Kouvolan XC SM:t tuli ja meni. Rata oli mainio ja reissu meni omalta osalta suunnitelmien mukaan, sama sijoitus kuin viime vuonna ja ehdin vielä viimeiselle kierrokselle ennen kuin kärkikaksikko tuli maaliin. Kova rypistys kuitenkin sai aikaan sen, että selkä ja kurkku kipeytyivät taas. Tämä viikko onkin menty enemmän kevyttä treeniä tehdessä ja lepäillessä. Vaihdoin jopa krossariin maantiekiekkojen tilalle krossikiekot ja kävin kellottamassa Iinatin kivituhkabaanaa vesisateessa.
Eilen pääsin taas pitkästä aikaa pyöräsuunnistamaan iltarasteille. Kiimingin Urheilijoiden rastit Jäälin Laivakankaalla ovat aina olleet varsin pyöräilijäystävällisiä, kartasta on löytynyt oikeat uramerkinnät, rastit ovat olleet läpiajettavia ja reitinvalintojakin on päässyt jonkin verran miettimään. Edellisen kerran kaivoin karttatelineen esille toukokuun alussa Maikkulan iltarasteille, joten "pienen" tauon jälkeen oli kiva herätellä sisäistä kompassia. Koska Anthemin joustokeula oli Fillariosa.fi:lla parin päivän huolto- ja säätöreissulla, päätyi suunnistusfillariksi tällä kertaa sinkulani Santa Cruz Chameleon. Pelkästään karttatelineen viritteleminen Kameleontin hiilikuitu-riseriin oli oma operaationsa, en taida tehdä tuota kovin nopeasti toista kertaa, vaikka lopulta se istuikin ihan mallikkaasti paikalleen (ja jopa pysyikin "vauhdissa" mukana).
Rasteilla onnistuin pummaamaan pari minuuttia jo pelkästään ensimmäisellä, lyhimmällä rastivälillä. Kartan 1:12500 mittakaava teki tepposet ja lähdin "oikaisemaan" väärää kautta. Seuraavat rastivälit menivätkin jo pienemmillä pummeilla, eli perinteisillä "oliko se tuo risteys", "täh, missä se on, ai täältä lähtee joku toinenkin ura", kunnes sitten lähdin hakemaan rastia numero 6. Ensin tyytyväisenä kadenssi 120 sillä ainoalla vaihteella yhteen suuntaan, tien mutkassa jarrut pohjaan ja tiukka vasen. Yhtäkkiä nousee hiekkakuopan laita vastaan ja polku loppuu. Ja taas luetaan karttaa. Ja käännytään ympäri, ajetaan melkein sama matka takaisin, käännytään umpeenkasvaneelle metsäpolulle, päädytään hakkuuaukealle, jonka kautta vihdoin ja viimein löydetään rasti. Kotona sitten huomasin, että kyllä, siihen karttaan oli merkitty sekä se hiekkakuopan laita, että hakkuuaukea, jossa rasti oli metsäkoneuran varrella. Ja että sieltä hiekkakuopan laidalta olisi mennyt parempi reitti, tulin sitä kautta pois rastilta. Samanlaista sekoilua harrastin myös viimeisellä rastilla, ensin hiekkakuoppa väärää (=pidempää ja hitaampaa) kautta ympäri ja vähän aikaa ihmettelyä ja sen jälkeen vasta oikealle uralle. Ilman laseja kun noita pieniä yksityiskohtia ei kartasta vauhdissa erottanut.
Note to myself: kannattaisko hommata piilarit suunnistamista varten?
Tuosta huonosti menneestä pyöräsuunnistamisesta sisuuntuneena vaihdoin jalkaani Icebugit ja lähdin tuulettamaan päätäni ja keuhkoja C-radalle. En ole kovin hyvä pitämään kompassilla suuntaa umpimetsässä, joten C-radan vaikeustaso (joskus myös B) on minulle riittävä, juoksen rastivälit metsänlaitoja ja polkuja/teitä pitkin, harvoin edes kaivan kompassia paidan taskusta esille. Juostessa suunnistaessa kartan lukeminen on helpompaa: mittakaavana on 1:10000 ja kartan saa vaikka aivan nenään kiinni. Tällä radalla ainoastaan kaksi rastia yritti piilotella vähän pidempään, muut löytyivät varsin helposti. Hupaisana yksityiskohtana: viisi yhdeksästä rastista taisi olla rastimääreen mukaan kiven vieressä.
Seuraavaksi onkin sitten vuorossa Syöte MTB:n järjestelyihin osallistuminen. Tapahtumahan on jo viikon päästä ja vielä on jonkin verran hommaa tehtävänä...
perjantai 27. heinäkuuta 2012
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Joupiska XCM - Lokakuussa ne heinät ei enää kuki...
Kävimme eilen Seinäjoella Joupiskan MTB maratonilla kääntymässä. Edellisestä maratonista on jo reilu kuukausi aikaa, joten kisareissulle oli kiva päästä. Seinäjoen reitti on ollut useana vuonna mukavan haastava, soratiepätkät rytmittävät mukavasti kinkkisempiä polkurypistyksiä. Seinäjoen maasto on semmoista, että kuivalla kelillä reitti on aivan unelma, mutta kosteammalla kelillä työtä saa tehdä koko rahan edestä. Tänä vuonna reitti oli sitten taas kosteamman sorttinen.
Viikolla odotukset kisan suhteen olivat katossa ja kaikki tuntui menevän aivan putkeen. Sunnuntaina aikainen aamuherätyskään ei häirinnyt, kun autossa vuoron perään otimme pienet nokoset. Kelikin oli mitä mainioin, puolipilvinen keli, mieto tuuli ja reilu 20 astetta lämmintä. Keskimäärin toisella meistä on aina kisan jälkeen hyvät fiilikset ja toinen epäonnistuu pikkuisen. Alkuodotuksissa eilisen piti olla minun päiväni, mutta toisin meni.
Lämmittelyssä ihmettelin tahmeata oloa. Syke nousi hyvin ja kroppa tuntui valmiilta kisaan, mutta silti hengitys tuntui raskaalta ja olo oli lievästi vetelä. Epäilin ensin hiilaritankkauksen tekevän tepposia, lauantaina kun tuli nautittua synttärikakun lisäksi kaikkea muutakin herkullista hieman yli oman tarpeen. Astman suhteen tänä kesänä olen ottanut varman päälle ja pitkään aikaan ei ole hengityskään vinkunut, saati kohtausta tullut. Varotoimenpiteenä otin ennen starttia kuitenkin lääkeannoksen, ettei kisan tiimellyksessä kohtausta tulisi, pieni etiäinen kun kuitenkin pään sisällä kuiski.
Starttiviivalla olo oli levoton. Päätin aloittaa vähän rauhallisemmin, jotta kroppa ehtisi paremmin mukaan touhuun. Ensimmäisissä mäissä kuitenkin keuhkoputket kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta tajusin asian vasta ensimmäisten polkujen jälkeen, kun olin täräyttänyt suoraan muutamaa kiveä päin, meinannut kaatua pari kertaa ja muutenkin kiroilin huonosti sujuvaa ajoa. Siinä vaiheessa kädet ja jalat olivat aivan hapoilla, ilmaa kun sai haukottua vain pieninä annoksina. Olo oli kuin pilli suussa olisi ajanut, vaikka kuinka yritti palkeita pumpata, niin vasta reilusti aerobisen kynnyksen alle menevillä sykkeillä alkoi hapen saanti riittämään etenemiseen. Ensimmäisen kympin taisteltuani päätin ajaa puolimaratonin verran reittiä läpi ja keskeyttää sen jälkeen. Sorateillä ajelin rauhallisesti ja yritin saada hapot pois kropasta ja poluilla hain ajotaitoani takaisin.
Loppujen lopuksi tuon pidemmän lenkin rauhallisesti ajaminen puhdisti mukavasti pään sisältöä ja samalla poisti kertyneitä happoja kropasta. Päänsärky oli maalialueelle päästessäni kohtuu kova hapenpuutteen takia, palleaa ja keuhkoputkia särki huohottamisesta ja yskitti, mutta silti olo oli jo melko ok. Syyllinen tuohon astman riehaantumiseen taisi olla heinän siitepöly, jolle olen eniten allerginen siedätyshoidosta huolimatta. Oulun korkeudella heinän kukinta on vasta aluilla, mutta Seinäjoella se oli jo kohtalaista. Vuorokausi jälkikäteen tuo yskä ja keuhkoputkien kipu on vieläkin seuralaisena, mutta eiköhän sekin suolapiipun avulla helpota parissa päivässä.
Ensi viikonloppuna Kouvolan Mielakassa järjestetään maastopyöräilyn SM-kilpailut, siellä on ennakkotietojen perusteella luvassa kohtuu mäkinen reitti. Kierroksella nousua on luvattu 183 metriä, joten naisten kisassa on luvassa hulppeat 915 metriä nousua 23,9km kisassa. Varsin rapsakka rata, jos radalla on pituudessa saman verran nousua ja laskua, niin 4,8km pitkän radan puolikkaalle jaettuna tuo nousumäärä tekee keskimääräisen 7,6 prosentin nousukulman. No, onneksi alamäkiäkin kierrokselle mahtuu, joten pelkkää nousemista ei ole tiedossa. ;-)
Täytyy toivoa pientä tihkusadetta kisaviikonlopulle, että pysyy nuo siitepölyt kurissa. Kuten Kimmo eilen kotimatkalla autossa totesi, lokakuisessa räntäsateessa ei kuki enää mikään. Onneksi minun tapauksessani heinät on se viimeinen (ja pisin) riesa, sitten alkaa jo helpottamaan.
Viikolla odotukset kisan suhteen olivat katossa ja kaikki tuntui menevän aivan putkeen. Sunnuntaina aikainen aamuherätyskään ei häirinnyt, kun autossa vuoron perään otimme pienet nokoset. Kelikin oli mitä mainioin, puolipilvinen keli, mieto tuuli ja reilu 20 astetta lämmintä. Keskimäärin toisella meistä on aina kisan jälkeen hyvät fiilikset ja toinen epäonnistuu pikkuisen. Alkuodotuksissa eilisen piti olla minun päiväni, mutta toisin meni.
Lämmittelyssä ihmettelin tahmeata oloa. Syke nousi hyvin ja kroppa tuntui valmiilta kisaan, mutta silti hengitys tuntui raskaalta ja olo oli lievästi vetelä. Epäilin ensin hiilaritankkauksen tekevän tepposia, lauantaina kun tuli nautittua synttärikakun lisäksi kaikkea muutakin herkullista hieman yli oman tarpeen. Astman suhteen tänä kesänä olen ottanut varman päälle ja pitkään aikaan ei ole hengityskään vinkunut, saati kohtausta tullut. Varotoimenpiteenä otin ennen starttia kuitenkin lääkeannoksen, ettei kisan tiimellyksessä kohtausta tulisi, pieni etiäinen kun kuitenkin pään sisällä kuiski.
Starttiviivalla olo oli levoton. Päätin aloittaa vähän rauhallisemmin, jotta kroppa ehtisi paremmin mukaan touhuun. Ensimmäisissä mäissä kuitenkin keuhkoputket kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta tajusin asian vasta ensimmäisten polkujen jälkeen, kun olin täräyttänyt suoraan muutamaa kiveä päin, meinannut kaatua pari kertaa ja muutenkin kiroilin huonosti sujuvaa ajoa. Siinä vaiheessa kädet ja jalat olivat aivan hapoilla, ilmaa kun sai haukottua vain pieninä annoksina. Olo oli kuin pilli suussa olisi ajanut, vaikka kuinka yritti palkeita pumpata, niin vasta reilusti aerobisen kynnyksen alle menevillä sykkeillä alkoi hapen saanti riittämään etenemiseen. Ensimmäisen kympin taisteltuani päätin ajaa puolimaratonin verran reittiä läpi ja keskeyttää sen jälkeen. Sorateillä ajelin rauhallisesti ja yritin saada hapot pois kropasta ja poluilla hain ajotaitoani takaisin.
Loppujen lopuksi tuon pidemmän lenkin rauhallisesti ajaminen puhdisti mukavasti pään sisältöä ja samalla poisti kertyneitä happoja kropasta. Päänsärky oli maalialueelle päästessäni kohtuu kova hapenpuutteen takia, palleaa ja keuhkoputkia särki huohottamisesta ja yskitti, mutta silti olo oli jo melko ok. Syyllinen tuohon astman riehaantumiseen taisi olla heinän siitepöly, jolle olen eniten allerginen siedätyshoidosta huolimatta. Oulun korkeudella heinän kukinta on vasta aluilla, mutta Seinäjoella se oli jo kohtalaista. Vuorokausi jälkikäteen tuo yskä ja keuhkoputkien kipu on vieläkin seuralaisena, mutta eiköhän sekin suolapiipun avulla helpota parissa päivässä.
Ensi viikonloppuna Kouvolan Mielakassa järjestetään maastopyöräilyn SM-kilpailut, siellä on ennakkotietojen perusteella luvassa kohtuu mäkinen reitti. Kierroksella nousua on luvattu 183 metriä, joten naisten kisassa on luvassa hulppeat 915 metriä nousua 23,9km kisassa. Varsin rapsakka rata, jos radalla on pituudessa saman verran nousua ja laskua, niin 4,8km pitkän radan puolikkaalle jaettuna tuo nousumäärä tekee keskimääräisen 7,6 prosentin nousukulman. No, onneksi alamäkiäkin kierrokselle mahtuu, joten pelkkää nousemista ei ole tiedossa. ;-)
Täytyy toivoa pientä tihkusadetta kisaviikonlopulle, että pysyy nuo siitepölyt kurissa. Kuten Kimmo eilen kotimatkalla autossa totesi, lokakuisessa räntäsateessa ei kuki enää mikään. Onneksi minun tapauksessani heinät on se viimeinen (ja pisin) riesa, sitten alkaa jo helpottamaan.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Onko vehkeiden koolla väliä?
Ennen internetissä kiersi tosiasia, että 80mm riittää Suomessa, nykyään sitä sitten väännetäänkin siitä, riittäkö 26 tuumaa, vai pitääkö olla 29? Vai kenties jotain siltä väliltä. Hyvä kysymys 2012 Tahkon kertomuksen kommenteissa sai meidät miettimään tätä aihetta vähän tarkemminkin. Olemme molemmat jo ehtineet kokeilemaan muutamaakin erilaista ratkaisua, alla meidän mietteitä niistä.
Ensirakkauteni maastopyöräilyyn syttyi 1990-luvun loppupuolella, jolloin jäykkäperäiset fillarit olivat se juttu, joustoa oli 60-80 millin kieppeillä, tangot kapeita ja nousukahvat kivan värisiä. Se rakkaus on ehkä ohjannut kalustovalintojakin aika kovasti sen jälkeenkin ja olen vahvasti sitä mieltä, että keveän 26-tuumaisen jäykkiksen aika ei todellakaan ole ohi. Vähän sattumankin kautta löytynyt Cannondale M600 oli ensimmäinen jäykkis, millä ajoin oikeasti kisaa ja se oli aivan oikeasti jäykkä - keulaa myöten. Se oli myös yksi keveimpiä maastopyöriä, mitä minulla on ollut ja kiipesi mäkeen todella hienosti. Toisaalta se jäykkyys sitten myös ajoi minut kokeilemaan täysjoustoa kisakäytössä melko nopeasti ja jäykkäperäiset jäivät pitkäksi ajaksi vain harrastepyöriksi, useimmiten yksivaihteisiksi sellaisiksi.
Pienirenkaisen pyörän edut ovat eittämättä siinä, että se on huomattavasti ketterämmän oloinen tiukoissa paikoissa, mutta ajaminen on ehkä paikkapaikoin hieman tökkivämmän tuntuista, kuin nykyään isopyöräisillä. Toisaalta 130-millisellä keulalla ja melko loivalla ohjauskulmalla ollut P7 meni monesta sellaisesta paikasta läpi aivan heittämällä, mitä en vieläkään ole kokenut edes isopyöräisillä. Eli jyrkkä ohjauskulma yhdistettynä pieneen kiekkoon oli minulle se suurin ongelma. Varsinkin kun metrisistä jaloista johtuen painopiste on kohtuu korkealla.
Kuten Kimmollakin, harrastus alkoi jäykkäperäisellä pyörällä. Ostin opiskelukaverin vanhan Kuwaharan, johon laitettiin Cannondale P-Bone keulaksi, eli täysjäykällä mentiin silloin. Kuwaharaan yritettiin laittaa joustokeulaakin paikalleen, mutta geometria olisi mennyt vähintäänkin kummalliseksi, joten siitä luovuttiin ja päätettiin hankkia myöhemmin runko, johon joustokeula istuisi kunnolla. Fillari-lehden torilta löytyi käytettynä kokonainen K2 Razorback, joka täytti muutenkin kaikki haaveet maastopyörästä, joten Kuwahara jäi kaupunkisinkulaksi ja K2 harraste- ja kisakäyttöön.
K2:lla ajoin ensimmäisen Tahkon läpi ja kokeilin myös paikallisia XC-kisoja. Vähän sen jälkeen, kun Kimmo oli hankkinut ensimmäisen täysjoustonsa, aloin minäkin haaveilemaan sellaisesta. Kun Pyörä-Suvalalta löytyi hyvällä alennuksella sopivankokoinen Trek Fuel 80, niin hankin sellaisen. Se kokeilu ei mennyt aivan putkeen, joten parin vuoden jälkeen olin valmis palaamaan takaisin jäykkäperäisten pariin. Siitä lisää vähän myöhemmin...
Purimme Trekin, myimme rungon ja aloimme etsimään sopivaa jäykkäperäistä raamia tilalle. Ensimmäinen sopiva vaihtoehto oli uusi Nishiki Maniac, jonka ympärille rakensimme seuraavan pyörän. Tällä pyörällä löysin taas takaisin vanhan polkujenlukutaidon, keksin uudelleen sen tavan päästä kivistä ja juurista läpi ja sain vanhan ajamisen riemun takaisin. Nishiki oli erittäin hyvä ratkaisu, mutta kun Helsingistä löytyi käytettynä melko kevyt Giantin jäykkäperäinen runko, missä mitatkin natsasivat, niin sehän oli saatava. Olihan se vielä oikean värinenkin...
Giantin kanssa kisaliekki syttyi sitten ihan tosissaan. Kun vielä samaan aikaan lenkkeilykin alkoi tarttumaan jalkaan, niin tämän jäykkiksen kanssa koimme erittäin hienoja hetkiä. 2007 olin Tahkon 120 kilometrillä kolmas ja 2008 maratoncupin kokonaispisteissäkin päädyin kolmanneksi.
26-tuumaisen jäykkäperäisen edut ovat käsiteltävyydessä ja ketteryydessä. Enkä olisi ikinä oppinut ajamaan polkuja nykyisellä tavalla ilman jäykkäperäisellä saatua oppia. Jäykkäperäinen myös kiihtyy keveämmän oloisesti, kuin täysjousto, mutta lempipaikoissani, eli nopeissa laskuissa ja kivikkojuurakkopoluilla jäykkäperäinen ei armahda sitten yhtään.
Täysjäykän Cannondalen jälkeen aloin speksaamaan täysjoustoa ja tilasin itselleni Specializedin. Jos silloin olisi tunnettu termi "trail-pyörä", niin tuo olisi varmaan ollut jotain sellaista siihen aikaan. Tosin joustomatkat olivat nykymittapuulla melko vaatimattomat - 100 milliä edessä ja 75 takana. Spessu oli jo silloin aivan loistava ajettava, eikä minulla jäänyt siitä mitään huonoa sanottavaa. Kevennyskeiju alkoi kuitenkin kuiskailemaan ja vaihdoin rungon Santa Cruziin, joka ei sitten ollutkaan aivan yhtä loistava laite.
Hain kevyttä, kisahenkistä XC-täysjoustoa ja sellaisen myös sain. Superlight oli parhaimmillaan silloin, kun mentiin aivan täysiä, mutta heti, kun ylämäessä piti heittää pienimmälle eturattaalle alkoi singlepivot keinumaan melko rasittavasti. Toinen häiritsevä piirre oli alamäissä vaivaava takapään lukittuminen ja koiville potkiminen jarrutettaessa. Jotenkin en ikinä saanut Strutsia sellaisiin säätöihin, että sillä olisi ollut hauska ajaa kaikkialla. Vielä kun emäputki oli melko lyhyt ja ohjauskulma jyrkähkö, niin ajoasentokin oli melko naamallaan. Se johti aika usein ohjaustangon yli suoritettuihin maaperätutkimuksiin. Edes etelähämäläinen pitkä pinna ei riittänyt ja aloin ilta toisensa jälkeen näppäilemään netistä jäykkäperäisiä pyöriä.
Ensin hankin yllämainitun Orange P7:n talvisinglespeediksi ja koin jälleen sen jäykkiksellä ajamisen riemun ja niin taloon sai seuraavalle kaudelle tulla jäykkäperäinen Canyon kisapyöräksikin. Hetken aikaa tuntui, että täydellinen kombinaatio oli löytynyt...
Hankin Trekin vaiheessa, missä ajotaito oli vasta kehittymässä ja maastokilometrejä varsin vaatimattomasti alla. Alkuodotukset olivat kovat ja alkuun Trek tuntuikin ihan asialliselta laitteelta. Kimmo yritti muun muassa TF Tunedin avustuksella löytää niin keulaan, kuin takaiskariinkin oikeita säätöjä, mutta jokin ei vaan osunut kohdalleen. Trek oli myös varsin painava (n. 3 kiloa lisää K2:een verrattuna) ja jotenkin en löytänyt enää omaa ajotapaani sen kanssa. Pyörä vei enemmän minua, kuin minä sitä. Kun vielä samaan aikaan Kimmo oli vuoden pois kotoa kansainvälistä rauhaa turvaamassa, niin lopulta en enää edes halunnut lähteä ajamaan Trekillä lenkkiä. Kimmon tultua takaisin kotiin palasimme perusasioihin ja takaisin jäykkäperäisiin muutamaksi vuodeksi.
Seuraavaa yritystä kuumoteltiinkin sitten pitkään ja hartaasti - ja se myös onnistuikin sitten aivan eri tavalla. Olin niin ihastunut jäykkäperäiseen Giantiini, että en halunnut missään tapauksessa minkäänlaista kompromissitäpäriä tilalle. Täysjoustolle kuitenkin oli tilausta, kun ajotapa meni rankemmaksi koko ajan samalla, kun vauhti ja lenkkien pituudet kasvoivat. Pitkällisen valintaprosessin loppusuoralle pääsivät Scott Spark, Specialized Epic ja Giant Anthem X
Päädyin Anthemiin, koska pidin sen ulkomuodosta, geometriataulukot täsmäsivät ja linkun toiminnasta löytyi todella paljon ylistäviä arvioita. Lisäksi jouston kaikki osat olivat standarditavaraa, iskunvaimennin on ehkä yleisintä mahdollista kokoa ja linkun laakerit aivan tavallisesta rautakaupasta löytyviä. En ole ikinä ollut erityisen ihastunut kuiturunkoihin ja Giant oli alumiiniversionakin varsin kilpailukykyisen kevyt. Kun se vielä löytyi paikallisesta Joutsensillan Intersportista, niin valinta oli valmis.
Minun mielestä hyvä ja kevyt jäykkäperäinen on aina parempi ratkaisu, kuin melkein ok täysjousto, mutta hyvin rakennettu ja itselle täysin sopiva kevyt täysjousto ei häviä jäykkikselle missään olosuhteissa. Se kiipeää, kääntyy ja kulkee poluilla aivan ylivoimaisesti jäykkäperäiseen verrattuna. Tieosuuksilla tilanne on ehkä siinä ja tässä, mutta en nyt muutenkaan niin paljoa niitä osuuksia rakasta, että voisin tilannetta hirveän objektiivisesti analysoida.
Kuten yllä mainitsinkin, niin Canyon oli jo todella lähellä unelmapyörää. Sitten vaan isot karvaiset sedät pohjoisesta alkoivat huutelemaan, jotta pitäisi kokeilla isompia kiekkoja. Olkoon menneeksi, kaikkea muuta paitsi kansantansseja ja sitä toista juttua voin kokeilla. Jälleen kerran talvisinkula sai toimia ensimmäisenä testipenkkinä ja ihastuin aivan totaalisesti vanhaan violettiin Rigiin. Tärkeimpänä tietysti se, että siitä sai jälleen rakennettua ihan pyörän näköisen pyörän ilman holtitonta spacerpinkkaa ja muita viritelmiä. Mutta oli se myös hyvä ajaa, ei sitä käy kiistäminen.
Löysin jälleen monta sellaista paikkaa, mistä en olisi pienempipyöräisellä edes uskaltanut kokeilla. Varsinkin alamäissä ja ajettavissa dropeissa löytyi luottamusta aivan eri tavalla. Toisaalta, kun Rigin alkuperäiskiekot olivat kohtuu raskaat, niin olin jo monta kertaa menettämässä malttini tavarajunamaisen kiihtyvyyden kanssa. Aiemmasta postauksestani voi lukea tarkemmin Salsan vaiheista, mutta näillä kokemuksilla en ole kyllä luopumassa isoista kiekoista. DHL:n setä on lähipäivinä ehkä tuomassa vielä helpotusta tuon laitteen lievään ylipainoon, katsotaan sitten miten suu pannaan.
Myös kaksyseillä on sama ominaisuus, kuin pienempipyöräisillä - jotkut vaan sopivat omaan käteen paremmin, kuin toiset. Singularia on hehkutettu pitkin keskustelufoorumeita ja sen mitatkin piti sopia erittäin hyvin, mutta jostain syystä minä en löytänyt siitä sitä hienoutta. Meidänkin varaston sisältö saattaisi olla radikaalisti erilainen, mikäli tuo olisi ollut ensikosketukseni kaksyseihin...
Isopyöräisen hienoin juttu on ehkä se, että jotenkin en tunne enää istuvani niin korkealla. Aivan, kuin painopiste olisi tullut huomattavasti alemmas ja sitä myötä myös erilaisten esteiden ylittäminen helpottuu huomattavasti. Toinen hyvä piirre on se, että tällainen keskivertoa isompi kuskikaan ei uppoa pehmeissä paikoissa niin syvälle. Kolmas etu on se, että etupyörä ei kaiva aivan jokaista kuoppaa niin syvältä. Tästä on etua etenkin sellaisilla poluilla, missä on useita korkeita juuria peräkkäin.
Mistään ihmelaitteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Testiratana toimivalla Ellinmaalla en vielä tänäkään kesänä ole onnistunut lyömään vanhaa kakskuutosilla tehtyä pohja-aikaa, kuin muutamilla sekunneilla ja siihenkin löytyy varmasti selitys ennemmin Polarin treenikalenterista, kuin kiekkojen koosta. Minulla ei ole suurestikaan hävittävää pyörän pituuden tai kankeuden suhteen, likemmäs 22 tuumaa korkea runko ei käänny kuitenkaan kovin herkästi millään rengaskoolla. Joten sen vuoksi isompikiekkoinen voittaa tämän vertailun.
26" jäykkäperäinen?
Kimmo:
(Kokemusta tähän mennessä: Marin Muirwoods, Cannondale M600, Rossin Singlespeed, Cannondale 1FG, Orange P7, Canyon Ultimate CF)Ensirakkauteni maastopyöräilyyn syttyi 1990-luvun loppupuolella, jolloin jäykkäperäiset fillarit olivat se juttu, joustoa oli 60-80 millin kieppeillä, tangot kapeita ja nousukahvat kivan värisiä. Se rakkaus on ehkä ohjannut kalustovalintojakin aika kovasti sen jälkeenkin ja olen vahvasti sitä mieltä, että keveän 26-tuumaisen jäykkiksen aika ei todellakaan ole ohi. Vähän sattumankin kautta löytynyt Cannondale M600 oli ensimmäinen jäykkis, millä ajoin oikeasti kisaa ja se oli aivan oikeasti jäykkä - keulaa myöten. Se oli myös yksi keveimpiä maastopyöriä, mitä minulla on ollut ja kiipesi mäkeen todella hienosti. Toisaalta se jäykkyys sitten myös ajoi minut kokeilemaan täysjoustoa kisakäytössä melko nopeasti ja jäykkäperäiset jäivät pitkäksi ajaksi vain harrastepyöriksi, useimmiten yksivaihteisiksi sellaisiksi.
Pienirenkaisen pyörän edut ovat eittämättä siinä, että se on huomattavasti ketterämmän oloinen tiukoissa paikoissa, mutta ajaminen on ehkä paikkapaikoin hieman tökkivämmän tuntuista, kuin nykyään isopyöräisillä. Toisaalta 130-millisellä keulalla ja melko loivalla ohjauskulmalla ollut P7 meni monesta sellaisesta paikasta läpi aivan heittämällä, mitä en vieläkään ole kokenut edes isopyöräisillä. Eli jyrkkä ohjauskulma yhdistettynä pieneen kiekkoon oli minulle se suurin ongelma. Varsinkin kun metrisistä jaloista johtuen painopiste on kohtuu korkealla.
Heli:
(Kokemusta tähän mennessä: Kuwahara Explorer, K2 Razorback HT, Nishiki Maniac, Giant ATX 880, Santa Cruz Chameleon)Kuten Kimmollakin, harrastus alkoi jäykkäperäisellä pyörällä. Ostin opiskelukaverin vanhan Kuwaharan, johon laitettiin Cannondale P-Bone keulaksi, eli täysjäykällä mentiin silloin. Kuwaharaan yritettiin laittaa joustokeulaakin paikalleen, mutta geometria olisi mennyt vähintäänkin kummalliseksi, joten siitä luovuttiin ja päätettiin hankkia myöhemmin runko, johon joustokeula istuisi kunnolla. Fillari-lehden torilta löytyi käytettynä kokonainen K2 Razorback, joka täytti muutenkin kaikki haaveet maastopyörästä, joten Kuwahara jäi kaupunkisinkulaksi ja K2 harraste- ja kisakäyttöön.
K2:lla ajoin ensimmäisen Tahkon läpi ja kokeilin myös paikallisia XC-kisoja. Vähän sen jälkeen, kun Kimmo oli hankkinut ensimmäisen täysjoustonsa, aloin minäkin haaveilemaan sellaisesta. Kun Pyörä-Suvalalta löytyi hyvällä alennuksella sopivankokoinen Trek Fuel 80, niin hankin sellaisen. Se kokeilu ei mennyt aivan putkeen, joten parin vuoden jälkeen olin valmis palaamaan takaisin jäykkäperäisten pariin. Siitä lisää vähän myöhemmin...
Purimme Trekin, myimme rungon ja aloimme etsimään sopivaa jäykkäperäistä raamia tilalle. Ensimmäinen sopiva vaihtoehto oli uusi Nishiki Maniac, jonka ympärille rakensimme seuraavan pyörän. Tällä pyörällä löysin taas takaisin vanhan polkujenlukutaidon, keksin uudelleen sen tavan päästä kivistä ja juurista läpi ja sain vanhan ajamisen riemun takaisin. Nishiki oli erittäin hyvä ratkaisu, mutta kun Helsingistä löytyi käytettynä melko kevyt Giantin jäykkäperäinen runko, missä mitatkin natsasivat, niin sehän oli saatava. Olihan se vielä oikean värinenkin...
Giantin kanssa kisaliekki syttyi sitten ihan tosissaan. Kun vielä samaan aikaan lenkkeilykin alkoi tarttumaan jalkaan, niin tämän jäykkiksen kanssa koimme erittäin hienoja hetkiä. 2007 olin Tahkon 120 kilometrillä kolmas ja 2008 maratoncupin kokonaispisteissäkin päädyin kolmanneksi.
26-tuumaisen jäykkäperäisen edut ovat käsiteltävyydessä ja ketteryydessä. Enkä olisi ikinä oppinut ajamaan polkuja nykyisellä tavalla ilman jäykkäperäisellä saatua oppia. Jäykkäperäinen myös kiihtyy keveämmän oloisesti, kuin täysjousto, mutta lempipaikoissani, eli nopeissa laskuissa ja kivikkojuurakkopoluilla jäykkäperäinen ei armahda sitten yhtään.
26" täysjousto?
Kimmo:
(Kokemusta tähän mennessä: Specialized Stumpjumper FSR XC, Santa Cruz Superlight)Täysjäykän Cannondalen jälkeen aloin speksaamaan täysjoustoa ja tilasin itselleni Specializedin. Jos silloin olisi tunnettu termi "trail-pyörä", niin tuo olisi varmaan ollut jotain sellaista siihen aikaan. Tosin joustomatkat olivat nykymittapuulla melko vaatimattomat - 100 milliä edessä ja 75 takana. Spessu oli jo silloin aivan loistava ajettava, eikä minulla jäänyt siitä mitään huonoa sanottavaa. Kevennyskeiju alkoi kuitenkin kuiskailemaan ja vaihdoin rungon Santa Cruziin, joka ei sitten ollutkaan aivan yhtä loistava laite.
Hain kevyttä, kisahenkistä XC-täysjoustoa ja sellaisen myös sain. Superlight oli parhaimmillaan silloin, kun mentiin aivan täysiä, mutta heti, kun ylämäessä piti heittää pienimmälle eturattaalle alkoi singlepivot keinumaan melko rasittavasti. Toinen häiritsevä piirre oli alamäissä vaivaava takapään lukittuminen ja koiville potkiminen jarrutettaessa. Jotenkin en ikinä saanut Strutsia sellaisiin säätöihin, että sillä olisi ollut hauska ajaa kaikkialla. Vielä kun emäputki oli melko lyhyt ja ohjauskulma jyrkähkö, niin ajoasentokin oli melko naamallaan. Se johti aika usein ohjaustangon yli suoritettuihin maaperätutkimuksiin. Edes etelähämäläinen pitkä pinna ei riittänyt ja aloin ilta toisensa jälkeen näppäilemään netistä jäykkäperäisiä pyöriä.
Ensin hankin yllämainitun Orange P7:n talvisinglespeediksi ja koin jälleen sen jäykkiksellä ajamisen riemun ja niin taloon sai seuraavalle kaudelle tulla jäykkäperäinen Canyon kisapyöräksikin. Hetken aikaa tuntui, että täydellinen kombinaatio oli löytynyt...
Heli:
(Kokemusta tähän mennessä: Trek Fuel 80, Giant Anthem X)Hankin Trekin vaiheessa, missä ajotaito oli vasta kehittymässä ja maastokilometrejä varsin vaatimattomasti alla. Alkuodotukset olivat kovat ja alkuun Trek tuntuikin ihan asialliselta laitteelta. Kimmo yritti muun muassa TF Tunedin avustuksella löytää niin keulaan, kuin takaiskariinkin oikeita säätöjä, mutta jokin ei vaan osunut kohdalleen. Trek oli myös varsin painava (n. 3 kiloa lisää K2:een verrattuna) ja jotenkin en löytänyt enää omaa ajotapaani sen kanssa. Pyörä vei enemmän minua, kuin minä sitä. Kun vielä samaan aikaan Kimmo oli vuoden pois kotoa kansainvälistä rauhaa turvaamassa, niin lopulta en enää edes halunnut lähteä ajamaan Trekillä lenkkiä. Kimmon tultua takaisin kotiin palasimme perusasioihin ja takaisin jäykkäperäisiin muutamaksi vuodeksi.
Seuraavaa yritystä kuumoteltiinkin sitten pitkään ja hartaasti - ja se myös onnistuikin sitten aivan eri tavalla. Olin niin ihastunut jäykkäperäiseen Giantiini, että en halunnut missään tapauksessa minkäänlaista kompromissitäpäriä tilalle. Täysjoustolle kuitenkin oli tilausta, kun ajotapa meni rankemmaksi koko ajan samalla, kun vauhti ja lenkkien pituudet kasvoivat. Pitkällisen valintaprosessin loppusuoralle pääsivät Scott Spark, Specialized Epic ja Giant Anthem X
Päädyin Anthemiin, koska pidin sen ulkomuodosta, geometriataulukot täsmäsivät ja linkun toiminnasta löytyi todella paljon ylistäviä arvioita. Lisäksi jouston kaikki osat olivat standarditavaraa, iskunvaimennin on ehkä yleisintä mahdollista kokoa ja linkun laakerit aivan tavallisesta rautakaupasta löytyviä. En ole ikinä ollut erityisen ihastunut kuiturunkoihin ja Giant oli alumiiniversionakin varsin kilpailukykyisen kevyt. Kun se vielä löytyi paikallisesta Joutsensillan Intersportista, niin valinta oli valmis.
Minun mielestä hyvä ja kevyt jäykkäperäinen on aina parempi ratkaisu, kuin melkein ok täysjousto, mutta hyvin rakennettu ja itselle täysin sopiva kevyt täysjousto ei häviä jäykkikselle missään olosuhteissa. Se kiipeää, kääntyy ja kulkee poluilla aivan ylivoimaisesti jäykkäperäiseen verrattuna. Tieosuuksilla tilanne on ehkä siinä ja tässä, mutta en nyt muutenkaan niin paljoa niitä osuuksia rakasta, että voisin tilannetta hirveän objektiivisesti analysoida.
29" jäykkäperäinen?
Kimmo:
(Kokemusta tähän mennessä: Gary Fisher Rig, Salsa Mamasita, Singular Swift)Kuten yllä mainitsinkin, niin Canyon oli jo todella lähellä unelmapyörää. Sitten vaan isot karvaiset sedät pohjoisesta alkoivat huutelemaan, jotta pitäisi kokeilla isompia kiekkoja. Olkoon menneeksi, kaikkea muuta paitsi kansantansseja ja sitä toista juttua voin kokeilla. Jälleen kerran talvisinkula sai toimia ensimmäisenä testipenkkinä ja ihastuin aivan totaalisesti vanhaan violettiin Rigiin. Tärkeimpänä tietysti se, että siitä sai jälleen rakennettua ihan pyörän näköisen pyörän ilman holtitonta spacerpinkkaa ja muita viritelmiä. Mutta oli se myös hyvä ajaa, ei sitä käy kiistäminen.
Löysin jälleen monta sellaista paikkaa, mistä en olisi pienempipyöräisellä edes uskaltanut kokeilla. Varsinkin alamäissä ja ajettavissa dropeissa löytyi luottamusta aivan eri tavalla. Toisaalta, kun Rigin alkuperäiskiekot olivat kohtuu raskaat, niin olin jo monta kertaa menettämässä malttini tavarajunamaisen kiihtyvyyden kanssa. Aiemmasta postauksestani voi lukea tarkemmin Salsan vaiheista, mutta näillä kokemuksilla en ole kyllä luopumassa isoista kiekoista. DHL:n setä on lähipäivinä ehkä tuomassa vielä helpotusta tuon laitteen lievään ylipainoon, katsotaan sitten miten suu pannaan.
Myös kaksyseillä on sama ominaisuus, kuin pienempipyöräisillä - jotkut vaan sopivat omaan käteen paremmin, kuin toiset. Singularia on hehkutettu pitkin keskustelufoorumeita ja sen mitatkin piti sopia erittäin hyvin, mutta jostain syystä minä en löytänyt siitä sitä hienoutta. Meidänkin varaston sisältö saattaisi olla radikaalisti erilainen, mikäli tuo olisi ollut ensikosketukseni kaksyseihin...
Isopyöräisen hienoin juttu on ehkä se, että jotenkin en tunne enää istuvani niin korkealla. Aivan, kuin painopiste olisi tullut huomattavasti alemmas ja sitä myötä myös erilaisten esteiden ylittäminen helpottuu huomattavasti. Toinen hyvä piirre on se, että tällainen keskivertoa isompi kuskikaan ei uppoa pehmeissä paikoissa niin syvälle. Kolmas etu on se, että etupyörä ei kaiva aivan jokaista kuoppaa niin syvältä. Tästä on etua etenkin sellaisilla poluilla, missä on useita korkeita juuria peräkkäin.
Mistään ihmelaitteesta ei kuitenkaan ole kysymys. Testiratana toimivalla Ellinmaalla en vielä tänäkään kesänä ole onnistunut lyömään vanhaa kakskuutosilla tehtyä pohja-aikaa, kuin muutamilla sekunneilla ja siihenkin löytyy varmasti selitys ennemmin Polarin treenikalenterista, kuin kiekkojen koosta. Minulla ei ole suurestikaan hävittävää pyörän pituuden tai kankeuden suhteen, likemmäs 22 tuumaa korkea runko ei käänny kuitenkaan kovin herkästi millään rengaskoolla. Joten sen vuoksi isompikiekkoinen voittaa tämän vertailun.
Heli:
(Kokemusta tähän mennessä: -)
Toisin, kuin Kimmo, en ole ikinä omistanut ainuttakaan kaksysiä, enkä varmaan tule näillä näkymin omistamaankaan. Ensinnäkin isot kiekot pienessä rungossa ovat kamalan näköiset. Toisekseen ohjaustanko nousee väkisinkin sellaiseen korkeuteen, että ajoasennon rakentaminen vaatii rajusti negatiivisen stemmin tai droppitangon. Olen käynyt koeajamassa paria eri pyörää ja kummankaan kanssa en tuntenut oloani millään tavalla kotoisaksi. Jotenkin fiilis oli, kuin olisi ajanut kuorma-autoa tai isoa traktoria. Jos itse olen parhaimmillani sellaisissa pikkunäppärissä teknisissä paikoissa, niin en kaipaa pyörää vaikeuttamaan niillä osuuksilla etenemistä.
Kummallakaan ei ole (ainakaan toistaiseksi) kokemusta näistä laitteista, mutta käykäähän vilkaisemassa Tanelin kommentteja aiheesta Sokerimarinadi-blogilta.
Ylläolevat kommentit ovat tietysti täysin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia ja siksi on ehkä tässä vaiheessa hyvä vähän valottaa noita mieltymyksiä. Siinä, missä Heli on parhaimmillaan alamäissä ja teknisemmillä osuuksilla, itse pidän enemmän nousuista ja nopeasti ajettavista pätkistä. Kotimaisista kisaradoista Helin suosikkeja ovat Liedon XC-rata vuodelta 2009 ja maratonradoista Seinäjoki sekä Pyssymäki. Itse taas tykkäsin aikanaan Hämeenlinnan maratonreitistä, nykyisistä Jyväskylä, Tampere ja Kuusankoski ovat suosikkejani. Myös Tähtisadeajoissa on kulkenut aivan mukavasti.
Toisin, kuin Kimmo, en ole ikinä omistanut ainuttakaan kaksysiä, enkä varmaan tule näillä näkymin omistamaankaan. Ensinnäkin isot kiekot pienessä rungossa ovat kamalan näköiset. Toisekseen ohjaustanko nousee väkisinkin sellaiseen korkeuteen, että ajoasennon rakentaminen vaatii rajusti negatiivisen stemmin tai droppitangon. Olen käynyt koeajamassa paria eri pyörää ja kummankaan kanssa en tuntenut oloani millään tavalla kotoisaksi. Jotenkin fiilis oli, kuin olisi ajanut kuorma-autoa tai isoa traktoria. Jos itse olen parhaimmillani sellaisissa pikkunäppärissä teknisissä paikoissa, niin en kaipaa pyörää vaikeuttamaan niillä osuuksilla etenemistä.
29" täysjousto?
Ylläolevat kommentit ovat tietysti täysin henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvia ja siksi on ehkä tässä vaiheessa hyvä vähän valottaa noita mieltymyksiä. Siinä, missä Heli on parhaimmillaan alamäissä ja teknisemmillä osuuksilla, itse pidän enemmän nousuista ja nopeasti ajettavista pätkistä. Kotimaisista kisaradoista Helin suosikkeja ovat Liedon XC-rata vuodelta 2009 ja maratonradoista Seinäjoki sekä Pyssymäki. Itse taas tykkäsin aikanaan Hämeenlinnan maratonreitistä, nykyisistä Jyväskylä, Tampere ja Kuusankoski ovat suosikkejani. Myös Tähtisadeajoissa on kulkenut aivan mukavasti.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
Tahko MTB 2012 - Enemmän duoo ku sooloo
"Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." Jostain syystä tuo vanha lause alkoi pyörimään päässä, kun taas seurasin tuota yhtä hölmöä yli yhdeksän tunnin uurastuksen päätteeksi Tahkovuoren huipulle. Sanotaan että ihminen ei ole tyhmä, jos se tekee virheen - se on tyhmä vasta, jos se toistaa sitä. Ilmeisesti kymmenessä vuodessa ei ole oppi tarttunut vielä riittävästi ja vieläkin sain tehdä ihan täyden päivätyön pysyäkseni Kimmon matkassa 120 kilometrin matkan.
Aikaisemmin olen jo kerran ajanut 120 kilometriä Tahkolla läpi. Silloin loppuaika oli 10,5 tunnin luokkaa ja kotiin tuomisina oli kolmas sija ja iso pytty (mutta ei Buffia, koska sinä vuonna jaettiin paidat, joiden hihojen väristä piti arvata, paljonko oli matkaa takana). Sen jälkeen rata on nopeutunut huomattavasti, mutta tälle vuodelle palattiin taas vähän kohti vanhan ajan mutaisia Tahkoja. Vieläkään ei kahlattu ihan säärtä myöten, mutta nyt sentään sai sukat ja pyörän sotkettua reissussa.
Eihän mudassa mitään vikaa ole, itse asiassa pidän haastavammista maastoista erittäin paljon, mutta johtuen radan alkupään helppoudesta, pääsee edelle huomattava määrä hieman vaatimattomammalla ajotaidolla varustettua väkeä. Ja, kun ensimmäiset oikeat polut ovatkin sitten mudan kuorruttamia, on radalla romua poikittain, kuin Raatteen tiellä aikanaan. Yritäpä siinä sitten ajaa eteenpäin omaa mukavaa tahtia. Sitten, kun miehet vielä taistelevat otsa kurtussa sijoista 230-320, niin täytyy myöntää että tuli avattua sanaista arkkua pariinkin otteeseen. Lähinnä eniten ärsyttää, mikäli eteen tungetaan aivan väkisin ja heti seuraavassa hankalammassa paikassa ollaan jaloissa. Pahoittelen, mikäli pilasin jonkun päivän huomauttamalla asiasta.
Juhlavuoden retki oli kyllä muuten aivan hauska. Ajoimme Kimmon kanssa leppoisissa tunnelmissa, ehdimme nauttimaan evästarjoiluista ja nappaamaan vielä muutaman kuvankin muistoksi. Toisella kierroksella meininki muuttui entistä leppoisammaksi. Suunnilleen samaa nopeutta etenevät sedät ehtivät juttelemaan, taukopaikoillakin oli tilaa ja aikaa nauttia antimista ja vaihtaa kuulumisia. Vaikeimpiakin kohtia sai yrittää rauhassa ja muu porukka huomioi yritykset kannustamalla. Pitkästä aikaa Kimmokin malttoi maistella viimeisen huoltopisteen kuuluisia vohveleita. Minä tietysti ahneena pienenä tyttönä söin niitä liikaa ja vatsa kapinoi heti seuraavassa nousussa aiheesta. Mutta hyvää oli!
Viimeinen loppulaskukaan ei internettipelotteluista huolimatta ollut mitenkään erityisen paha, kahden kierroksen jälkeenkin se oli aivan ajettavissa alas jarrupaloja polttamatta. Siispä alas, kunniakierros Tahkolahden ympäri ja rinnakkain maaliin. Pienet ylävitoset ja viimeinkin se Buffi päähän. Sen pituinen se ja suihkuun.
Vuosikymmen Tahkolla on tarjonnut paljon huippuhetkiä ja onnistumisen elämyksiä. Toki myös pettymyksiä on tullut, joskus on tekniikka pettänyt, joskus taas kuski. Viimeisen kierroksen aikana päätimme, että tämä kierros tulee olemaan meidän osaltamme viimeinen vähään aikaan. Maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, että on hyväksi kiertää muutakin, kuin Tahkoa.
 |
| Kinahmilla 2012 Kiitokset kuvan ottajalle! |
torstai 28. kesäkuuta 2012
Tahko lähestyy ... oletko valmis?
Tuohan se on pitkään fillarifoorumillakin pyörinyt ikuisuusaihe. Yleensähän kukaan ei ole treenannut yhtään ja tuskin edes uloskaan päässyt, kun on niin paljon ollut kiirettä ja hoppua. Meillä tuntuisi tänä vuonna olevan tilanne vallan toisin päin, molemmat ovat aika hyvässä kunnossa ja ulkonakin olemme käyneet. Juuri H-hetken alla tosin tuntuu, että vähän ehkä tarpeettomankin paljon.
Päivä oli kohtuu pitkä ja raskas. Aikaa kuutenkymmeneen kilometriin meni kaikkiaan vähän päälle 8.07 ja iltapäivän ukkoskuurojen vaikutusta reittiin ei enää nykyisten pölyävän kuumien ja kuivien Tahkojen jälkeen osaa edes kuvitella. Kun Heli loppumatkasta työnsi mäkiä sekä ylös, että alas, ajattelin, että nyt se maastoharraste joko alkaa tästä tai sitten loppuu kokonaan. No, aika on näyttänyt, mihin suuntaan mentiin - onneksi.
Moni asia on muuttunut vuoteen 2012 mennessä. Tänä kesänä mulla on jäykkäperäinen, Helillä täysjousto. Varusteet ovat parantuneet ja onhan sitä kymmenen vuoden aikana käyty vähän lenkilläkin. Vuosijuhlan kunniaksi lähdemme taas taivaltamaan yhtämatkaa, mutta sen verran on saanut kehitystä tulla, että tavoitteena on sama loppuaika, mutta tuplamatkalla. Ja pahasti luulen, että tällä kertaa se en ole minä, joka odottaa siellä laskujen alapäässä...
Palautuu, ei palaudu?
Juhannusviikonlopun Saksan reissu on takana ja pari päivää sen jälkeen otimme hyvin kevyesti. Eilen kävimme maastolenkillä, missä teimme perinteistä mäkiharjoitettakin Köykkyrissä. Eli eturinne ylös (n. 1min) ja takakautta alas (n. 1min). Kolme nousua putkeen ja sitten pieni palauttelu. Yleensä teemme kolme sarjaa edellämainitun kaltaista, millä saa jo ylimääräisen energian reisistä hyvinkin lähtemään. Tällä kertaa kaksi sarjaa sai olla tarpeeksi, kun kroppa ei oikein vieläkään reagoinut ärsykkeeseen kunnolla, eikä sitä väsynyttä kehoa kannata loputtomiin kiusata.
Myös yöunien kanssa on ollut vähän heittelyä. Keho käy vieläkin niin kovilla kierroksilla, että meinaa tulla kaikenlaisia mörköjä uniin. Sehän on tuttu piirre myös poikavuosien juhannusten jälkeen, mutta alkuperäinen syy on yleensä ollut aivan toinen. No, lääkkeet ovat kuitenkin aikalailla samat, runsaasti kivennäisvettä ja unta. Kesäloma tulee sikälikin tarpeeseen, että päiväohjelmat voi suunnitella aivan vapaasti pelkästään urheilun ehdoilla.
Maastopyörät on nyt pesty ja valmiina lähtöön. Illalla ohjelmassa on vielä kevyt maantielenkki, sen jälkeen paljon hyvää ruokaa ja keskitymme EM-jalkapallon välieräotteluun. Aamulla sitten romut autoon ja kohti Nilsiää.
Rengasspekulaatiota ei vielä silloin pyöritelty internetin ihmemaailmassa starttia edeltävää kolmea kuukautta, vaan niillä mentiin, mitä sattui alla olemaan. Helillä oli Nokian Boazobeana F/R:t ja minulla Michelin Hot S:t. Rengasvalinta perustui lähinnä siihen, että Boazot eivät natsanneet enää Specializedin väreihin, joten minä hankin punaiset renkaat ja Heli sai minun vanhat. Siinä kaikki.
Maastopyörät on nyt pesty ja valmiina lähtöön. Illalla ohjelmassa on vielä kevyt maantielenkki, sen jälkeen paljon hyvää ruokaa ja keskitymme EM-jalkapallon välieräotteluun. Aamulla sitten romut autoon ja kohti Nilsiää.
Kymmenen vuotta Tahkoa
Tänä vuonna meillä on Tahkolla vielä vähän spesiaalipanosta, kun tulee kymmenen vuotta täyteen siitä, kun ensimmäisen kerran olimme hotellin pihalla lähtöviivalla. Helin maastopyöräilykokemus oli silloin vielä kohtuu vaatimaton, ensimmäisen oikean maastopyörän hankinnasta oli vasta puoli vuotta aikaa ja sitä aiempi pyöräilyharraste oli ollut lähinnä hyötyliikuntaa kodin ja koulun välillä. Helin jäykkäperäinen K2 Razorback oli kyllä keveä, todistetusti nopea ja hyville tavoille opetettu, edellinen omistaja Päivi Tommola oli pitänyt siitä huolta. Minulla oli alla elämäni ensimmäinen täysjousto, Specialized Stumpjumper FSR, joustoa silloiseen tapaan huikeat 100 milliä edessä ja 75 milliä takana. Levyjarrutkin siinä oli, Maguran Juliet, jotka saivan vanhan liiton XC-ihmisen haikailemaan moneen kertaan kunnollisten V-jarrujen pariin takaisin, onneksi kehitystä on tapahtunut tälläkin saralla paljon nykypäivään tultaessa.Rengasspekulaatiota ei vielä silloin pyöritelty internetin ihmemaailmassa starttia edeltävää kolmea kuukautta, vaan niillä mentiin, mitä sattui alla olemaan. Helillä oli Nokian Boazobeana F/R:t ja minulla Michelin Hot S:t. Rengasvalinta perustui lähinnä siihen, että Boazot eivät natsanneet enää Specializedin väreihin, joten minä hankin punaiset renkaat ja Heli sai minun vanhat. Siinä kaikki.
 |
| Tahko 120 MTB startti 2002 |
 |
| Koko porukka mahtui yhteen starttiin ja pihalle jäi tilaakin. |
Päivä oli kohtuu pitkä ja raskas. Aikaa kuutenkymmeneen kilometriin meni kaikkiaan vähän päälle 8.07 ja iltapäivän ukkoskuurojen vaikutusta reittiin ei enää nykyisten pölyävän kuumien ja kuivien Tahkojen jälkeen osaa edes kuvitella. Kun Heli loppumatkasta työnsi mäkiä sekä ylös, että alas, ajattelin, että nyt se maastoharraste joko alkaa tästä tai sitten loppuu kokonaan. No, aika on näyttänyt, mihin suuntaan mentiin - onneksi.
 |
| Ylös Kinahmille |
 |
| Pieni paussi Kinahmin päällä |
Moni asia on muuttunut vuoteen 2012 mennessä. Tänä kesänä mulla on jäykkäperäinen, Helillä täysjousto. Varusteet ovat parantuneet ja onhan sitä kymmenen vuoden aikana käyty vähän lenkilläkin. Vuosijuhlan kunniaksi lähdemme taas taivaltamaan yhtämatkaa, mutta sen verran on saanut kehitystä tulla, että tavoitteena on sama loppuaika, mutta tuplamatkalla. Ja pahasti luulen, että tällä kertaa se en ole minä, joka odottaa siellä laskujen alapäässä...
 |
| Specialized Stumpjumper. Tarkkasilmäisimmät huomaavat yhden osan, joka on yhä käytössä... |
 |
| K2 Razorback |
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Mad East Challenge 500
Multa meni melkein löysät housuun, kun se MD lähti nousuun. Korvat lukossa matkaan kohti gyntterilandiaa...
Maaliskuussa, kesken jonkun keskimääräisen tylsän työpäivän syntyi kuningasidea lähteä kokeilemaan, kuinka paljon sitä oikeasti jaksaisikaan ajaa. Jostain sattui vastaan kolmipäiväinen maastoetappikisa Saksan ja Tsekin rajamaastoissa. Matkaa oli luvassa noin 170 kilometriä ja nousuakin tällaiselle pannukakkumaan asukille vähintäänkin riittävästi.
Idea oli ilmeisesti riittävän pöljä, koska kesäkuun 20. päivä istuimme koneessa vyöt kiinnitettynä ja maastopyörät pahvilaatikoissa ruumassa. Fillarireissaajan kannalta SAS:n nykyinen politiikka - mikäli pyörä on ainoa matkalaukku ruumaan ja painaa alle 23 kiloa, siitä ei veloiteta erikseen - on aivan loistava. Pahvilaatikko + pyörä -yhdistelmä jättää vielä runsaasti tilaa ajovarusteille ja tarpeellisimmille työkaluille ja tarvikkeillekin.
Perjantaina pakkasimme laatikot vuokra-autoon ja ajoimme 250 kilometrin pätkän Berliinistä etelään, Geisingin kylään, joka toimi kisakeskuksena kahden ensimmäisen päivän ajan.
Siispä aavistuksen verran kauhuissani mä katton keikkalistaa. Meinataanko me tosiaan koko rysän läpi jaksaa?
Me mennään Saksaan, me mennään Saksaan koheltaan!
Helillä suurin jännitys oli, menisikö mäki edes ajamalla ylös asti, joten suuria odotuksia loppuajan suhteen ei ollut. Mäki nousi kuitenkin suhteellisen mukavasti ja pari naista jäi taaksekin. Ja, kun prologin viimeiset 2,5 kilometriä olivat yhtä alamäkijuhlaa, Heli ohitti vielä pari kilpasisarta siinäkin. Ei siis ollenkaan pöllömpi aloitus urakalle.
Prologi ei juurikaan painanut jaloissa, kun starttasimme lauantaiaamuna kymmeneltä seuraavalle etapille. Etappi lähti seuraamaan samaa nousua, kuin prologikin, mutta kääntyi omille reiteilleen hieman ennen huippua. Itse pääsin aika kovavauhtisiin letkoihin mukaan ja tuntui, että tämäntyyppisillä reiteillä sekä mies, että pyörä olivat omimmillaan. Kovavauhtiset laskut pääsivät kuitenkin yllättämään ja rikoin takarenkaan erääseen terävään kiveen ennen puoltaväliä. Nopea renkaanvaihto ja uudelleen liikkeelle, mutta liian hätäinen pumppaaminen kostautui jo kymmenen kilometrin päästä ja takarengas hajosi uudelleen.
Maaliskuussa, kesken jonkun keskimääräisen tylsän työpäivän syntyi kuningasidea lähteä kokeilemaan, kuinka paljon sitä oikeasti jaksaisikaan ajaa. Jostain sattui vastaan kolmipäiväinen maastoetappikisa Saksan ja Tsekin rajamaastoissa. Matkaa oli luvassa noin 170 kilometriä ja nousuakin tällaiselle pannukakkumaan asukille vähintäänkin riittävästi.
Idea oli ilmeisesti riittävän pöljä, koska kesäkuun 20. päivä istuimme koneessa vyöt kiinnitettynä ja maastopyörät pahvilaatikoissa ruumassa. Fillarireissaajan kannalta SAS:n nykyinen politiikka - mikäli pyörä on ainoa matkalaukku ruumaan ja painaa alle 23 kiloa, siitä ei veloiteta erikseen - on aivan loistava. Pahvilaatikko + pyörä -yhdistelmä jättää vielä runsaasti tilaa ajovarusteille ja tarpeellisimmille työkaluille ja tarvikkeillekin.
Lensimme Oulusta Arlandan kautta Berliiniin, Tegelin kentälle ja sieltä lyhyellä bussimatkalla Hotel Spreewitziin, joka sijaitsee Berliinin keskustan länsipuolella hyvällä kauppa- ja ravintola-alueella.
Tuhansia kapakoita, helevetin hyviä makkaroita, mut en tiedä tasan tarkkaan mikä mua odottaa...
 |
| Makkaraa, hapankaalia ja muuta hyvää Kartoffelkellerissä. |
Torstain käytimme turismiin ja evään tankkaamiseen. Vuokrasimme päiväksi tandemin ja kikkailimme keskustaa ympäri sen kanssa. Berliinin turistinähtävyydet ovat enemmän tai vähemmän synkkiä johtuen kaupungin historiasta, mutta ruoka oli sitäkin parempaa. Nautimmekin evästä ja juomaa sen verran päivän mittaan, että tulevan viikonlopun suoritukset eivät ainakaan olisi siitä kiinni.
 |
| Heli ja kaupunkipyörä |
 |
| Pätkä muuria |
 |
| Heli löysi Berliinin keskustasta krossipuiston... |
 |
| Geisingin niityillä |
Reittikirja oli etukäteen katsellen kunnioitusta herättävä. Perjantaina oli luvassa lyhyt prologi, 7 kilometriä mittaa, jonka aikana kiivetään paikallisen laskettelurinteen päälle ja lasketaan takaisin. Nousua oli odotettavissa noin 240 metriä.
Lauantaina oli kisan pisin ja rankin etappi, 82 kilometriä ja huikeat 2700 nousumetriä! Profiilissa näkyvä loppunousu 65 kilometrin kohdalla aiheutti pientä pelonsekaista hikoilua. Yhdellä rupeamalla pitäisi kiivetä liki 400 metriä ylöspäin kymmenen kilometrin matkalla.
Sunnuntain etappi oli sitten "helpompi". "Vain" 75 kilometriä ja 2000 nousumetriä. Suurin ennakkojännitys kohdistui siihen, pystyisikö lauantaista ikinä palautumaan siihen malliin, että sunnuntaina edes kiipeää pyörän päälle, saati noita mäkiä ylös.
Minä olin prologin ensimmäisessä starttiryhmässä ja lähdin tasan viideltä matkaan. Heti alusta oli selvää, että nyt mennään pikkuisen erilaisella tahdilla, kuin kotimaan kisoissa. Kärki lähti sellaista kyytiä karkuun, että ensimmäisen suoran jälkeen ei näkynyt edes selkiä. Ja lopputuloksistakin selviää, että olin juuri ja juuri päässyt 17 minuutin kohdalla mäen päälle, kun ensimmäiset olivat jo maalissa.
 |
| Prologin startti (siinä kisatyttöjen välissä...) |
 |
| Kärki ensimmäisessä mutkassa |
 |
| Kimmo prologin maalissa |
 |
| Heli prologin loppulaskussa |
 |
| Osallistumismaksuun sisältyi myös palautusjuoma |
Onneksi olin jo lähellä puolenvälin huoltopistettä Geisingissä ja juoksin huoltoon toivoen saavani sieltä uuden renkaan. Valitettavasti tällä pisteellä ei ollutkaan teknistä huoltoa lainkaan, joten jouduin kirmaamaan liki kilometrin hotellille hakemaan vararengasta autosta. Nyt huolellisempi pumppaus kunnon pumpulla ja takaisin radalle.
Helin päivä alkoi huomattavasti vähemmillä murheilla. Ajo kulki sujuvasti ja varsinkin laskuosuudet olivat todella iloista menoa. Kevyt täysjousto oli kuin tehty noille reiteille, eikä maisemissakaan ollut todellakaan valittamista. Olimme lopulta puolenvälin huollossa yhtaikaa, kun viimein palasin rengassekoiluiltani ajamisen pariin.
No, eihän se tämäkään päivä mennyt ilman rengasrikkoa, mutta nyt ei enää ollut syynä kuskin huolimattomuus alamäessä, vaan kulutuspinnasta vain tuli jokin piikki läpi. Kaivelimme sen pois, vaihdoimme kumin ja jatkoimme matkaa. Aika väsyneen näköistä joukkoa pyöräili jo reitillä ja varmaan aloimme itsekin näyttämään kohtuullisen samalta. Ehdimme kuitenkin huolloista helposti läpi aikarajojen puitteissa ja saimme ajaa etapin loppuun.
- Euroopassa mennään todella kovaa! Vaikka Mad East Challengekin on kuitenkin kohtuullisen pieni tapahtuma, silti edes Master-sarjan viidenkympin sakkiin ajaminen olisi vaatinut kummaltakin pitkältä etapilta tunnin pois loppuajasta.
Viralliset kisasivut: http://www.madmission.de
Helin päivä alkoi huomattavasti vähemmillä murheilla. Ajo kulki sujuvasti ja varsinkin laskuosuudet olivat todella iloista menoa. Kevyt täysjousto oli kuin tehty noille reiteille, eikä maisemissakaan ollut todellakaan valittamista. Olimme lopulta puolenvälin huollossa yhtaikaa, kun viimein palasin rengassekoiluiltani ajamisen pariin.
Lähdimme huollosta yhtä matkaa kulkemaan, mutta vähän ennen Tsekin rajan ylitystä lähdin ajamaan omaa vauhtia ja Heli tuli jossain peremmällä omaansa. Tsekin rajan jälkeen alkoikin sitten tanssit. Ja tanssata sai nimenomaan ylämäkeen ihan sydämensä kyllyydestä. Huollosta maaliin oli enää 39 kilometriä, mutta niiden aikana kiivettiin vaativan suomimaran verran mäkeä, yhteensä vähän yli 1100 metriä. Alkoi selvitä pikkuhiljaa, miksi tuota aluetta kuvattiin reittikirjassa nimellä "Grüne Hölle" - vihreä helvetti. Kovin nousu alkoi 70 kilometrin kohdalta ja aivan kuten reittikirjassa oli luvattukin, sitä riitti 12 kilometriä ja nousua tuli 390m. Tunti putkeen nousua ja sitten alkoikin laskeutuminen kohti maalia.
Helillä oli huumorin kanssa tekemistä tuon nousun aikana, usko omaan inhimilliseen järkeen oli koetuksella, kun mäen aikana ehti monesti pohtimaan, että anteeksi nyt vain, mutta mitä v***a minä teen täällä?! Vauhti oli pahimmillaan niin hidasta, että kärpäset ehtivät tunkemaan korviin, paidankaulukseen ja kypärän alle. No, sekin meni ylös ja lopulta alas ja maaliin. Toinenkin etappi oli selvitetty ja vieläkin kumpikin oli aivan terveiden kirjoissa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.
Yksi etapin hienoimmista kohdista oli "Bobbahn", eli kelkkarata. Kyseisellä radalla on muutama vuosi sitten kamppailtu kelkkailun maailmanmestaruuksista ja nyt me saimme ajaa samaa kourua ylöspäin koko matkan miesten lähtötasanteelle asti. Varmasti sellainen juttu, mitä ei monestikaan kisoissa pääse kokemaan!
Sunnuntain etappi lähti naapurikylä Altenbergistä. Lähtö oli suoraan laskettelurinteeseen - kuinkas muutenkaan. Lähtö ruuhkaantui aika vahvasti ja koska starttasimme ryhmän takaosasta, meni alkumatka kävelyksi. Vähän ennen mäen huippua ruuhka selkisi ja pääsimme ihan ajamaankin. Lähdimme taittamaan matkaa yhdessä, kun kummallakaan ei enää ollut sen suurempaa kiirettä, vaan vain tavoitteena selvitä kunnialla maaliin ja nauttia tilanteesta.
 |
| 3. etapin lähtönousu (siis tuonne aukkoon asti...) |
Loppumatkasta viikonlopun nousumetrit alkoivat tuntumaan lujasti kummankin koivissa ja kun saavuimme samoille seuduille, mistä päivän etappi oli alkanut ja lähdimme laskemaan ala-asemalle ja maaliin, oli olo yhtaikaa todella helpottunut sekä riemastunut. Kuitenkin muutama minuutti maalin jälkeen kummallekin tuli sellainen olo, että olisihan noin hienoja reittejä ajanut vaikka enemmänkin. No, ehkä joku toinen vuosi taas jossain lisää...
 |
| Meininkiä kisakeskuksessa |
 |
| Juomahuoltopiste |
Mitä sitten reissusta tuli opiksi?
- 26-tuumaisten jäykkäperäisten pyörien aika ei taidakaan olla vielä ohi... Näytti porukka menevän melko lujaa perinteisillä jäykkiksillä, kapeilla suorilla tangoilla ja nousukahvoilla. Eikä laitteiden tarvinnut edes olla sitä kaikkein uusinta ja hipointa titsku-kuitumeininkiä.
- Hyvän ja vaativan maratonin saa aikaan ilman loputonta tunkkaamista pienillä poluilla, kivikoissa ja mudassa. Noillakin radoilla mentiin välillä todella kovaa metsäautoteillä, suoraviivaisilla leveillä poluilla ja jopa asvaltilla. Silti voittajat saadaan helposti esiin ja aikaeroja runsaasti, sekä tavallisille kuntourheilijoille varsin paljon haastetta.
- Nousujen määrä ja varsinkin pituus on jotain sellaista, mitä ei Suomessa edes osaa ajatella. Vertailun vuoksi tekaisin tuollaisen graafin vuosien varrella Polar Pro Traineriin tallennetuista korkeuskäyristä kotimaan radoilta verrattuna lauantain etapin loppunousuun. Harjoitusmäkeämme Köykkyrissä saisi ajaa 16 kertaa putkeen ylös - ilman taukoja - päästäkseen tunnelmaan...
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Salsa kymppikerhoon!
Se on aina juhlava fiilis, kun saa ajettua yhden pyörän lisää yli kymmenentuhannen kilometrin rajapyykin. Toissa viikolla Salsasta tuli minun historian neljäs pyörä, jolle tämä onnistui, kunniataulukko suoritusjärjestyksessä:
1. Helkama Park Avenue (1994-2000)
2. Kona Jake The Snake (2006-2008, runko yhä varastossa tallessa)
3. Ridley Supercross (2008 --> Yhä liikenteessä...)
4. Salsa Mamasita (2009 --> Yhä liikenteessä...)
Mistä se kaikki sitten lähti? Jo pitkään Kankaisen Mika oli huudellut korvaan, että parimetristen ihmisten pitää ajaa 29" pyörillä, mutta silloin minulla oli kohtuu kepoinen Canyon CF Ultimate kisakamppeena, enkä halunnut vielä luopua siitä. Isopyörän kokeileminen kuitenkin houkutti ajatuksena ja kun 2008 kesällä tuli eräällä puolitutulla kokkolalaisella vastaan sopivan kokoinen Gary Fisher Rig, niin ostin sen ja rakensin itselleni talvipyöräksi. Loppukesästä ja syksyllä ajoin sillä melko paljon ja aloin jo miettimään, että sitähän saattaisi tulla toimeen isopyöräisen vaihdepyöränkin kanssa.
Ensimmäiset ajatukset isopyöräisestä olivat, että siitä saa ainakin rakennettua hiton paljon paremman näköisen pyörän pitkälle ihmiselle, kuin 26" kiekkojen kanssa. Ja tunnettu tosiasiahan on se, että paremman näköinen pyörä kulkee aina kovempaa. Toisaalta se ei ollut niin paljoa kömpelömpi edes käsitellä, kuin olisi voinut internetin tietojen ja Fillari-lehden artikkeleiden perusteella päätellä. Vaikka sen hetkisen tiedon mukaan isopyöräiset eivät soveltuneet lainkaan "tekniseen kikkailuun", niin eipä kyllä kuskikaan, joten tasoissa oltaisiin. Pehmeillä paikoilla ja talvikelillä isopyöräinen tuntui olevan selkeästi parempi, joten aloin pikkuhiljaa ihastumaan ajatukseen.
Marraskuussa 2008 ruotsalaiset helpottivat päätöksentekoa laittamalla cyclecomponents.comissa 70% alennukseen ylijääneet Salsan rungot. Siellä odotti aivan selkeästi ottajaansa grafiitinharmaa 21" runko. Ei muuta, kuin "Köp" -nappi pohjaan ja laatikko kotio.
Osat:
Tämänhetkisellä kokemuksella ei tule äkkiä mieleen, minkälainen pyörä voisi olla omaan ajotapaani sopivampi. Tuo kiipeää todella hyvin, on vakaa ajaa alaspäin, käyttäytyminen poluilla on todella luontevaa ja se vaan tuntuu hyvältä. Vähän keveämpää kiekkosettiä on jo piirustuspöydällä ja ehkä se kymmenpykäläinen voimansiirtokin vähän houkuttaisi.
Seuraavaksi Salsa pitääkin taas pakata laatikkoon ja kohti uusia seikkailuja. Juhannus kuluu aivan uusilla poluilla...
1. Helkama Park Avenue (1994-2000)
2. Kona Jake The Snake (2006-2008, runko yhä varastossa tallessa)
3. Ridley Supercross (2008 --> Yhä liikenteessä...)
4. Salsa Mamasita (2009 --> Yhä liikenteessä...)
Mistä se kaikki sitten lähti? Jo pitkään Kankaisen Mika oli huudellut korvaan, että parimetristen ihmisten pitää ajaa 29" pyörillä, mutta silloin minulla oli kohtuu kepoinen Canyon CF Ultimate kisakamppeena, enkä halunnut vielä luopua siitä. Isopyörän kokeileminen kuitenkin houkutti ajatuksena ja kun 2008 kesällä tuli eräällä puolitutulla kokkolalaisella vastaan sopivan kokoinen Gary Fisher Rig, niin ostin sen ja rakensin itselleni talvipyöräksi. Loppukesästä ja syksyllä ajoin sillä melko paljon ja aloin jo miettimään, että sitähän saattaisi tulla toimeen isopyöräisen vaihdepyöränkin kanssa.
Ensimmäiset ajatukset isopyöräisestä olivat, että siitä saa ainakin rakennettua hiton paljon paremman näköisen pyörän pitkälle ihmiselle, kuin 26" kiekkojen kanssa. Ja tunnettu tosiasiahan on se, että paremman näköinen pyörä kulkee aina kovempaa. Toisaalta se ei ollut niin paljoa kömpelömpi edes käsitellä, kuin olisi voinut internetin tietojen ja Fillari-lehden artikkeleiden perusteella päätellä. Vaikka sen hetkisen tiedon mukaan isopyöräiset eivät soveltuneet lainkaan "tekniseen kikkailuun", niin eipä kyllä kuskikaan, joten tasoissa oltaisiin. Pehmeillä paikoilla ja talvikelillä isopyöräinen tuntui olevan selkeästi parempi, joten aloin pikkuhiljaa ihastumaan ajatukseen.
Marraskuussa 2008 ruotsalaiset helpottivat päätöksentekoa laittamalla cyclecomponents.comissa 70% alennukseen ylijääneet Salsan rungot. Siellä odotti aivan selkeästi ottajaansa grafiitinharmaa 21" runko. Ei muuta, kuin "Köp" -nappi pohjaan ja laatikko kotio.
 |
| Mamasita laatikossaan joulukussa 2008 |
Eihän minulla ollut edes vielä mitään osia tuohon runkoon laitettavaksi, joten piti lähteä etsimään sopivaa keulaa, sekä rakentamaan kiekkoja. Keulaksi löytyi Reba SL ja kiekot rakensin itse Hope Pro II- navoille DT Revolution -pinnoilla sekä DT X470 -kehillä. Hyvät tuli, vaikka itse sanonkin. Loput osat raavin sitten Canyonista irti ja niin oli ensimmäinen versio valmis maaliskuussa 2009, hyvissä ajoin ennen kauden alkua.
 |
| Salsa alkuperäisessä kokoonpanossaan keväällä 2009 |
Sen koommin tuohon ei ole suuria muutoksia ollut tarpeen tehdä. Kammet ovat vaihtuneet XTR:istä Middleburnin Duoiksi, kun halusin kahden eturattaan systeemin, samalla vaihdoin alkuperäisen SRAM:n etuvaihtajan tilalle Shimanon 105:n ja sittemmin Ultegran. Ohjaustanko meni uusiksi Rajamäellä keväällä 2011 ajetun kolarin jälkeen ja samalla vasen jarrukahva sai sen verran osumaa, että jarruiksi tuli vanhojen Juicy Ultimatejen tilalle SRAM X.X:t. Suurimpana muutoksena tuli, että vaihdoin keväällä 2011 keulaksi Fox F29:n ja se on kyllä vaikuttanut ajettavuuteen aika positiivisesti. Fox on Rebaa huomattavasti tukevamman tuntuinen ja kiertojäykempi ja se tuntuu pitkien alajalkojen kanssa todella selkeästi ohjattavuudessa.
 |
| Salsa kaudella 2012 |
Osat:
| Runko | Salsa Mamasita (koko XL, vm. 2008) |
| Keula | Fox F29 |
| Ohjainlaakeri | Hope Headset 1 1/8" |
| Stemmi | Syntace F99 105mm |
| Ohjaustanko | Syntace Duraflite Carbon |
| Satulatolppa | Thomson Elite 27.2 / 410mm |
| Satula | Specialized Toupe 143 |
| Vaihdevivut | Sram X-0 gripshift |
| Etuvaihtaja | Shimano Ultegra |
| Takavaihtaja | Sram X-0 |
| Kammet | Middleburn RS7 Duo 180mm (40/29 rattailla) |
| Keskiö | Race Face Taperlock 68/108mm |
| Takapakka | Shimano XT M770 (11-34) |
| Jarrut | Sram X.X, 160mm levyillä |
| Kiekot | Hope Pro II + DT Revolution + DT X470 |
| Renkaat | Schwalbe Rocket Ron 29x2,1" + Schwalbe SV 19A -sisuskumit |
| Polkimet | Time Atac Alium |
Tämänhetkisellä kokemuksella ei tule äkkiä mieleen, minkälainen pyörä voisi olla omaan ajotapaani sopivampi. Tuo kiipeää todella hyvin, on vakaa ajaa alaspäin, käyttäytyminen poluilla on todella luontevaa ja se vaan tuntuu hyvältä. Vähän keveämpää kiekkosettiä on jo piirustuspöydällä ja ehkä se kymmenpykäläinen voimansiirtokin vähän houkuttaisi.
Seuraavaksi Salsa pitääkin taas pakata laatikkoon ja kohti uusia seikkailuja. Juhannus kuluu aivan uusilla poluilla...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)