10 kesää Ellinmaalla

Tämän viikon torstaina ajetaan yksi oululaisen maastopyöräilyn klassikoista, Ellinmaa XC. Minun laskujeni mukaan sitä on ajettu jo kymmenenä kesänä, joten aivan syystäkin sillä on oma paikkansa paikallisessa kisakalenterissa.

Ellinmaa on siitä erikoinen paikka, että sinne on merkattu Oulun kaupungin avustuksella maastopyörärata. Rata on lyhyt, karvan alle kaksi kilometriä, mutta sitäkin raskaampi. Se on vahvasti kahtiajakautunut kukkuloille ja metsään. Ellinmaa on vuosituhannen vaihteessa käytössä ollut maankaatopaikka, jonne maisemoinnin yhteydessä rakennettiin polku pelkästään maastopyöräilijöiden käyttöön. Kukkuloiden jyrkät rinteet takaavat teräviä laskuja ja nousuja, metsään sukeltaminen taas tuo esille kivet ja juuret muutamalla napakalla mutkalla varustettuna. Ellinmaan rata on kokonaisuutena erittäin hyvä XC-rata, se vaatii tehoja, osaamista ja vähän uskallustakin, jotta huippuaika on mahdollinen.

Jo ennen XC-rataakin Ellinmaa oli maastopyöräilijöiden käytössä, kun oululaiset vapaa-ajelun pioneerit Tuhooja-Timon johdolla rakensivat sinne erittäin komean dirtin spooreineen ja shore-laitureineen. Siellä tuli jo silloin käytyä ja ihasteltua jätkien ajotaitoa. Dirtillä pyörivät myös monet minua sittemmin ajamaan opettaneet vanhat sedät, joten nuorelle tytölle oli kyllä oppia tarjolla.

Jos vaan osaisin ajaa tästä pyörällä...

Tuumaustauko

Vaikka oma yli 10 vuoden takainen uskallus ei riittänytkään shore-laitureille asti, olivat jätkät kaivaneet rinteeseen myös hyviä spooreja ja polkuja, joilla vasta-alkaja saattoi harjoitella ajamaan ja kokea vauhdin hurmaa. Shore-laiturit valitettavasti saivat lähteä lopullisen kukkuloiden maisemoinnin tapahtuessa, mutta osa poluista jäi elämään. Näitä jäänteitä voi vielä löytää sekä XC-radan pohjalta, että kukkuloilta pajukon keskeltä, kunhan vain osaa etsiä.

Kymmenessä vuodessa on Ellinmaalla tapahtunut paljon. Alkuun kukkulat olivat paljaat, sitten siellä pääsivät valtaan horsmat, lupiinit ja pujo, nykyään koivu, paju, ruusut ja muut vahvakasvuiset kasvit ovat pusikoittaneet kukkulat liki kokonaan. Samalla maapohja on alkanut pikkuhiljaa kulumaan, vesisateet ottavat aina osansa polun pinnasta. Joka kesä onkin siis aina pientä fiksattavaa.

Heinäkuun alusta laskettuna olen ajanut Ellinmaan rataa jo reilusti yli 20 kertaa. Siellä on aivan mahtava paikka treenata kovaa ajamista maastossa, yhteen kierrokseen menee vähän reilu 6 minuuttia ja kolmen kierroksen rypistyksistä saa täydellisiä 20 minuutin vauhtikestävyysvetoja. Ellinmaalla ajo on aina sopivan hapokasta, juuri minun makuuni sopivaa.

Ylihuomenna Ellinmaalla ajetaan kisaa pidennetyllä radalla, ennen ensimmäistä polkunousua kurvataan kivituhkaiselle ulkoilureitille ja käydään huiputtamassa kaksi kukkulaa ennen kuin palataan takaisin alkuperäiselle reitille. Tämä muutos tuo reitille ohituspaikkoja ja mahdollisuuden juoda, polulla siihen kun ei juuri paikkaa ole. Samalla se tuo radalle pituutta noin puoli kilometriä lisää ja nousuakin varsin mukavasti.

Mutta niitä shore-laitureita on vähän ikävä, samoin vanhoja hienoja spooreja. Kaivetaanko lapiot esiin varastoista ja lähdetään rakentamaan?

1 x 10

Sen jälkeen, kun ensimmäiset kuvat Sramin uudesta XX1 -osasarjasta ilmestyivät internetin ihmemaailmaan, alkoi kuhina myös kotimaisella keskustelupalstalla yhden eturattaan systeemeistä. Ideahan on sinänsä ihanteellinen, koko ajan edessä sama ratas käytössä ja takapakassa riittävästi välityksiä, joilla ajaa. Kevyttä, kestävää ja simppelin näköistä.

Itse luovuin triplasta maastokäytössä jo jokusia vuosia sitten ja yhden eturattaan hyviin puoliin tutustuin aikanaan Kona Jake The Snakessa, missä minulla oli 42-hampainen eturatas, TA:n "rockring" ja Deda Dog Fang sisäpuolinen ketjunohjuri. Tämä oli aikanaan pakon sanelema ratkaisu, kun alkuperäinen Shimano 105 vaihdekahva antoi periksi, enkä viitsinyt enää paljon ajettuun runkoon hankkia uusia osia, kun uusikin krossari kuumotteli jo kovasti siinä vaiheessa. Mutta sellainen mukavan varma fiilis tuosta systeemistä jäi, että myöhemminkin mietin yhtä eturatasta cyclocross-pyörään ihan tosissaan.

Kun viime talven aikaan mietin tulevaa maastopyörää, niin päätin, että kaikki uudenlaiset ratkaisut ovat mahdollisia, mitään perinnön mukanaan tuomaa riippakiveä ei hilata matkassa, ellei sille ole jotain järkevää perustetta. Samalla kypsyi myös idea siitä, että tähän versioon tulisi vain yksi eturatas. Ensin tuumin kokonaista XX1 -osasarjaa, mutta varsinkin pakan hinta on vielä uutuuttaan niin suolainen, että päädyin budjettisyistä vain kymmeneen takarattaaseen. Laajin pakka, mitä löytyi oli 11-36, joten se saisi sitten riittää. Mitään irrallisia extraratas-viritelmiä en ala takapakkaan laittamaan, ne ovat aina kuitenkin vähän laastaria.

Koska tähänkin asti olen selvinnyt kaikilla kotimaisilla kisaradoilla 29-piikkisellä eturattaalla ja 34-hampaisella takarattaalla, laskin, että 36-hampaisen takarattaan kanssa pitäisi olla 31-piikkinen eturatas, jotta pääsisin samoihin välityksiin. Koska sellaista ei ollut tarjolla ja kotoa löytyi jo valmiiksi Middleburnin Uno-rattaita 32-piikkisinä, päädyin laittamaan sellaisen ensimmäiseen kokeiluversioon. Takapakaksi Sram XG-1080 11-36, takavaihtajaksi Sram X.0 Type 2 medium häkillä ja vaihdevivuksi Sramin 10-pykäläinen grippari.

Ensimmäinen versio valmiina

Heti alusta tuntui, että näinhän vaihteiston olisi aina pitänyt toimia. Kakkostyypin Sram pitää ketjun koko ajan kireällä, joten patikossakaan ei kuulu minkäänlaisia helinöitä ja kilinöitä. Kymppigrippari on ehkä aavistuksen hengettömämmän oloinen tuntumaltaan, kuin aiempi yhdeksänpykäläinen versio, mutta silti vaihteet vaihtuvat moitteettomasti. Jotenkin kokonaisuudessa oli sellainen tuntuma, että singlespeedin ja vaihdepyörän parhaat ominaisuudet on viimeinkin saatu samaan pakettiin.

Ketjun onnistuin tiputtamaan kahdesti Middleburnin eturattaalta. Molemmat pudotukset tulivat sellaisessa paikassa, missä oli samaan aikaan patikkoa ja poljin pikkuisen taaksepäin saadakseni kammet parempaan asentoon. Kertakin on liikaa ja kun Middleburnilta ei saa XX1-tyylistä eturatasta, alkoi kampien vaihto välkkymään horisontissa. Samallahan Q-factorikin kapenisi vielä muutaman millin, mikä sekään ei kovin paljoa harmittaisi.

Uusien kampien speksaamisessa ykkössijalla olivat luonnollisesti Sramin XX1-kammet, kun niiden hinnatkin näyttävät asettuneen varsin inhimilliselle tasolle. Ainut probleema oli siinä, että niitä ei tehdä kuin 175 milliä pitkinä ja olin jo pitkään ajanut 180-millisillä kammilla ja tykännyt niistä kovasti. Kuitenkin pitkillä kammilla vaivasi jo valmiiksi polkimien kolina maastoon ja muutenkin ehkä aika voisi taas olla kypsä pienelle vaihtelulle. Niinpä yön hiljaisina tunteina ruuvasin Helin Chameleonista 175-milliset Middleburnit irti ja asensin omaan Santa Cruziini.

Yhtäkkiä huomasin, että lyhemmät kammet eivät haitanneetkaan voimantuottoa ja samalla kertaa paikalleen asennettu kadenssianturi kertoi, että vähän jopa ennakko-oletuksieni vastaisesti pyöritin maastossakin kohtuullisen tiheästi. Testimäkenä toimiva Köykkyrin eturinnekin näytti nousevan melko samalla tavalla lyhyelläkin kammella, joskin siinä tuntui se, että kammen ala-asennossa sain takareittä käytettyä vääntämiseen aavistuksen paremmin. Samalla jäin pohtimaan sitä, oliko talven juoksuharjoittelu lisännyt jollain tapaa tietoisuuttani takareiden olemassaolosta ylipäätään, mutta se onkin sitten jo toisen tekstin aihe kokonaan.

Ajoin noilla Helin kammilla vielä Seinäjoen maratonin, Vaasassakin vähän matkaa XC:tä ja Köykkyrissä XC-Eliminatorin ja yhä vain lyhyempi kampi tuntui jotenkin passelilta. Eli 175 milliä riittää, eturatas pitäisi saada ja budjettikin sietäisi vielä XX1-kampien hankinnan - "add to basket" sanoisi lontoolainen. Vielä piti päättää eturattaan koko. 32-hampainen oli ajanut asiansa melko hyvin, mutta vähän isompikin se saisi olla. Pikkuriskillä 34-hampainen ratas ostoskoriin ja homma oli niiltä osin valmis. Samalla ostin Truvativin perus GXP-keskiön ja aloin asentamaan.

Santa Cruzista poistettiin Middleburn RS7 + 32-hampainen UNO-ratas (516 g), kammenpultit (28 g) ja Race Face Taperlock Ti 107-millisellä akselilla (162 g). Tilalle Sram XX1 -kammet 34-piikkisellä rattaalla (GXP, 175mm / Q156, 568 g) ja Truvativ Team GXP -keskiö ilman muovista suojaputkea (100 g), koska Santa Cruzissa keskiö on joka tapauksessa oman alumiiniputken sisällä. Eli kevennystäkin tuli vielä samalla huikeat 38 g!

Toinen versio XX1 -kammilla asennustelineessä

No, ellei kevennystäkään tullut tuon enempää, niin muuttuiko sitten jokin? Ensikokemuksien valossa kyllä. Ensinnäkin XX1-kampisetti on kapeampi ja ennen kaikkea äärettömän jäykän tuntuinen. Jos Santa Cruz on ollut koko tuntumaltaan erittäin herkän oloinen vastaamaan poljinvoimaan, niin kyllä se tuntuma parani noilla kammilla vielä aivan uudelle asteelle. Toisekseen ketjun liike on vieläkin hiljaisemman oloinen, jos vaan mahdollista. Enää tuon äänettömämmäksi ei mahda vaihteellisen maastopyörän toimintaa saada. Ja kolmas seikka on se, ettei ainakaan vielä toistaiseksi ketju ole ollut lähelläkään tippua, tosin tämän asian todentamiseen on vielä aivan liian vähän kilometrejä takana. Samoin, kun tässä vaiheessa ei vielä uskalla ottaa tarkemmin kantaa eturattaan koon natsaamiseen, mutta siitäkin varmaan kertyy tietoa enemmän, kun tunteja ja kisoja ehtii saamaan alle.

Lisää tarinaa voimansiirron testipenkkinä toimivasta Santa Cruzista ja siihen johtaneesta geometriaspekulaatiosta löytyy vanhemmista teksteistä.

Se on jatsii!

Kesäloma on nyt sitten oikeasti takanapäin. Lomalla tuli tehtyä kaikenlaista, mutta jotenkin tänä kesänä ei saanut sitä parhainta lomavaihdetta päälle. Kaikenlaista tuli tehtyä ja jätettyä tekemättä, mutta kyllähän se henkinen käsijarru oli päällä ensimmäiset kaksi viikkoa.

No, ainahan loman voi kuitenkin lopettaa rytinällä, että on edes jotain mistä toipua töissä istuessa. Koko ajan intensiivisemmäksi muuttunut kesän treenijakso vihdoin poksautti auki sen kuuluisan ketsuppipullon korkin ja vauhtia alkoi löytymään. Pari viikkoa sitten Joupiskan maratonilla sain tästä pientä esimakua, kun voitin naisten kisan - harvoin on noin vaivattomalta tuntunut ajaminen maastossa.

Seuraavana päivänä vaivattomuus muuttuikin sitten vaivaisuudeksi, kun Vaasan XCO-kisassa Joupiskan jumittama selkä muutti ajamisen lähinnä kömpimiseksi. Kun Vaasan rata on sitä parasta XC:tä, eli teknisesti vaativa ja fyysisesti raskas, niin aika paljon herkempää ajamista olisi tarvittu. No, hieronnalla, jumpalla ja levolla tuo selkäjumi aina hellittää. Pitäisi vain yrittää uskoa, että kahtena peräkkäisenä päivänä ei vieläkään pysty ajamaan kilpaa, vaikka kuinka mieli tekisi.

Mutta kun tuosta selkäjumista ja Syöte MTB:n järjestelyistä päästiin eroon, niin viimeinen viikko oli taas varsin mallikasta menoa. Perjantaina olikin sitten hyvä hetki lähteä Raahen Rantajatseille. Aivan täysin jazzin perässä me emme sinne kuitenkaan lähteneet, vetonaulana kun oli illan viimeinen esiintyjä: Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana. Illan ensimmäisenä Kekko Fornarelli Trio esitti varsin sulavaa ja miellyttävää jazzia ja toisena taas Mopo yhdisti jazzia 70-luvun punkkiin. Varsinkin Mopo sai meidän kummankin nauramaan ja ihmettelemään, että kuinka montaa soitinta kolme taitavaa muusikkoa voikaan yhtäaikaa soittaa. Tähän päälle sitten RTBB & JS roudasi lavalle 20-henkisen poppoonsa ja räjäytti raahelaisen pimenevän kesäillan uusiin atmosfääreihin.

Lisää kuvia keikalta.

Ääni käheänä, kädet hellänä taputtamisesta ja nimmarit pääsylippuihin kirjailtuina olikin sitten hyvä istahtaa autoon yhden aikaa aamuyöllä ja suunnata nokka kohti kotia ja omaa tyynyä. Kimmolla lauantaiaamu koitti varsin aikaisin, kun hän lähti kahdeksan maissa kaverin kyydillä Alvajärvelle maantiekisaa ajamaan. Minä jäin kotiin pötköttämään ja latailemaan akkuja siivouspäivään ja viikon viimeiseen kovaan treeniin.

Lauantaina iltapäivän puolella Kimmo sitten soitti ja kertoi kisan jääneen kesken puolivälissä, poskiontelotulehdukseksi äitynyt flunssa vaivasi edelleen liikaa. Samalla Kimmo tsemppasi minua hyvään treeniin, yleensä kun teemme kovat mäki- ja XC-kisatreenit yhdessä. Tsempistä olikin hyötyä ja sain lauantai-iltana tehtyä kesän tähän mennessä kovimman treenin Ellinmaan XC-radalla, vaikka jouduinkin heti alussa renkaan vaihtopuuhiin ja kokeilin pukkihyppelyä alamäessä.

Sunnuntaiaamuna viimeisen lomapäivän kunniaksi suuntasimme sitten auton nokan kohti Syötettä, sovittuna kun oli porukkalenkki Tanelin ja Köpin kanssa alkuiltapäivästä. Ennen lenkkiä ehdin käydä etsimässä mustikoita Pärjänjoen varren kankailta, mutta saalista ei tullut paria desiä enempää. Kävely tuntui kuitenkin hyvältä verryttelyltä lauantain treenin jälkeen, mutta siitä huolimatta ensimmäinen tunti Syötteen poluilla oli melkoista tuskaa jumissa olevilla lihaksilla. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin parani ja ajelimme vajaan 50km lenkin reiluun kolmeen tuntiin, välillä mustikoita polun varresta syöden.

Viikonloppu kruunasi loman todella hyvin ja nyt voi ottaa pari päivää kevyemmin kaikessa rauhassa. Vielä on muutama kova treeni jäljellä ennen Finlandiaa, joka on tällä hetkellä se seuraava tavoite. Sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa syyskuun kisoihin ja krossikauteen valmistautuminen, uusia CX-kuvioita on jo hetken aikaa pyöritelty keittiön pöydän ääressä sekä kalustopuolelle, että Oulun CX-skenen suhteen. Elokuun puolivälissä niistä sitten lisää...

Loppukauden ensimmäinen päivä

Kesäloma alkaa olemaan takanapäin, naamassa jyllää joku tulehdus ja alkukesä on mennyt kaikkea muuta tehdessä, paitsi kilpaurheilijalle tyypillistä pyöräilyä harrastaessa. Mutta, jos joinain vuosina on ollut loppukesästä motivaation puutetta ja kyllästymistä kisatouhuihin, niin siitä ei liene tänä kesänä pelkoa, tai sitten loppuun palamisen kynnys on laskenut jo todella alhaalle.

Kisainnosta kertonee jotain se, että menin ilmottautumaan jopa Alvajärven ympäriajoon päästäkseni johonkin harrastamaan numerolappu-ulkoilua. Yleensähän minun ja maantieyhteislähtökisan yhdistäminen on jokseenkin yhtä luontevaa, kuin matolääkkeen syöttäminen vastahakoiselle kotikissalle. Mutta kaikelle on annettava mahdollisuus, ehkä tänä vuonna pääjoukon kyttäily ja loppukiriasetelmien petaaminen ei alakaan heti, kun matkaa maaliin on enää 115 km?

Mutta, vaikka alkukausi onkin ollut erilainen, ei se tarkoita, ettäkö se olisi ollut yhtään sen tylsempi, kuin muutkaan kesät. Paljon on ollut erilaisia kohokohtiakin, joten laitetaanpa tähän väliin top 5, ettei totuus pääse unohtumaan:

1. Tukholman maraton: Ehdottomasti se tämän kesän kovin juttu, piste. Tätä on himoittu ja haluttu pitkään ja nyt se on vyöllä.

2. Santa Cruz Highball: Kuten yksi kovan luokan oululainen ajomies totesi "onhan se hyvä, jos noilla harrastevuosilla viimeinkin saa oikeankokoisen pyörän". Ei mitään lisättävää tähän kommenttiin, olo on kuin olisi oppinut uudelleen ajamaan maastopyörää.

3. Syöte MTB. Vaikka se onkin aina melko raastava kokemus olla lippusiiman väärällä puolella, niin tänäkin vuonna saatiin taas Krossikommuunin porukalla aikaan aivan kelpo häppeninki. Paljon ajajia, hyvä meininki, kovia kuskeja ja tiukkaa vääntöä.

4. Joupiska XCM Marathon: Harvoin jää kansallisen maastokisakauden aloitus näin myöhäiseksi, mutta parempi niinkin, kuin aivan keskeneräisessä kunnossa väkisin toukokuun alussa. Kisatuntuma oli koko ajan hallussa, tehoja ei luonnollisestikaan löytynyt aivan niin, kuin olisin halunnut, mutta ainakin osittain johtuen kohdasta 2, teknisesti ajo meni loistavasti - tuloksena ihan ok sijoitus (20.) ja hyvä mieli. Hyvää mieltä kasvatti rajusti myös Helin komia voitto naisten sarjassa!

5. Tervaetapit: Kesän toinen kova juttu tuolla lippusiiman väärällä puolella. Ammattimainen meininki hyvällä porukalla, paljon tosi kovia kuskeja ikäluokkien laidasta laitaan ja aivan viimeisiin hyvitysekunteihin asti tiukat skabat Oulun parhailla paikoilla.

Seuraavaksi lääkitsen tämän taudin kuuseen, käyn vetämässä hyvät maantieskabat Alvajärvellä, sitten pari viikkoa tiukkaa treeniä ja seuraavan kerran katsotaan Finlandiassa, mihin loppukausi lähtee viemään!

Entä, jos sunnuntaiaamuna sataa?

Heräsin sunnuntaiaamuna aivan käsittämättömään kaatosateeseen, katsoin ikkunasta ja totesin tilanteen. Takapihalle oli muodostunut uima-altaan kokoinen lätäkkö ja nestettä tuli taivaalta alas kohtuuttomalla tahdilla. Mitäs hemmettiä, kohinan takia ei oikein enää saanut untakaan, joten ylöshän sitä piti jäädä konkoilemaan.

Vaikka aika tarkasti noudatankin tiettyä suunnitelmallisuutta harjoittelussani, niin tämä oli jo liikaa. Ohjelmassa luki kyllä, että pitkä maantielenkki, välillä rennon reipasta revittelyä, vaan antaapi olla. Kananmunat paistinpannulle, kahvi tippumaan ja tuumin hommaa uudelleen. Pitäisikö muka olla niin kova jätkä, että tunkisi itsensä tuonne veden keskelle vain sen takia, että se lukee jääkaapin ovessa?

Samalla uhrasin hetken mittaisen ajatuksen niille urheille, ketkä olivat puoli tuntia sitten raahanneet itsensä Haapalehdon Shellille nollakasilenkille. Vielä käsittämättömämpää, kun siinä takana ei ole edes mitään kilpailullisia tavoitteita. Jotenkin ymmärtää vielä silloin, kun tähdätään oikeasti huipulle, että säät eivät saa vaikuttaa mielialaan, mutta voisiko joku ajaa oikeasti huvikseen kaatosateessa? Samalla maantielenkki alkoi tuntumaan entistä vastenmielisemmältä ajatukselta ja tuumin kääntää päiväohjelman ylösalaisin. Otan aamun rauhassa ja kiristän tahtia iltaa kohden.

Kun kymmeneltä viimein olin saanut aamupalan viimeisteltyä, alkoi sadekin näyttämään jo taukoamisen merkkejä. Olin sopinut hakevani käytettyjä pyöränosia Maikkulasta aamupäivästä, joten samalla vaivallahan voisi vaikka poiketa kaupungilla. Sanoista tekoihin ja hyppäsin Helin kanssa autoon ja hakemaan pärtsejä. Matkalla isolle kirkolle alkoi jopa aurinkokin paistelemaan pilvien raosta, päivä oli tuskin puolessa, kaupat alkoivat pikkuhiljaa vasta aukeamaan, joten aikaakin oli. Katukahvilasta pitkä viineri ja kuppi kahvia, tarjoilijatyttö kuivasi tuolit pihalta, joten kyllähän siinä kelpasi istuskella ja ihmetellä rauhallista sunnuntaiaamua.

Pieni kierros torilla ja vähän ihmettelyä muutamassa kaupassa, kotiin lounaalle ja hyvin ansaitut päivätirsat. Tällä välin asvaltti oli ehtinyt jo kuivumaan ja aurinkokin paisteli. Vanha viisaus siitä, että aikainen mato joutuu linnun suuhun, näytti taaskin pitävän paikkansa. Tosin maantie ei vieläkään sytyttänyt, joten maastopyörä varastosta ja lähiseudun parhaille baanoille. Rauhallisemmallakin startilla ehti vielä helposti rymistelemään Kempeleen, Pikkaralan ja Maikkulan seuduilla kolmisen tuntia, kesäillat ovat ehkä parasta aikaa harrastamiseen.

Pyöräily+Triathlon -lehden 3/2013 pääkirjoituksessa oli lainaus Hannes Kolehmaisen päiväkirjamerkinnästä toukokuulta "ei mitään, kurkku kipeä ja oli huonot ilmat". Onko se treenin väliin jättäminen sittenkään niin huono ajatus, kun kuitenkin Kolehmainenkin pärjäsi kansainvälisestikin varsin kohtuullisesti? Joskus tuntuu, että Suomessa pusketaan aivan käsittämättömiin olosuhteisiin, kun niin vaan pitää tehdä. Pitääkö oikeasti?

Olemmeko sittenkin vain treenaamisen ihmemiehiä, ajamme kilometriä kasaan kilometrien takia, mutta tilipäivä ei koitakaan missään vaiheessa, mitään tulosta ei synny? Omakohtainen kokemukseni on, että sitä mukaa, kun kilometrimäärät ovat vuosi toisensa jälkeen tippuneet, vauhti on vain kasvanut. Ehkä kalusto on parantunut, tai sitten pienemmilläkin kilsoilla pärjää. Ei tietenkään fillarifoorumilla, eikä kilometrikisoissa, mutta numerolapun kanssa näyttäisi kulkevan vähintäänkin kohtuudella.

Viikon päästä viikonloppuna on edessä kauden ensimmäinen marakisa Seinäjoella ja heti seuraavana päivänä XC:tä Vaasassa. Siinähän sen näkee, että pitääkö tästedes lähteä puskemaan maantielle vesisateeseen ja vastatuuleen. Tänään en sitä tee kuitenkaan vielä, vaan tunnin mittainen mäkitreeni Köykkyrissä saa riittää ja sitten juhlistamaan yhdeksänvuotista yhteistä sukunimeä hyvän päivällisen ja viinipullon kanssa.

Neljä kisaa kahdessa viikossa

Kun Espanjan reissun jälkeen palasin harjoittelemaan kotikulmilla, suunnittelimme kahdeksan viikon harjoitusjakson, missä ensimmäiset kuusi viikkoa olisivat kohtuullisen intensiivistä treeniä ja kaksi viimeistä viikkoa ajaisin erilaisia kisoja. Tämä alkukesä on ollut aivan poikkeavan hyvä Oulun alueella - on pyörärasteja, XC Eliminatoria, XC-kisoja ja vaikka mitä mielenkiintoista. Kiitoksia kaikille, jotka jaksatte tällaisia järjestää!

Alunperin suunnitelmissa oli ajaa näillä kisaviikoilla vielä maanantaisin pyörärastejakin, mutta kun kisoja oli kummankin viikon keskiviikolle ja viikonlopuille, niin päätimme hieman keventää kuormaa ja jättää rastit väliin, varsinkin kun viimeinen rypistys olisi 24 tunnin kisa Levillä.

Toinen tärkeä asia kahden viikon kisarupeamassa oli saada varastossa talven seissyt Anthem X kisasäätöihin. Anthem menetti syksyllä jarrunsa jäykkis-Giantille ja uudet jarrut tulivat sopivasti toukokuun lopussa. Uudetkin jarrut ovat Hopet, tällä kertaa Evo Race X2:t. Asennus ja letkujen lyhentäminen oli totutun helppo operaatio, joten kisakausi oli senkin puolesta valmis alkamaan.

Ensimmäisenä kisana oli keskiviikkona 5.6. lyhyt XC-kisa Köykkyrissä. Pidemmän kisatauon kyllä huomasi, kamat meinasivat olla sekaisin ja aikataulu hukassa. Ehdin kuitenkin ennen starttia hakea numeron, tutustua rataan ja juoda itselleni vessahädän. Itse kisa tuntui todella hyvältä, vauhtia ei tietenkään ollut tässä vaiheessa vielä kovinkaan paljoa, mutta jaloissa oli selkeästi voimaa enemmän kuin viime vuonna - talven prässitreenit ovat siis tehonneet. Kisahermo ei aivan täysin vielä pitänyt ja toiseksi viimeisellä kierroksella tuli kantattua juuren päältä pikkuisen liian ahnaasti. Polvihan siinä otti osumaa ja kisan jälkeen olikin kiire saada jalka ylös ja paraneminen käyntiin.

Lauantaina 8.6. Kajaanissa järjestettiin maastoajot Vimpelinvaarassa. Ehdimme juuri ennen starttia perille, joten aikaa lämmittelykierroksille ei ollut. No, kyllä sitä ehtii ensimmäisen kierroksen aikanakin lämmittelemään ja rataan tutustumaan. Rata olikin varsin mukava ja hapokas, nousua 4,3 kilometrin kierroksella oli 120 metriä. Reitti nousi ensin tietä pitkin Vimpelinvaaran huipulle, josta laskettiin DH-uraa alas ja noustiin samantien huoltotietä ylös. Tämän jälkeen reitti siirtyi metsään, jossa sai lasketella nopeita polkuja pitkän matkaa ennen viimeistä purtsiosuutta maaliin. Oma ajo alkoi kierros toisensa jälkeen nopeutumaan, ajolinjat paranivat ja kroppa lämpeni. Vaikka toisia naisia kisaviivalla ei ollutkaan, oli todella mukavaa ajaa paikallisia miehiä vastaan kisaa. Kiitoksia kajaanilaisille hyvästä meiningistä!

Kajaanista suuntasimme samana iltana Syötteelle talkooavuksi Pohjois-Suomen tempomestaruuskilpailuihin. Annoimme tempoilijoiden ajaa vesisateessa ja kun aurinko alkoi iltapäivällä paistamaan, kaivoimme maastopyörät autosta ja suuntasimme vielä kevyelle maastolenkille ennen kotimatkaa. Pytkynharju oli ihan yhtä hauska kuin aina ennenkin ja Riihisuon sekä Pärjänjoen varren uudet sorastukset nopeassa kunnossa. Kyllähän nuo reitit ovat ihan parasta maastopyöräilyä lähialueilla, ajettavaa on useammaksikin päiväksi.

Seuraavan viikolla keskiviikkona 12.6. oli sitten vuorossa XCE-kisa Heinäpään kukkulalla. Rata oli sora/kivituhkapohjaista ulkoilureittiä, jossa oli kaksi terävämpää nousua ja laskua, sekä yksi pidempi ja loivempi nousu maaliin. Olen useamman vuoden ajan ajanut Heinäpäässä cyclocrossarilla treeniä ja kilpaa, joten kokemusten perusteella päätin satsata kisaan nopeisiin renkaisiin ja laitoin jäykkis-Giantiin Furious Fredin taakse. Se ei ollut hyvä ratkaisu - rengas ei meinannut pitää irtosoraisissa nousuissa ja vastaavasti alamäissä jouduin antamaan tasoitusta. Seuraavalla kerralla osaan lähteä kisaan kisarenkailla, eli hyväksi havaituilla Rocket Roneilla.

Vaikka rengasvalinta ei onnistunutkaan nappiin, niin parin lepopäivän jälkeen kisajalka oli vähintäänkin kohtuullinen, pöly tosin meinasi tehdä hengittämisestä hankalaa. Kisaformaatti vastaavasti oli vähän omituinen, ajetut kierrosajat ja sijoitukset eivät minusta aivan täysin korreloineet. Mutta hyvää treeniähän tuollainen on, harvoin ilman numerolappua tulee rutistettua loppuun asti noin kovia lyhyitä vetoja.

Kahden viikon kisarupeaman huipentuma oli sitten viime viikonloppuna Levi24:ssa. Lähdimme SyöteMTB:n järjestelyporukalla mukaan neljän hengen sarjaan, mukana olivat minun ja Kimmon lisäksi Mika ja Marko. Kisa alkoi perjantaina iltakuudelta loppuen lauantaina samaan aikaan. Kierros oli 9km pitkä ja nousua tuli 100 metriä kierrosta kohti. Rata oli monipuolinen, asfalttia, latupohjaa, vauhdikasta kivikkopolkua, juurakkoa, pitkospuita, mutaa, kovia nousuja ja nopeita laskuja - siis XC:tä parhaimmillaan. Sovimme jo matkalla, että pyrimme lepäämään kisan aikana edes jonkin verran, mutta pidämme kuitenkin huolen, että reitillä on koko ajan joku ajamassa.

Minulla tavoitteena Levillä oli ajaa useamman kierroksen settejä siten, että nopeus säilyy tasaisena pari tuntia kerrallaan vuorokauden läpi. Ajoin omat kierrokseni kolmessa erässä, ensin kolme kierrosta perjantai-iltana, viisi kierrosta aamuyöllä ja viisi kierrosta lauantai-iltapäivällä. Nopein kierros oli pari sekuntia yli 29 minuuttia ja viimeisen vedon viimeinen kierros vähän reilu 31 minuuttia, joten vauhti säilyi tavoitteen mukaisesti. Radalla oli koko ajan eri vauhtisia ajajia, joten kisafiilis säilyi koko vuorokauden ajan ja omalla panoksellani pidin myös meitä kisassa mukana. Olin todella tyytyväinen, kun kurvasin viimeiseltä kierrokseltani vaihtoon ja koko viikonloppu onnistui loistavasti. Tosin 25. tunnista eteenpäin en enää pysynyt poikien vauhdissa, vaan Jukolan yöosuus jumitti minut sohvan nurkkaan. Kiitos myös Mikalle ja Markolle mahtavasta reissusta!

SyöteMTB:n joukkue: Kimmo, Heli, Mika ja Marko
kuva: Taneli Kaakinen

Kokonaisuutena parin viikon setti oli mainio, jalat tuntuivat tosi vahvoilta ja Levillä alkoi jo löytyä vähän vauhtiakin. Nyt pitää pari viikkoa ottaa reilusti kilometrejä ja sitten taas lisää runtua. Kolmen viikon päästä onkin seuraava kisarupeama, kun samana viikonloppuna Seinäjoella järjestetään Joupiska XCM ja Vaasassa XCO-kisa. Tämän lisäksi Köykkyrissä ajetaan vielä kolmas XCE-kisa seuraavalla viikolla keskiviikkona. Tätä kisarupeamaa ennen täytyy tosin metsästää Anthemista erittäin ärsyttävä naksuminen pois, kohta lähtee järki, kun joku natisee ja naksuu alla joka ikisessä patissa.

Onko vehkeiden koolla väliä, osa 2

Aikaisemmin olemme pohtineet rengaskoon vaikutusta maastoajoon Onko vehkeiden koolla väliä? ja Jotain siltä väliltä -kirjoituksissa. Viime helmikuussa saimme Special Bikesta lainaan 650b-kiekot mittailtavaksi, mutta silloin jätimme testilenkin tekemättä talven ja flunssan takia. Vaikka varmasti kiekkojen eron talvikelilläkin olisi huomannut, niin michelinukkovaatetus ja talvipolkujen tasaisuus eivät tuo niitä parhaita eroja esiin. Nyt on kesä korjannut molemmat - polut ovat kuivia ja kuskikin ajokunnossa.

Testit ajettiin minulle hyvin tutuilla poluilla Kempeleen Köykkyrissä. Maasto on pääosin kuivaa mäntymetsää ja sieltä löytyy muutama vähän kivisempikin polkupätkä, sekä 25 metriä korkea tekomäki. Testikierros oli noin 2 kilometriä pitkä ja sisälsi noin 40 metriä nousua per kierros, eli mäkeäkin sai kiivetä. Vertailua varten rata oli jaettu kolmeen osuuteen. Ensimmäinen osuus oli melko tasaista ja suoraviivaista kangaspolkua, toinen osuus oli vastaavasti huomattavasti mutkaisempi ja kivisempi, jotta saatiin eroja ketteryydessä. Ja kolmas osuus oli suora veto mäen päälle ja teknisesti helppo, mutta kovavauhtinen lasku takaisin stadionalueelle.

Testiä varten pyysin lainaan samat 650b-kiekot Special Bikesta ja Pyörä-Suvalalta sain 29-tuumaisia edustamaan naisille suunnitellun Trek Cali SL:n. 26-tuumaista täysjoustoa edusti itseoikeutetusti oma Giant Anthem X ja jäykkäperäinen Giant vuorotteli 26- ja 27,5-tuumaisena kiekkoja vaihtamalla. Ajettavia kombinaatioita oli siis riittävästi. Ajoin ensimmäisen ja viimeisen testikierroksen Anthemilla, jotta nähtäisiin muuttuuko ajajan nopeus enemmän ajan myötä, kuin kalustoa vaihtamalla.

No, mitä se kello sitten näytti?

	Osuus 1	Osuus 2	Osuus 3	Yhteensä
26" täysjousto	01:53,5	02:39,8	02:44,6	07:17,9
650b jäykkäperäinen	01:55,5	02:37,8	02:44,1	07:17,4
29" jäykkäperäinen	02:08,7	02:55,8	02:53,7	07:58,2
26" jäykkäperäinen	01:56,4	02:41,9	02:33,3	07:11,6
26" täysjousto	01:55,3	02:33,1	02:32,0	07:00,4

Kello kertoi karulla tavalla, että 29-tuumainen oli selkeästi hitain testikierroksella. Tämä on helposti selitettävissä sillä, että pyörän luonne ei ollut lainkaan niin kisahenkinen kuin kahdella muulla. Trek Cali SL sopii mielestäni erinomaisesti retkeilyluonteiseen nautiskelupyöräilyyn, ei niinkään kelloa vastaan ajamiseen. Heti kierroksen alusta asti se pyrki viemään ajamista mukavuusalueelle, enkä ehkä saanut itsestäni aivan kaikkea irti sen kanssa. 

Toisaalta syynä heikohkoon aikaan oli myös pyörän kankeus. Vaikka Trek oli vain 15-tuumaisella rungolla, se tuntui selkeästi itseään suuremmalta niin hyvässä kuin pahassakin. Se meni eleettömästi juurakossa eteenpäin, mutta mutkaisella polulla sitä joutui ohjastamaan tosissaan. Eräässä teknisemmässä nousussa en saanut sitä taitettua kivien välistä ja jouduin juoksemaan ylös, mikä sekin näkyi suoraan kellossa. Tämä pyörä kuitenkin muutti käsitykseni 29-tuumaisista pienistä maastopyöristä, se oli ennakko-odotuksiani huomattavasti mukavampi ajettava.

Loput kolme kokoonpanoa osuivat noin 17 sekunnin ruutuun, joten ajan perusteella johtopäätösten tekeminen on melko vaikeata - varsinkin kun hitain ja nopein aika on ajettu samalla pyörällä. Eli ainakaan tällä perusteella 650b-kiekoista ei tullut minkäänlaista sateentekijää. Ajotuntumaltaan pykälää isommat kiekot olivat kyllä ihan kivat, pyörä tuntui selkeästi korkeammalta ja juuret eivät ehkä tuntuneet läpi ihan niin paljoa. Pyörä kääntyi varsin mallikkaasti, vaikka tätä tosin odotinkin, koska runko pysyi samana kuin 26-tuumaisilla ajaessa. 

Oikeastaan itsekin olin yllättynyt, kuinka vähän eroa oli 26- ja 27,5-tuumaisen välillä. Merkittävin oivallukseni oli, kuinka hienon tuntuisesti 26-tuumainen jäykkäperäinen kiihtyy ja kiipeää. Vaikka kello ei sitä suoraan kerrokkaan, niin onhan se ärhäkimmän oloinen ajettava tästä ryhmästä. 26-tuumainen täysjousto taas on vaan eleettömän nopea kaikkialla. Ja vaikka ajoin koko kierroksen jousitus täysin auki ja tapojeni mukaan aika herkälle säädettynäkin, niin eihän tuo hirveästi "notkumisen" takia hävinnyt missään.

Tänäkin viikonloppuna minulta kysyttiin ainakin kahteen otteeseen 650b-kuumeesta. Olen aina avoin uusille ideoille ja hienoille leluille, mutta koska minulla on hyvä valikoima kisakelpoisia 26-tuumaisia kiekkoja ja renkaita ja tämän testin perusteella näyttää, että vauhtia ei voi juurikaan selitellä vehkeiden koolla, vaan suurin tekijä loppuaikaan löytynee vessan peilistä joka aamu, niin taidan ainakin tämän kauden ajaa vielä pienemmillä kiekoilla aivan tyytyväisenä.