Hikiset Siivut koeajaa: Amerikan krossiherkkua osa 2

Melko jännä tilanne, kun huomasin, että en ole ikinä omistanut ainuttakaan kuiturunkoista pyörää. Toisaalta en ole myöskään ikinä tuntenut minkäänlaista vetoa Cannondalea kohtaan pyörämerkkinä. Nyt minulla oli kuitenkin niin herkullisen näköinen paketti työhuoneessa, että vaikka en todellakaan ole uuden cyclocross-pyörän tarpeessa, niin odotin innostuneena, että pääsisin testaamaan uutta Cannondalen SuperX:ää lähipoluillani.

Tämä ei ole varsinaisesti vertailutesti, koska asetelma siihen olisi aivan liian epäreilu. Kona Major Jake on minulle erittäin rakas krossari, jolla olen ajanut lukuisia kisoja ja sen säätämiseen on käytetty kaikki se tieto, mitä minulle on kertynyt sitten ensimmäisen Jake The Snaken ostamisen. Jokainen siihen pultattu osa on mietitty tarkkaan juuri minulle sopivaksi. Tähän verrattuna melkein suoraan pahvilaatikosta ulos otettu Cannondale on jo valmiiksi altavastaajan asemassa. 

Kuskin kalibrointikierros

Kävin vetämässä päivän ensimmäisen polkukierroksen Konalla, jotta pääsisin sopivaan krossitunnelmaan. Konan parhaita puolia on sen vakaus, sen päällä voisi vaikka syödä makkaraperunoita kivikossa. Samalla se kuitenkin kääntyy tarkasti ja helposti. Poluilla se on siis erittäin miellyttävä ajaa ja sitä on helppo ohjata pienillä painonsiirroilla. 

Levotonta menoa

Ensimmäisen kierroksen jälkeen tein lyhyen varikkopysähdyksen ja vaihdoin alleni SuperX:n, johon oli ainoastaan vaihdettu oma satulatolppa + satula -combo ja polkimet. Jo ensimmäisellä polulla huomasin eron pyörien välillä. Cannondalen ohjaus on herkempi, jopa joissain tilanteissa levottomaan asti. Keula tempoili möykkyisellä polulla ja pyörän kiihdyttäminen tuntui hankalammalta kuin Konalla. 

Kuitenkin tasaisella parkkipaikalla pyöritellessä Cannondalella pystyi piirtämään pienempää ympyrää kuin Konalla, se taipui paremmin ja vakaamman oloisesti. Olinkin hieman ihmeissäni, mistä levoton käyttäytyminen voisi johtua.

Kiekot tekevät pyörän

Pienen tuumailutauon päätimme kokeilla vielä yhtä yhdistelmää. Vaihdoimme Konan krossikiekot SuperX:ään. Ja silloin lamppu syttyi. Ensimmäisistä polkaisuista lähtien huomasin ohjauksen vakaantuneen ja ajotuntuman parantuneen huomattavasti. Alkuperäisen, hieman ylipainoisen etukiekon hyrrävoima vaikutti ajettavuuteen sen verran paljon, että kevyemmällä etukiekolla ohjauksesta sai paljon paremman. Edelleen ohjaus oli herkkä, mutta nyt se oli hallittavissa, kun rengas ei pyrkinyt jatkamaan jokaisen tempaisun suuntaan. 

Tietenkin myös renkaat vaikuttavat merkittävästi ajettavuuteen. Schwalben Rapid Rob on mielestäni vallan pätevä yleisrengas, se menee jouhevasti sinne minne käsketään. Kuitenkin kovemmassa vauhdissa kaipaisin vähän helpommin ohjattavaa rengasta. Esimerkiksi märkien kelien suosikkirenkaani Maxxis Larsen MiMo CX on juurikin tällainen, auringon pehmentämällä talvipolullakin se etenee kuin juna. 

Vaikka päivä pehmitti niin kuskia kuin polkuakin, niin kello tykkäsi testiradalla eniten tästä viimeisestä yhdistelmästä, se oli hivenen jopa Konaakin nopeampi. Tässä kokoonpanossa pyörän voisi hyvin taluttaa mille tahansa kisaviivalle, loppu on sitten ajajasta kiinni. Tai vaikka ei ajattelisikaan niin kisaorientoituneesti, niin olisihan tämä vallan mukava lenkkipyörä. Luulenpa, että suurin osa käyttäjistä ei edes kaipaisi erillistä maantiepyörää.

Kuten jo alustuksessa kerroin, en ole etsimässä uutta krossaria. Mutta jos olisin, Cannondalen SuperX voisi olla varteenotettava kandidaatti. Siinä on potentiaalia alle kahdeksan kilon kisakrossariksi ja ajotuntuma on yhdistelmä vakautta ja ketteryyttä. Tämän hintaluokan pyöriin on vain harmittavan usein laitettu mielestäni kokonaisuuteen nähden liian vaatimattomat kiekot, jotka latistavat ajokokemuksen. Ne vaihtamalla tälle voi hyvinkin antaa kiitettävän kouluarvosanan.

Isot kiitokset Pyörä-Suvalalle SuperX:n testimahdollisuudesta, hauskaa oli!

Hikiset Siivut koeajaa: Amerikan krossiherkkua

Vaikka kotimaiseen krossikauteen onkin vielä aikaa, niin Hikiset Siivut olivat ajoissa liikenteessä ja hankkivat säätämön nurkkaan koeajoa varten 2013-mallisen Cannondale SuperX Carbon Rivalin. Koska Heli on talon krossispesialisti, niin koeajopyörä haluttiin 48 senttisellä rungolla.

SuperX talvimaisemassa

Vaikka tällä seudulla Cannondalet ovatkin enemmän tai vähemmän setämiesten sunnuntailenkkikamppeita, niin SuperX tekee hieman pesäeroa tähän vaikutelmaan. Pyörä on jo suoraan vakiovarusteillakin äärettömän kisahenkisen näköinen. Kisahenkisyys hieman kuitenkin latistuu, kun pyörä laitetaan vaakaan roikkumaan. 8,66 kg ilman polkimia on aavistuksen verran liikaa näin pienelle kuiturunkoiselle cx-pyörälle. Kun siihen lisätään vielä polkimet, esimerkiksi Helin käyttämät Look Quartzit, jotka painavat 288 g, niin yhteensä päädytään 8,95 kilon massaan.

Vertailun vuoksi Helin nykyinen, 2010 vuosimallin Kona Major Jaken scandium-rungon ympärille rakennettu krossari on käyttökunnossa noin 900 grammaa kevyempi, painaen 8,06 kg. Vertailu on sikäli reilu, että pyörät ovat liki samankokoisia ja molemmat on varustettu Sramin Rivaleilla, sillä pienellä erolla, että Helin Konassa on Shimano 105 etuvaihtaja, kun SuperX:ssä sekin on Sram Rival. Toinen ero voimansiirrossa on se, että Cannondalessa on FSA:n 170-milliset kammet, kun Major Jakessa on vastaavasti 172,5-milliset Sram Force -kuitukammet.

Painoeron syy tulee aika nopeasti selville, kun laitamme kiekkosetit roikkumaan vaakaan. Siinä, missä Helin DT240S / DT RR1.1 / DT Comp -kiekot Maxxis Larsen MiMo CX renkailla, Michelinin Latex -sisuskumeilla, American Classic pikalinkuilla ja Ultegran 12-28 -pakalla painavat 2,79 kiloa, ovat Cannondalen alkuperäiset Fulcrum 7 CX:t pikalinkkuineen, Sram PG-1050 11-26 -pakalla ja Schwalben Rapid Rob -renkailla 3,65 kilon paketti. SuperX:stä olisi siis aika helposti laihdutettavissa 850 grammaa - ja sieltä tärkeimmästä paikasta, eli pyörivistä massoista - kiekkoja vaihtamalla.

Mitoiltaan Kona ja Cannondale ovat hyvin lähellä toisiaan. Suurimmat erot löytyvät vaakaputken pituudesta ja keskiön korkeudesta. Cannondale on sentin lyhyempi ja keskiö on sentin matalammalla. Kun pyörissä on yhtä korkeat etupäät, SuperX:n matalamman keskiön huomaa pienemmässä dropissa satulasta tankoon. Kun Cannondalen tanko on vielä melko pienellä pudotuksella, niin alaotteelle taipuu hyvinkin mukavasti.

Matalammasta keskiöstä huolimatta Cannondalen "standover" -korkeus, eli vaakaputken korkeus maanpinnasta, on sentin enemmän, kuin Konassa. Varsinkin pienissä pyörissä tämä saattaa olla joskus varsin ratkaiseva ominaisuus, kun lyhytjalkaisempi kuski joutuu jalkautumaan vaakaputken päälle. Helillekin Kona on juuri ja juuri sopiva, mutta Cannondalen korkeus herättää jo hieman arvelua.

Punnitusten ja mittausten jälkeen säädimme Cannondaleen samanlaisen ajoasennon, kuin Konassakin on ollut ja asensimme Helille tutut Lookin maastopolkimet paikalleen. Perjantai-illan teoriaspekuloinnin jälkeen Cannondale on valmis viikonlopun käytännön testeihin. Helin testiraportti lähipoluilta ja -teiltä luvassa sunnuntai-iltana...

Jotain siltä väliltä

Viime kesänä, Tahkon jälkeen pohdimme 26 ja 29-tuumaisten pyörien eroja, mutta silloin ei vielä ollut minkäänlaista kosketusta väliin tulleeseen kiekkokokoon, eli 650b:hen. Kiinnostus kyseistä rengaskokoa kohtaan heräsi jo viime kesänä, kun Heli kävi Eurobikessa tutustumassa uutuuksiin. Kun kyseistä kokoa alkoi näkymään ammattilaistenkin alla varsin hyvällä menestyksellä, päätimme tutustua myöhemmin aiheeseen tarkemmin.

Niin runkojen, kuin kiekkojenkin osalta valikoimat ovat vielä valitettavan suppeita. Varsinkaan keveitä 650b-runkoja ei ole toistaiseksi tullut liikaa vastaan. Maailman foorumeillakin keveitä 650b-kokoisia XC-ohjuksia on tehty laittamalla 650b-kiekot 26-tuumaisille tarkoitettuun runkoon. Meillä kovinta spekulointia on herättänyt ajatus, josko Helin jäykkäperäiseen Giantiin mahtuisi suuremmat renkaat, joten sitä on kovasti sittemmin mittailtu ja laskeskeltu. Netistä löytyy aika mukavasti erilaisia mittauksia, mutta eihän tällaiseen asiaan saa muuten varmuutta, kuin itse kokeilemalla.

Onneksi Special Bikesta löytyy nykyään sovitettavaksi yksi No Tubesin keveä 650b-kiekkopari Pacentin 2.0" Quasi-Moto -renkailla. Renkaan leveys vastaa melko pitkälti Helin suosimaa 2.1 -tuumaista Rocket Ronia, joten sikäli se on erittäin oivallinen paketti sovitukseen. Kokeilimme kiekkoja sekä jäykkäperäiseen Giant XTC Allianceen, että Giant Anthem X:ään.

Silmämäärin kiekkoja vertailtaessa on melko hankala sanoa, kumpi on kumpi. 650b-kiekko näyttää selkeästi enemmän 26-tuumaiselta, kuin 29-tuumaiselta, varsinkin vähän kapeammalla renkaalla. Myös halkaisjamittauksessa ero oli melko pieni, ainoastaan kaksi senttiä. Kummankin renkaan profiili on 48mm, joten ero tulee pelkästään vanteen halkaisijasta.

Halkaisijan mittaus tehtiin siten, että rengas laitettiin pystyyn korjaustelinettä vasten ja korkeus mitattiin nappulan kohdalta, koska se on kuitenkin oleellisin mitta runkoon sovittamista ajatellen. Odotettua niukempi ero halkaisijoissa nosti toiveita renkaan mahtumisesta Giantin takahaarukkaan. Foxin 100-milliseen haarukkaan kiekko mahtui - tämän toki osasimme jo ennakoidakin, kun niin moni muukin on jo aiemmin kyseisen rengaskoon saanut haarukkaan mahtumaan. Renkaan kuviosta jää vielä vähän yli 100mm matkaa kruunun alaosaan, joten renkaan ei pitäisi päästä ottamaan kiinni kruunuun edes keulan pohjatessa.

Suureksi riemuksemme rengas mahtui myös takahaarukkaan. Parituumaisella koerenkaalla väliäkin jäi vielä ahtaimmassakin paikassa noin puoli senttiä. Kovin paljon järeämpää rengasta 650b-vanteella ei kannata siis takahaarukkaan tarjota.

Isommat kiekot natsaavat mainiosti myös ulkonäöllisesti ja ainoa vaikutus geometriaan on keskiön nouseminen sentillä ylöspäin. Tämä kannattaa ottaa huomioon varsinkin, mikäli standover height -mitta on jo alkuperäisilläkin kiekoilla tiukilla, mikä saattaa olla usein tilanne 100-millisellä keulalla ja pienellä runkokoolla.

Seuraavaksi kokeilimme kiekkoja Anthem X:ään, mutta siitä ei tullut aivan edellisen kaltaista menestystä. Keulan puolelle kiekko tietysti mahtui, mutta takahaarukassa tuli liian ahdasta. Rengas otti kiinni niin ylemmän linkun kohdalla, kuin myös keskiön tuntumassa.

Kun nurkissa sattui pyörimään yksi vanhempi Rock Shox Reba, niin pitihän kiekkoja kokeilla myös siihen. Reban muotoilu on liian ahdas, sitä ei pysty käyttämään parhaalla tahdollakaan 650b-kiekkojen kanssa.

Säätämöä pidemmällä emme käyneet kiekkojen kanssa, joten toistaiseksi ei ole käytännön arvioita parin sentin vaikutuksesta ajotuntumaan. Teoriassahan asiaa voi toki pimeinä talvi-iltoina spekuloida likimain rajattomasti. Samalla kannattaa myös pohtia lujasti eri rengasmallien vaikutusta, kuten alla oleva kuva vanhasta 2.2 -tuumaisesta Race Kingistä osoittaa. Onko lasi nyt sitten puoliksi tyhjä, vai puoliksi täynnä, tai lieneekö tuo se seuraava hittituote 26.75 tuumaa?

Pikkumusta

Muotiopuksissa kerrotaan, että jokaisen naisen vaatekaapista pitäisi löytyä se joka tilaisuuteen sopiva ajaton pikkumusta, jota voi asusteilla muokata muodinmukaiseksi. Mielestäni jokaisen maastopyöräilevän naisen varastosta taas pitää löytyä vastaavanlainen pyörä. Mielen mukaan sen voi varustaa vaihteilla, rakentaa singlespeediksi, siitä voi tehdä järeämmällä keulalla vähän rankempaankin käyttöön sopivan laitteen tai keventää sen XC-ajoon sopivaksi. Siihen sopii kaikenlaiset renkaat kolmeen tuumaan asti ja polkimiksi flätit tai lukkopolkimet tarpeen mukaan. Sillä voi ajaa kukkamekossa torille, lökäpöksyissä dirtille tai vaikka numerolapun kanssa täysiä.

Minulle Santa Cruz Chameleon edustaa kaikkea yllämainittua - sillä on aina hauska ajaa, silloinkin kun ei tiedä millä pyörällä ajaminen huvittaisi. Myös niinä päivinä, kun harjoittelu harmittaa, kisatouhut ketuttaa ja wattijutut ... no niin, on vaan niin hienoa ottaa Chameleon varastosta, mennä metsään ja vain ajaa sitä pyörää. Kotiin tullaan vasta, kun sekä pää, että jalat on tyhjennetty.

2000-luvun alussa minulla oli haaveena jonain päivänä hankkia joko Chameleon tai Titus Riddler hauskanpitopyöräksi. Sellaista ei kuitenkaan tullut ostettua ja Santa Cruz muutti Chameleoninkin huomattavasti järeämmäksi, jolloin se ei tuntunut enää lainkaan niin houkuttelevalta. Syksyllä 2008 Kimmo huomasi jostain internetin myyntipalstalta, että sopivan kokoinen vanhanmallinen Chameleonin runko etsi uutta kotia. Kimmo oli juuri päättänyt luopua 26 tuumaisten maailmasta, joten ylimääräisiä osia oli taas kerran kosolti tarjolla.

Jotenkin heti alusta lähtien tiesin, että juuri tuon rungon minä tarvitsen, joten se oli nopeasti ostettu. Otin Kimmon kiekot kisapyörääni ja asensin sinkulakitin vanhoihin kisakiekkoihini. Tyyliin sopivat Suginon kammet löytyivät erään ystävällisen sedän autotallista ja riser-tanko taas eräältä toiselta kaverilta. Pidensin Kimmon Canyonista otetun Reban 115-milliseksi ja asennutin Pyörä-Suvalasta ostetun ohjainlaakerin paikalleen. Kun vielä varastosta löytyivät vanhat Hayesin levyjarrut, niin pienen kokoamisrupeaman jälkeen marraskuussa 2008 oli ensimmäisen lenkin aika.

Ensimmäisestä lenkistä lähtien Chameleon on pysynyt melkein samanlaisena - mihin sitä täydellistä muuttamaan. Vähän aikaa kokeilin 1x9 -vaihteistoa, mutta se oli tylsä ja palasin melko nopeasti takaisin yksivaihteiseen. Muutamia osia olen sittemmin vaihtanut syystä tai toisesta. DT:n takanapa halkesi ja Kimmo rakensi uuden takakiekon Hopen pulttikiristeisen Pro2:n ympärille. Samalla hankin leveämmällä kontaktipinnalla olevan takarattaan säästääkseni uuden navan vapaarattaan runkoa. Ja, kun Kimmo halusi vaihtaa Salsan kammet 180-millisiksi, niin keikkasin ylimääräiset 175-milliset Middleburnit itselleni.

Ihanin muutos oli kuitenkin jarrut. Kun ystävänpäivänä on tapana ostaa rakkaimmalleen kukkia tai muuta kaunista ja vaaleanpunaista, osti Kimmo minulle Hopen aivan ihanat Mono Mini Pinkit. Sen lisäksi, että ne ovat aivan loistavat jarrut, ne ovat ehkä näteimmät pyöränosat mitä on ikinä tehty!

Nyt kun oululaiset talvipolut ovat taas parraimmillaan, niin muut pyörät saavat olla melko rauhassa. Chameleon etenee sopivan vakaasti lumessa, mutta kuitenkin kääntyilee ketterästi tiukemmissakin kurveissa. Sillä on kiva hyppiä valleista yli ja sutata pehmeillä kelkkaurilla. Lapsellista hauskanpitoa? Ehkä, mutta aikuisten maailma olisi ilman pientä leikkimistä aika tylsä.

Joulu jatkuu...

Kalenterin mukaan joulu on jo hyvinkin ohi ja uusi vuosi aluillaan. Lienenkö ollut sitten niin kiltti, että kaikki lahjat eivät mahtuneet samaan toimitukseen, mutta Joulupukki, vai lieneekö sitten tuo itänaapurin kollega Pakkasukko, kävi eilen postimiehen muodossa ja toi vielä joulun viimeisen, mutta sitäkin hartaammin odotetun paketin. Nyt on ensi kesäkuun maratontavoitteen kannalta yksi erittäin tärkeä palanen kasassa mukana, kun sain uudet juoksutossut.

Kun ei ole pitkään aikaan ostanut juoksukenkiä, niin olihan se melkoisen suunnittelemisen ja tuumailun takana. Internetiä sai selata sivukaupalla ja kolusin minä paikalliset urheiluliikkeetkin läpi kyselemässä, josko sopivia sattuisi löytymään. Jotenkin vain näistä oululaisista urheiluliikkeistä jäi sellainen kuva, että tärkein syy hankkia juoksutossut olisi "meillä on nyt näistä tosi hyvä kampanja", tai "nämä ovat viimeinen pari, näistä varmaan saataisiin sulle aika hyvä paketti". Sinänsä kyllä aivan hyviä asioita asiakkaan kannalta, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, kuin tavoitteet, viikottaiset juoksumäärät, millaisella alustalla juoksen pääasiassa, tai minkälaisia kenkiä olen aiemmin käyttänyt.

Erään paikallisen liikkeen valikoimissa oli vähän vähemmän Suomessa tunnettua kenkämerkkiä, Mizunoa ja sieltä jalkaan sattui vanhempi Nirvana 7. Vaikka koko ei natsannutkaan aivan täysin, jäi kengistä tosi hyvä fiilis. Pienellä googlehaulla löytyi kyseisistä kengistä aika paljonkin juttua ja kun suurimmaksi osaksi maailman juoksufoorumeilla Nirvanaa - niin seitsemää, kuin sen seuraajaa Nirvana kahdeksaakin - oli kehuttu keskivertoa raskaammalle juoksijalle sopivaksi, niin asiaanhan piti tutustua vähän enemmänkin.

Mizunolla on melko hieno virtuaalikone tossujen valintaan - www.myprecisionfit.com. Se kyselee varsin johdonmukaisesti erilaiset asiat juoksijan koosta aina nilkkojen jäykkyyteen havainnollisten kuvien ja videonpätkien avustuksella. Vähän aikaa piti jumpata työhuoneessa ja vastailla kysymyksiin ja sitten sieltä tipahti raportti sähköpostiin sopivan kenkävalinnan tueksi.

Niinhän siinä kävi, että tuon järjestelmänkin mielestä Nirvanan ominaisuudet pitäisi sopia fysiikkaani kohdalleen, joten sitten alkoikin huikea metsästys, mistä noita saisi. Seiskaa olin kokeillut, Nirvana 8 oli vuoden 2012 tuote ja yhdeksän tietysti jossain vaiheessa tulossa (tätä kirjoitettaessa ysi on jo Mizunon sivuilla näkyvillä). Kahdeksaista alkoi näkymään loppusyksystä jo jonkinlaisissa alennusmyynneissä ja Wiggle  pisti joulun aikoihin sellaisen hinnan ruutuun, että ei muuta kuin tossut ostoskoriin ja Visa-numero perään.

Tänään kun avasin paketin, olin kyllä erittäin vaikuttunut ensikosketuksesta. Nuo ovat mielettömän hyvän näköiset, työn jälki on todella huolellisen oloista ja ovathan ne keveän tuntuiset vanhoihin Adidaksiin verrattuna! Myös tukevuus on erittäin asiallisen oloinen ja jos nuo ovat tositoimissa yhtä hyvät, kuin olohuoneen matolla steppaillessa, niin ainakaan kengistä tavoitteet eivät jää kiinni. Ensimmäiset askeleet noilla tulee varmaan juostua Teknopalatsin matolla, ulkona turvaudun vielä kaikesta kokeilunhimosta huolimatta Icebugin nastatossuihin.

Mizunot eteisen matolla odottamassa.

Karu tosiasia on kuitenkin se, että vaikka kengät olisivat kuinka hyvän tuntuiset tahansa, niin nekään eivät hommaa hoida yksinään. Treenata pitää vielä ja paljon, joskin homma on lähtenyt mielestäni oikein mukavasti käyntiin. Vaikka olenkin lähtenyt aika varovaisella taktiikalla liikkeelle ja juossut noin 10-20 km viikossa viikko-ohjelmasta riippuen, niin tällä hetkellä alkaa tuntumaan oikein hyvältä. Liikesarjat alkavat taas muistuttamaan edes alustavasti juoksemista ja vähitellen lenkkejä pystyy juoksemaan läpi varsin maltillisilla keskisykkeillä.

Tekniikka-asioita olen kovasti miettinyt, koska sitä kautta varmasti vauhtia ja taloudellisuutta on ensimmäisenä saatavissa lisää. Samalla vammojenkin riski pienenee, kun opettelee tekemään asioita edes suunnilleen oikein alusta lähtien. Ensimmäisenä korjauksen kohteena on ollut askeltiheys. Ensimmäisillä lenkeillä otin noin 150-154 askelta minuutissa ja kun sitä verrataan huippujuoksijoiden 180-190 askeleen tiheyteen, niin kyllähän siinä melkoinen ero on vielä - toki on vauhdissakin.

Todennäköisesti tällä hetkellä vaivaa se, että otan jokaisen askeleen liiaksi eteen ja harpon harvalla pitkällä askeleella. Siinä on ongelmana, että jokainen askel jarruttaa liikettä eteenpäin, kun kengänpohjan kosketus maahan ei tapahdu vartalon painopisteen alla, vaan edessä. Latasin puhelimeen metronomiapplikaation ja nyt olen käynyt jo muutaman lenkin juoksemassa nappi toisessa korvassa antamassa vasemman jalan tahtia. Eihän se loppujen lopuksi ole kovinkaan luonnotonta tihentää askelta, mutta kyllähän se vaatii keskittymistä koko ajan.

Nyt siis alkaa varustepuoli olemaan valmiina ja harjoittelukin etenee hyvällä mallilla. Alankin jo olemaan siinä vaiheessa, että seuraavaksi saa alkaa varaamaan lentoja, hotelleja ja valmistelemaan muita matkaan liittyviä asioita. Hyvältä näyttää!

Hyvää uutta vuotta!

Ensimmäinen vuosi Hikisten Siivujen blogia on takana ja suosio on yllättänyt meidät huikeasti. Emme todellakaan olettaneet, että jutustelu keräisi pitkälti toistakymmentätuhatta lukukertaa vuodessa - kiitoksia kaikille kävijöille!

Vuoden 2013 aikana palaamme jälleen vähän aktiivisemmin kisatouhuihin mukaan, joten sellaista juttua on luvassa varmasti. Ja tietysti asiaan kuuluvat fillarit sekä kaikenlainen säätäminen ja näprääminen, sekä jonkin verran juoksujuttuja kesäkuun alun tavoitteen tiimoilta.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille ja reippaasti vauhtia vuoteen 2013!

Kimmo & Heli

Rakastaa, vai ei rakasta?

Mietin, mikä vaivaa, kun en päättää voi. Joka kerta edellisistä erotessani, olen ollut varma, että nyt se oli tässä, johan tämä on nähty. Ja sitten taas jossain tulee vastaan se, joka saa oudon halun syttymään sisälläni ja useimmiten vielä syksyllä. Ja ennen, kuin huomaankaan, olen jälleen vakavassa suhteessa, rakastan ja raivoan, läähätän ja läkähdyn. Perkeleen keksintö nuo yksivaihteiset.

Ensimmäisen singlespeedini rakensin vanhaan Rossinin teräsrunkoon muistaakseni 2001. Se oli kyllä kaikkien aikojen keräilyerä, mutta palveli hienosti koulumatkalla ja myös jonkin verran poluilla. Sittemmin, kun lähdin turvaamaan kansainvälistä rauhaa, suhteemme katkesi ja Heli sosialisoi voimansiirron osat omiin tarpeisiinsa. Kotiin palattuani maalautin Rossinin valkoiseksi ja tein siitä vaihteellisen kauppapyörän.

Rossin yksivaihteisena...

... ja myöhemmin vaihteilla varustettuna.

En kuitenkaan osannut olla pahana osien "lainaamisesta", sillä matkan aikana olin jo löytänyt uuden, kepeämmän ja nopeamman sinkulan. Siihen aikaan Cannondale toi markkinoille 1FG:n ja täysjäykkänä se oli helposti alle kymmenen kilon kokonaisuus, eikä joustokeulankaan kanssa painoa ollut juurikaan yli kympin. Kyseinen kulkine ehti etelän lämpöönkin joksikin aikaa ja palveli sielläkin vallan moitteettomasti.

1FG leirissä

Cannondalella ehdin ajamaan jonkin aikaa Suomessakin, kunnes iski jonkinlainen kyllästyminen jälleen ja myin rungon, sekä osan palikoista pois. Samaan aikaan pyöräni olivat menneet entistä kurjemmiksi, keulakulmat olivat jyrkkiä, massaa vähän ja homma oli muutenkin livetä vallan succistelun puolelle. Vastapainoksi piti saada muutama kilo brittiläistä terästä ja 120 milliä joustoa nokalle. Joulukuussa 2006 pukki kävi vähän etuajassa ja tiputti Orange P7:n rungon, josta rakensin ehkä yhden parhaista maastopyöristä, mitä olen ikinä omistanut.

Orange P7

Orange oli erittäin mukava ja tasapainoinen ajettava ja vaikka se teräksisestä rungostaan johtuen kärsi lievistä ylipaino-ongelmista, sillä oli pitkän aikaa hallussaan henkilökohtainen kierrosennätykseni Ellinmaan XC-radalla. Suhteeni Orangeen katkesi vasta syksyllä 2008, kun hankin Kokkolasta käytetyn Gary Fisher Rigin rungon, keulan ja 29" kiekot. Loput osat otin Orangesta ja niin pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kunnolla isopyöräisellä ajamista. Rig tuntui erittäin käteen sopivalta ja niin Orange sai etsiä uutta kotia jostain Kymenlaakon suunnalta.

Rig oli aivan loistava ajettava, mutta erilaiset yhteensattumat johtivat siihen, että löysin Oulusta Singular Swiftin rungon. Niin hinta, kuin kokokin oli sopiva ja kun tuota runkoa oli asiaan vihkiytyneillä hippifoorumeilla kovasti hehkutettu, niin päädyin sitten hankintaan. Jostain syystä itse en löytänyt sitä teräksen tuomaa syvää harmoniaa ja onnen tunnetta, enkä saanut aivan samanlaista otetta ajamiseen, kuin Rigillä. Kun vielä samaan aikaan olin saanut valmiiksi Salsan, joka painoi vaihteidenkin kanssa vähemmän, kuin Singular ilman, alkoi mitta täyttymään pikkuhiljaa. Olkoon kuinka terästä tahansa, niin joku roti näissäkin hommissa. Singular lähti parempaan kotiin vuoden 2011 cyclocrossin SM-kisoista ja minä päätin pysytellä vaihdepyörissä...

Singular Swift

Ja mitäs sitten kävikään - taas. Pari viikkoa sitten kävin Pyörä-Suvalalla mutkan aivan muissa asioissa, kun Jari alkoi kauppaamaan viimeistä varastoon jäänyttä 2011-mallista Rigiä. Kävin tekemässä pikaisen koeajon ja olin vaikuttunut tuntumasta. Rig on jotenkin yhtaikaa pitkän tuntuinen, mutta silti kääntyy erittäin hyvin. Aikamme tingattuamme pääsimme yksimielisyyteen hinnasta ja niin minä olin taas yksivaihteisen omistaja. Enää piti keksiä nopeasti, miten selittäisin tapahtumien nopean käänteen Helille...

Rig talviauringossa

Ensimmäisen koeponnistamisen jälkeen Rig päätyi - muiden fillareidemme tapaan - säätämön pukkiin roikkumaan ja sai joitakin uusia osia. Jo melkein vaadittavan vakiovarusteen statuksen saaneet 180-milliset Middleburnit, Time ATAC Aliumit, Thomson Elite ja Specialized Toupe 143 korvasivat alkuperäiset osat melko pian. Samalla vaihdoin alle Salsassa pitkään palvelleet Hope Pro II -napaiset kiekot ja Schwalbe Racing Ralphit.

Lopputulos on 11,11 kiloa painava ja loistavasti liikkuva yksivaihteinen. En tiedä, mikä tuossa kokonaisuudessa on, mutta se käyttäytyy aivan äärettömän hienosti poluilla. Samaan aikaan se on todella vakaa, mutta kääntyilee kuitenkin kurveissa hämmentävän ketterästi. Joskus myöhemmin täytyy tehdä geometriavertailu aiempiin kaksyseihin, mitä uniikkia tuossa on, sillä vaikka Salsa on vähintäänkin riittävän nopea työkalu kilpailuradoille, niin mieluusti ottaisin samanlaisen käyttäytymisen myös seuraavaan kisarunkoon.