Sähköä maastoon

"Kun mä fuksina tänne taapersin, en tiennyt mitä sähkö on. Meni innosta pieni pääni sekaisin..." No, sen jälkeen olen opiskellut asiaa muutamankin vuoden ja jopa puuhannut työkseni erilaisten elektronisten laitteiden kanssa 12 vuotta. Eräänlaisena ammattitautina on tietysti tarttunut käsittämätön kiinnostus kaikkia uusia elektronisia vempaimia kohtaan, mutta kääntöpuolena myös aavistuksen skeptinen suhtautuminen niiden laatuun ja toimintavarmuuteen.

Tältä pohjalta, kun minulle työnnetään käsiin maastopyörä, missä vaihteisto toimii kokonaan sähköllä ja kyljessä lukee isolla Shimano, niin nuo molemmat puolet pääsevät todella vahvasti esiin. Vaikka olenkin vannoutunut Sram-leirin kannattaja, niin täytyy myöntää, että maantiepuolella Shimanon Di2-sähkövaihteet ovat yllättäneet positiivisesti. Olen pyöritellyt niitä nyt työn puolesta vuoden verran ja ne ovat käytettävyydeltään miellyttävät ja ennen kaikkea pidän nappien tuntumasta vaihteita vaihdettaessa.

Pyörä-Suvalalla on kokeiltavana täydellä XTR Di2 -osasarjalla ja Fox iCD -sähkölukitulla keulalla varustettu maastopyörä, joten kyllähän minäkin iskin kiinni tilaisuuteen. Pyörä itsessään on kuiturunkoinen jäykkäperäinen 29", minulle hivenen iso, mutta sen tarkoitushan olikin olla vain hyvä esittelypyörä sähkön mahdille maastossa.

Ensimmäinen asia, mikä tarttui silmään, oli etuvaihtaja. Se on aika silmiinpistävän iso, eikä sille ole omaa vipua. Anteeksi nyt, mutta miksi? Eikös yhdellä eturattaalla ole ajettu jo aivan riittävän pitkään, että se on ehtinyt osoittamaan paikkansa maastossa? No joo, testipyörässä on 25/36 eturattaat ja 11-40 -pakka takana, joten näillähän saadaan hivenen laajempi välitysalue, kuin yhdellä eturattaalla ja esimerkiksi 10-42 -pakalla. Toisaalta, ysi- ja kymppipakkojen aikaan kukaan ei edes haaveillut, saatikka tarvinnut, noin laajaa välitysaluetta.

Itse en näe tarvetta kahdelle eturattaalle, mutta jos unohdetaan se hetkeksi, niin onhan Shimano keksinyt etuvaihtajan uudelleen erittäin hienolla tavalla! Etuvaihtaja vaihtaa automaattisesti eturattaalta toiselle sen mukaan, millä rattaalla ketju kulkee takana. Eli kun vaihdat esimerkiksi pienemmälle tietyssä kohdassa pakkaa, etuvaihtaja pudottaa pienemmälle eturattaalla ja samalla vaihtaa vastaavan välityksen takaa kohdilleen. Ketjua on siis melkein mahdotonta saada kulkemaan ristiin.

XTR-takavaihtaja on aivan yhtä loistava, kuin maantielle tarkoitetut Di2:t. Vaihteet vaihtuvat todella hienosti, eikä toimintaa voi muuta, kuin ihailla. Valitettavasti aivan samaa ei voi sanoa Firebolt-nimellä varustetusta vaihdevivusta. Siinä missä maantiekahvoissa olevat vaihtimet ovat ihanan kevyttä kosketusta tottelevat kytkimet, on XTR-vivusta tehty ehkä tarpeettoman mekaanisen oloinen. Vipu vaatii melkein yhtä paljon liikettä toimiakseen, kuin vaikka Sramin XX1. Olisin toivonut, että maastoonkin vaihdevipu olisi kokenut samanlaisen evoluution, kuin maantiellä aikanaan.

Maistuisiko? Kyllä, ehdottomasti! Onhan tuo hieno konsepti! Sama yksikkö ohjaa voimansiirtoa ja jousitusta, pykälät vaihtuvat kivuttomasti ja johdotukset saa todella hienosti piiloon, varsinkin testipyörässäkin olleiden PRO:n putkiosien kanssa. Näyttöyksikkö kertoo selkeästi keulan ja vaihteiden tilanteen ja informoi äänimerkillä tulevasta eturattaan vaihdosta. Muutenkin tuo on vain hienointa, mitä maastopyöriin on pitkään aikaan tuotu.

Lähtisinkö tämän kanssa vakituiseen suhteeseen? Tuskinpa kuitenkaan. Olen juuri vasta päässyt eroon etuvaihtajasta, eikä minulla enää vuosikausiin ole ollut minkäänlaista kauko-ohjattavaa lukitusta keulassa tai takaiskarissa. Joten pelkän takavaihtajan takia en ehkä laittaisi akkua, näyttöä ja johdinsarjoja paikalleen. Toinen asia, mikä arveluttaisi, on tuon lataaminen. Itse en muista aina edes ladata puhelintani, saati sitten maastopyörää. Lisäksi lataamisessa pelottaa se skenaario, että kisareissussa edellisenä iltana huomaan laturin jääneen kotiin - Di2:lle kun ei kelpaa mikään standardilaturi, vaan sille pitää olla oma laturinsa omine liittimineen.

Näillä näkymin testipyörä on vielä jonkin aikaa Pyörä-Suvalalla Lekatiellä ihmeteltävänä. Suosittelen lämpimästi kaikille, käykää kokeilemassa. Se on aika hauska!

p.s. Tiedättekö muuten, mikä on pieni, toimii sähköllä, surisee, mahtuu kätevästi käsilaukkuun ja tuntuu kivalta käytössä? Miettikääpä sitä.

Ylimenokausi

Tähän aikaan monet kesälajien urheilijat lopettelevat ylimenokauttaan ja alkavat todenteolla valmistautumaan tulevaan kauteen. Vanhan kauden opit on käyty läpi ja suunnattu katseet tulevaan. Itsekään en tee tästä poikkeusta, tosin ylimenokauteni tuli vietettyä jo syys-lokakuussa, kun kisahommat vaihtuivat krossien järjestelyihin.

Kun cyclocrossin SM-kisat saatiin onnistuneesti pakettiin, aloin keskittymään taas omiin juttuihin täysipainoisesti. Kuten toistaiseksi viimeisimmässä tekstissä tuumailinkin, oli korkea aika funtsailla syvällisesti, mitä asioita aikoo tehdä ja mitä jättää tekemättä. Se on näkynyt myös hiljaisuutena tällä blogilla, kun eihän siinä tuumaillessa tapahdu juurikaan sellaista, mitä maailmalle voisi hehkutella. Toisaalta, eihän tuota lopputulosta kauaa tarvinnut järkeillä, sen verran syvälle kuitenkin kilpailemisesta nauttiminen on kirjattu sisäiseen koodistoon.

Ehkä enemmän pohtimista oli siinä, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jotta kaudella 2016 saataisiin taas asiaa pari pykälää eteenpäin. Kilpailu kotimaisilla maastomaratoneilla on koventunut koko ajan, uusia hyviä kuskeja tulee joka kausi lisää ja ne vanhatkin vissiin käyvät talven aikana lenkillä, vaikkei kukaan myönnäkään mitään?

Kalusto nyt on kunnossa, siitä ei pääse mihinkään. Santa Cruz Tallboy maastoon ja Storck Scenario maantielle muodostavat sellaisen parin, että selittelylle jää hyvin vähän sijaa. Tälle osa-alueelle ei siis ole tulossa mitään aivan mullistavaa uutta enää ensi vuonna. Tämä taas johtaa siihen, että pitää entistä tiukemmin keskittyä siihen ukkoon, joka rimpuilee laitteiden päällä.

Vieläkään oman fysiikan kehittämiseen ei ole tullut mitään aivan uutta ja mullistavaa vastaan. Kestävyysurheilun lainalaisuudet ovat pysyneet jo vuosia aika ennallaan, samoin myös harjoitteleminen ja sen jaksottaminen. Pari kuukautta olen jo tehnyt töitä peruskestävyyden ja voimatasojen parantamiseksi, se alkaa kyllä näkymäänkin aivan hyvin. Joulun aikaan selvisin jopa kuusamolaisista kolmipäiväisistä Kinkkuhiihdoista aivan hengissä läpi ja vielä seuraavinakin päivänä harjoittelun pariin.

Keväällä sitten aletaan varmaan kaivamaan vauhtia tekemiseen lisää ja vankat ennusmerkit ovat olemassa, että tulen jopa hiihtämäänkin hieman numerolapun kanssa. Ainakin Tervahiihtoon ja Vuokattihiihtoon on taas pitkästä aikaa laput vetämässä. Siihen ehkä lisäksi vähän näitä paikallisia pienempiä hiihtoja päälle. Muutenkin ehkä vähän jämäkämpää tekemistä, hieman lisää määrää ja reippaasti enemmän kisoja, kuin muutamaan vuoteen. Tällä hetkellä voisi olla aivan mahdollisuuksien rajoissa, että innostuisin jopa maantielle kisamielessä - korostan, kyseessä on kuitenkin vasta epäily.

Uuden vuoden lupaukseni tulevalle vuodelle onkin se, että nostan kilpailemisen, harjoittelemisen ja muun siihen liittyvän toiminnan takaisin sille jalustalle, mille se kuuluu, mikäli meinaa saada tulosta aikaan. Se saattaa sitten tarkoittaa, että jostain muusta on tingittävä, aivan viime vuoden kaltaisen ruljanssiin ei varmastikaan riitä energia ja aika. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - Oikein hyvää uutta vuotta 2016 kaikille ja kosolti tsemppiä itse kullekin tuleviin koitoksiin!

Syksy saa ja niin edelleen

Viimeisemmästä postista on mennyt jo kuukausi, silloin hekumoin lujasti Tähtisadeajoista ja rakensin jopa Highballinkin sitä varten huippulyöntiin. Pyörä on kyllä ollut mahtava, siinä ei ole valittamista, mutta kilpurin terveystilanteessa olisi paljonkin parannettavaa. Sairastuin johonkin keuhkokuppaan juuri ennen Tähtisadeajoja, mutta kävin kuitenkin starttaamassa, kun kerran reissuun oltiin lähdetty. Alussa homma lähtikin helposti liikkeelle, mutta melko pian kävi selvästi, että naama täynnä räkää ei kauas ajeta, joten heitin yhden kierroksen jälkeen varikolle ja aloin pakkaamaan kamoja. Ei aivan optimaalinen lopetus kisakaudelle 2015, mutta enää ei ollut oikein virtaa lähteä reissuunkaan ja Oulun Krossisyksykin alkoi jo pukkaamaan kalenteriin, joten kotinurkissakin riitti puuhaa.

Tässä vaiheessa toiminta on
vielä aika hyvässä mallilla.

Jotenkin kaudesta 2015 jäi aika sekalainen kuva. Oikeastaan läpi kesän olin ihan kohtuullisessa kunnossa ja muutamaan kertaan jopa ihan oikeasti hyvässäkin lyönnissä, mutta lopulta mitään ei jäänyt tuloslistoille. Ehkä positiivista siinä oli se, että tietää vielä pystyvänsä aika kovaankin ajamiseen, mutta kyllähän se tilipäiväkin olisi aivan mukava edes kerran kesässä.

Kesäkuussa ajoin melko hyvät kisat Korsossa ja Jyväskylässä ja kunto oli selkeästi nousussa kohti Tahkoa, joka oli jälleen kalenterissa ja yksi kauden päätähtäimistä. No, Tahkolla se ahtaus oli mitä oli, ja kun ei keikkunut aivan kärkiryhmissä ensimmäisten hiekkateiden jälkeen, niin eipä sitä oikein missään vaiheessa mahtunut mittaamaan ulos omaa nopeuttaan. Siitä DNF #1 ja mökille.

Tahkon reissulta matkaan tarttui Tallboyn runko, mistä syntyi aivan loistava fillari ja taas oli odotukset korkealla. Kuntokin oli vielä aivan loistavassa mallissa ja seuraavana kisana näytti kalenterissa lojuvan Seinäjoki, mikä on aina hieno paikka ajaa ja ratakin on juuri sopiva sekoitus nopeaa baanaa ja sellaista sopivan teknistä polkua. Heti aamusta tuntui, että nyt on jalka kohdillaan ja alla sellainen laite, millä voisi ajaa oikeasti aika reippaasti. Sitä riemua kesti startin jälkeen 36 minuuttia, sitten naurettavan pieni ajovirhe märillä juurilla ja tikkauksen kautta kotimatkalle. DNF #2

Ajovirheen jäljet

Sen jälkeen järjestimme Krossikommuunin porukalla Syöte MTB:n, mikä oli aivan huikea tapahtuma. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin tutustumaan tilanteeseen, missä kilpailijoita olisi tulossa ajamaan enemmän, kuin mitä matkaan voidaan ottaa. Ei sellaista ihan joka päivä tapahdu Suomessa! Näiden kisojen alla sain tikitkin pois jalasta ja intoa oli taas enemmän, kuin pitkään aikaan. Sillä motivaatiolla tuli vedettyä loistava treenileiri Syötteellä, sekä treenattua muutenkin aika kovaa elokuun ajan ja syyskuun alussa oli taas tehomittarin näytössä sellaisia lukemia, että voisi vaikka ajaa ihan kilpaakin.

No, kuten jo alussa mainitsinkin, Tähtisadeajoista tuli se DNF #3 ja noin urheilijana kausi päättyi hieman väkinäiseen hymyyn. Paljon hyviä juttuja, uusi pyörä ja paljon hyvää ajamista, mutta...

Vastaavasti taas lippusiiman väärällä puolen kausi on ollut pelkkää menestystä. Syöte MTB onnistui tänäkin vuonna taas yli kaikkien odotusten, eikä Krossisyksyssäkään ole ollut valittamisen aihetta. Ajajia on ollut aivan huikeasti ja meininki on ollut aivan loistava. Tässä vaiheessa Keskiviikkokrossit on ajettu ja on aika kauden huipennukselle: Ensin Oulun Avoimet Cyclocross-mestaruuskilpailut ja viikko sen jälkeen CX SM-kilpailut! Noiden kahinoiden jälkeen on ehkä parempi tehdä sitten lopulliset ratkaisut siitä, minkä verran aikaa eri puolilla muovinauhaa vietetään kaudella 2016.

Elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta

Syksyn soratiespektaakkeli, eli Tähtisadeajot lähestyy kovaa vauhtia ja kuten viime vuonna, niin tänäkin vuonna päätin speksailla varta vasten kyseiseen kisaan sopivan pyörän. Vaikka kisareitti onkin suhteellisen tasainen, niin viime vuonna tuntui, että täysjäykkä Salsa ei ollut ehkä aivan täydellinen valinta. Muutamalla polkupätkällä joutui ottamaan vauhdista liikaa pois ja nopeimmissa soratielaskuissakin tuntui, että joustokeulan kanssa voisi saada paremman pidon eturenkaalle.

Kun rakensin kesällä täysjouston kisakäyttöön, jäi säätämön seinälle roikkumaan ylimääräinen Santa Cruzin kuiturunko ja Foxin 100-millinen RLC-keula. Suunnittelin noiden jatkoksi jo kaikkea mahdollista aina XX1-osasarjaa myöten, mutta päädyin kuitenkin lopulta budjettisyistä siihen, että keräilin nurkista vanhoja osia ja rakensin niistä mahdollisimman hyvän ja nopean laitteen. Ja, koska elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta, niin tällä kertaa pidin rakentelussa sen mielessä, että tuolla pyörällä pitää ajaa talven työmatkat ja se tulee olemaan myös pääasiallinen polkulenkkipyöräkin samalla. Täysjousto saa odotella taas ensi kesää ja kisoja.

Koska tämä tuotos tuli sitten jo hyvin vahvasti Salsan tontille, päätin, että puran Salsan ja otan siitä ainakin ison osan komponenteista uusiokäyttöön. Heliltä jäi Tallboysta kesän XX1-päivityksen jälkeen ylimääräiseksi 9-lehtinen XTR-pakka ja Sramin kuituhäkkinen X.0 -takavaihtaja. Lisäksi laatikon pohjalla oli jo valmiina Helin jäykkis-Giantissa ollut Shimanon CX-70 -etuvaihtaja, joten vaihteiston palikat olivat siinä.

Kampiosastolla aika varma, joskaan ei niin yllättävä, valinta tälläkin kertaa oli titaaniakselinen Race Facen Taperlock -nelikanttikeskiö ja Middleburnin Duot 42/29 -rattailla. Välitysalue on ainakin sellainen, että tuolla pärjää, sekä työmatkatemmossa, että myös Lehmämäessä. Ja onhan sitä Palokan sorateillä joskus ajettu sen verran vilkkaasti, että luulenpa tuon 42-piikkisen eturattaan tulevan sielläkin aivan tarpeeseen.

Ainoat varta vasten tähän projektiin hankitut osat olivat Eastonin EC70 -ohjaustanko ja Thomsonin Elite -satulatolppa. Varaston nurkissa olevat suorat tangot olivat kaikki vanhan liiton 56-60 -senttisiä, mutta halusin jäykkäperäiseenkin vähän leveämmän otteen, joten sen tähden piti käydä kolistelemassa ulkomaisia ostoskoreja. Tolpaksi suunnittelin alunperin Helin Chameleonissa ollutta Thomsonia, mutta se oli vain 367-millinen, joten jouduin hankkimaan pidemmän, ettei tarvitse leikkiä tolpan - saati sitten rungon - kestävyydellä.

Hieman säätämistä, paljon pohtimista ja vanhojen pyörien purkamista ja niin tuo oli parin illan askartelulla nipussa. Kiekot on otettu Tallboysta, siihen pitää syksyn aikana rakentaa jotain uutta ja kivaa tilalle, mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina. Päälikumeiksi vedin Thunder Burtit ja sisään Michelinin Aircomp -lateksisisuskumit, joka on mukava, hyvin rullaava ja varsin kilpailukykyisen painoinen yhdistelmä.

Ensimmäiset kokemukset Highballin uudesta versiosta ovat varsin hyvät. Tein tuohon tarkoituksella hieman aggressiivisemman ajoasennon, kuin aiemmin ja se tuntuisi toimivan aivan loistavasti. Oikestaan vahingossa tajusin, että jäykkäperäisen pyörän ajoasento pitää olla hieman vaativampi, jotta se pääsee oikeuksiinsa. Ensimmäisellä testilenkillä kävin kellottamassa Köykkyrissä aiemminkin käytetyn testiradan ja kello pysähtyi aikaan 6.45. Joten tuolla näemmä etenee sekalaisella polkupätkälläkin aivan kilpailukykyiseen vauhtia. Kun kokonaispainokin heilahti vain karvan päälle 9,5 kilon, niin ellei tuolla ehdi top 20:iin Palokassa, ei voi mennä kuin peilin eteen ihmettelemään, missä mahtaa olla vika!

Runko	Santa Cruz Highball XXL
Keula	Fox Float 29 FIT 15mm
Ohjainlaakeri	Cane Creek 40 series
Ohjainlaakerin hattu + pultti	Cane Creek alu cap + teräspultti
Spacerit	Pro carbon spacers
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu	Fox 15mm, sisältyy keulan painoon
Pikalinkku, taka	DT RWS Through bolt 10x142mm
Rengas, etu	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Rengas, taka	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Sisuskumit	2x Michelin C4 AirComp Latex
Keskiö	Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas	Middleburn Duo 42/29, 180mm
Polkimet	Shimano PD-M780 (XT)
Vaihdevivut	Sram X.0 3x9
Vaijerinkuori	Shimano SIS SP41
Takavaihtaja	Sram X.O, medium, carbon cage
Takapakka	Sram XTR 11-34
Ketju	Shimano Dura Ace CN-7801
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Ohjaustanko	Easton EC70 Flat 720mm
Stemmi	Ritchey WCS 110 mm
Satulatolppa	Thomson Elite 30.9 x 410mm
Satula	Specialized Romin Pro 143mm
Satulatolpan klamppi	Thomson
Gripit	Sram
Mittari	Polar CS600X + nopeusanturi
Pulloteline + pultit	Specialized
	YHTEENSÄ 9520g

Extreme Active Recovery

Internetin ihmeellinen maailma on hyviä artikkeleja täynnä, kuten vaikkapa loukkaantumisen jälkeen urheiluun palaamisesta ja siitä, kuinka loppukaudesta maltti on valttia. Hyvähän niitä on lukea pohjille, mutta arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun päälle kolmikymppinen pojankoltiainen päästetään irti Seinäjoella hankitun säärivamman ja Syöte MTB:n järjestelyjen jälkeen? Siinä ei paljoa artikkelit paina, eikä järki sanele.

Syöte MTB:n aikoihin sain juuri tikit pois jaloista ja olin täynnä intoa, kuin ilmapallo. Ajamattomia kilometrejä tuntui kertyneen tuhansia ja kerrankin oli todella siistiä ajella kisan jäljiltä pitkin poikin rataa keräilemässä nauhoja pois. Olkoonkin, että haavaa olisi tietysti pitänyt suojata vielä kaikilta osumilta ja lentäviltä esineiltä, mutta ehkä pitkävartinen sukka ajaa sen asian? Tuo into ja viikonlopun muu kuorma, lyhyine yöunineen aiheutti sen, että seuraavalla viikolla oli jo pikkuisen väsynyt olo. Mutta vanha viisaus tietää, että se lähtee sillä, millä on tullutkin, joten Kopran opeilla lisää hanaa.

Muutama lenkki alle ja heti seuraavana lauantaina Pyssymäen MTB Maratonille. En ole ikinä oikein pitänyt tuosta radasta erikoisesti, mutta nyt kun alla oli täysjousto ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, tuumin, että josko se siitä iloksi muuttuisi. Vaan, kun en vain pidä päänkokoisista kivistä ja keskiötä myöden mudassa uimisesta, niin en pidä. Ei se pyörän vaihdolla siitä muuksi muutu. Joten kamat autoon ja kotia kohti.

Kotona ei tietenkään vietetä yhtään ylimääräistä aikaa ja heti seuraavana aamuna pakkasimme fillarit kyytiin ja suuntasimme Helin kanssa kohti Syötettä. Tikkalan Arto kutsui meidät mukaan Wasa Velocityn treenileirille ja otimme pari päivää ylimääräistä vapaata töistä, jotta voisimme keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan - ajamiseen.

Sunnuntaina, kun saimme kamat purettua ja base campin rakennettua, oli aika lähteä vaasalaiselle palauttelevalle maastolenkille. Länsirannikon ajomiesten vauhdin salaisuus on "Extreme Active Recovery", eli käytännössä palauttava anaerobinen lenkki. Palauttelevaa osuutta oli ensimmäiset 200 metriä hiekkatiellä, mutta kun nousimme Pytkynharjun päälle, joku kärjessä käänsi kaasun selälleen ja sitä vedettiin sitten seuraavat kolme tuntia. Hienoa ja ennenkaikkea hauskaa! Polut olivat aivan huippukunnossa ja niitähän Syötteellä riittää.

Maanantaiaamusta koko porukka näytti erittäin palautuneelta, joten lisää panoksia peliin. Lakeuden kasvatit olivat aivan liekeissä, kun kaivoimme maantiepyörät esiin ja suuntasimme Iso-Syötteen maantienousuun tekemään vetotreeniä. Lämmittelyosuus hoidettiin huolella, jokaisella oli varmasti paikat lämpiminä jo ennen ensimmäistäkään nousua ja puheet olivat kovia viiden nousun setistä. Helin kanssa aloimme jo epäillä, että olemme joko osuneet aivan supermiesten ryhmään, tai sitten aivan kaikilla ei ollut tarkkaa tietoa, mitä oli tulossa. Lopulta kaikki eivät sitten hoitaneetkaan  täyteen asti viiden nousun kiintiötään, mutta itse sain hyvän sarjan koko ajan nousevilla tehoilla ja Artohan veti ihan kannustusmielessä vielä kuudennenkin. Omalta kohdalta PB:kään ei jäänyt kovin monen sekunnin päähän, joten sikälikin aivan hyvää kyytiä.

Eilisillalta jääneet makaronilaatikot katosivat aivan kunnioitettavaa tahtia ja melko nopeasti koko porukka oli päiväunilla. Sen jälkeen nopeat kahvit ja - kuinkas muutenkaan - takaisin pyörien päälle. Jälleen kerran luvassa oli vaasalaista palauttavaa maastolenkkiä, heti paukusta ylös Syötekeskukselle, siellä auringonpaisteessa jäätelötauko, sen jälkeen maisematielle ja Syöte MTB:n kuudenkympin kisareittiä takaisin tukikohtaan. Muutenhan tuo melkein jo meni aivan kohtuullisilla tehoilla, kunnes Heli lähti maisematieltä laskuun ja innokkaat perässä. Taas vedettiin torvi selällään hetken aikaa, kunnes joku muisti, että voisi hieman jarruttaa. Hannu oli tosin jo alkumatkasta luopunut takajarrupaloistaan, joten se siitä jarruttelusta. Ehtiihän sitä harrastaa myöhemminkin.

Leirin viimeisen päivän - tai siis meidän viimeisen, vaasalaiset jäivät vielä ainakin päiväksi jatkamaan - ohjelmassa oli pitkä lenkki. Siispä eväitä matkaan riittävästi ja reiteille. Tuollainen maastokuutonen on pohjalaisten oppien mukaan kuulemma hyvä aloittaa verryttelevällä maksimivedolla, joten kiipesimme heti kärkeen Syöte MTB:n loppunousun ylös. Kelloa vastaan luonnollisesti, kuinkas muutenkaan.

Kunhan olimme tasanneet hengityksen ja laskeutuneet alas Luontokeskukselle, kävimme pitkästä aikaa ajamassa Toraslammen lenkin, joka on valitettavasti päässyt melko heikkoon happeen. Kyllähän pitkosilla pystyi ajamaan, mutta muutamassa paikassa sai olla kieli melko keskellä suuta,  kun lankut olivat irti, tai poikki, tai kumpaakin. Vaan sieltäkin tultiin heittämällä läpi. Pärjänjoessa on kostean kesän jäljiltä sen verran vettä, että Heli hoiti meille vaihtoehtoisen reitin teitä pitkin, jotta kiersimme maastopyöräreitin kahluupaikan ja suuntailimme jälleen Syötekeskukselle jäätelötauolle.

Edellisestä päivästä poiketen emme oikaisseet maisematietä pitkin, vaan laskimme Syötekeskukselta alas Kelosyötteelle asti ja kiersimme kisareitin Pitämävaaran kautta ympäri. Uusi reittilinjaus vaaran takana on aivan loistavassa kunnossa, baijerilaiset varmaan käyttäisivät termiä ajamisen ilosta tuossa kohtaa. Samoin laskuosuus kohti Portinojan laavua oli hyvin lähellä lipsahtaa nautinnon puolelle. Kun vielä kelitkin olivat kohdillaan, niin jotenkin ei ollut sellainen olo, että olisi aivan hullun lailla tehnyt mieli suuntailla kohti Oulua ja seuraavana aamuna odottavaa työpäivää.

No, tuokin on historiaa ja mitä opimme siitä? Aina, kun on mahdollisuus, kannattaa skipata työt ja nauttia ajamisesta. Se vaan on niin hienoa, kun on hyvä ryhmä, loistopolut ja kelit kohdillaan. Toisekseen, kyllä toimivasta täysjoustosta on melkolailla iloa, kun ajetaan vähän vauhdikkaammin pitkiä pätkiä singletrackia. Vieläpä, kun asensin sairaslomien aikaan Tallboyn nokalle 120-millisen keulan, niin se on kuin kotonaan noissa maisemissa. Kolmanneksi, pitäkää lepopäivänne. Aina on hyvä päivä ajaa täysiä!

Suunnistuuuus!

Joskus vuonna nolla tutustuin ensimmäisen kerran pyöräsuunnistukseen lajina, kun olimme kavereiden kanssa Lohjalla Gunnarlan majalla ajamassa Gunnarla 24h -ajoa, Lohja 24h -tapahtuman spin-offia. Reitille oli ilmestynyt päivän aikana rasti ja selvisi että seuraavana päivänä alueella ajettaisiin pyöräsuunnistuskisaa. Kun omat ajot olivat ajettu, niin lähdimme kisan ajaksi kallion päälle kannustamaan kilpailijoita olutrastin muodossa, mitenkäs muutenkaan. Päivä aurinkoisella kalliolla menikin puskista rastille puikkelehtivia miehiä ja naisia ihmetellessä - kumman tosissaan ne tyypit tuntuivat olevan. Jotain viehättävää siinä kaikessa karuudessaan silloin oli.

Silloin vielä en ollut aivan niin kisaorientoitunut, tai no, en ainakaan myöntänyt sitä julkisesti. Täysiä ajaminen oli siisteintä mitä pystyi tekemään ja Suomen kesässä oli paljon hyviä kisoja ajettavana. Muutaman vuoden ajoinkin kisoja tyytyväisenä, mutta sitten takaraivoon palasi kutina pyöräsuunnistuksesta iltarastien muodossa. Ehkäpä kyseessä oli vaihtelunhalu, levottomana luonteena kun kaikki monotoninen tekeminen kyllästyttää helposti, mutta joka tapauksessa pari vuotta sitten liityin suunnistusseura SK Pohjantähteen ja ostin ensimmäisen suunnistuslisenssini.

Vielä viime vuonna pyöräsuunnistuskisat olivat lähinnä täytettä kalenterissa, tosin Salon pitkän matkan ja sprintin SM-kisoihin lähdettiin jo aikaisemmin reissuun, matkalle kun sattui sopivasti kahdet iltarastit. Tämä toimikin valmistavana todella hyvin, Kimmo hoiti mekaanikon, valmentajan ja kuskin hommat ja minä keskityin imemään geeliä, hermoilemaan ja etsimään oranssivalkoisia asioita metsästä.

Tänä vuonna pyöräsuunnistuskisoja onkin sitten ripoteltu kalenteriin ihan tavoitteiden kanssa. Alkukesästä kävimme Kimmon kanssa Ylöjärvellä reissun ja toissa viikonloppuna oli vuorossa Teuvalla kaksipäiväiset kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut, sopivasti ennen viime lauantain SM-keskimatkaa Orimattilassa. Paikallisilla iltarasteilla ei valitettavasti ole ollut pyöräratoja tarjolla, kuin heinäkuun alussa, joten Teuvan kisa sai toimia kenraaliharjoituksena Orimattilaan.

Ylöjärven kisasta ei ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Jalka oli hyvä, mutta karttatuntuma aivan ruosteessa talven jäljiltä. Jokainen, joka ymmärtää vähänkään lajista, voi kuvitella, minkälaiseen lopputulokseen se johtaa, joten se siitä. Teuvalla oli jo ihan eri meininki, olin harjoitellut kotikulmilla ihan kartankin kanssa ja se näkyi kilpailussa.

Vakavaa menoa Ylöjärvellä, kuva Hiiltomiehet

Teuvan kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut  25.-26.7.

Teuvalla suunnistettiin ensin lauantaina keskimatkan kilpailu hyvässä poutasäässä ja pienistä haparoinneista huolimatta sain varsin hyvän suunnistuksen aikaiseksi, ollen lopputuloksissa kahdeksas. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä joku avasi taivaalla hanan ja sunnuntaina pidennetyllä keskimatkalla meininki olikin jo ihan toinen. Lämmittelyä sai hoitaa likimain kaatosateessa ja kovassa tuulessa ja meinasinkin myöhästyä startista. Onneksi edellä olijat tekivät tilaa ja tytöt huusivat minut suoraan oikealle viivalle emitin nollaukseen. Syke kerkesikin tipahtaa parin minuutin ajaksi maksimialueelta pois, kun jo kartta nenän edessä suunnistin läpimärkään metsään.

Lauantain startissa, kuva Teuvan Rivakka

Lauantain keskimatkalla, kuva Teuvan Rivakka

Suunnistuksellisesti sunnuntain reitti oli alkumatkastaan helpompi, mutta polut olivat muuttuneet paikoitellen suojuoksuksi. Voimia vietiin kovalla kädellä jo toisesta rastista lähtien ja hapot velloivat korvien välissä. Yllättäen tein kuitenkin vain pari haparointia alkumatkasta ja sain puoliväliin pienen skarppauksen, saaden muutaman rastivälin ihan mukavaa vauhtia ja tasaista suunnistusta.

Loppua kohden suunnistus vaikeutui, motokrossisorakuopilla rastien löytymisen jälkeen tuntui jopa ettei sieltä enää osaa pois. Kun vihdoin matka oli kohti kolmanneksi viimeistä rastia, meinasin väsyksissä kääntyä aivan väärään suuntaan. Onneksi vielä kuitenkin lamppu syttyi ja viimeiset rastit suunnistin pienestä lenkistä huolimatta omaan tasaiseen tapaani. Kisa oli vaativa myös toisille naisille, kaksi keskeytti ja kaksi hylättiin väärän rastileiman takia. Minulle kisa oli työvoitto ja lopputuloksissa olinkin kolmas, mikä on paras sijoitukseni tähän mennessä! Sunnuntain tulos nosti minut viikonlopun kokonaissijoituksissakin kolmannelle sijalle, joten olin todella iloinen reissun jälkeen.

Orimattilan SM-keskimatka 1.8.

Normaalista poiketen Orimattilan reissuun lähdinkin sitten yksin, Kimmon lähtiessä Syöte MTB:n järjestelyihin. Olikin outoa pakata autoon vain yksi pyörä ja yksi laukku, sentään tallipäällikkö ja kisamaskotti Nalle Puh piti mykkää seuraa vänkärin penkillä. Kaikesta jännittämisestä huolimatta olin päättänyt, että pitkät ajomatkat, hotelliyöpyminen ja kisaan valmistautuminen yksin eivät reissua ja lopputulosta pilaa.

Perjantaina heitin siis kamat autoon ja suunnistin nelostielle, suuntana Lahti. Ajomatka menikin yllättävän hyvin parilla tauolla, ruoka maistui ja sain nukuttuakin reilu 6 tuntia, mikä ei aikaisemmin ole aina ollut ihan varmaa. Lauantaiaamuna kävin lyhyellä juoksulenkillä ja nautin pitkän hiilaripitoisen aamupalan: jogurttia, marjoja, mysliä, hedelmiä, leipää, mehua ja lättyjä mansikkahillolla. Vatsa täynnä olikin hyvä kömpiä vielä hetkeksi hotellihuoneeseen mentaaliharjoittelemaan, naisten kisa kun alkoi vasta kolmelta iltapäivällä.

Kun sitten vihdoin puolenpäivän aikaan suunnistin Orimattilaan kisapaikalle, olin varsin levännyt ja energinen. Hain numeron, laitoin pyörän kuntoon ja otin vielä yhdet hermopäikkärit autossa. Sitten olikin jo aika lähteä lämmittelemään ja starttia kohti. Tällä kertaa otinkin varman päälle ja olin pörräämässä starttipaikalla vartti lähtöaikaa ennen, ihan vain varmuuden vuoksi. Itse kisa lähti todella hyvin liikenteeseen ja tein pienistä haparoinneista huolimatta varsin ehjän suunnistuksen viimeisille rasteille asti. Viimeiset rastit oli piilotettu kapeille endurourille, jotka eivät meinanneet avautua minulle millään. Likimain tuurilla osuin kahdelle ensimmäiselle, jonka jälkeen sain kartasta kiinni ja suunnistin toiseksi viimeisen rastin ja itseni metsästä pois viimeiselle rastille ja maaliin.

Lopputuloksissa olin 14., mikä tavallaan harmittaa. Toisaalta tein niin hyvän suunnistuksen, kun sinä päivänä osasin ja vaikka parille rastille tulleet pienet pummit olisi otettu pois, niin lopputulokseen ne eivät paljoa olisi vaikuttaneet. Pää vain ei pysynyt jalkojen mukana ja kartalla pysyäkseen piti ottaa vähän vauhdista pois. Joten loppujen lopuksi hyvä kisa ja onnistunut suoritus. Vielä kun kotimatkakin sujui hyvin puolimatkan kaatosateesta huolimatta, niin olihan se mahtavaa istua vihdoin lauantai-iltana puolenyön jälkeen kotisohvalla ja miettiä, että viimeiseen puoleentoista vuorokauteen tuli ajettua autoa 1070km, syötyä todella hyvää pizzaa, nukuttua hyvät yöunet hotellissa, ajettua yksi kisa ja ihmeteltyä elämää tien päällä. Pari päivää tuosta reissusta täytyikin toipua ja kyllähän sen huomaa edelleen kropassa, että reissu oli rasittavampi kuin normaalisti. 110% skarppaaminen pari vuorokautta putkeen aiheuttaa ihan eri tyyppisen rasituksen, kuin apukuskin rooli vänkärin penkillä.

Pyöräsuunnistus on joka tapauksessa niin siistiä, että se tulee aivan varmasti pysymään jatkossakin kalenterissa mukana. Vielä kun löytäisi jonkun avaamaan paremmin kartanluvun salaisuuksia, niin ehkä tästäkin lajista saisi vielä enemmän irti!

Onko vehkeiden koolla vieläkään väliä?

Kirjoitimme noin kolme vuotta sitten blogimme kaikkien aikojen ylivoimaisesti luetuimman tekstin "Onko vehkeiden koolla väliä?" ja silloin minulla oli menossa aikalailla alkuvaiheet vielä 29-tuumaisten kanssa ja Heli ajoi vielä aivan täysillä 26-tuumaisella täysjoustolla. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtumaan aika paljon - niin kaluston, kuin ajajienkin kohdalla.

Vaikka tekstiä lukee näin jälkikäteen, niin eihän noita näkökantoja vieläkään voi kiistää. Ne ovat olleet aivan perusteltuja mielipiteitä silloin ja aivan hyviä vielä nykyäänkin. Toisaalta taas markkinoille on viime aikoina tullut niin huikeita laitteita, että varsinkin 29-tuumaisten pyörien maailma on muuttunut aivan totaalisesti.

Nykyään meillä kummallakin on jo alla 29-tuumaiset täysjoustot, mistä tuon tekstin kirjoittamisen aikaan kummallakaan ei ollut vielä minkäänlaista hajua. Lisäksi tässä välissä olemme tuumailleet myös 27,5-tuumaisten, tai toisin sanoen 650B-kokoisten kiekkojen sielunelämää, jopa niin pitkälle, että Helillä oli jo sormi melko likellä ostoskorin liipaisinta, mutta se ei sitten johtanut kuitenkaan vielä ostoksille asti.

Kun vielä minun Highballin geometriassa on jotain sellaista, mikä pisti uusiksi käsitykseni kaksyseillä ajamisesta ylipäätään, on aika paljon päivitystä tullut kummankin ajatuksiin ja lienee aika kerätä kasaan uusimmat ajatukset vehkeiden koosta ja niiden käytöstä.

Heli

29-tuumainen voi olla yhtä näppärä, kuin 26-tuumainenkin

Ensimmäiset 29-tuumaiset pyörät, joita kokeilin eivät juurikaan vakuuttaneet minua. Ne tuntuivat jotenkin laiskoilta ja kömpelöiltä. Testailin useampaakin erilaista isopyöräistä, mutta missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että tällainen on saatava. Tämän takia kuumottelin 650B-pyöriäkin erittäin pitkään. Mutta, kun Ötztalin reissulla kokeilin 27,5-tuumaista Giant Anthem X:ää, heräsin siihen, että laiskuus ei välttämättä piilekään kiekkojen koossa, vaan yleisessä suunnittelussa.

Nostimme 29-tuumaiset uudelleen pöydälle ja aloimme perehtyä tarkemmin eroihin runkojen geometrioissa. Huomasimme, että varsinkin pienissä rungoissa oli aika paljon eroja suunnittelussa. Sitten vain yhdellä koeajolla Kaupin kallioilla kaikki loksahti kohdilleen - isopyöräinen voi sittenkin olla näppärä käsiteltävä!

Kuherruskuukausi Tallboyn kanssa kului yhteisiä tapoja opetellessa, mutta kun löysimme yhteisen sävelen, alkoi vauhtiakin löytyä. Isommat kiekot vaativat hieman enemmän voimaa ja määrätietoisempaa käsittelyä, kuin 26-tuumaiset, joskin monissa paikoissa ne myös säästävät voimia. Lopputulos lienee kuitenkin se, että wc:n peilistä löytyy yhä syy lopulliseen vauhtiin tai sen puutteeseen.

Oikea koko ja geometria on tärkeä pienelle kuskille

Oli kiekkojen koko mikä tahansa, niin runko tekee pyörän. Isot kiekot ja pieni runko on väistämättä hankala yhdistelmä ja vaatii erittäin tarkkaa suunnittelua, niin pyörän valmistajalta, kuin myös omassa säätämössäkin. Probiken sivuilla on loistava artikkeli naisten pyöränvalinnan hankaluudesta. Vaikka teksti käsittelee pääosin maantiepyöräilyä, samat lainalaisuudet pätevät myös maastossa.

Vaikka esimerkiksi Tallboyn runko on jo sinällään erittäin hyvä, niin täydellinen pyörä siitä tuli vasta oikeilla osilla. Toisaalta huonon kokoista runkoa ei olisi voinut pelastaa millään järkevillä osilla, joten kysymys on kokonaisuudesta. Ajotuntuman pitää olla sellainen, että maastossa pystyy tekemään kaikki tarvittavat liikkeet helposti, silloin kiekkokokokaan ei enää dominoi ajotuntumaa niin selkeästi.

29-tuumainen täysjousto?

Kyllä. Ajoin pitkään hyvällä 26-tuumaisella täysjoustolla ja nykyään ajan hyvällä 29-tuumaisella täysjoustolla. Kokeilin välissä vähän aikaa jäykkäperäistä Giant XTC Alliancea ja vaikka se kiva olikin, niin täysjousto vain sopii minun ajotapaani paljon paremmin. Aika suuria ihmeitä pitää tapahtua, että lähtisin maastoon enää jäykkäperäisellä, oli siinä minkä tahansa kokoiset (tai paksuiset) renkaat alla.

Kimmo

29-tuumainen ei automaattisesti ole hyvä ratkaisu - hyvä 29-tuumainen on

Vaikka itse sinnittelin aikanaan aika pitkään ennen 29-tuumaisiin siirtymistä, niin näin myöhemmin ajateltuna olin jo kuitenkin mukana aikalailla isopyöräisten alkutaipaleella. Silloin käsitykset olivat aika pitkälti sellaiset, että iso rengas tulee ja pelastaa ajamisen automaattisesti. Minulle isommat renkaat olivat erittäin hyvä ratkaisu, pyöristä tuli heti paremman näköisiä ja minun kokoiselle kuskille luonnollisesti myös parempia ajaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäisen aallon isopyöräisissä oli vielä paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä huomattavasti paremminkin.

Sittemmin 29-tuumaisten runkojen takahaarukat ovat lyhentyneet, vaakaputket pidentyneet ja ohjauskulmat loiventuneet. Nykyisissä Santa Cruzeissani on jo yli kolme senttiä pidempi vaakaputki, kuin vaikkapa Salsassani oli aikanaan, eli isoista pyöristä on tullut oikeasti isoja. Samaan aikaan kuitenkin käsiteltävyys ja ketteryys ovat parantuneet huomattavasti, joten nyt 29-tuumaiset ovat sellaisia, kuin niiden olisi ehkä pitänyt olla alusta lähtien. Jos minulle olisi lyöty nykyisen kaltainen kaksysi heti alusta lähtien alle pikkupyöräisten tilalle, olisi kaikenlainen empiminen jäänyt erittäin paljon pienemmäksi.

29-tuumainen jäykkäperäinen on jäykkäperäinen pyörä rengaskoosta riippumatta

Joskus aikanaan harrastajat pohtivat kovasti, että pitäisikö hankkia 26-tuumainen täysjousto, vai 29-tuumainen jäykkäperäinen. Jotenkin vallalla oli käsitys, että nämä olisivat vaihtoehtoja toisilleen, mutta nyt jo vuosia sekä pieni-, että isopyöräisellä jäykkäperällä ajaneena olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että 29-tuumainen jäykkäperäinen pyörä on ennen kaikkea jäykkäperäinen maastopyörä.

Sitä pitää ajaa aivan samalla tavalla, kuin pienipyöräisempääkin jäykkäperää ja se asettaa ajajalleen aivan samanlaiset vaatimukset fysiikan osalta, kuin jäykkäperäiset pyörät kautta aikain. Tämä pätee niin hyvässä, kuin pahassakin. Kyllähän jäykkäperäinen kaksysi vaan kiihtyy ja kiipeää hienosti, enkä usko, että tulen luopumaan niistä kokonaan missään vaiheessa.

29-tuumainen täysjousto?

Kuten jäykkäperäisissäkin pyörissä, niin myös täysjoustoissa on tapahtunut viime vuosina todella paljon kehitystä ja niistä on tullut erittäin yleisiä kotimaisissa maratonkisoissa ajoalustasta riippumatta. Itse olen ajanut jäykkäperäisillä pyörillä aina siitä lähtien, kun luovuin Santa Cruz Superlightistani 2000-luvun puolessavälissä, enkä ole edes uhrannut kovin paljoa ajatuksia täysjoustoon siirtymiseen sen koommin.

Viime aikoina kuitenkin on tullut entistä enemmän tilanteita, missä jossain vaiheessa kilpailua täysjoustolla ajavat kilpailijat ovat saaneet sen pienen edun, minkä tähden olen tippunut ryhmästä. Se on pistänyt ajattelemaan täysjoustoon siirtymistä entistä vakavammin. Kun tänä vuonna Tahkolla tuli vastaan tilaisuus hankkia Tallboy suhteellisen kohtuulliseen hintaan ja erittäin helpolla siirtymällä kesken kauden, en voinut vastustaa kiusausta.

Vaa'an mukaan täysjousto on sen reilun kilon verran raskaampi, kuin jäykkäperäinen ja joissain paikoissa se on kieltämättä myös laiskemman tuntuinen liikkumaan, eikä minulla ole kovin tarkkaa kuvaa siitä, onko täysjousto kokonaisuudessaan jäykkäperäistä nopeampi pyörä. Ainakin se on jo tähän mennessä osoittanut sen, että aiemmin minulle hankalissa paikoissa pystyn ajamaan hieman rohkeammin. Valitettavasti tuo rohkeus on jo kahdesti maksanut pikkuisen vekkejä ihoon, mutta kunhan vielä kädet pääsevät samaan rytmiin uuden kaluston kanssa, saan varmasti tarkemman tiedon täysjouston mahdollisuuksista.

Mikäli saan vielä rakennettua osistaan luopuneen Highballin takaisin kasaan, niin jossain vaiheessa on väistämättä pakko käydä ajamassa erityylisiä pätkiä kelloa vastaan kotimaastoissa, jotta numeerinen totuus pyörien välillä saadaan selville. Mutta ainakin tällä tietämyksellä tulen myös tulevaisuudessa kiertämään kisoja täysjouston kanssa.