sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Joulun viimeiset siivut

Nyt on taas hiihdot hiihdelty ja kotimatka alkanut. Melko jyrkkä pudotus niin metreissä, kuin henkisestikin Ramsaun lumilta vetisen märälle ja synkälle Arlandan kentälle. Huomenna pitäisi vielä lähteä takaisin arkiseen työelämäänkin, mutta ehkä kuitenkin maanantaiaamuna saattaa olla erikoista leveämpi hymy kasvoilla, sen verran vieläkin Ramsaun aurinko lämmittää mieltä. Auringon paistetta tosiaankin saatiin, ehkä aavistuksen verran tarpeettomankin paljon, sillä viikon puolivälissä latutilanne alkoi näyttämään jo todella huolestuttavalta.

Mutta eihän sellaista kelitilannetta vielä ole keksittykään, etteikö sitä jotain tekemistä keksisi. Ellei kerran laduilla eteneminen ole kovin nautinnollista, niin sitten kaivetaan lenkkitossut kassista ja lähdetään metsään. Ramsau on myös maastojuoksijalle tai vaeltajalle aivan unelmamaastoa, sopivan kokoista mäkeä on joka suuntaan ja metsät todella kauniita. Vaikka olimme keskellä talvea liikenteessä, niin silti luonto oli vielä aivan vihreänä joka paikassa.

Sen lisäksi, että majapaikkamme takapihalta aukeaa paikallinen latuverkosto, niin talon kulmalta menee myös yksi paikallisista maastopyöräreiteistä. Lähdimme suunnistamaan sitä pitkin kohti Kulmbergin huippua ja alkuperäinen suunnitelmamme oli kiivetä huipusta yli, laskeutua itäpuolelta alas ja jatkaa kylän läpi takaisin kohti majataloa. Olimme kuitenkin niin innoissamme reiteistä, että päästyämme mäeltä alas muutimme suunnitelmaa ja lähdimme aivan päinvastaiseen suuntaan kiertämään mäen etäläpuolelta ympäri kohti länttä ja Rittisbergiä.

Maastopyöräreittejä Ramsaussa

Aamulla majatalon emäntä oli vihjannut, että Rittisbergin ja Halserbergin välisestä laaksosta menee kävelyreitti Gasthaus Halseralmille, jonka erikoisuutena on erittäin maukas "Kaiserschmarren". Kyseessä on paikallinen herkku, joka on pilkottua pannukakkua, tomusokeria ja hilloa. Tuon kaltainen kuvaus saa helposti kävelemään vielä muutaman kilometrin ylimääräistä, joten kiipesimme Helin kanssa solaa ylös majatalolle. Emmekä todellakaan urheilleet turhaan! Herkku oli kyllä aivan maineensa arvoinen, sitä kelpasi mutustella parin tunnin patikoinnin päälle auringonpaisteen lämmittäessä. Hyvät ruokajuomat päälle ja johan taas jaksoi hölkkäillä takaisin kylille.

Retkieväs paikalliseen tapaan

Seuraavana aamuna toiveisiimme oli vastattu ja maassa oli muutama sentti uutta lunta. Paikalliset ahkeroivat kiitettävästi ja taas oli latuverkosto kunnossa. Aamulla arvoimme vähän aikaa, millekäs sitä sitten aletaan, kunnes Heli keksi, että perinteisen hiihtoa olisi kiva kokeilla. Itse emme edes omista perinteisen kamppeita, joten viimeiset kokemukset pertsasta ovat kummallakin jostain yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Sanoista tekoihin, tennarit jalkaan ja alas kylään vuokraamaan suksia. Paikallinen Intersport tarjosi kauden uutuuksia testiin puoleksi päiväksi, joten tartuimme siihen ja kunhan olimme käyneet läpi hiihtohistoriamme, toiveemme ja tottumuksemme, saimme kumpikin alle parin Atomicin Skintecejä.

Skinteceissä pitoalue on toteutettu karkealla nukkaisella kankaalla - ikäänkuin retkihiihtäjien nousukarvat suksen pohjassa. Pitopohja on magneetilla kiinni, joten se on helposti vaihdettavissa erilaisiin keliolosuhteisiin tai muihin tarpeisiin sopivaksi. Erittäin yksinkertaisen oloinen vaihtoehto pitovoiteiden kanssa leikkimiselle. Ehkä osaava voitelija saa tehtyä vieläkin perinteisestä suksiparista nopeamman silloin, kun on kiire kelloa vastaan, mutta onhan tuo Skintec aika helpon tuntuinen ratkaisu.


Itsekin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti kaikenlaisiin pitopohjaviritelmiin, mutta Atomicit käänsivät kyllä ajatusta aika reilusti. Pitoa oli erittäin helposti tarjolla, mäet nousivat melko helposti aivan suoralla suksella, mutta silti suksi luisti vallan hienosti myös tasatyönnöllä. Ainoa virhe tuli sauvojen valinnassa, otimme alkuun vähän liian lyhyet sauvat matkaan, mutta ensimmäisen kierroksen jälkeen kävimme vaihtamassa pidemmät kepit ja sitten homma alkoi ihan oikeasti pelaamaan. Pari tuntia meni melko nopeasti hiihdellessä latuja sinne ja tänne ja onhan tuo perinteinen aikalailla erilaista liikuntaa vapaaseen verrattuna. Ainakin noin hyvin pitävällä suksella oli helppo hiihdellä matalilla sykkeillä ja nauttia retkeilemisestä.

Sen verran innostuimme tuosta perinteisellä tavalla retkeilemisestä, että päätimme vielä lähtöpäivän aamuna käydä vetäisemässä pikku siivut lisää. Jotta saisimme paremman kuvan pitopohjien maailmasta, otimme tällä kertaa Fischerin versiot alle. Valitettavasti tarjolla ei ollut aivan huippupareja kyseiseltä merkiltä, joten jouduimme tyytymään Cruiser-sarjan retkiversioihin. Eiväthän nekään huonot olleet hiihtää, mutta olivathan Atomicit kuitenkin kevyemmät ja herkemmän tuntuiset kaikin puolin. Toisaalta viikon viimeisenä päivänä ei ollut kovin kovaa kiirettä, joten Fischerit soveltuivat tutkimusmatkailuun uusilla reiteillä oikein mainiosti. Premium Crown -pitopohja toimi oikein mainiosti, tosin aivan Skintecin kaltaista tikkupitoa ei ollut missään kohdin saatavilla ja pitoaluetta piti polkea pikkuisen reilummin tonttiin nousuissa. Heliä ärsytti vielä lisäksi pitopohjan ääni luiston aikana, mikäli paino oli pikkuisenkin liikaa varpaalla. Kuuluihan siitä tietysti jonkinlainen rahina, mutta ei se nyt minusta aivan korvia halkaissut.

Kyllähän tuo perinteisen hiihto parin päivän testeillä oli aivan mukavaa vaihtelua. Vaihtelua se oli ilmeisesti myös kropalle, sillä lantionseudulla tuntuu olevan aivan uusia lihaksia, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut minkäänlaisia merkkejä. Ehkä sitä pitää vielä jossain vaiheessa harkita kaluston täydentämistä kotonakin, mutta sen verran reissussa opittiin, että perinteisen suksia pitäisi kyllä päästä testailemaan melko paljon lisää, että löytyisi se itselle justiin passeli pari.

Tuo "pikku lenkki" tosin venähti hieman ja kunhan kävimme nopeasti pesulla ja saimme vielä lounastakin, niin oli jo melko hoppu viimeiselle mahdolliselle bussille, millä ehtisi Schladmingin asemalle ajoissa. Kun vielä tuokin bussi oli liki 15 minuuttia aikataulustaan jäljessä, oltiin jo vähän jännän äärellä, noinko sitä pitää vielä viettää yksi päivä lisää alueella. Ei hätiä, Zurichista asti tullut Eurocity-junakin oli onneksi myöhässä, joten rakoa jäi jopa ihan useita minuutteja ehtiä junaan. Toisaalta, tämä taas tarkoitti sitä, että seuraava junan vaihto Leobenissa, mihin oli varattu noin viisi minuuttia, menisi taas kohtuu tiukaksi. Onneksi ymmärsimme sen verran saksankielisestä kuulutuksesta, että seuraava juna odottaisi matkustajia asemalla, joten pikkuisen saatoimme jo höllätä hartialukkoa siinä vaiheessa.

Viimeinen etappi Leobenista Wieniin menikin sitten jo ihan rutiinilla. Tosin arjesta poikkeava ratkaisu oli kyseisen junan ravintolavaunu. Paikallinen menu oli pikkuisen erilainen sekä tarjonnaltaan, että hintapolitiikaltaan VR:ään verrattuna, mutta kun tuo kaikki vielä tarjoiltiin valkoisten pöytäliinojen kanssa pöytään, niin kyllähän siinä kelpasi matkustella. Jotenkin se puolilämmin lappari muovituopista ei enää sytytä ideana - josko on ikinä hirveästi sitä tehnytkään.

Nyt, kun reissu on noin 95% takana, niin muutama juttu tulee päälimmäisenä mieleen. Oikeastaan lopulta oli jopa hyvä, että omat sukset jäivät reissusta pois. Paikalliset vuokraamot ovat täynnä aivan uusia ja varmasti riittävän hyviä pareja harrastelijalle. Varsinkin, kun ne ovat vielä paikallisiin oloihin hiottuja ja voideltuja, niin aika fakiiri pitää olla, jos kotoa vie paremmat kapulat mukanaan. Ja lisäksi, kun liikkeet kilvan tarjoavat erilaisia pareja testattavaksi, niin onhan se kiva hiihdellä joskus muillakin, kuin omilla suksilla.

Toinen asia, mikä yllätti, oli kyllä tuo paikallinen keli. Aurinko lämmittää melko reippaasti, eikä laaksoissa vastassa ole tyrnäväläistyylistä tuulta lainkaan, joten ohuemmille hiihtoasuille oli käyttöä. Mukana olleet paksummat pakkaskelin kamppeet saivat olla melko rauhassa, varsinkin kun jäätikköhiihdot jäivät ylhäällä vallinneen kelin takia kokonaan väliin. Myös hyvät aurinkolasit hiihtoon olivat aivan kullan arvoiset, pakko kehua hieman Oakleyn polarisoituja linssejä, noissa oloissa sen tajuaa, mihin ne on tarkoitettu. Keli kannattaa ottaa myös sillä tavalla huomioon, että varaa mukaan myös jotain muuta harrastevälinettä, ellei aivan joka päivä pääsekään laduille. Normaalistihan tuolla alueella on jo joulun aikaan puolen metriä lunta, joka kestää auringon paistetta aivan eri lailla, mutta tänä vuonna ohuempi kerros oli jo melko kovilla ajoittain.

Joka tapauksessa hieno reissu! Ladut ovat aivan eri luokkaa, kuin missään kotimaisessa kohteessa, ruoka on hyvää, ihmiset mukavia ja muutenkin meininki on todella ensiluokkaista!

Toivotamme kaikille lukijoille oikein rattoisaa ja liikunnallista vuotta 2014!

2 kommenttia:

  1. Selvä. Nyt meni hermot. Tuo Kaiserschmarren sen teki. Kaiken muun vielä on kestänyt, kun on toisella silmällä varovasti siristellyt kaikenmaailman maisemakuvia.

    :)

    VastaaPoista
  2. Varmasti hieno reissu ja mahtavaa on ollut täällä vesi- ja räntäsateessa lueskella juttuja hyvistä hiihto- ja lenkkeilykeleistä :) Hyvää vuotta 2014 teillekin!

    VastaaPoista