NUTS Köykkyri Pre-Xmas Uphill Race!

Voitaisiinkohan jo kohta puhua perinteisestä, kun NUTS järjesti jo toista kertaa aivan käsittämättömän typerän, mutta silti niin hauskan Pre-Xmas Uphill Racen Köykkyrissä. Olimme jo viime vuonna matkassa, silloin Fun Run -sarjassa testailemassa, miltä tuollainen ultimaattinen sauvarinnesessio tuntuisi. Eihän se silloinkaan fyysisesti hyvältä tuntunut, mutta meininki tuolla oli aivan käsittämättömän hyvä ja NUTS:n porukka onnistui järjestelyissään aivan 100% loistavasti! Samanlaista odotellessa löin laput sisään neljän tunnin sarjaan sen enempää empimättä.

Viime vuonna 42 kierrosta otti aikaa minuutin vajaa kolme tuntia ja muistan olleeni melko paketissa sen jälkeen. Joten alkuviikosta laskeskelin, että jos olisin edes hieman viimevuotista kovemmassa iskussa tänä syksynä, niin 50 kierrosta pitäisi olla aivan saavutettavissa, ehkä jopa 55, jos tossu sattuisi syömään ihan kunnolla. Toisaalta se vaatisi myös sen, että jaksaa vetää hyvällä rytmillä neljä tuntia loppuun saakka. Viimeksi vedin kymmenen kierroksen stinttejä ja pidin lyhyen huoltotauon sen jälkeen. Samalla rytmillä suunnittelin tänäkin vuonna vetäväni rupeaman läpi.

Valmistautuminen häppeninkiin ei kuitenkaan mennyt aivan sillä tavalla läpi, kuin olisin toivonut. Reissu Helsingin konttorille kentillä notkumisineen ja muutenkin vähän yli 50 työnantajalle uhrattua tuntia kuluneen viikon aikana ajoivat ohi tankkauksesta, varusteiden funtsaamisesta ja muusta virittelystä. Perjantaina vedin ehkä keskivertoa isomman annoksen riisiä naamaan illalla, mutta siinä kaikki tällä kertaa valmistautumisesta.

Varusteitakin piti hieman etsiskellä, enhän minä edes muistanut, mitä sitä yleensä pistetään juostessa päälle nollakelin tuntumassa. Säämiskähousut sentään ymmärsin jättää matkasta, mutta muuten oli pikkuisen hakemista. Toisaalta, tulossa oli aika helppo keli, eikä kaapistakaan nyt aivan liiaksi asti löydy juoksenteluun sopivia kamppeita, joten 2XU:n kompressiotrikoot jalkaan ja mukavasti sisäänajetut Icebugin Pythot jalkaan. Yläkropan kanssa piti vähän arpoa, mutta tuumin vetää setin läpi kahden paidan kerrospukeutumisella ja varasin huoltopisteelle hiihtoliivin ja yhden takin, jos pitäisi jostain syystä pistää lisää päälle kesken vedon.

Sauvoja otin jostain syystä kaksi paria mukaan, vaikka tarkoituksena oli käyttää Helin 155-senttisiä sauvoja koko kisan ajan, mutta heitinpä nyt kuitenkin myös omat kävelysauvani autoon kaiken varalta. Ehkä jotain piti heitellä kyytiin mieltä rauhoittaakseen, kun muuten auto näytti niin perin tyhjältä normaaliin kisareissuun verrattuna.

Ajoissa, eli melkein jopa kymmenen minuuttia ennen starttia paikalle, nopea ilmottautuminen ja numerolappu reiteen kiinni. Ehtiihän noita lämpöjä ottaa neljän tunnin aikana aivan hyvästi muutenkin. Tosin siitä tosiasiasta ei päästä mihinkään, että jos on numerolappu ja kello käy, niin tottahan sitä pitää tunkea mahdollisimman lähelle eturiviä ja silloin myös se rauhallinen lähtö sekä alussa lämmittely tuppaa unohtumaan. Ja, kun muu porukka ujona jäi odottelemaan huoltoteltan alle, niin eihän sitä ollut edes tungosta lähtölinjan tuntumassa. Lavosen Suvin kanssa siinä spekuloimme muutaman minuutin varusteita ja itse yritin saada kaiken mahdollisen viihde-elektroniikan käynnistymään ajoissa.

Muutama minuutti starttiin...

Eipä siinä kauaa keritty seisoskelemaan, kun paukku jo kajahti. Turtisen Pauli lähti rinteeseen aivan tautisella tahdilla ja itse jäin vähän katselemaan, mikä meininki. Pari asiaa tuli esille varsin selvästi jo ensimmäisellä nousulla - Ensinnäkin tänään tulee olemaan melko hyvät jalat ja toisekseen mäen yläosa tulee olemaan melko tappava pitkän päivän kuluessa. Se oli jo aiemmin aloittaneiden kuuden tunnin tamppaajien jäljiltä melko niljakkaan mutainen ja pitävää kohtaa oli melko vaikeata löytää. Eikä se varmasti tulisi paranemaan päivän edetessä. Sauvoilla onneksi pystyi auttamaan melko paljon, mutta normaaliin sauvarinnetahtiin sopivat tikut tuntuivat hieman liian pitkiltä, kun mäen yläosassa joutui ihan oikeasti käyttämään sauvoja eteenpäin pääsemiseen. No, onneksi oli ne ylimääräiset kepit matkassa, nopea sauvojen vaihto, eikä enää tarvinnut roikkua niin paljoa kahvoissa.

Se, mikä menee ylös...

...tulee myös alas!

Ensimmäinen kymmenen kierroksen setti meni aivan heittämällä ja kellokin kertoi, että olin käyttänyt alunperin budjetoidun neljän minuutin sijaan vain noin 3:20 kierrosta kohti. Tuumin jo siinä vaiheessa, että pikkuisen pitää höllätä tahtia, mikäli meinaan jaksaa koko neljän tunnin jakson loppuun saakka. Tosin, ahneena aloin myös hieman laskeskelemaan kuutosella alkavia kierrosmääriä, jos jaksaisinkin pitää tuollaista tahtia ainakin ensimmäiset pari tuntia.

Eli nopeasti geeliä koneeseen ja uudelleen rinteeseen. Koska etukäteistankkaus oli mennyt enemmän tai vähemmän munilleen, piti keskittyä normaalia tarkemmin syömiseen ja juomiseen itse juoksun aikana. Toisella kymmenen kierroksen jaksolla pudotin vähän tahtia ja se meni keskimäärin 3:40 minuutin kierrosvauhdilla, mikä tuntui varsin mukavalta, mikäli sellaista ilmaisua sopii edes tuollaisesta lajista käyttää. Joten jälleen eväitä huuleen ja kolmaskin setti samalla tahdilla.

Yhtäkkiä alkoi hymyilyttämään ja pelottamaan samaan aikaan. Ensimmäiset kolmekymmentä kierrosta takana ja kokonaisuudessaan aikaa kulunut vasta reippaasti vajaat kaksi tuntia. Nyt olisi jo varaa antaa vauhdin vaikka tippuakin ja silti saattaisin päästä tuohon 60 kierroksen rajaan kiinni. Tosin kohtapuoleen ylimääräiselle aikapuskurille tulikin käyttöä, kun aikaa piti hassata parin kierroksen edestä wc-käyntiin, mutta sittenkin olin vielä melko hyvässä kyydissä ja neljäskin kymmenen kierroksen stintti meni alle neljän minuutin tahtia läpi.

Kahden tunnin ja neljänkymmenen minuutin tamppaamisen jälkeen olin siinä pisteessä, että viimevuotinen tulos, 42 kierrosta rapsahti rikki ja minulla oli vielä kosolti aikaa pistää lukemat uuteen kuosiin. Tosin aivan huimat parannusennusteet alkoivat rauhoittumaan, kun etureidet rupesivat ilmoittelemaan, että haistapa jätkä sauvarinne. Ylöspäin vielä pääsin melko hyvällä rytmillä, kun työ tehdään pääosin pakaralla ja pohkeella, mutta alaspäin tuleminen oli niin tuskaista hommaa, että oli pakko heittää kävelyksi jyrkimmissä kohdissa.

Ei vaatinut kovinkaan laajaa matematiikan oppimäärää tajuta, että se syö aikaa noin puoli minuuttia kierrosta kohti, mutta se oli vielä lievä rangaistus siitä, että saisi pitää koivet jotakuinkin ehjinä. Kieltämättä ohut kateuden puuska pääsi yllättämään, kun katsoi naisten kärkipaikasta tapelleiden Sannan ja Suvin juoksemista alamäkeen. Aivan käsittämättömän taitavaa menoa! Siihen verrattuna meikäläinen muistutti lähinnä rinteeltä alas heitettyä sahapukkia. Kyllä minäkin, jos olisin kolmekymmentä kiloa kevyempi ja seliseli - enempi poweria ylärinteeseen ja pidempää askelta, ettei kello karkaa.

Viimeisellä tunnilla DJ alkoi soittamaan vähintäänkin riittävän taajaan lahtelaista suomihiphoppia, mutta minun henkilökohtainen disko oli siirtynyt jo vahvasti illan viimeisiin hitaisiin. Nyt alkoi olemaan jo tekemistä ylöspäinkin, eikä se alamäkikään varsinaisesti helpottunut, kun ilta vielä hämärtyi, eikä epävarmalle askeleelle löytynyt enää silmälläkään sijoituspaikkaa. Viimeisillä kierroksilla pyysin Helin huutamaan radan varrelta kierrosaikoja, yli neljän ja puolen minuutin ei saisi päästää, tai sitten aika tulisi liian nopeasti vastaan. Jossain 55 kierroksen kohdalla sain vielä pari likelle nelosta menevää kierrosta ja homma alkoi kääntymään voiton puolelle. Vähän aikaa taistelin jopa siitä, ehtisinkö 61. kierrokselle ennen torven törähdystä ajan täyttymisen merkiksi. Eipä sekään jäänyt kauaksi, olin jo sillalla tulossa kohti maalialuetta, kun torvi soi.

No, lopulta sain 60 kierrosta kasaan tuloslistaan, enkä todellakaan ollut ajatellut tuollaista suoritusta vielä lähdön hetkellä, sen verran rikki olin vuosi sitten jo tuntia lyhyemmän suorituksen jälkeen. Olisinko saanut ehkä muutaman kierroksen enemmän kasaan, jos olisin käynyt juoksemassa muutaman treenin marraskuulle ja askel olisi rullannut alamäkeen paremmin, tai jos olisin hoitanut tankkaushommat fiksummin? Ehkä, ehkä en.

Mutta se, mikä on varmaa, niin yleinen, kuin myös jalkojen lihasten kestävyys on jo tässä vaiheessa aivan eri luokkaa, kuin viime syksynä. Treenikalenterista löytyy tosin loka-marraskuulle enemmän ajettuja kilometrejä, kuin kertaakaan sitten vuoden 2010 ja liki neljäsataa kilometriä enemmän yksivaihteisella, kuin viime syksynä vastaavalla ajanjaksolla. Ehkä pari viikkoa sitten kirjoittamani spekulaatio yksivaihteisella harjoittelemisesta ei olekaan aivan tuulesta temmattu. Oli, miten oli, ainakin tässä vaiheessa näyttäisi siltä, että kestävyysurheilun harjoittelun perusasiat ja lainalaisuudet ovat pysyneet ennallaan ja säännölliseen ulkoilemiseen panostaminen näyttäisi vaikuttavan positiivisesti suorituskykyyn!

Varusteet ja pää talvikuosiin

Juuri ennen cyclocrossin SM-kisoja alkanut syysflunssa pakotti pitämään kisojen jälkeen normaalia rauhallisemman ja perusteellisemman ylimenokauden, jonka aikana oli hyvin aikaa tuumailla ajamista ja treenaamista. Monesti keväällä ja kesällä vauhti on vain niin kovaa, että keskittyminen jokapäiväiseen tekemiseen saattaa herpaantua ja päässä pyörivät vain seuraavat kisat. Nyt, kun kolme viikkoa vain istui ja ihmetteli, oli hyvää aikaa miettiä edellistä kautta ja plussia ja miinuksia. Ja miettiä, mitä haluaisi seuraavaksi tehdä.

Runner's Worldissa on mielenkiintoinen vanha artikkeli motivoinnista ja mentaalipuolen valmentautumisesta. Tuota lukiessa sain suuren oivalluksen, että elän vieläkin suuren osan ajasta sitku-elämää!

Sitten, kun kisakausi alkaa, sitten, kun olen siinä-ja-siinä kunnossa, sitten, kun...

Tottakai tavoitteiden pitää olla kunnossa, mutta pelkästään niiden tuijottaminen aiheuttaa minulla helposti sen, että jokapäiväinen tekeminen kärsii. Luistan pikkuisen treeneistä, en lepää riittävästi ja syön huonosti. Siihen kun lisätään työelämän stressi, niin kyllähän sen arvaa, että lopputulos ei ole aina aivan parasta mahdollista.

Artikkelin innoittamana olenkin pyrkinyt harjoittamaan enemmän nytku-elämää ja pyrkinyt tekemään joka päivä kaikki pienetkin asiat parhaani mukaan. Olen myös listannut mielessäni iltaisin päivän voittoja ja tappioita, jotta pystyn kehittymään ja karsimaan negatiiviset ajatukset, ennen kuin ne valtaavat liikaa tilaa. Vain hyvät jutut jätetään talteen ja niistä huonommista otetaan opiksi.

Tänään olen tehnyt hyvää työtä: ajoin hyvän lenkin, tein hyvän pilatestreenin ja söin järkevästi.

Koska pelkkä harjoittelun ajatteleminen ei riitä, pitää kropallekin antaa runtua. Nyt, kun olen päässyt taas takaisin pyörän päälle, lenkkeily tuntuu aivan mahtavalta. Myös muu treenaaminen maistuu ja ensimmäiset punttitreenitkin tuli jo viikolla tehtyä. Suunnitelmia ensi kesäksi on jo tehty ja tavoitteet on selvillä, mutta yritän olla ajattelematta niitä liikaa ja luotan Kimmon valmennusoppeihin.

Jokapäiväiseen tekemiseen keskittymistä helpottaa se, että asiat ovat helppoja. Oikeanlaiset, kunnossa olevat varusteet ja pyörät ovat varsinkin talvikelillä tärkeitä. Kun on rajallinen määrä varusteita, joilla harjoittelu onnistuu olosuhteista riippumatta, ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä pitää olla huomenna puhtaana odottamassa lenkkiä tai onko pyörä lähtövalmiina juuri tähän keliin. Parhaimpina hetkinä ajovaatteet voi pukea aamulla suoraan pyykkinarulta päälleen ja illalla nostella ne taas pyykkikoneesta uudelleen yöksi kuivamaan.

Talven pikkuhiljaa saapuessa olen tehnyt muutamia hankintoja ihan vain varmistaakseni, etteivät pohjois-suomalaiset kelit pääse liikaa häiritsemään ajamista. Ensimmäisenä hankintalistalla olivat uudet talvikengät, joten pienen nettivertailun ja testailun jälkeen kävin Special-Bikesta ostamassa Lake MXZ303:t. Varsin pätevän oloiset kengät, varpailla on ehkä hivenen vähäisesti suojausta, mutta vastaavasti jalkapohjan läpi ei tunge klossin kylmyys. Varpaiden viileys korjautui hyvillä talvisukilla, joten ehkäpä neulon itselleni villaiset varpaiden lämmittimet kenkiin sujautettavaksi kovimmille pakkasille.

Toisena ostoskoriin tarttui Hibiken alennusmyynnistä Pearl Izumi Women's Amfib Droptail -trikoot ilman säämiskää. Tilasin nämä kokoa liian isoina, jotta talvipakkasille varmasti jäisi tilaa kerrospukeutumiselle ja että liikeradat polvien ympärillä olisivat mahdollisimman väljät. Muutaman lenkin perusteella valinta oli oikea, materiaali on ehkä hivenen ohkainen kovimmille pakkasille, mutta kerrospukeutumisella noiden kanssa pärjää varmasti -15 asteeseen asti. Ja sitä kylmemmillä pakkasilla yritän harrastaa jotain muuta.

Kolmantena hankin Pyörä-Suvalalta 29" Schwalbe Ice Spiker Pro -nastarenkaan Tallboyhin. Kaksi 26" versiota minulla onkin jo talvisinkulaani varten, mutta koska talvipolut antavat vielä odottaa itseään ja pidemmillä lenkeillä vaihteetkin ovat ihan kivat olla olemassa, oli nastarengas aika välttämätön hankinta myös kesäpyörään. Ja viikonlopun lenkeillä se tulikin jo pariin kertaan tarpeeseen.

Samalla ostin myös uuden nastarenkaan krossariini, jotta pyörätielenkitkin jatkuvat talven yli ilman liukastelua. Schwalben Marathon Winter palveli hyvin monta vuotta, vaikka hivenen liukas ja vetopidoton lumella olikin, mutta viime keväänä vihdoin nastat pureutuivat sisärenkaaseen asti ja jouduin kerralla viemään neljä rengasta roskiin. Tälle talvelle kokeiluun otinkin pitkästä aikaa Suomi Tyresin W240:n.

Ja neljäntenä ostoslistassa olikin uusi talvikypärä. Vanha kypäräni on muutama vuoden takainen kesäkypärä ja on palvellut teipattuna ja valokiinnikkeellä varustettuna jo useamman syksyn ja talven. Mutta koska oma pääkoppa on sen verran kallis kapistus, niin oli jo hyvinkin aika tarjota sille uutta suojaa talveksikin, eikä vain ainoastaan kesäkauden jäänteitä. Musta-punainen MET Parabellum saapuikin alkuviikosta passelisti loppuviikon lenkeille. Ensivaikutelma kypärästä on todella hyvä, kypärä istuu päähäni täydellisesti, tuntuu todella suojaavalta ja kaiken kukkuraksi se on vielä kevyempikin kuin kesäkypäräni Bell Sweep R.

Uusi kypärä istuu täydellisesti
(ja natsaa seuran väreihinkin)

Valmis talveen!

Käyttäkää niitä kumeja - ajoissa!

Viime viikonloppu antoi taas isosti opetusta siitä, kuinka hyödyllistä oikeanlaisten kumien käyttö ajoissa voikaan olla. Ja ei, älkää huolestuko, emme ole tutkineet mitään yllätysviivoja pikatesteistä, vaan lähinnä allekirjoittanut otti taas tuikitärkeää maastopyöräilyn oppia kantapään kautta vastaan.

Ensimmäinen kumi, minkä käytössä vaan pitäisi pysyä vanhoissa hyvissä opeissa, on sisuskumi. Itse olen pitkään vannonut sisuskumien nimeen, vaan kuten viikko sitten hehkuttelin, hankin käsiini valmiiksi litkutetun kiekkoparin ja tuumin, että nythän tämäkin on hyvä kokeilla. Lyhyt, mutta sitäkin kiivaampi suhteeni tubeless-maailmaan päättyi sitten sunnuntaina, kun sitä ennen olin kokenut yhden aivan satunnaisen takarenkaan tyhjenemisen lenkillä, pumppaillut pariin kertaan lisää ilmaa renkaisiin lenkille lähtiessä ja viimeksi sitten sunnuntain maastolenkille lähtiessä takarengas päätti kesken siirtymän lähtöpaikalle vajautua ennalta ilmoittamatta lähes tyhjäksi.

En vieläkään yritä kiistää sitä, etteikö tubeless saattaisi olla aivan hauska keksintö maastossa, mutta ehkä se tarvitsee vain aavistuksen verran anteeksiantavamman luonteen tai edes pidemmät hermot. Helillähän on jo pitkään ollut periaate, että hän siirtää sisärenkaattomiin siirtymistä joka kerta vuodella eteenpäin, kun näkee jonkun ravistelevan renkaita kisapaikoilla ennen starttia, välppäävän litkurenkaiden kanssa kesken lenkin tai lukiessaan netissä, kuinka kisakavereilla renkaat tyhjenevät kesken kisan alta. Sunnuntain jälkeen uskon, että tuo laskuri on menossa jossain vuoden 2032 kieppeillä...

Sisuskumeista sen verran lisää, että olemme tässä jonkin aikaa tehneet tutkimusta, että 26" sisuskumit toimivat aivan yhtä hyvin myös 29" renkaissa. Vielä ei ole yksikään sisuskumi korkannut sen takia, että se olisi venytetty nimelliskokoaan isommalle vanteelle. Hyvin toimiva ja kevyt kisasisuskumi myös kaksysiin on Michelinin vihreä 26-tuumainen lateksimalli. Sen verran se kuitenkin vaatii venyttämistä asennusvaiheessa, että varasisuskumina satulan alla on sitten aina "oikea" 29-sisuskumi. Useimmiten Schwalben SV19A, joka on osoittautunut sopivan köykäiseksi, mutta silti erittäin kestäväksi.

Toinen muistutus kumien oikeaoppisen käytön merkityksestä tuli neljä tuntia myöhemmin, kun piti esittää hallitsemattomia liukasteluliikkeitä Pilpakankaan metsäautotiellä. Aivan yhtäkkiä eturengas otti vauhtia ohuen lumikerroksen alla vaanivasta jäisestä urasta ja silloin mentiin. Onneksi en kaatanut lenkkiryhmästä ketään muuta matkassa, mutta itse otin sen verran osumaa polveen, että tämän viikon treeniohjelmaa pitänee keventää merkittävästi.

Muutaman kerran aiemminkin samalla lenkillä olin jo pelastanut liukastelun melko rajoilta, kerran piti ajaa pyörä selkeästi metsän puolellekin s-kirjaimen piirtelyn jälkeen, mutta lopulta kohtalo otti omansa, ei sitä loputtomiin pysty näemmä taistelemaan vastaan. Typerintä tilanteessa on se, että juuri perjantaina kävimme hakemassa yhden uuden 29-tuumaisen Schwalben Ice Spiker Pron Suvalalta, jotta Heli saisi asentaa sen Santa Cruziinsa ja minä voisin sitten laittaa oman vanhan vastaavanlaisen Rigiin alle.

Helihän asensi uuden renkaan heti alle, mutta minä venkoilin vielä homman kanssa, kun "eihän tuolla vielä niin paljoa jäätä ole". Ei sitä toisaalta paljoa tarvitse ollakaan - varmasti 99% reitistä oli täysin jäätöntä, mutta se yksikin prosentti oikeassa kohdassa riittää kippaamaan miehen kivuliaasti.

Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut kummankaan kuminkäyttövirheen seurauksena, mutta tänään illalla on varmasti tulossa talkoot, missä putsailen litkut hiiteen ja asentelen nöyrin mielin nastarengasta etukiekolle kuunnellen poikavuosien aikaista kuminkäyttövalistusta vaasalaiseen malliin.

Harjoitteleminen yksivaihteisella

Yleisesti yksivaihteisella, eli singlespeedillä ajaminen yhdistetään tunnelmointiin ja rauhalliseen retkeilyyn metsässä ja omatkin singlespeed-tekstit ovat olleet tähän asti pitkälti fiilispohjaisia. Kuvia talvipoluilta, jäätyneestä kanervikosta ja niin edelleen. Viime sunnuntain pitkällä lenkillä aloin tuumimaan, kuinka monipuolista harjoittelua yksivaihteisella ajaminen onkaan. Siinä tulee monenlaista ärsykettä kropalle ikään kuin puolivahingossa, sivutuotteena.

Alkuverryttelyt
Kun Kempeleestä on matkaa juurikin sopivasti kymmenkunta kilometriä Oulun eteläpuolen poluille, niin tulee tehtyä aamusta alkuverryttelytkin melko hyvin. Hyvällä pyörityksellä, nykyisillä 32/17 -välityksillä, tuon matkan taittaa vähän alle puoleen tuntiin, jolloin on sopivasti koivet lämpimänä heti ensimmäisten polkujen päässä. Tiheä välitys pitää huolen siitä, että tulee nimenomaan pyöriteltyä jalat liikkeelle, eikä pysty junttaamaan isolla tuumalla.

Pyörittäminen
Asia, joka talven aikana yleensä kärsii, on nopea hyvä pyörittäminen. Se johtuu yleensä siitä, että juntataan paksuissa vaatteissa yleensä enemmän tai vähemmän huonosti rullaavilla alustoilla kylmässä kelissä. Nämä olosuhteet eivät ole parhaat mahdolliset tukemaan hyvää pyöritystekniikkaa. Johtuen yksivaihteisen kohtuullisen tiheästä välityksestä jo 24 km/h vauhti vaatii liki satasen kadenssia. Jokaisella maastolenkillä tulee väistämättä nopeita pätkiä, tai pyörätiesiirtymiä, joita ajetaan helpostikin tuollaista vauhtia. Onhan se hauskan näköistä, kun parimetrinen kaveri pyörittää 180-millisellä kammella yli satasen lukemia, mutta siinähän sitä oppii!

Lajivoima
Toisessa ääripäässä etenemisnopeuksia on erilaiset maastopolut, joilla ei aina voi ajaa aivan täysiä. Kun ajovauhti laskee noin 15 km/h lukemiin, laskee kadenssikin tuonne 60 kierroksen kieppeille. Tuollaista vauhtia tulee usein helposti monen minuutin vetoja putkeen riippuen polkupätkien pituudesta. Ja normaalin nelituntisen lenkin aikana noita muutaman minuutin pätkiä tulee kymmeniä ja taas kymmeniä. Ellei se vaikuta positiivisesti lajivoimaan, niin mikäpä sitten?

Maksimivoima
Jos lasketaan, että minä + Trek + talviset ajokamppeet on helposti sadan kilon kokonaisuus ja se pitää aina silloin tällöin selvittää ylös moottoritien meluvallin päälle tai yli jostain muusta esteestä, niin hetkellinen voimantarve on varsin suuri. Pitkäpiikkisillä rattailla ja tukevalla ketjulla ei tarvitse edes sääliä yhtään voimansiirtoa, joten käytännössä voimaa saa tarjota niin paljon, kuin reidestä hetkellisesti irtoaa. Tätä tulee jälleen lukuisia toistoja yhden lenkin aikana ja joka kerran siitä oikeasta asennosta, mistä voimaa pitää tarjoilla myös kilpailukauden aikana.

Aerobinen kestävyys / vauhtikestävyys
Normaalit sunnuntailenkit tarjoavat aina haastetta kestävyydelle, sen verran reilusti Oulun seudulta löytyy ajettavaa, että aivan heti ei tarvitse palata takaisin kotisohvalle. Tässä ei tee poikkeusta myöskään yksivaihteisella ajaminen. Mutta yksivaihteisella tulee se mielenkiintoinen lisä tähän harjoitukseen, että ajettaessa vaihteilla varustettujen ajokoiratovereiden kanssa, useinkaan nopeammilla pätkillä ei juurikaan armahdeta. Eli käytännössä yksivaihteisella ajaminen on jatkuvaa spontaania vauhtileikittelyä. Tämä taas kehittää loistavasti tehon ulosottoa vielä muutaman tunnin ajonkin jälkeen, sekä tietysti palautumista jokaisen nopeamman pätkän jälkeen. Varsin hyödyllisiä ominaisuuksia taas kisakauttakin ajatellen!

Loppuverryttelyt
Vähän aikaa sitten Yle uutisoi, että nuorten jalkapalloilijoiden fysiikka kärsii loppuverryttelyn väliin jättämisestä. Eikä se varmasti tee hyvää varttuneemmallekaan urheilijalle, että tullaan täysiä kotiin ja sitten nopean suihkun jälkeen pudotaan sohvalle istumaan. Tähän olisi erittäin helppo tyytyä, mutta jälleen yksivaihteinen pitää ajajastaan huolta. Sen jälkeen, kun viimeisten polkupätkien jälkeen on läpsytelty yläviitoset ja sovittu seuraavalle lenkille lähtemisestä, maaseudun asukki aloittaa taas liki puolentunnin loppuverran peltoaukeiden läpi. Eli viimeiset kilometrit tulee taas ajettua kevyellä pyörittelyllä tasaisilla pätkillä, mikä tekee aivan hyvää palautumiselle seuraavaa harjoitusta kohti.

Eli sen lisäksi, että vanhat sedät saavat yhdestä vaihteesta hyvän selityksen hitaudelleen, saattaa singlespeedillä ajaminen olla varsin hyödyllistä myös vähän kilpailuorientoituneemmallekin fillaristille. Harmi, että toistaiseksi vielä Suomessa ajetaan varsin vähän kisoja yksivaihteisella, mutta kyllähän varsinkin etelässä on jo pitkään ollut lukuisia ajomiehiä, jotka ajavat yhdellä vaihteella sellaista kyytiä, että itsekin saa antaa kampeen painetta aivan tosissaan perässä pysyäkseen.

Tänä syksynä on ollut todella hyvää seuraakin tarjolla sunnuntailenkeille ja mikäli tälle trendille löytyy jatkoa, niin yksivaihteisella tulee tahkottua kilometri, jos toinenkin. Toivottavasti se näkyy myös ensi kesän vauhdissa!

Uuden kauden kynnyksellä

Oululainen krossisyksy on saatu onnistuneesti päätökseen ja Krossikommuunin porukalla olemme jo vähän suunnitelleet ensi kesän Syöte MTB:täkin, joten aivan selkeät syksyn merkit ovat ilmassa. Aika siis ottaa itselleenkin aikaa ja samalla itseään pikkuhiljaa niskasta kiinni. Sehän tarkoittaa sitä, että kuntoilu kohti kesää 2015 saa alkaa! Tänä syksynä palaan taas vanhaan malliin, eli tämä kausi mennään jälleen itse itseään käskien.

Sehän tarkoittaa muutamaa erilaista excelitaulua ja muutamaa tuntia suunnittelua. Mitään uutta ei ole tarkoitus keksiä, joten maaliskuun loppuun asti harjoittelu on pääasiassa peruskunnon vahvistamista ja voiman hankkimista. Vaikka maaliskuun lopussa olisi muutama mukava maratonhiihto tarjolla, niin mitään erikoista painotusta hiihtovauhtiin en ala tekemään. Mutta, mikäli kestävyys on riittävällä taholla ennen huhtikuun alkua, niin uskoisin hiihtämisenkin onnistuvan aika lailla vanhasta muistista. Ja voisihan sitä huhtikuun alusta sitten ajaa oikeasti jo pitkää retkeä maantiepyörällä, mutta niistä suunnitelmista enemmän ehkä keväämmällä.

Eikä mittaustekniikan ammattilaisella voi olla muuta vaihtoehtoa, kuin aloittaa suunnittelusta, miten mahdollisia harjoittelun tuomia muutoksia talven aikana seurataan. Talvikaudella harjoittelun jaksotus on mallia 3+1, eli kolme viikkoa harjoittelua ja sitten yksi kevyempi viikko väliin. Jokaisen jakson päätteeksi testataan sekä aerobinen suorituskyky, että voimatasot. Viisi tällaista jaksoa ja ollaankin jo kovasti keväisissä tunnelmissa, joten näinkin mitaten aika vähiin jäävät mittauspisteet, joiden mukaan fiksailla harjoittelua. Ei se talvi ehkä olekaan sitten niin pitkä?

Elokuun lopussa spekuloin jo vähän käytössä olevia mittausmenetelmiä ja noilla opeilla tulen seuraamaan aerobisen kunnon kehittymistä. Tekstissä lainatusta Tom Boonenin testiproseduurista sovelsin kotikäyttöön testipatterin, missä jokaisen neljän minuutin välein nostetaan 20 wattia tehoja ylöspäin. Aloitan testin 140 watin tehoista, jolloin muutaman ensimmäisen portaan aikana ehtii ajamaan niin miehen, kuin Kurtinkin lämpimäksi.

Alla olevassa taulukossa on portaat, aloitusaika, teho ja tavoitenopeus Kurt Kineticsin Road Machinella. Varsinainen tehonmittaus tehdään joka tapauksessa Polarin Keo Powereilla, joten pienillä nopeuden heilahteluilla, tai Kurtin tarkkuudella ei sinänsä ole merkitystä, kunhan takarenkaan nopeus osuu suunnilleen oikealle seinälle. Tuolla proseduurilla ja nykyisellä tehontuotolla testi kestää kokonaisuudessaan jotain 40-45 minuutin luokkaa ja sitten on maksimit löydetty.

0:00	140 W	25,0 km/h
0:04	160 W	27,0 km/h
0:08	180 W	28,5 km/h
0:12	200 W	30,0 km/h
0:16	220 W	31,5 km/h
0:20	240 W	32,5 km/h
0:24	260 W	34,0 km/h
0:28	280 W	35,0 km/h
0:32	300 W	36,0 km/h
0:36	320 W	37,0 km/h
0:40	340 W	38,0 km/h
0:44	360 W	39,0 km/h
0:48	380 W	40,0 km/h
0:52	400 W	41,0 km/h
0:56	420 W	41,5 km/h
1:00	440 W	42,5 km/h

Jalkojen voimatasoja mittaan jalkaprässillä ja toisaalta yläkropan kehitystä ylätaljalla ja penkkipunnerruksella. Maksimivoima ei sinänsä ole kiinnostava, kun tavoitteena on nimenomaan parantaa lihaskestävyyttä kuluneeseen kesään verrattuna. Jalkojen testin teen siten, että lataan kelkkaan kaksi kertaa oman massan verran levyjä ja lasken toistot, montako saan tehtyä ennen uupumusta. Yläkropalle teen kummallakin tavalla vastaavan testin, mutta painot lasken 0,5 x oma massa. Koska viimeisestä voimatreenistä on taas liki puoli vuotta aikaa, teen voimatestit ensimmäisen kerran vasta ensimmäisen neljän viikon jakson päätteeksi, kun kroppa on edes vähän tottunut malmin liikutteluun.

Ensimmäisen tehontuoton testin tein viikko sitten ja tottahan se tuntui hieman nihkeältä taas yrittää ruuvata irti tehoja pitkän tauon jälkeen. Testiproseduurista jäi hyvä maku, portaat ovat riittävän pitkät, jotta syke ehtii tasaantua kullekin portaalle ja toisaalta tehonnostot ovat riittävän suuret, jolloin ei tarvitse hiplata nopeuden desimaalien kanssa, vaan oikealla nopeusalueella pysyminen helpottuu oleellisesti.

Mitä noista tuloksista nyt sitten voidaan päätellä? No, ainakin sen, että anakynnyksen yläpuolella ei juurikaan ole elämää, kammet tyssäävät melko nopeasti, kun syke ylittää 170 lyöntiä. Toisaalta taas tuossa 170 lyönnin alapuolella, missä anaerobinen kynnykseni sijaitsee, tehoa on varsin kohtuullisesti tarjolla, kun kolkutellaan 310 watin viivaa. No, eihän 3,6 W/kg:lla vielä suuria juhlita, mutta onhan kesäänkin vielä matkaa, joten noita viime helmikuussa kellotettuja lukemia lähdetään tavoittelemaan ja toivottavasti vielä vähän siitä ylikin, jolloin maaginen 4 W/kg raja tulisi vastaan. Sillä tehopainosuhteella pitäisi minun laskelmien mukaan jo jollain tapaa pärjätä kotimaan karkeloissa.

Seuraavaan testiin on vielä vajaa kolme viikkoa aikaa, joten pari pitkää sunnuntailenkkiä yksivaihteisella ehtii ajamaan, muutaman hyvän punttitreenin tekemään ja ehkä vähän pyörittelemään Kurtinkin rullaa. Sitten tiedetään jo vähän suuntaa ja ensimmäiset voimatestitkin on tehtynä.

Yksinkertaista

Joskus aiemminkin olen tainnut mainita, että kun vuosituhannen vaihteessa aloitin maastopyöräilyn, niin tärkeimpänä opettajana lajin saloihin toimi Kankaisen Mika. Ja vaikka meidän vauhtitasapaino on tainnut heilahtaa vuosien myötä toisinpäin, niin silti yhä pidän Mikaa vahvasti esimerkkinä ja oppi-isänä tässä lajissa. Oikeastaan Mikalta on lähtöisin myös vuosia jatkunut hivenen ailahteleva suhteeni yksivaihteisiin, joka taas tällä hetkellä on vahvasti liekeissä.

Tähän aikaan syksystä yleensäkin kaivan yksivaihteisen varaston seinältä ja pistän kuntoon parhaita syysretkiä ja talvipolkuja varten. Tänä syksynä tämä aika taas koitti, mutta olin selkeästi yksiä kiekkoja vaille, kun Heli "lainasi" uuteen Santa Cruziinsa yhdet kaksysikiekot meidän varastosta. Jälleen kerran soitin Mikalle, vain kysyäkseni neuvoa uusia kiekkoja varten, niin eikös sedän seinältä löytynytkin yksi pari ylimääräisiä DT-napaisia kiekkoja Funworksin Atmosphere XL-kehillä. Päällä oli jo valmiiksi litkutettuna Maxxis Ardentien 2.4 -tuumaiset versiot.

Ensin tuumin, että nuo olisivat epäilyttävän paljon meidän keskivertotasoa järeämmät kiekot, mutta toisaalta saattaisivathan ne olla aika hauskat yksivaihteisessa, kun vetopitoa olisi vaikka seinän kiipeämiseen ja eipähän tarvitsisi paljoa kivikoissakaan jarrutella. Ja kiekot tykkäävät siitä, että niillä ajetaan, eihän niitä voi varaston seinällä roikottaa, joten poistin parin ja asensin Rigiin. Eli tämä syksy mennään, ei paitsi Mikan opettaman sinkuloinnin merkeissä, mutta myös sedän vanhoilla kiekoilla.

Ja, eiväthän nuo huonoja oppeja ole todellakaan. Eilen yksivaihdeajelu näytti jälleen parhaita puoliaan, kun keli painui pikku pakkaselle, aurinko paistoi ja saatiin jopa seitsemän hengen loistava lenkkiryhmä kasaan Pyörä Suvalan pihalle kymmeneksi! Vähän aikaa spekuloitiin, minne suuntaan sitä lähdettäisiin kaahailemaan ja päädyttiin lopulta idän suunnille. Jopa vanhan liiton hiihtomiehet olivat hyvällä tuulella, yksi tuli Kiekon majalla ihan jututtamaan ja Köpihän pisti sen samontein koeajamaan läskiä. Näytti ukon ilme vähän siltä, että tuli ensi viikolla kauppaan asiaa - ei siis lainkaan turha koeajo. Koeajo-Farleyn takanapa tosin alkoi olemaan sitä mieltä, että lenkkiä oli jo tarpeeksi takana ja Köpin piti kurvata varikolle tekemään laakeriremppaa.

Me muut lähdimme perusreittejä Sankivaaran, Muuraiskankaan, Niilesjärven ja Valkeisen kautta itään päin. Jäälin ryhmä alkoi haaveilemaan jo jääkaapista tuossa vaiheessa, joten oikaisimme Talvikankaan läpi valtatie 20:n varteen ja päästimme parivaljakon kotisohvaa kohti. Ryhmä oli supistunut kolmeen henkeen ja meidän kaikkien piti päätyä keskustan eteläpuolelle, joten looginen valinta siinä vaiheessa oli lähteä suunnistamaan kohti Kalikkalampea, Kuivasjärveä ja meren rantaa. Sieltä pienen koukun kautta Kemiralle ja etelän poluille.

Oma ajo meni vallan mainiosti viiteen tuntiin saakka, mutta sitten alkoi energiat loppumaan, eikä geelikään enää tuottanut tarvittavaa potkua. Samoin huomasin, että jalkojen lihaskestävyys ei vieläkään ole sillä tasolla, että jaksaisi runtata yksivaihteisella tuollaista matkaa. Viimeiset vallien päälle nousut olivat jo todella vääntämistä, eikä nopeista rytminvaihdoksista ollut puhettakaan. Hiirosessa tein sitten jo aivan holtittomia ajovirheitäkin, kun ei vaan enää riittänyt ruuti kropassa vääntämiseen.

Hissukseen siitä sitten evakuoin itseni pyöräteitä kotia kohti, näytti siltä, että reisun toinen Farley-kuski, Antti-Olli kurvasi vielä Tahkokankaalta pikku polkukierrokselle ennen kotiutumista. Ilmeisesti läskillä pääsee niin paljon paremmin, tai sitten vaan jätkät ovat kovassa kunnossa...

No, ensi viikolla jatketaan samoissa merkeissä, kyllä se omakin kroppa oppii talven aikana tavoille ja ensi kesänä lupaan, että tämän kesän kaltaisia hyytymisiä kesken marakisojen ei tulla näkemään!