Mad East Challenge 500

Multa meni melkein löysät housuun, kun se MD lähti nousuun. Korvat lukossa matkaan kohti gyntterilandiaa...

Maaliskuussa, kesken jonkun keskimääräisen tylsän työpäivän syntyi kuningasidea lähteä kokeilemaan, kuinka paljon sitä oikeasti jaksaisikaan ajaa. Jostain sattui vastaan kolmipäiväinen maastoetappikisa Saksan ja Tsekin rajamaastoissa. Matkaa oli luvassa noin 170 kilometriä ja nousuakin tällaiselle pannukakkumaan asukille vähintäänkin riittävästi.

Idea oli ilmeisesti riittävän pöljä, koska kesäkuun 20. päivä istuimme koneessa vyöt kiinnitettynä ja maastopyörät pahvilaatikoissa ruumassa. Fillarireissaajan kannalta SAS:n nykyinen politiikka - mikäli pyörä on ainoa matkalaukku ruumaan ja painaa alle 23 kiloa, siitä ei veloiteta erikseen - on aivan loistava. Pahvilaatikko + pyörä -yhdistelmä jättää vielä runsaasti tilaa ajovarusteille ja tarpeellisimmille työkaluille ja tarvikkeillekin.

Lensimme Oulusta Arlandan kautta Berliiniin, Tegelin kentälle ja sieltä lyhyellä bussimatkalla Hotel Spreewitziin, joka sijaitsee Berliinin keskustan länsipuolella hyvällä kauppa- ja ravintola-alueella.

Tuhansia kapakoita, helevetin hyviä makkaroita, mut en tiedä tasan tarkkaan mikä mua odottaa...

Makkaraa, hapankaalia ja muuta hyvää Kartoffelkellerissä.

Torstain käytimme turismiin ja evään tankkaamiseen. Vuokrasimme päiväksi tandemin ja kikkailimme keskustaa ympäri sen kanssa. Berliinin turistinähtävyydet ovat enemmän tai vähemmän synkkiä johtuen kaupungin historiasta, mutta ruoka oli sitäkin parempaa. Nautimmekin evästä ja juomaa sen verran päivän mittaan, että tulevan viikonlopun suoritukset eivät ainakaan olisi siitä kiinni.

Heli ja kaupunkipyörä

Pätkä muuria

Heli löysi Berliinin keskustasta krossipuiston...

Perjantaina pakkasimme laatikot vuokra-autoon ja ajoimme 250 kilometrin pätkän Berliinistä etelään, Geisingin kylään, joka toimi kisakeskuksena kahden ensimmäisen päivän ajan.

Geisingin niityillä

Siispä aavistuksen verran kauhuissani mä katton keikkalistaa. Meinataanko me tosiaan koko rysän läpi jaksaa?

Reittikirja oli etukäteen katsellen kunnioitusta herättävä. Perjantaina oli luvassa lyhyt prologi, 7 kilometriä mittaa, jonka aikana kiivetään paikallisen laskettelurinteen päälle ja lasketaan takaisin. Nousua oli odotettavissa noin 240 metriä.

Lauantaina oli kisan pisin ja rankin etappi, 82 kilometriä ja huikeat 2700 nousumetriä! Profiilissa näkyvä loppunousu 65 kilometrin kohdalla aiheutti pientä pelonsekaista hikoilua. Yhdellä rupeamalla pitäisi kiivetä liki 400 metriä ylöspäin kymmenen kilometrin matkalla.

Sunnuntain etappi oli sitten "helpompi". "Vain" 75 kilometriä ja 2000 nousumetriä. Suurin ennakkojännitys kohdistui siihen, pystyisikö lauantaista ikinä palautumaan siihen malliin, että sunnuntaina edes kiipeää pyörän päälle, saati noita mäkiä ylös.

Me mennään Saksaan, me mennään Saksaan koheltaan!

Minä olin prologin ensimmäisessä starttiryhmässä ja lähdin tasan viideltä matkaan. Heti alusta oli selvää, että nyt mennään pikkuisen erilaisella tahdilla, kuin kotimaan kisoissa. Kärki lähti sellaista kyytiä karkuun, että ensimmäisen suoran jälkeen ei näkynyt edes selkiä. Ja lopputuloksistakin selviää, että olin juuri ja juuri päässyt 17 minuutin kohdalla mäen päälle, kun ensimmäiset olivat jo maalissa.

Prologin startti (siinä kisatyttöjen välissä...)

Kärki ensimmäisessä mutkassa

Kimmo prologin maalissa

Helillä suurin jännitys oli, menisikö mäki edes ajamalla ylös asti, joten suuria odotuksia loppuajan suhteen ei ollut. Mäki nousi kuitenkin suhteellisen mukavasti ja pari naista jäi taaksekin. Ja, kun prologin viimeiset 2,5 kilometriä olivat yhtä alamäkijuhlaa, Heli ohitti vielä pari kilpasisarta siinäkin. Ei siis ollenkaan pöllömpi aloitus urakalle.

Heli prologin loppulaskussa

Osallistumismaksuun sisältyi myös palautusjuoma

Prologi ei juurikaan painanut jaloissa, kun starttasimme lauantaiaamuna kymmeneltä seuraavalle etapille. Etappi lähti seuraamaan samaa nousua, kuin prologikin, mutta kääntyi omille reiteilleen hieman ennen huippua. Itse pääsin aika kovavauhtisiin letkoihin mukaan ja tuntui, että tämäntyyppisillä reiteillä sekä mies, että pyörä olivat omimmillaan. Kovavauhtiset laskut pääsivät kuitenkin yllättämään ja rikoin takarenkaan erääseen terävään kiveen ennen puoltaväliä. Nopea renkaanvaihto ja uudelleen liikkeelle, mutta liian hätäinen pumppaaminen kostautui jo kymmenen kilometrin päästä ja takarengas hajosi uudelleen.

Onneksi olin jo lähellä puolenvälin huoltopistettä Geisingissä ja juoksin huoltoon toivoen saavani sieltä uuden renkaan. Valitettavasti tällä pisteellä ei ollutkaan teknistä huoltoa lainkaan, joten jouduin kirmaamaan liki kilometrin hotellille hakemaan vararengasta autosta. Nyt huolellisempi pumppaus kunnon pumpulla ja takaisin radalle.

Helin päivä alkoi huomattavasti vähemmillä murheilla. Ajo kulki sujuvasti ja varsinkin laskuosuudet olivat todella iloista menoa. Kevyt täysjousto oli kuin tehty noille reiteille, eikä maisemissakaan ollut todellakaan valittamista. Olimme lopulta puolenvälin huollossa yhtaikaa, kun viimein palasin rengassekoiluiltani ajamisen pariin.

Lähdimme huollosta yhtä matkaa kulkemaan, mutta vähän ennen Tsekin rajan ylitystä lähdin ajamaan omaa vauhtia ja Heli tuli jossain peremmällä omaansa. Tsekin rajan jälkeen alkoikin sitten tanssit. Ja tanssata sai nimenomaan ylämäkeen ihan sydämensä kyllyydestä. Huollosta maaliin oli enää 39 kilometriä, mutta niiden aikana kiivettiin vaativan suomimaran verran mäkeä, yhteensä vähän yli 1100 metriä. Alkoi selvitä pikkuhiljaa, miksi tuota aluetta kuvattiin reittikirjassa nimellä "Grüne Hölle" - vihreä helvetti. Kovin nousu alkoi 70 kilometrin kohdalta ja aivan kuten reittikirjassa oli luvattukin, sitä riitti 12 kilometriä ja nousua tuli 390m. Tunti putkeen nousua ja sitten alkoikin laskeutuminen kohti maalia.

Helillä oli huumorin kanssa tekemistä tuon nousun aikana, usko omaan inhimilliseen järkeen oli koetuksella, kun mäen aikana ehti monesti pohtimaan, että anteeksi nyt vain, mutta mitä v***a minä teen täällä?! Vauhti oli pahimmillaan niin hidasta, että kärpäset ehtivät tunkemaan korviin, paidankaulukseen ja kypärän alle. No, sekin meni ylös ja lopulta alas ja maaliin. Toinenkin etappi oli selvitetty ja vieläkin kumpikin oli aivan terveiden kirjoissa niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Yksi etapin hienoimmista kohdista oli "Bobbahn", eli kelkkarata. Kyseisellä radalla on muutama vuosi sitten kamppailtu kelkkailun maailmanmestaruuksista ja nyt me saimme ajaa samaa kourua ylöspäin koko matkan miesten lähtötasanteelle asti. Varmasti sellainen juttu, mitä ei monestikaan kisoissa pääse kokemaan!

Sunnuntain etappi lähti naapurikylä Altenbergistä. Lähtö oli suoraan laskettelurinteeseen - kuinkas muutenkaan. Lähtö ruuhkaantui aika vahvasti ja koska starttasimme ryhmän takaosasta, meni alkumatka kävelyksi. Vähän ennen mäen huippua ruuhka selkisi ja pääsimme ihan ajamaankin. Lähdimme taittamaan matkaa yhdessä, kun kummallakaan ei enää ollut sen suurempaa kiirettä, vaan vain tavoitteena selvitä kunnialla maaliin ja nauttia tilanteesta.

3. etapin lähtönousu (siis tuonne aukkoon asti...)

No, eihän se tämäkään päivä mennyt ilman rengasrikkoa, mutta nyt ei enää ollut syynä kuskin huolimattomuus alamäessä, vaan kulutuspinnasta vain tuli jokin piikki läpi. Kaivelimme sen pois, vaihdoimme kumin ja jatkoimme matkaa. Aika väsyneen näköistä joukkoa pyöräili jo reitillä ja varmaan aloimme itsekin näyttämään kohtuullisen samalta. Ehdimme kuitenkin huolloista helposti läpi aikarajojen puitteissa ja saimme ajaa etapin loppuun.

Loppumatkasta viikonlopun nousumetrit alkoivat tuntumaan lujasti kummankin koivissa ja kun saavuimme samoille seuduille, mistä päivän etappi oli alkanut ja lähdimme laskemaan ala-asemalle ja maaliin, oli olo yhtaikaa todella helpottunut sekä riemastunut. Kuitenkin muutama minuutti maalin jälkeen kummallekin tuli sellainen olo, että olisihan noin hienoja reittejä ajanut vaikka enemmänkin. No, ehkä joku toinen vuosi taas jossain lisää...

Meininkiä kisakeskuksessa

Juomahuoltopiste

Mitä sitten reissusta tuli opiksi?

- Euroopassa mennään todella kovaa! Vaikka Mad East Challengekin on kuitenkin kohtuullisen pieni tapahtuma, silti edes Master-sarjan viidenkympin sakkiin ajaminen olisi vaatinut kummaltakin pitkältä etapilta tunnin pois loppuajasta.

- 26-tuumaisten jäykkäperäisten pyörien aika ei taidakaan olla vielä ohi... Näytti porukka menevän melko lujaa perinteisillä jäykkiksillä, kapeilla suorilla tangoilla ja nousukahvoilla. Eikä laitteiden tarvinnut edes olla sitä kaikkein uusinta ja hipointa titsku-kuitumeininkiä.

- Hyvän ja vaativan maratonin saa aikaan ilman loputonta tunkkaamista pienillä poluilla, kivikoissa ja mudassa. Noillakin radoilla mentiin välillä todella kovaa metsäautoteillä, suoraviivaisilla leveillä poluilla ja jopa asvaltilla. Silti voittajat saadaan helposti esiin ja aikaeroja runsaasti, sekä tavallisille kuntourheilijoille varsin paljon haastetta.

- Nousujen määrä ja varsinkin pituus on jotain sellaista, mitä ei Suomessa edes osaa ajatella. Vertailun vuoksi tekaisin tuollaisen graafin vuosien varrella Polar Pro Traineriin tallennetuista korkeuskäyristä kotimaan radoilta verrattuna lauantain etapin loppunousuun. Harjoitusmäkeämme Köykkyrissä saisi ajaa 16 kertaa putkeen ylös - ilman taukoja - päästäkseen tunnelmaan...

Viralliset kisasivut: http://www.madmission.de