Kunnon testiä

Kun tulin vuoden 2003 lopulla takaisin Suomeen rauhanturvareissulta, elin jotenkin urheilullista murrosvaihetta. Olin juuri ennen lähtöä voittanut paikallisen maastopyöräcupin jokamiesluokan ja kellotin Niinisalossa ennen matkaan lähtöä kuntotesteissäkin varsin kohtuulliset tulokset, niin juosten, kuin lihaskunnoltakin. Matkoilta tarttui kokemuksen lisäksi kuitenkin melko reilusti myös massaa, eikä varsinaista urheiluliikuntaa tullut päivittäisen partioinnin ja punttisalin lisäksi tehtyä juuri lainkaan.

Alkoi muutaman vuoden jakso, ettei kisailukaan oikein maistunut ja homma etsi jotenkin uutta suuntaa. Ehkä työpaikan vaihto, muuten vain aktivoituminen ja ennen kaikkea uusiin ihmisiin tutustuminen sai jotenkin kaivautumaan ulos tuosta kuopasta ja aloin uudelleen ajamaan pyörää. Ensimmäisenä talvena Lämsän Jarin kanssa ajetut melko reipashenkiset soratielenkit kertoivat kyllä karua kieltään - tarttis tehdä jotakin. Syksyllä 2007 kömmin lopulta Kaikkosen kellariin hakemaan numeeriset laput, missä mennään. Paperi kertoi, että poika ei enää paina, kuin tasan 80 kiloa, mutta eipä teholukemissakaan ollut hurraamista. Aerobisella kynnyksellä 220 wattia, anaerobisella 280 wattia ja maksimitehot loppuivat 350 watin kohdalla. Eli anakynnyksellä kaikki 3,5 W/kg ja sillä pitäisi rimpuilla kilpaa...

Tehon mittausta omin avuin

Samoihin aikoihin aloin tutustumaan tehonmittaukseen. Ensin Polarin ketjusta mittaavan tehomittarin kanssa ja vähän sen jälkeen hankin Kurt Kineticsin Road Machinen, millä piti olla kohtuullisen helposti matemaattisesti mallinnettava käyrä tehosta nopeuden funktiona. Nopeasti selitettynä hoidin homman noiden kanssa niin, että ensin ajoin pyörällä, missä oli SRM:n kammet, Kurtilla tehoalueen laidasta laitaan, löin luvut exceliin ja laskin Kurtin tehofunktion uusiksi. Tuolla tavalla sain kyseiselle trainerille funktioksi:

P[V] = 2,933709*V+0,004141*V^3, missä V on takarenkaan nopeus kilometreinä tunnissa.

Sen jälkeen taas vastaavasti säädin Polarin tehomittarin näyttämään samoja lukuja Kurtin kanssa. Näin oli ensimmäinen kohtuullisen tarkka tehonmittaus-setup kasassa.

Samalla alkoi nousemaan kiinnostus yksinkertaisesta tavasta mitata koko ajan oman tehoalueen kehitystä ilman testejä ja niihin valmistautumista. Kuntotesti on tietysti aivan loistava tapa mitata omaa tasoa, mutta kun se on kuitenkin vain nopea pysäytyskuva juuri sen hetkisestä iskusta, niin yhdellä tai kahdella mittauksella vuodessa tulee kohtuu helposti tilanteesta, päivästä, ruoasta, työvi...harmituksesta yms. asioista johtuvaa mittauskohinaa sen verran, että pienet muutokset omassa tasossa hukkuvat, tai ainakin vaimentuvat merkittävästi.

Hain mallia tuolta ajoneuvomaailman puolelta, missä tehokäyrät mitataan vain tylysti kierrosten funktiona. Ihmistä mitatessa kierroslukumittarina saisi toimia sykemittari ja ulosotettavan tehonmittaus sitten jollain tehomittarilla. Eli tavallaan, olisiko sillä merkitystä, mitä kropassani tapahtuu milläkin sykkeillä, vaan mittaisin ainoastaan sitä, paljonko takarenkaalla tapahtuu liikettä milläkin sykkeillä. Eikö sen pitäisi kertoa aika hyvin, milloin kulkee ja milloin taas ei? Käytännössä siis aloin kasaamaan x,y -pistejoukkoja hetkellisestä sykkeestä ja sitä vastanneesta tehosta. Sille, joko lineaarinen tai toisen asteen sovitus ja käyrä olisi valmis.

Lähes seitsemän vuotta myöhemmin ja muutaman kuntotestin käyneenä olen huomannut tuosta teoriasta parikin asiaa: a) Mitä korkeammalla käyrät ovat olleet, sitä paremmin on kisoissa kulkenut ja b) aikalailla samoihin lukuihin tärähtää joka kerta ODL:n laboratoriossa otetut kynnyssykkeet, joten kynnysalueet pysynevät tällä iällä sen verran paikallaan, että jos siitä lasketaan päiväkohtainen variaatio pois, ei liene hirveän suurta ikkunaa, mihin nuo sykkeet asettuvat. Eli, kun tiedän sykealueen, millä tulen ajamaan jonkin kisan, tiedän jo melko tarkkaan, paljonko tehoja on odotettavissa takarenkaalle. Jossain Jyväskylän maratonin tapaisessa kiipeämiskisassa se kertoo jo etukäteen aika hyvin, minkälaisilla odotuksilla lähdetään viivalta liikkeelle.

Alla on ensimmäinen kuva, mihin keräsin syke vs. teho -datan neljästä eri kuntotestistä vuosilta 2007, 2009, 2013 ja 2014. Jos noita graafeja katselee sillä silmällä, että aerobinen kynnys on suunnilleen kohdalla 145-150 bpm ja anaerobinen 165-170 bpm:n kohdalla, niin melko helposti voi päätellä kynnystehotkin riittävällä tarkkuudella kohdilleen. Maailmahan on täynnä vielä teoreettisen hapenoton kaavoja, joista voisi laskeskella, montako millilitraa happea saa kulkemaan minuutissa painokiloa kohden.

Kuva 1: ODL:n kuntotestien tehokäyrät.

Minkälaisesta treenistä saa hyvän kuntotestin?

Tuollainen laboratoriossa ajettu nousevalla teholla tehty ajo on varmaan paras mahdollinen tapa selvittää sykkeen ja tehon välistä korrelaatiota. Esimerkiksi maastokisasta saadun pistejoukon korrelaatio voisi olla todella heikko. Samoin, kuin sellaisen harjoituksen, missä tehdään lyhyitä vetoja lyhyillä palautuksilla, jolloin syke väistämättä seuraa aina hieman perässä. 

Toinen seikka, mikä luonnollisesti parantaa korrelaatiota on, nollatehojen poistaminen tarkasteltavasta tiedosta. Jonkin verran korrelaatiota parantaa vielä lisää, mikäli pudottaa muutenkin matalan tehon "rullailuja" pois harjoituksesta, nykyään jätän huomioimatta kaikki alle 100 watin lukemat, koska ne eivät muutenkaan ole kiinnostavalla alueella ja niillä on taipumus vääristää käyrää, kun pistejoukolle tehdään sovitusta.

Yksi seikka, mikä luonnollisesti sekoittaa pakkaa, on laitteiden erilaisuus. Olen viime vuosina ihmetellyt, kun ODL:n ergolla tehontuotto jotenkin jatkuu paljon lineearisemmin tehoalueen yläpäässä, kuin mihin pystyn kotioloissa. Tottahan sitä on usein paremmin latautunut kärsimään tuolla alueen ylälaidalla, kun lähtee varta vasten testiin, mutta kyseessä saattaa olla myös sellainen ilmiö, että isolla kadenssilla kaikki ergot eivät vain yksinkertaisesti pysty pitämään tehoja tasaisena, kun mennään normikuntoilijan toiminta-alueen yläpuolelle. Tämä on tosin vain arvailuun perustuvaa spekulaatiota, kun en ole päässyt tutustumaan ko. laitteen sielunelämään tarkemmin.

Kuvaan 2 on jätetty kaksi viimeisintä ODL:n kellarissa tehtyä vetoa ja lisätty muutama tämän vuoden aikana itse tehty testi. Ylimmäinen sinisistä käyristä on tilanne helmikuussa juuri ennen ODL:n testiä ja siinä näkyy melko selkesti tuo käyrän taipuminen korkeammilla tehoilla. Kaksi alempaa ovat sitten tältä kuulta, toinen tehtynä eteläisillä peltoaukeilla ja toinen sisällä Kurtilla. Niissä taas vastaavasti on kohtuullisen hyvä korrelaatio keskenään, kun suhteuttaa tunteeseen, miltä kulku tuntuu.

Kuva 2: 2013-2014 testejä

Jatkossa täytyy vielä tutkia, miten käyrien laatuun vaikuttaa se, minkälaisilla tehonnostoilla ja toisaalta portaan kestoilla mittauksia ajaa. Ainakaan kovin pienillä muutoksilla ei näytä olevan suurta vaikutusta käyrän sijaintiin. Ehkä jonain päivänä pitää kokeilla fillarifoorumilta poimittua Tom Boonenin testiprotokollaa: "They start to pedal at 100 Watts, which is easy for them. Every eight minutes, it increases by 40 Watts. Tom can do it up to 460 Watts after an hour and a half. That means that he has ridden for eight minutes at 420 Watts before that, and eight minutes at 380 Watts before that. You should try that one time on your home trainer."

No, olivat mittaukset millaisia tahansa, niin siitä ei päästä mihinkään, että ne eivät pelkästään pelasta pyörän kulkua. Näidenkään käyrien absoluuttinen sijainti ruudukolla ei tässä kuussa ole lainkaan sitä, mitä se voisi olla, joten puolentoista viikon päästä Tähtisadeajoissa ei ehkä voi rakentaa hommaa aivan yhtä aggressiivisen ajamisen varaan, kuin vuosi sitten. Joka tapauksessa tuo on yksi suosikkikisojani ja jos jossain saan itsestäni irti kesän parhaan vedon, niin siellä!

Paluu seikkailuun!

Kuten tämän blogin aivan ensimmäisestä tekstistä käy ilmi, Hikisten Siivujen historian alku on vahvasti seikkailupainotteinen. Tuota seikkailemista kesti vuoteen 2006 asti, kunnes kummankin kiinnostus siirtyi aina vain vahvemmin lippusiimalla suljetuille radoille. Olenhan minä käynyt jossain kisoissa vierailevana artistina muutaman joukkueen mukana, mutta kimpassa emme ole sen koommin seikkailleet. Tänä kesänä Heli on kuitenkin lukenut karttaa entistä ahkerammin ja minäkin olen käynyt iltarasteilla silloin tällöin jalan eksyilemässä, joten sikäli jotain paluuta vanhaan saattoi olla jo ilmassa...

Kun Heli oli hyvin menneen pyöräsuunnistuksen SM-reissun aikana voimansa tunnossa, päätin käyttää tilanteen hyväkseni, katkaista kahdeksan vuoden hiljaiselon ja yllyttää hänet seikkailemaan parikisaan Snowflakes Seikkailuun, Nurmijärvelle. Kovin pitkää ympäripuhumista ei tarvittu ja samana iltana oli lähtenyt jo postia järjestäjille, että matkassa ollaan. Tällä kertaa tosin Syöte MTB:n väreissä ja ehkä aavistuksen kokeneempina, kuin aiemmin.

Valmistautumista matkaan

Välittömästi, kun tulimme suunnistusreissulta, tein itselleni kolmen viikon melko kovan treeniohjelman, että olisin sekä tennarilla, että pyörän päällä sellaisessa vauhdissa, että kehtaa liikkua numerolapun kanssa julkisella paikalla. Sopivasti heti alkuun tuli Syöte MTB:n järjestelyleiri, missä vedin hyvät harjoitukset sekä nauhakelan kanssa juosten, että rataa tarkistaen maastopyörällä. Myös pikku kolhuja tuli tuon viikonlopun aikana, mutta sain kuitenkin heti seuraavallakin viikolla hyviä vetoja alle juosten ja fillarilla, joten sikäli näytti hyvältä.

Myös uusia varustehankintoja piti tehdä heti Syötteen jälkeisellä viikolla, koska yhtenä ennaltailmoitettuna lajina oli ilmapatjan kanssa uiminen. Onneksi meillä on ystäviä, jotka tietävät näistä lajeista reilusti meitä enemmän ja saimme loistavan vihjeen sopivista patjoista. Neuvojen perusteella kävimme hakemassa Kärkkäiseltä Easy Campin Hexa Matit alle. Varsinaisesti kyseiset patjat on tarkoitettu retkeilijän yöpymiseen, mutta ovat keveinä ja kestävinä aivan omiaan pieneen seikkailu-urheilupuljaamiseen. Ja parasta kaikessa on, että tuohon alle 900 gramman painoon sisältyy myös sisäänrakennettu pumppu, jolloin kesken kisan ei tarvitse edes lähteä puhaltamaan keuhkojaan pihalle.

Mattojen kanssa teimme erittäin hyvän valmistavan yhdistelmäharjoituksen: 30 minuutin juoksu Sarkkirannan pururadalla, nopea varusteiden vaihto, patjat matkassa maastopyörillä metsiä pitkin Mourunkijärvelle, siellä patjojen täyttö, 20 minuuttia puljaamista, patjat takaisin reppuun ja kotiin. Kaksi tuntia tehokasta ulkoilua ja kaikki tarvittavat varusteet oli testattu. Tällä setupilla lähdettäisiin kisaamaan!

Vielä viimeiselläkin viikolla päätin pitää itseni liikkeellä, kävin hakemassa tiistaina Oulurasteilta vielä vähän tuntumaa juoksusuunnistukseen, keskiviikkona ajoin työmatkaa ja illalla parit terävät vedot maantiepyörällä ja torstaina vielä päälle leppoisa kolmonen maastopyörällä Ollankedon Samulin kanssa. Siitä klassinen 60 tunnin palautumis- ja tankkausaika kohti kisaa ja kokemusten mukaan silloin pitäisi olla lyönnin kohillaan.

Ajoimme lauantaina Nurmijärvelle ja majoituimme suoraan kilpailukeskuksessa, eli Kiljavan opiston hotellissa. Iltalenkillä kävimme verryttelemässä jalkoja ja samalla tutustumassa jo vaihtoalueeseen, sekä melontarantaan. Puitteet Kiljavalla olivat käsittämättömän hienot ja kun jalatkin tuntuivat vastaavan aika mukavasti, niin olin aika liekeissä jo lauantai-iltana. Sunnuntaiaamuna tosin piti vähän pitää periaattellista napinaa, venytellä vähän liian pitkään, vetää huono aamupala ja olla melkein kaikkialta myöhässä. Tällä kertaa Heli näytti seuraavan varsin levollisesti tilannetta sivusta, ehkä tämä sama on jo nähty joskus aiemminkin?

Paukusta täysiä!

Tuntia ennen lähtöä saimme materiaalin kasaan ja silloin koin päivän ensimmäisen hämmästyksen. Snowflakesin porukka oli jotenkin onnistunut tekemään erittäin monipuolisen skaban, mutta tiivistämään kaiken oleellisen yhteen karttaan ja yhteen A4-kokoiseen reittikirjaan. Kaikki oli siinä ja silti tekemistä näytti riittävän koko päivälle. Jotenkin aiemmista kisoista muistin ne keskimääräisen sinfonian partituuria muistuttavat paperiniput, mutta tämähän oli aivan normaaleilla putkiaivoillakin ymmärrettävä setti.

Sitten vaan nastatossun nauhat kireälle ja starttiin. Ensimmäisenä tehtävänä oli kerätä 20 kirjainta opiston ympäri ripotelluista rasteista. Jokin sana siitä pitäisi muodostua ja kaikkia rasteja ei olisi pakko kiertää, mikäli arvaisi sanan jo ennen kaikkien kirjaimien hakemista. Vielä pari minuuttia ennen paukkua meillä oli loistava suunnitelma, että otetaan rauhassa ja katsotaan, miten päivä lähtee kulkemaan, heti ensimmäisessä lajissa ei ole pakko ratkaista peliä.

Se oli loistava suunnitelma varmasti sinänsä, mutta kun starttilupa annettin ja Heli avasi esitehtävän kartan, niin se oli silloin menoa. Jotenkin tuo nainen hahmotti sen kartan suunnan sekunnissa ja keksi lähimmät rastit, mitkä hakisimme. Jotenkin olen oppinut tuon ilmeen, että silloin on paree olla hiljaa ja tehdä vain perässä. Erittäin tarkalla haulla poimimme ensimmäiset kymmenkunta kirjainta ja Heli stoppasi ja aloimme arvailemaan sanaa. Vaikka pidän itseäni verbaalisesti kohtuullisen lahjakkaana, niin eipä ollut vielä harmaintakaan aavistusta, kun Heli keksi niinkin ilmeisen sanan, kuin "Keuhkotautiparantola". Arvatkaapa muuten, kumpi meistä oli lukenut edellisenä iltana hotellin yöpöydällä olleen alueen historiikin ja luontokohteita esittelevän läpyskän läpi?

No, jos tässä vaiheessa näytti, että Helillä oli pikkuisen kisaliekkiä päällä, niin ei se ainakaan helpottunut, kun seuraavaksi hyppäsimme pyörien päälle ja lähdimme noin kolmenkympin mittaiselle pyöräosuudelle. Pyöräsuunnistus oli toteutettu niin päin, että reitti oli merkitty karttaan ja sen varrelta piti löytää rastit, joiden paikkoja ei ollut määritelty mihinkään. Eli piti kulkea oikeaa reittiä ja pitää vielä silmätkin auki koko ajan. Lähdimme ajamaan melko levottomassa ryhmässä varmaankin aikalailla oman sarjamme kärkipään tuntumassa. Normi maastomaratonin melko suoraviivaiseen etenemiseen tottuneelle tuo oli melkoinen elämys jo sinänsä, kun ryhmä piirtää s-kirjainta laidasta laitaan. Vaan yhtäkkiä tuli rauha, kun erään harjun päällä liki koko ryhmä veti latupohjaa suoraan ja Heli veti ryhmän hännillä vauhdin pois ja koukkasi jollekin aivan omalle polulle harjua pitkin.

Tuumin jo, että melko rohkea veto, mutta koska vain toisella oli kartta telineessä, niin enpä ottanut asiaan kantaa, seurasin vain täysillä perässä. Harjun päällä meni aivan käsittämättömän siisti polkupätkä ja kun vielä parinsadan metrin päässä tuli ensimmäinen rasti vastaan, arvelin, että nyt saattaa olla meidän päivä. Heli jatkoi samaa tahtia ja melko pian tulimme uimapatjauintipaikalle. Uintipaikalla oli melko rauhallista vielä, kun saavuimme ja ajoimme suoraan mahdollisimman lähelle rantaa. Patjat nopeasti repusta, täyteen ilmaa ja sitten veteen. Vedimme melkoista kyytiä ekalle rastille ja siinä vaiheessa hokasin, että emme kokeilleet Mourunkijärvellä pidempää yhtämittaista pätkää kerrallaan. Rupeaa nimittäin ottamaan olkapäihin aika nopeasti, kun tuollaisella patjalla kauhoo muka kisakyytiä menemään.

Ei hätää, puljasimme aika hyvään tahtiin rastit läpi, vaihdoimme kuivat sukat jalkaan ja takaisin pyörän päälle. Nyt alkoi olemaan rannassa aika paljon enemmän elämää ja saimme pujotella melko paljon, että pääsimme väen ohi oikealle reitille. Kunhan Heli taas pääsi kartalle, niin matka jatkui melko reippaasti. Kartta ei ehkä ollut aivan tarkin mahdollinen, mutta aivan riittävän hyvä, jotta pystyimme poimimaan rastit matkalta. Kuitenkin juuri ennen seuraavalle yllätystehtävälle, eli Questille tuloa, iski karu totuus vastaan - olimme kisa-ajon huumassa vetäneet jossain kohtaa yhdestä rastista ohi.

Asiaahan olisi voinut jäädä itkemään ja spekuloimaan pidemmäksikin aikaa, mutta kun jalka oli syönnillään ja Heli oli melko varma, että olimme edenneet oikeaa reittiä, niin piruako sitä kiukuttelemaan. Pummattu, mikä pummattu ja etiäpäin!

Questina pyöräsuunnistusta!

Paljoa paremmin ei olisi voinut sattua myöskään questin sisältö kohdilleen päivän vedon huomioon ottaen. Kuin tilauksesta, yllätystehtävänä oli pyöräsuunnistusta. 12 rastin sprinttirata läheisessä metsässä. Heti kakkosrasti teetätti pikkuisen hommaa, se oli kätketty hieman kauempana polusta olevan kuopan pohjalle, mutta sen jälkeen ei tarvinnut juurikaan arvailla, mistä kohdin ajettaisiin. Melko ripeään tahtiin oli rastiralli kierretty ja lähdimme kaahaamaan vaihtoaluetta kohti.

Kaahaaminen on sikäli osuva verbi, että päivän toinen ohitettu rasti tuli tällä osuudella, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun ainakin itsellä ajatus karkasi tuon tuostakin kilvan ajamiseen ja reitin varrella olisi saanut olla vaikka Sirkus Finlandia parkissa ja tuskin olisin huomannut. Ehkä meidän tavalle ajaa skabaa olisi sopinut perinteinen pyöräsuunnistus paremmin, mutta sillä mennään, mitä on tarjolla. Onneksi, kun porisin paremmin suunnistaneen serkkumiehen kanssa maalissa, selkisi, että olemme kyllä tulleet aivan samaa reittiä, mutta lappujen kiikarointia vain olisi pitänyt parantaa.

No, pari pummia siitä ja sikäli kärkitaistelu oli karannut lapasesta, mutta päätimme vetää joka tapauksessa täysiä eteenpäin, kun kerta oli numerolaput jaettu ja meno maistui.

Perinteinen suosikkilaji - melonta

Rajalan Jarilta voisi kysellä muutamankin hyvän tarinan meidän melontasessioista, mutta eipä nyt pureuduta vanhoihin asioihin sen tarkemmin. Tietyllä varauksella suhtauduimme tälläkin kertaa melontaosuuteen, mutta siitä huolimatta, tai juurikin siitä syystä, se sujui aivan mielettömän hyvin. Melontaosuuden suunnistus oli luonnollisestikin aika yksinkertaista, kun ei tarvinnut osua, kuin järven ainoaan saareen ja sen jälkeen rannalla näkyvään uimarantaan ja sitten vain takaisin lähtöpaikalle.

Kuva: Tomi Kallio-Könnö

Hartiat kyllä kertoivat tässäkin lajissa, että nörtin kannattaisi käydä myös kesäisin siirtelemässä malmia salilla, mutta maaliin tultiin ja suoritettiinpa vielä varsin mallikkaasti rannassa odottanut pujottelutehtäväkin inkkarilla. Mieli oli vielä virkeänä, kun kiipesimme kanootista rannalle, mutta Helin juoksuaskeleesta saattoi huomata, että alkupäivän melko reipas tahti oli vaatinut veronsa...

Suunnistajan vaihto ja viimeisille osuuksille

Olimme jo ennen kisaa sopineet, että minä hoidan jalan tehtävien osuuksien suunnistuksen ja pitäydyimme siinä, vaikka olikin aika ilmeistä, että Helin karttasilmä oli aika iskussa. Pikku paineet tuon jälkeen itse tarttua karttaan, mutta painehan muuttaa hiilenkin timantiksi, joten ei muuta, kuin puita uuniin ja baanalle. Vielä ennen juoksuun pääsyä piti suorittaa "parisprint", minkä maalissa saisi juoksuosuuden kartan.

Kuin meille tilaustyönä suunnitellut questit saivat jatkoa, kun "parisprintti" ilmeni kahdestaan tehtäväksi Neverski -hiihdoksi! Eihän tuohon tarvinnut kovin kauaa hakea askeleita kohdilleen, kun lauleskelimme kahta pientä elefanttia ja lompsimme radan läpi. Onneksi saimme vetää alkumatkan melko tyhjällä radalla, niin pystyimme pitämään kyytiä yllä melko mukavasti tuossakin lajissa.

Kun sain juoksuosuuden kartan kouraan, niin hoksasin heti, että nyt tulisi olemaan sekä fyysinen kestävyys, että suunnistustaito melko koetuksella. Samoin katselin kelloa ranteessa, että mikäli tästä kokonaisuudesta meinaa selvitä läpi järjestäjän arvioimaan neljään tuntiin, niin tiukkaa tahtia pitää pätkiä menemään. Eli ainakin tunti tulisi ylimääräistä, mihin emme olleet varautuneet...

Ykkönen oli vielä melko helposti poimittavissa, mutta rastit 2-6 olivat sellaisen louhikon ja risukon keskellä, ettei mitään järkeä. Ilmeisesti pro-sarjan rata jatkoi tästä jonnekin omille teilleen ja meillä oli suora hyppy rastille 12 ja siitä taas kohti maalia. Otimme tarkoituksella tuon alkupätkän hyvin rauhallisesti, koska Heliltä alkoi jo aivan selvästi bensa loppumaan ja toisaalta minä sain vetää rauhassa suunnalla rastilta toiselle. Hätäilemällä ei tule kuitenkaan, kuin niitä kuuluisia kakaroita ja tuohon maastoon ryntäilemällä ei olisi kuitenkaan ottanut kovinkaan montaa sekuntia kilometriä kohden pois.

Jos johonkin väliin pitää vetää kesän parasta suunnistamista, niin sekin tuli aivan oikeaan aikaan! Pahin pummi tuli rastille kaksitoista mennessä, kun aloin katselemaan rastia parisenkymmentä metriä liian aikaisin. Olisi pitänyt älytä, että polulla askelpari lyhenee melko merkittävästi, kun pitää jo vähän rajoittaa vauhtia. Ei lainkaan paha, kun loput kaksitoista rastia menivät aivan suoraan lipulta lipulle. Mahtifiilis tulla vaihtoon tuollaisen jälkeen ja lopputehtävää kohden.

Viimeinen tehtävä oli ehkä aavistuksen mitäänsanomaton. Juosten takaisin melontarantaan, siellä styroksiponttooneiden päällä loikkien vähän matkaa, sitten uiden laiturin päähän, sieltä rastin haku ja takaisin maalia kohden. Saipahan kamat vielä kertaalleen märiksi ja sitten maaliin! 5 tuntia 17 minuuttia meni aikaa kierrokseen ja sillähän olisi ilman noita pummeja napattu koko härdellin kahdeksas sija ja sekajoukkueiden neljäs paikka. Noiden pummienkin jälkeen sija oli kuitenkin 32., joten jäi sinne silti vielä viisikymmentä paria taaksekin.

Kannattiko?

Kyllä! Ehdottomasti kyllä. Kiljava kisakeskuksena oli todella nätti paikka, Snowflakesin porukka oli tehnyt todella loistavan kisan ja meininki oli mahtava. Vieläpä, kun paikalla oli noin kaksisataa joukkuetta huoltajineen, niin ilmassa oli todella suuren urheilujuhlan tuntua. Noin hauskaa meillä ei ole tainnut olla kisoissa sitten Mad East Challengen! Todennäköisesti emme tule ainakaan lähivuosina vielä sekaantumaan mihinkään pidempiin kisoihin, mutta näin hyvin järjestettyjä, sopivan lyhyitä settejä tulee varmasti mahtumaan kalenteriin myös tulevina kesinä!

Suunnistus 2014 Tour - kartalla melkein kaiken aikaa

Tämän vuoden pyöräsuunnistuksen suomenmestaruuksista kilpailtiin pitkällä matkalla ja sprintissä heinäkuun loppupuolella Kiikalan lentokentän ympäristössä, Salon seudulla. Kesälomaa suunnitellessa olimme Kimmon kanssa pähkäilleet tätä reissua jo pitkään, vaihtoehtoina oli armoton ajomatka edestakaisin Kempele-Salo viikonlopun aikana, tai sitten leppoisampi lomareissu usealla pysähdyksellä. Kun kaikenlaista kivaa koettavaa ja kokeiltavaa sattui samalle viikolle tarjolle, päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja pakkasimme tiistaina auton täyteen retkeilykamppeita ja pyöriä.

Koska suunnistamaan oltiin lähdössä, oli reissu tietenkin suunniteltu pyörärastien ympärille. Tiistai-iltapäivänä teimmekin ensimmäisen välipysähdyksen Ähtärin Mustikkavuorella, jossa iltarastien yhteydessä ajettiin paikallisen pyöräsuunnistuscupin osakilpailu. Mustikkavuoreen oli taiottu mukavan vauhdikas ja mäkinen rata ja pienen alkuhaparoimisen jälkeen rastit löytyivät varsin mallikkaasti.

Ähtäristä suunnistimme Nokialle ja vietimme välipäivän Tampereen ja Nokian kallioita edestakaisin ajellen. Tampereella piti sortua keskiviikkona varovaiseen vehkeiden koon vertailuun, sellainen pieni tuntuma jäi, että saattoi tulla arvokas testi... Torstaina vuorossa oli sitten viimeistelyharjoitus Hyvinkäällä, paikallisten iltarastien merkeissä. Ratamestari oli pistänyt parastaan ja minä tein perinteisen kenraaliharjoituksen: liian pitkään, päin honkia ja kroppa helteessä tyhjäksi nesteistä.

Tutustumista mallikarttaan pitkän
matkan lähtökarsinassa

Valmiina lähtöön

Mieli nöyränä olikin aika alkaa keskittymään itse kisaviikonloppuun. Lauantaina ensimmäisenä vuorossa oli pitkä matka ja en oikein tiennyt mitä odottaa. Pyöräsuunnistuksessa pitkä matka vastaa suurinpiirtein XCO-kisaa ajallisesti, joten vaikka Salossa tehtiin samana päivänä sen hetkinen kesän helle-ennätys, olin melko varma, että ongelmia kestävyyden suhteen ei tule. Kisa sujuikin varsin hyvin, pysyin alusta lähtien hyvin kartalla ja pullon vaihdon yhteydessä ottamani lisäenergia siivitti minut hyvin loppuun asti.

Pieniä mokia sattui vielä reitinvalinnoissa, mutta nekin tein jollain logiikalla, vaikkakin näin jälkikäteen karttoja katsellessa täytyy myöntää, että aika sumeaa se oli paikoitellen. Kaikesta huolimatta, varovainen tavoitteeni kymmenen parhaan joukkoon pääsystä täyttyi kirkkaasti 8. sijalla. Pidän sitä uskomattoman kovana suorituksena, kun olin ensimmäistä kertaa pitkän matkan SM-kisassa ja kisan kärki on kuitenkin aivan maailman terävintä huippua!

Lentokentällä pitkän matkan kisassa
Kuva: Sanna Karjalainen

Pitkän matkan palkintojenjako
Kuva: Sanna Karjalainen

Kilpailun jälkeen alkoikin sitten se minulle hankalin osuus, eli seuraavan päivän kilpailuun valmistautuminen. Kun kroppa käy vielä kuumana ja aurinko porottaa niskaan, on aika hankalaa rauhoittua, syödä, juoda ja palautua. Onneksi järki (Kimmo) kuitenkin kertoi, että nyt syöt, juot, käyt uimassa viileässä vedessä ja venyttelet, muuten ei aamulla jalka nouse. Illalla uni tulikin sitten harvinaisen nopeasti ja nukuin koko yön kuin tukki.

Sunnuntain sprinttikisaan lähtiessä aloin jo tuntea itseäni varmemmaksi ja uskalsin laittaa itselleni tavoitteeksi tulla samalla sijoituksella tai jopa sijan parempana metsästä pois, kuin lauantaina. Lämmittelyssä huolestuin hetkeksi, kun syke ei lähtenyt nousemaan, mutta ajattelin antaa kisan huolehtia siitä. Olinkin kylmän rauhallinen lähtökarsinassa odottaessani karttaa ja, kun paukku kajahti, olin jo ehtinyt suunnitella neljä rastiväliä etukäteen. Huh, jos se aina olisi yhtä helppoa! Taas pysyin kartalla hyvin, tein omalle ajotyylilleni sopivia reittivalintoja ja olin jo puolivälissä saavuttanut kaksi minuuttia minua ennen lähteneen Päivi Tommolan. Kuulemma olin päässyt kisakuulutuksiinkin hehkutettavaksi, kun olin tekemässä sen hetkisiä pohja-aikoja.

Sprinttiä
Kuva: Sanna Karjalainen

Vaan, ei tietenkään viikonloppua ilman yhtä virhettä, minun tapauksessa kolmanneksi viimeisellä rastilla. Sumea logiikka sumeni entisestään ja päätin oikaista rastilta toiselle metsän läpi. Väärään suuntaan ja kahden minuutin pummi noin minuutin rastivälillä. Jep, kisa oli taputeltu siinä, 11. sija ja kotiin miettimään. Mutta täytyy myöntää että olin innosta piukeana vielä maalissakin, vaikka tiesin sössineeni huolella. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut kisassa näin hauskaa!

Sprintin viimeisellä rastilla

Koko viikko oli kokemuksena sellainen, että suunnistushommia kannattanee jatkaa tulevaisuudessakin. Jalkaa noihin kinkereihin riittää, suunnistuskin on varsin hyvällä tasolla onnistuessaan, eikä kalustossakaan ole valittamisen varaa. Ei tunnu lainkaan pahalta olla ensimmäisen oikean kisakesän loppupuolella kansallisessa rankingissa sijalla 10! Kartanlukua vähän nopeammaksi ja muutama hölmö virhe pois, niin sitähän saattaisi jopa menestyäkin - ainakin aion yrittää!

Lomat ohi

Niin se vain kaikki hauska loppuu aikanaan, myös meidän kesälomat on nyt vietetty ja paluu toimistolle oli tosiasia tänä aamuna. Sen verran toimelias loma tuli vietettyä, että työrutiineissa oli aika paljon miettimistä, mutta siitä se arki taas alkaa luistamaan pikku hiljaa.

Kunhan saamme kameran muistikortin sisällön perattua ja muistiinpanot järjestykseen, niin tännekin alkaa ilmestymään kaikenlaista tarinaa muunmuassa Shimanon uuden kypäräkameran testistä, kuten myös Cannondalen maastotandemin koeajosta. Samoin Helin raporttia pyöräsuunnistuksen SM:istä pitkältä matkalta ja sprintistä on tulossa. Suunnistusreissulla tutustuttiin jälleen myös lisää erikokoisiin vehkeisiin ja käänneltiin takkia suuntaan, jos toiseenkin.

Viimeinen lomaviikko menikin sitten melko pitkälti Syöte MTB:n järjestelyissä, mistä ainakin itselleni tuli loistavan tapahtuman järjestämisen lisäksi melko hyvä maastotreenileiri. Kuntoilua tuli sekä juosten, että pyörän päällä yhteensä reilut kolmetoista ja puoli tuntia. Mutta tottahan se kannatti, 439 ajajalla, kuten myös yleisöllä ja järjestäjillä oli erittäin hieno meininki Syötteen komeissa maastoissa.

Nyt on vielä holtiton määrä romua pitkin kämppää, jotka odottavat järjestelyä ja huoltoa. Samalla pitäisi saada vielä vähän liikuntaakin harrasteltua, sillä aiomme palata pitkän tauon jälkeen jälleen seikkailu-urheilun pariin 17.8. Snowflakes Seikkailussa!