sunnuntai 4. elokuuta 2013

1 x 10

Sen jälkeen, kun ensimmäiset kuvat Sramin uudesta XX1 -osasarjasta ilmestyivät internetin ihmemaailmaan, alkoi kuhina myös kotimaisella keskustelupalstalla yhden eturattaan systeemeistä. Ideahan on sinänsä ihanteellinen, koko ajan edessä sama ratas käytössä ja takapakassa riittävästi välityksiä, joilla ajaa. Kevyttä, kestävää ja simppelin näköistä.

Itse luovuin triplasta maastokäytössä jo jokusia vuosia sitten ja yhden eturattaan hyviin puoliin tutustuin aikanaan Kona Jake The Snakessa, missä minulla oli 42-hampainen eturatas, TA:n "rockring" ja Deda Dog Fang sisäpuolinen ketjunohjuri. Tämä oli aikanaan pakon sanelema ratkaisu, kun alkuperäinen Shimano 105 vaihdekahva antoi periksi, enkä viitsinyt enää paljon ajettuun runkoon hankkia uusia osia, kun uusikin krossari kuumotteli jo kovasti siinä vaiheessa. Mutta sellainen mukavan varma fiilis tuosta systeemistä jäi, että myöhemminkin mietin yhtä eturatasta cyclocross-pyörään ihan tosissaan.

Kun viime talven aikaan mietin tulevaa maastopyörää, niin päätin, että kaikki uudenlaiset ratkaisut ovat mahdollisia, mitään perinnön mukanaan tuomaa riippakiveä ei hilata matkassa, ellei sille ole jotain järkevää perustetta. Samalla kypsyi myös idea siitä, että tähän versioon tulisi vain yksi eturatas. Ensin tuumin kokonaista XX1 -osasarjaa, mutta varsinkin pakan hinta on vielä uutuuttaan niin suolainen, että päädyin budjettisyistä vain kymmeneen takarattaaseen. Laajin pakka, mitä löytyi oli 11-36, joten se saisi sitten riittää. Mitään irrallisia extraratas-viritelmiä en ala takapakkaan laittamaan, ne ovat aina kuitenkin vähän laastaria.

Koska tähänkin asti olen selvinnyt kaikilla kotimaisilla kisaradoilla 29-piikkisellä eturattaalla ja 34-hampaisella takarattaalla, laskin, että 36-hampaisen takarattaan kanssa pitäisi olla 31-piikkinen eturatas, jotta pääsisin samoihin välityksiin. Koska sellaista ei ollut tarjolla ja kotoa löytyi jo valmiiksi Middleburnin Uno-rattaita 32-piikkisinä, päädyin laittamaan sellaisen ensimmäiseen kokeiluversioon. Takapakaksi Sram XG-1080 11-36, takavaihtajaksi Sram X.0 Type 2 medium häkillä ja vaihdevivuksi Sramin 10-pykäläinen grippari.

Ensimmäinen versio valmiina

Heti alusta tuntui, että näinhän vaihteiston olisi aina pitänyt toimia. Kakkostyypin Sram pitää ketjun koko ajan kireällä, joten patikossakaan ei kuulu minkäänlaisia helinöitä ja kilinöitä. Kymppigrippari on ehkä aavistuksen hengettömämmän oloinen tuntumaltaan, kuin aiempi yhdeksänpykäläinen versio, mutta silti vaihteet vaihtuvat moitteettomasti. Jotenkin kokonaisuudessa oli sellainen tuntuma, että singlespeedin ja vaihdepyörän parhaat ominaisuudet on viimeinkin saatu samaan pakettiin.

Ketjun onnistuin tiputtamaan kahdesti Middleburnin eturattaalta. Molemmat pudotukset tulivat sellaisessa paikassa, missä oli samaan aikaan patikkoa ja poljin pikkuisen taaksepäin saadakseni kammet parempaan asentoon. Kertakin on liikaa ja kun Middleburnilta ei saa XX1-tyylistä eturatasta, alkoi kampien vaihto välkkymään horisontissa. Samallahan Q-factorikin kapenisi vielä muutaman millin, mikä sekään ei kovin paljoa harmittaisi.

Uusien kampien speksaamisessa ykkössijalla olivat luonnollisesti Sramin XX1-kammet, kun niiden hinnatkin näyttävät asettuneen varsin inhimilliselle tasolle. Ainut probleema oli siinä, että niitä ei tehdä kuin 175 milliä pitkinä ja olin jo pitkään ajanut 180-millisillä kammilla ja tykännyt niistä kovasti. Kuitenkin pitkillä kammilla vaivasi jo valmiiksi polkimien kolina maastoon ja muutenkin ehkä aika voisi taas olla kypsä pienelle vaihtelulle. Niinpä yön hiljaisina tunteina ruuvasin Helin Chameleonista 175-milliset Middleburnit irti ja asensin omaan Santa Cruziini.

Yhtäkkiä huomasin, että lyhemmät kammet eivät haitanneetkaan voimantuottoa ja samalla kertaa paikalleen asennettu kadenssianturi kertoi, että vähän jopa ennakko-oletuksieni vastaisesti pyöritin maastossakin kohtuullisen tiheästi. Testimäkenä toimiva Köykkyrin eturinnekin näytti nousevan melko samalla tavalla lyhyelläkin kammella, joskin siinä tuntui se, että kammen ala-asennossa sain takareittä käytettyä vääntämiseen aavistuksen paremmin. Samalla jäin pohtimaan sitä, oliko talven juoksuharjoittelu lisännyt jollain tapaa tietoisuuttani takareiden olemassaolosta ylipäätään, mutta se onkin sitten jo toisen tekstin aihe kokonaan.

Ajoin noilla Helin kammilla vielä Seinäjoen maratonin, Vaasassakin vähän matkaa XC:tä ja Köykkyrissä XC-Eliminatorin ja yhä vain lyhyempi kampi tuntui jotenkin passelilta. Eli 175 milliä riittää, eturatas pitäisi saada ja budjettikin sietäisi vielä XX1-kampien hankinnan - "add to basket" sanoisi lontoolainen. Vielä piti päättää eturattaan koko. 32-hampainen oli ajanut asiansa melko hyvin, mutta vähän isompikin se saisi olla. Pikkuriskillä 34-hampainen ratas ostoskoriin ja homma oli niiltä osin valmis. Samalla ostin Truvativin perus GXP-keskiön ja aloin asentamaan.

Santa Cruzista poistettiin Middleburn RS7 + 32-hampainen UNO-ratas (516 g), kammenpultit (28 g) ja Race Face Taperlock Ti 107-millisellä akselilla (162 g). Tilalle Sram XX1 -kammet 34-piikkisellä rattaalla (GXP, 175mm / Q156, 568 g) ja Truvativ Team GXP -keskiö ilman muovista suojaputkea (100 g), koska Santa Cruzissa keskiö on joka tapauksessa oman alumiiniputken sisällä. Eli kevennystäkin tuli vielä samalla huikeat 38 g!

Toinen versio XX1 -kammilla asennustelineessä

No, ellei kevennystäkään tullut tuon enempää, niin muuttuiko sitten jokin? Ensikokemuksien valossa kyllä. Ensinnäkin XX1-kampisetti on kapeampi ja ennen kaikkea äärettömän jäykän tuntuinen. Jos Santa Cruz on ollut koko tuntumaltaan erittäin herkän oloinen vastaamaan poljinvoimaan, niin kyllä se tuntuma parani noilla kammilla vielä aivan uudelle asteelle. Toisekseen ketjun liike on vieläkin hiljaisemman oloinen, jos vaan mahdollista. Enää tuon äänettömämmäksi ei mahda vaihteellisen maastopyörän toimintaa saada. Ja kolmas seikka on se, ettei ainakaan vielä toistaiseksi ketju ole ollut lähelläkään tippua, tosin tämän asian todentamiseen on vielä aivan liian vähän kilometrejä takana. Samoin, kun tässä vaiheessa ei vielä uskalla ottaa tarkemmin kantaa eturattaan koon natsaamiseen, mutta siitäkin varmaan kertyy tietoa enemmän, kun tunteja ja kisoja ehtii saamaan alle.

Lisää tarinaa voimansiirron testipenkkinä toimivasta Santa Cruzista ja siihen johtaneesta geometriaspekulaatiosta löytyy vanhemmista teksteistä.

6 kommenttia:

  1. Yököttävän hienon näköistä. Ja vielä hiljaista. Ja että kulkeekin. Tällä hetkellä kuuro marttakin kuulee kilometrin päästä, kun meikäläinen kolistelee tulemaan miljoonalla vaihteella, jotka eivät riitä mihinkään. Häivyn itärajan sorateille treenaamaan seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Kun tulen takaisin, kaikki hiljentyvät.

    VastaaPoista
  2. Eläpä nyt vaivu vielä synkkyyteen siellä itärajalla. :)

    VastaaPoista
  3. Nättiä! Mutta omia reisiä hapottaa kyllä ajatuskin tuosta voimansiirrosta. :)

    Kun nakkasin vanhasta 26" -jäykkiksestä 28/40 ja 11-32 voimansiirron 29er:iin kävi Ruskossa aika pian selväksi, että ei reisi piisaa. Nyt on 26/40, mutta ei tuo vieläkään ole oikein optimaalinen. Varmaan sitä 38 piikkistä voisi tuohon tuumata.

    VastaaPoista
  4. Viime viikonlopun Finlandian perusteella tuo on aika hyvän tuntuinen kombinaatio. Vaikka ajatus, ei hapottaisikaan, niin kyllä se sen käytännössä tekee. Siitä huolimatta mäki nousi ja rattaat saavat jäädä.

    VastaaPoista
  5. Oletko harkinnut hankkivasi useampia eturattaita ja speksaavasi ne esim. kisaradan mukaan. Toimisikohan tuollainen täysin plug and play?

    VastaaPoista
  6. Olen harkinnut kyllä, mutta sitten hylännyt sen kuitenkin lopulta. En oikein pidä ajatuksena ylimääräisestä säädöstä ennen kisoja, yleensä pyrin aina vetämään kisat läpi samoilla kamoilla, kuin millä olen treenannutkin.

    Ja toisaalta, jos ajatellaan vaikka Finlandian välitystarvetta tiukimmista nousuista nopeimpiin latupohjapätkiin, niin tuskin eri kisojen välillä on kovinkaan paljoa enempää eroa välitysten tarpeessa, kuin tuollaisella monipuolisella radalla on yhden kisan sisällä. Eli enempi rattaita sitten takapakkaan seuraavaksi, jos alkaa välitykset loppumaan... ;)

    VastaaPoista