan vihreänä joka paikassa.

Sen lisäksi, että majapaikkamme takapihalta aukeaa paikallinen latuverkosto, niin talon kulmalta menee myös yksi paikallisista maastopyöräreiteistä. Lähdimme suunnistamaan sitä pitkin kohti Kulmbergin huippua ja alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä huipusta yli, laskeutua itäpuolelta alas ja jatkaa kylän läpi takaisin kohti majataloa. Olimme kuitenkin niin innoissamme reiteistä, että päästyämme mäeltä alas muutimme suunnitelmaa ja lähdimme aivan päinvastaiseen suuntaan kiertämään mäen etäläpuolelta ympäri kohti länttä ja Rittisbergiä.

Maastopyöräreittejä Ramsaussa

Aamulla majatalon emäntä oli vihjannut, että Rittisbergin ja Halserbergin välisestä laaksosta menee kävelyreitti Gasthaus Halseralmille, jonka erikoisuutena on erittäin maukas "Kaiserschmarren". Kyseessä on paikallinen herkku, joka on pilkottua pannukakkua, tomusokeria ja hilloa. Tuon kaltainen kuvaus saa helposti kävelemään vielä muutaman kilometrin ylimääräistä, joten kiipesimme Helin kanssa solaa ylös majatalolle. Emmekä todellakaan urheilleet turhaan! Herkku oli kyllä aivan maineensa arvoinen, sitä kelpasi mutustella parin tunnin patikoinnin päälle auringonpaisteen lämmittäessä. Hyvät ruokajuomat päälle ja johan taas jaksoi hölkkäillä takaisin kylille.

Retkieväs paikalliseen tapaan

Seuraavana aamuna toiveisiimme oli vastattu ja maassa oli muutama sentti uutta lunta. Paikalliset ahkeroivat kiitettävästi ja taas oli latuverkosto kunnossa. Aamulla arvoimme vähän aikaa, millekäs sitä sitten aletaan, kunnes Heli keksi, että perinteisen hiihtoa olisi kiva kokeilla. Itse emme edes omista perinteisen kamppeita, joten viimeiset kokemukset pertsasta ovat kummallakin jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Sanoista tekoihin, tennarit jalkaan ja alas kylään vuokraamaan suksia. Paikallinen Intersport tarjosi kauden uutuuksia testiin puoleksi päiväksi, joten tartuimme siihen ja kunhan olimme käyneet läpi hiihtohistoriamme, toiveemme ja tottumuksemme, saimme kumpikin alle parin Atomicin Skintecejä.

Skinteceissä pitoalue on toteutettu karkealla nukkaisella kankaalla - ikäänkuin retkihiihtäjien nousukarvat suksen pohjassa. Pitopohja on magneetilla kiinni, joten se on helposti vaihdettavissa erilaisiin keliolosuhteisiin tai muihin tarpeisiin sopivaksi. Erittäin yksinkertaisen oloinen vaihtoehto pitovoiteiden kanssa leikkimiselle. Ehkä osaava voitelija saa tehtyä vieläkin perinteisestä suksiparista nopeamman silloin, kun on kiire kelloa vastaan, mutta onhan tuo Skintec aika helpon tuntuinen ratkaisu.

Itsekin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti kaikenlaisiin pitopohjaviritelmiin, mutta Atomicit käänsivät kyllä ajatusta aika reilusti. Pitoa oli erittäin helposti tarjolla, mäet nousivat melko helposti aivan suoralla suksella, mutta silti suksi luisti vallan hienosti myös tasatyönnöllä. Ainoa virhe tuli sauvojen valinnassa, otimme alkuun vähän liian lyhyet sauvat matkaan, mutta ensimmäisen kierroksen jälkeen kävimme vaihtamassa pidemmät kepit ja sitten homma alkoi ihan oikeasti pelaamaan. Pari tuntia meni melko nopeasti hiihdellessä latuja sinne ja tänne ja onhan tuo perinteinen aikalailla erilaista liikuntaa vapaaseen verrattuna. Ainakin noin hyvin pitävällä suksella oli helppo hiihdellä matalilla sykkeillä ja nauttia retkeilemisestä.

Sen verran innostuimme tuosta perinteisellä tavalla retkeilemisestä, että päätimme vielä lähtöpäivän aamuna käydä vetäisemässä pikku siivut lisää. Jotta saisimme paremman kuvan pitopohjien maailmasta, otimme tällä kertaa Fischerin versiot alle. Valitettavasti tarjolla ei ollut aivan huippupareja kyseiseltä merkiltä, joten jouduimme tyytymään Cruiser-sarjan retkiversioihin. Eiväthän nekään huonot olleet hiihtää, mutta olivathan Atomicit kuitenkin kevyemmät ja herkemmän tuntuiset kaikin puolin. Toisaalta viikon viimeisenä päivänä ei ollut kovin kovaa kiirettä, joten Fischerit soveltuivat tutkimusmatkailuun uusilla reiteillä oikein mainiosti. Premium Crown -pitopohja toimi oikein mainiosti, tosin aivan Skintecin kaltaista tikkupitoa ei ollut missään kohdin saatavilla ja pitoaluetta piti polkea pikkuisen reilummin tonttiin nousuissa. Heliä ärsytti vielä lisäksi pitopohjan ääni luiston aikana, mikäli paino oli pikkuisenkin liikaa varpaalla. Kuuluihan siitä tietysti jonkinlainen rahina, mutta ei se nyt minusta aivan korvia halkaissut.

Kyllähän tuo perinteisen hiihto parin päivän testeillä oli aivan mukavaa vaihtelua. Vaihtelua se oli ilmeisesti myös kropalle, sillä lantionseudulla tuntuu olevan aivan uusia lihaksia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut minkäänlaisia merkkejä. Ehkä sitä pitää vielä jossain vaiheessa harkita kaluston täydentämistä kotonakin, mutta sen verran reissussa opittiin, että perinteisen suksia pitäisi kyllä päästä testailemaan melko paljon lisää, että löytyisi se itselle justiin passeli pari.

Tuo "pikku lenkki" tosin venähti hieman ja kunhan kävimme nopeasti pesulla ja saimme vielä lounastakin, niin oli jo melko hoppu viimeiselle mahdolliselle bussille, millä ehtisi Schladmingin asemalle ajoissa. Kun vielä tuokin bussi oli liki 15 minuuttia aikataulustaan jäljessä, oltiin jo vähän jännän äärellä, noinko sitä pitää vielä viettää yksi päivä lisää alueella. Ei hätiä, Zurichista asti tullut Eurocity-junakin oli onneksi myöhässä, joten rakoa jäi jopa ihan useita minuutteja ehtiä junaan. Toisaalta, tämä taas tarkoitti sitä, että seuraava junan vaihto Leobenissa, mihin oli varattu noin viisi minuuttia, menisi taas kohtuu tiukaksi. Onneksi ymmärsimme sen verran saksankielisestä kuulutuksesta, että seuraava juna odottaisi matkustajia asemalla, joten pikkuisen saatoimme jo höllätä hartialukkoa siinä vaiheessa.

Viimeinen etappi Leobenista Wieniin menikin sitten jo ihan rutiinilla. Tosin arjesta poikkeava ratkaisu oli kyseisen junan ravintolavaunu. Paikallinen menu oli pikkuisen erilainen sekä tarjonnaltaan, että hintapolitiikaltaan VR:ään verrattuna, mutta kun tuo kaikki vielä tarjoiltiin valkoisten pöytäliinojen kanssa pöytään, niin kyllähän siinä kelpasi matkustella. Jotenkin se puolilämmin lappari muovituopista ei enää sytytä ideana - josko on ikinä hirveästi sitä tehnytkään.

Nyt, kun reissu on noin 95% takana, niin muutama juttu tulee päälimmäisenä mieleen. Oikeastaan lopulta oli jopa hyvä, että omat sukset jäivät reissusta pois. Paikalliset vuokraamot ovat täynnä aivan uusia ja varmasti riittävän hyviä pareja harrastelijalle. Varsinkin, kun ne ovat vielä paikallisiin oloihin hiottuja ja voideltuja, niin aika fakiiri pitää olla, jos kotoa vie paremmat kapulat mukanaan. Ja lisäksi, kun liikkeet kilvan tarjoavat erilaisia pareja testattavaksi, niin onhan se kiva hiihdellä joskus muillakin, kuin omilla suksilla.

Toinen asia, mikä yllätti, oli kyllä tuo paikallinen keli. Aurinko lämmittää melko reippaasti, eikä laaksoissa vastassa ole tyrnäväläistyylistä tuulta lainkaan, joten ohuemmille hiihtoasuille oli käyttöä. Mukana olleet paksummat pakkaskelin kamppeet saivat olla melko rauhassa, varsinkin kun jäätikköhiihdot jäivät ylhäällä vallinneen kelin takia kokonaan väliin. Myös hyvät aurinkolasit hiihtoon olivat aivan kullan arvoiset, pakko kehua hieman Oakleyn polarisoituja linssejä, noissa oloissa sen tajuaa, mihin ne on tarkoitettu. Keli kannattaa ottaa myös sillä tavalla huomioon, että varaa mukaan myös jotain muuta harrastevälinettä, ellei aivan joka päivä pääsekään laduille. Normaalistihan tuolla alueella on jo joulun aikaan puolen metriä lunta, joka kestää auringon paistetta aivan eri lailla, mutta tänä vuonna ohuempi kerros oli jo melko kovilla ajoittain.

Joka tapauksessa hieno reissu! Ladut ovat aivan eri luokkaa, kuin missään kotimaisessa kohteessa, ruoka on hyvää, ihmiset mukavia ja muutenkin meininki on todella ensiluokkaista!

Toivotamme kaikille lukijoille oikein rattoisaa ja liikunnallista vuotta 2014!

Weihnachten im Ramsau

Gruß Gott! Nyt olemme olleet Ramsaussa muutaman päivän joulua viettämässä, eikä olosuhteissa ole ollut valittamista. Ladut lähtevät suoraan takapihalta, ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä ja aurinkokin paistaa yhdeksän tuntia päivässä. Eteläterassilla onkin varsin miellyttävää ottaa aurinkoa paitahihasillaan ja katsella ohi hiihtäviä ihmisiä oman lenkkinsä päätteeksi.

Itävallassa joulu on samalla tavalla perhejuhla, kuin Suomessakin. Kylän raitti alkoi aattoiltana ajoissa hiljenemään ja auringon laskiessa viiden maissa kirkonkellot kutsuivat ihmisiä joulumessuun. Majatalon perhekin järjesti omat joulujuhlansa aattoiltana, jonne jokainen sai tuoda omat joululahjansa kauniisti koristellun kuusen alle. Illalla kuusen kynttilät sytytettiin, perheen tytär luki jouluevankeliumin, suomalaisillekin tuttu "Jouluyö, juhlayö" soi ja ja ihmiset toivottivat toisilleen hyvää joulua iloisissa merkeissä. Itävallassa joululahjat tuo Chriskindl, joten perinteistä joulupukkia ei nähty.

Tosin, joulupukin kaukainen sukulainen on myös Itävallassa, Sankt Nikolaus, jonka juhlaa vietetään 6.12. Sankt Nikolaus tuo kilteille lapsille edellisenä yönä lahjoja ja hänen kumppaninsa petomainen Krampus taas vastaavasti vie erityisen tuhmat lapset mukanansa. Kannattaa siis vastaisuudessakin pysytellä kilttinä, ellei halua Krampusta ovensa taakse.

Joulupäivänä suunnittelimme alunperin lähtevämme Dachsteinin jäätikölle hiihtämään, mutta keliennusteet näyttivät pilvistä ja erittäin tuulista keliä ylös. Dachsteinin nettisivuilta kannattaakin aina ennen lähtöä tarkistaa jäätikön keli, laaksossa voi olla varsin mukavaa ja leppoisaa, mutta ylhäällä riehua lumimyrsky.

Joten päätimme käydä aamulenkillä laaksossa ja lähteä iltapäivällä ainoastaan kävelemään jäätikölle. Dachsteinin jäätikköhissin ala-asemalle pääsee kätevästi bussilla - busseja kulkee noin kerran tunnissa ja matka kestää puoli tuntia. Ramsaun Wintercardilla ja viikon latulipulla saa kulkea Ramsaun ja Scladmingin välillä kulkevilla busseilla 1 eurolla, joten välillä busseissa on ruuhkaakin. Samaan bussiin meidän kanssa tuli perhe, joilla oli mukanaan pari kelkkaa. Varsin houkutteleva vaihtoehto sekin paluumatkaksi, hissin ala-asema kun on 1700 metrissä ja metsän siimeksessä laskeutui laaksoon useampiakin kävely- ja laskettelurinteitä.

Siellä se yläasema siintää

Hissimatka Dachsteiniin on varsin kunnioitusta herättävä kokemus. Korkeussuunnassa hissi nousee liki 1000 metriä ja jyrkimmillään 80% nousukulmalla. Menomatkalla meinasikin olla rystyset valkoisena tämmöisellä tasamaa-asukilla, joka oli ensimmäistä kertaa yli 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Samaan aikaan kun ala-asemalla varoitettiin yli 22m/s tuulesta ylhäällä ja kaikki jäätikön laskettelurinteet ja -hissit olivat suljettuja, niin kyllähän se pukkasi syke nousemaan pelkästä jännityksestä.

Sky Walk, 250m pudotus suoraan jalkojen alla

Glacier Gap

Kimmo, maailmanvalloittaja

Ylhäällä olikin todella kova tuuli, joka heilutti aitoja, tuiskutti kasvoille kovia jääkiteitä ja sai riippusillallakin olon varsin huteraksi. Välillä tuntui, ettei eteenpäin pääse millään. Näkymät olivat kuitenkin mahtavia, varsinkin jäätikön yli Ylä-Itävallan suuntaan. Ladut ja rinteet olivat priimakunnossa, odottaen vain parempaa keliä ja käyttäjiä. Onneksi pahimmasta myräkästä pääsi turvaan Ice Palaceen, jonka käytävät ja jääpatsaat olivat varsin vaikuttavia.

6 metriä jäätä pään päällä, todella rentouttavaa

Hoher Dachstein

Jäätikköravintolassa nautitun lounaan jälkeen oli jo aika suunnata alas Ramsaun kylään. Iltapäivän aikana keli oli lämminnyt laaksossa sen verran paljon, että paikka paikoin ladut alkoivat kulumaan puhki lumen vähyyden takia. Vaikka aurinkoisista päivistä onkin ollut ihanaa nauttia, tuleville päiville pitää alkaa keksimään uusia aktiviteetteja, ellei lunta ala pikkuhiljaa satamaan...

Wienin maistelua

Tänä vuonna päätimme jättää kotoisan joulun väliin ja pakkasimme laukut ja suuntasimme Itävaltaan. Olemme olleet tuolla reissulla tähän mennessä reilut kaksi päivää, jotka vietimme Wienissä ja tänään iltapäivästä saavuimme Ramsauhun, missä on tarkoitus viettää hiihdellen loput joululomasta.

Ainahan näillä reissuilla ei kaikki mene niin kuin suunnitellaan. Onnistuimme nappaamaan Ebookersin valikosta aikanaan sellaisen kombinaation, missä oli eri yhtiöiden lentoja Oulun ja Wienin välille. Ensin SAS:lla Oulusta Tukholmaan ja siitä eteenpäin Austrian Airlinesilla. Vaikka molemmat kuuluvatkin samaan Star Alliance -ryhmään, niin silti kuulemma samalla varauksella ei ylimääräinen matkatavara - eli tässä tapauksessa sukset - kulkeneet koko matkaa. Eli suksille olisi pitänyt varata paikat kahdelta eri yhtiöltä ja maksaakin vielä erikseen ylimääräiset maksut kahdesti per suunta. Isot kiitokset kuitenkin Kustille ja Markolle neuvoista ja avuista suksien kuskaamiseen, mutta tällä kertaa oli pakko jättää omat välineet kotio ja luottaa vuokrakamppeisiin. Onneksi nopeiden ennakkotiedusteluiden perusteella näytti siltä, että Ramsausta saisi helposti kohtuullisen hyvälaatuisia kapuloita alle, joten emme antaneet sen haitata lähtöfiiliksiä.

Oulunsalossa siirryimmekin sitten jonnekin muinaiselle vuosikymmenelle, kun ahtauduimme Saabin potkurikoneeseen ensimmäiselle etapille. Tai siis ennemminkin minä ahtauduin ja Heli käveli sisään jokseenkin suorana. Jalkatilojen määrää ei tarvitse edes arvailla, mutta onneksi lento ei ollut puoltatoista tuntia pidempi. Jälkimmäinen yhteys olikin sitten aivan eri planeetalta. Itävaltalaiset tarjosivat aivan tuliterän sisustuksen, erittäin siistin koneen ja muutenkin ehkä yhden parhaista lentokokemuksista pitkään aikaan.

Itävalta antoi muutenkin loistavan kuvan itsestään heti alusta lähtien. Ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, puhuvat mielellään hyvää englantia ja joukkoliikennekin on erittäin täsmällistä ja helposti käytettävää jopa näin maaseudun asukkaalle. Kaiken kukkuraksi varaamamme Hotelli Capri oli tuollaiseksi laitakaupungin perushotelliksi aivan loistava. Ensi kommellusten jälkeen loma alkoi siis oikein hyvissä merkeissä.

Lähdimme varman päälle perussetillä liikenteeseen: Kamat hotelliin, nopea suihku ja kylille. Ostimme kahden vuorokauden Vienna Ticketin, millä sai matkustaa julkisilla ympäri kaupunkia niin paljon, kuin halusi ja lähdimme kohti Rathausia, missä on Wienin suurin ja kuuluisin joulutorialue. Olihan se meininkiä, sakkia oli kuin Salpausselän kisoissa, hehkuviiniä runsaasti tarjolla ja muutenkin ihmiset osasivat näyttää, että joulu on ennen kaikkea iloinen juhla.

Seuraavana aamuna olikin sitten enemmän perusturismia ohjelmassa. Tukevan aamupalan jälkeen lähdimme Espanjalaiselle Ratsastuskoululle katsomaan, mihin kaikkeen osaavat ratsastajat ja taitavat Lipizzanhevoset pystyvät. Show oli aivan uskomaton, sitä katsellessa on helppo uskoa, että sekä ihmisillä, että hevosilla on takana yli kymmenen vuoden yhteinen harjoittelu.

Jatkoimme kulttuuri- ja joulutoriaiheista kierrostamme vielä Schönbrunnin palatsille, joka on palvellut aikanaan keisarien asuntona ja kyllähän se siltä näyttikin. Kilometritolkulla tarkkaan hoidettua geometrista puutarhaa, muutaman kymmenen erilaista sivurakennusta ja paljon marmoripatsaita. Hommat on hoidettu ennen vanhaan aika tinkimättömällä tyylillä!

Illan päälle etsimme vielä ravintolaa, missä olisi tarjolla jotain perinteistä itävaltalaista ruokaa. Tripadvisoria konsultoimalla löytyi Salm Bräu -niminen paikka kaupungin länsilaidalta. Paikka toimii yhä panimona, joten hyviä oluita oli tarjolla ja ruokalistakin näytti ainakin lihansyöjälle erittäin sopivalta. Paikka ei pettänyt lainkaan odotuksia - päinvastoin! Spare ribs -annos kahdelle oli aivan valtaisa annos lankulla tarjoiltuna. Siihen päälle muutama hyvä mallasjuoma ja itävaltalaiseen tapaan makea jälkiruoka ja isot kupit kahvia. Loistava iltapala seuraavan päivän junamatkaan valmistautuessa.

Tästä alkaa loman seuraava vaihe - viisi päivää ulkoilua ja joulun viettoa Ramsaussa. Oikein hyvää joulunaikaa kaikille!