Kävimme eilen Seinäjoella Joupiskan MTB maratonilla kääntymässä. Edellisestä maratonista on jo reilu kuukausi aikaa, joten kisareissulle oli kiva päästä. Seinäjoen reitti on ollut useana vuonna mukavan haastava, soratiepätkät rytmittävät mukavasti kinkkisempiä polkurypistyksiä. Seinäjoen maasto on semmoista, että kuivalla kelillä reitti on aivan unelma, mutta kosteammalla kelillä työtä saa tehdä koko rahan edestä. Tänä vuonna reitti oli sitten taas kosteamman sorttinen.
Viikolla odotukset kisan suhteen olivat katossa ja kaikki tuntui menevän aivan putkeen. Sunnuntaina aikainen aamuherätyskään ei häirinnyt, kun autossa vuoron perään otimme pienet nokoset. Kelikin oli mitä mainioin, puolipilvinen keli, mieto tuuli ja reilu 20 astetta lämmintä. Keskimäärin toisella meistä on aina kisan jälkeen hyvät fiilikset ja toinen epäonnistuu pikkuisen. Alkuodotuksissa eilisen piti olla minun päiväni, mutta toisin meni.
Lämmittelyssä ihmettelin tahmeata oloa. Syke nousi hyvin ja kroppa tuntui valmiilta kisaan, mutta silti hengitys tuntui raskaalta ja olo oli lievästi vetelä. Epäilin ensin hiilaritankkauksen tekevän tepposia, lauantaina kun tuli nautittua synttärikakun lisäksi kaikkea muutakin herkullista hieman yli oman tarpeen. Astman suhteen tänä kesänä olen ottanut varman päälle ja pitkään aikaan ei ole hengityskään vinkunut, saati kohtausta tullut. Varotoimenpiteenä otin ennen starttia kuitenkin lääkeannoksen, ettei kisan tiimellyksessä kohtausta tulisi, pieni etiäinen kun kuitenkin pään sisällä kuiski.
Starttiviivalla olo oli levoton. Päätin aloittaa vähän rauhallisemmin, jotta kroppa ehtisi paremmin mukaan touhuun. Ensimmäisissä mäissä kuitenkin keuhkoputket kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta tajusin asian vasta ensimmäisten polkujen jälkeen, kun olin täräyttänyt suoraan muutamaa kiveä päin, meinannut kaatua pari kertaa ja muutenkin kiroilin huonosti sujuvaa ajoa. Siinä vaiheessa kädet ja jalat olivat aivan hapoilla, ilmaa kun sai haukottua vain pieninä annoksina. Olo oli kuin pilli suussa olisi ajanut, vaikka kuinka yritti palkeita pumpata, niin vasta reilusti aerobisen kynnyksen alle menevillä sykkeillä alkoi hapen saanti riittämään etenemiseen. Ensimmäisen kympin taisteltuani päätin ajaa puolimaratonin verran reittiä läpi ja keskeyttää sen jälkeen. Sorateillä ajelin rauhallisesti ja yritin saada hapot pois kropasta ja poluilla hain ajotaitoani takaisin.
Loppujen lopuksi tuon pidemmän lenkin rauhallisesti ajaminen puhdisti mukavasti pään sisältöä ja samalla poisti kertyneitä happoja kropasta. Päänsärky oli maalialueelle päästessäni kohtuu kova hapenpuutteen takia, palleaa ja keuhkoputkia särki huohottamisesta ja yskitti, mutta silti olo oli jo melko ok. Syyllinen tuohon astman riehaantumiseen taisi olla heinän siitepöly, jolle olen eniten allerginen siedätyshoidosta huolimatta. Oulun korkeudella heinän kukinta on vasta aluilla, mutta Seinäjoella se oli jo kohtalaista. Vuorokausi jälkikäteen tuo yskä ja keuhkoputkien kipu on vieläkin seuralaisena, mutta eiköhän sekin suolapiipun avulla helpota parissa päivässä.
Ensi viikonloppuna Kouvolan Mielakassa järjestetään maastopyöräilyn SM-kilpailut, siellä on ennakkotietojen perusteella luvassa kohtuu mäkinen reitti. Kierroksella nousua on luvattu 183 metriä, joten naisten kisassa on luvassa hulppeat 915 metriä nousua 23,9km kisassa. Varsin rapsakka rata, jos radalla on pituudessa saman verran nousua ja laskua, niin 4,8km pitkän radan puolikkaalle jaettuna tuo nousumäärä tekee keskimääräisen 7,6 prosentin nousukulman. No, onneksi alamäkiäkin kierrokselle mahtuu, joten pelkkää nousemista ei ole tiedossa. ;-)
Täytyy toivoa pientä tihkusadetta kisaviikonlopulle, että pysyy nuo siitepölyt kurissa. Kuten Kimmo eilen kotimatkalla autossa totesi, lokakuisessa räntäsateessa ei kuki enää mikään. Onneksi minun tapauksessani heinät on se viimeinen (ja pisin) riesa, sitten alkaa jo helpottamaan.
Ei kuki ei, mutta kunpa ei kukkisi nytkään. Toivotaan Kouvolaan hyviä virtauksia!
VastaaPoista