Ei liene kenellekään epäselvää, kuinka hyvin tuo otsikon lause kuvaa meidän elämäämme. Kotona käydään vaihtamassa kamppeet ja rentoutumassa välissä, mutta kyllähän se kaikki hauska tapahtuu jossain tuolla ulkona. Samainen lause on ollut myös jo pitkään Suomen suosituimman ulkoilufoorumin relaa.com:n slogan. Ja niinkuin moni muukin hyvä asia, myös mahdollisuus liittyä relaa.com:n kirjoittajien joukkoon tuli vastaan jossain aivan muualla, kuin kotona. Ja, kun kumpikin meistä on hirveän huono sanomaan "ei" millekään uudelle idealle, niin nyt on hyvä hetki siirtyä uuteen ympäristöön tuottamaan ulkoilukansaa kiinnostavaa sisältöä.
Hikiset Siivut -blogi on ollut olemassa jo kohta viisi vuotta, kiitokset siitä kaikille, joita tekstimme ovat vuosien varrella kiinnostaneet. Eikä se nytkään tule minnekään katoamaan, tulemme vain jatkamaan kirjoittamista tästä eteenpäin osoitteessa: http://www.relaa.com/blogi/hikiset-siivut
Tämä täältä tähän ja uusiin seikkailuihin!
Terveisin,
Heli & Kimmo
perjantai 30. syyskuuta 2016
sunnuntai 5. kesäkuuta 2016
Tripla-X tuplana, kiitos
Helmikuussa kerroin uusien maantiekenkien hankinnasta ja nyt noista tossuista alkaa olemaan jo ihan käytännön kokemuksiakin. Aivan, kuten ensituntumakin antoi olettaa, nuo ovat äärettömän mukavat jalassa. Pitkienkään lenkkien aikana ne eivät purista mistään, mutta silti ne istuvat erittäin jämäkästi jalassa ja pyörittäminen on todella helppoa. Toisin sanoen, olen ollut äärettömän tyytyväinen kyseisiin kenkiin.
Mielenkiintoinen juttu aiempiin Specializedin maantiekenkiin verrattuna on se, että klossin saa selkeästi päkiän taakse kiinni. En ole siirtynyt vielä ainakaan Joe Frielin kovasti hehkuttamaan keskelle jalkapohjaa sijoitettuun klossiin, mutta tuo idea laittoi pohtimaan, että jos jalkaterä on liki 30 cm pitkä, niin kyllähän pohkeelle tulee huomattavasti vähemmän kuormaa, mikäli klossi on aavistuksen likempänä kantapäätä. Varsinkin, kun minulla on sen verran pitkiä runkoja käytössä, että niin sanottu toe-overlap (varpaan osuminen eturenkaaseen käännöksissä) ei ole ongelma.
Vieläkin minulla on pikkuisen ongelmia Boan kiristämisen kanssa. Pitäisi malttaa jättää se sen verran löysälle, että se ei vielä tunnu kireältä. Sillä siinä vaiheessa, kun Bontragerin kenkä alkaa tuntumaan olevan kireällä, se myös on sitä - todella. Eli mieluummin lähden hieman löysällä kengällä liikkeelle ja alkuverryttelyn aikana pistän kenkiä muutaman naksun kireämmälle, kunnes ne tuntuvat juuri sopiville ajossa.
Kenkien täydellisyys johti sitten väistämättä lisäkuluihin. Kun kauden alettua sovitin vanhoja maastokisakenkiä jalkaan, niin ero oli valtava. Ei siinä, edelliset Specializedin S-Worksitkin ovat erittäin hyvät kengät, mutta päkiän alueen istuvuudessa minun jalkaani ero on huomattava. Ehkä isoin ongelma on se, että jalkani on erittäin kapea ja matala jalkaholvin osalta, mutta päkiä ja varvastila on kuitenkin kohtuullisen leveä. Mene ja tiedä, mutta uusia maastokenkiä alkoi tekemään mieli ja kovasti.
Vielä, kun Tikkalan Artokin meni mainostamaan hankkineensa kyseiset kengät, aloin olemaan jo sen verran tiukilla, että marssin Pyörä-Suvalalle. Tietenkään minun kokoisia malleja ei ollut hyllyssä, mutta kun maantiekenkien perusteella tiesin todennäköisen koon valmiiksi, niin sellaiset laitettiin tilaukseen välittömästi. Kauaa ei kestänytkään, kun puhelimeen kilahti viesti, että kengät ovat saapuneet.
Ensimmäinen kokeilu oli suoraan sanottuna pieni pettymys. Eivät ne jotenkin istuneetkaan niin mukavasti jalkaan, kuin maantiekengät. Vähän alkoi jo harmittamaankin, kunnes hoksasin, että maantiekengät olivat lopputalven traineritreeneissä ja alkukevään lenkeillä muotoutuneet jo niin hyvin jalkaan, että uusi kenkä kaipaisi vain kovaa käyttöä hetken aikaa istuakseen jalkaan vastaavalla tavalla. Ehkä sitä pitää tehdä keikka kesällä vielä Pärjänjoen lestiverstaaseen, siellä on moni kenkä löytänyt lopullisen jalkaan sopivan muodon.
Alkukauden ajojen perusteella Bontrager XXX:t ovat myös maastossa oikein mainiot kengät. Ehkä tuntuma Shimano XT -polkimiin ei ole yhtä tiivis, kuin Specializedeilla, mikä tuntuu vähän häiritsevältä tiukemmassa ryskytyksessä, mutta taas toisaalta erittäin jäykkä pohja ja hyvä istuvuus jalkaan korvaavat tuon puutteen helposti. Odotan innolla, minkä tuntuiset kengistä vielä tuleekaan, kun saan niillekin enemmän tunteja alle.
Mielenkiintoinen juttu aiempiin Specializedin maantiekenkiin verrattuna on se, että klossin saa selkeästi päkiän taakse kiinni. En ole siirtynyt vielä ainakaan Joe Frielin kovasti hehkuttamaan keskelle jalkapohjaa sijoitettuun klossiin, mutta tuo idea laittoi pohtimaan, että jos jalkaterä on liki 30 cm pitkä, niin kyllähän pohkeelle tulee huomattavasti vähemmän kuormaa, mikäli klossi on aavistuksen likempänä kantapäätä. Varsinkin, kun minulla on sen verran pitkiä runkoja käytössä, että niin sanottu toe-overlap (varpaan osuminen eturenkaaseen käännöksissä) ei ole ongelma.
Vieläkin minulla on pikkuisen ongelmia Boan kiristämisen kanssa. Pitäisi malttaa jättää se sen verran löysälle, että se ei vielä tunnu kireältä. Sillä siinä vaiheessa, kun Bontragerin kenkä alkaa tuntumaan olevan kireällä, se myös on sitä - todella. Eli mieluummin lähden hieman löysällä kengällä liikkeelle ja alkuverryttelyn aikana pistän kenkiä muutaman naksun kireämmälle, kunnes ne tuntuvat juuri sopiville ajossa.
Kenkien täydellisyys johti sitten väistämättä lisäkuluihin. Kun kauden alettua sovitin vanhoja maastokisakenkiä jalkaan, niin ero oli valtava. Ei siinä, edelliset Specializedin S-Worksitkin ovat erittäin hyvät kengät, mutta päkiän alueen istuvuudessa minun jalkaani ero on huomattava. Ehkä isoin ongelma on se, että jalkani on erittäin kapea ja matala jalkaholvin osalta, mutta päkiä ja varvastila on kuitenkin kohtuullisen leveä. Mene ja tiedä, mutta uusia maastokenkiä alkoi tekemään mieli ja kovasti.
Vielä, kun Tikkalan Artokin meni mainostamaan hankkineensa kyseiset kengät, aloin olemaan jo sen verran tiukilla, että marssin Pyörä-Suvalalle. Tietenkään minun kokoisia malleja ei ollut hyllyssä, mutta kun maantiekenkien perusteella tiesin todennäköisen koon valmiiksi, niin sellaiset laitettiin tilaukseen välittömästi. Kauaa ei kestänytkään, kun puhelimeen kilahti viesti, että kengät ovat saapuneet.
Ensimmäinen kokeilu oli suoraan sanottuna pieni pettymys. Eivät ne jotenkin istuneetkaan niin mukavasti jalkaan, kuin maantiekengät. Vähän alkoi jo harmittamaankin, kunnes hoksasin, että maantiekengät olivat lopputalven traineritreeneissä ja alkukevään lenkeillä muotoutuneet jo niin hyvin jalkaan, että uusi kenkä kaipaisi vain kovaa käyttöä hetken aikaa istuakseen jalkaan vastaavalla tavalla. Ehkä sitä pitää tehdä keikka kesällä vielä Pärjänjoen lestiverstaaseen, siellä on moni kenkä löytänyt lopullisen jalkaan sopivan muodon.
Alkukauden ajojen perusteella Bontrager XXX:t ovat myös maastossa oikein mainiot kengät. Ehkä tuntuma Shimano XT -polkimiin ei ole yhtä tiivis, kuin Specializedeilla, mikä tuntuu vähän häiritsevältä tiukemmassa ryskytyksessä, mutta taas toisaalta erittäin jäykkä pohja ja hyvä istuvuus jalkaan korvaavat tuon puutteen helposti. Odotan innolla, minkä tuntuiset kengistä vielä tuleekaan, kun saan niillekin enemmän tunteja alle.
torstai 12. toukokuuta 2016
Täs on ollu vähän kaikenlaista jyystöö
Juuri, kun suunnittelimme, että nyt alkaa tapahtumaan kaikenlaista mielenkiintoista ja alamme herättelemään blogia uudelleen henkiin, alkoi tapahtumaan heti kerrasta niin paljon, että blogin pitäminen ei hetken aikaan tuntunut kaikkein tärkeimmältä.
Pääsiäisen kohdille suunnittelimme Belgian reissua jo lähes perinteiseen tapaan, mutta eikös vaan jotkut palkintopösilöt päättäneet mennä räjäyttämään itsensä juurikin Brysselin kentälle silloin, kun meidän piti päästä ajamaan pyörää. Toisaalta saahan sitä koittaa tulla meidän ja pyörällä ajamisen väliin, tälläkin kertaa jäi yritykseksi. Pikkuisen parempaa efforttia ensi kerralla, sillä vieläkin pääsi helposti perille, piti vain hieman muuttaa matkasuunnitelmia ja kiertää Amsterdamin kautta. Oma hommansa siinäkin, mutta niin vain pääsimme perille ja poiskin. Siitä reissusta ehkä myöhemmin vielä kuvamateriaalia ja kertomusta tulossa, mutta juuri silloin blogin kirjoittaminen ei käynyt ensimmäisenä mielessä.
Emme ehtineet edes kunnolla takaisin Suomeen, kun kiinteistövälittäjämme soitti ja kertoi, että säätämömme on myyty. Tai siis olisi sillä ehdolla, että uusi asukas pääsee muuttamaan toukokuun alusta jo sisään. Eipä kai siinä, olihan meidän kotiintulon jälkeen melkein kolme viikkoa aikaa, mihin pitä mahduttaa kosteusmittaukset, kaupanteko, uuden tukikohdan etsiminen, kamojen pakkaaminen ja muutto. Helppoa, kuin heinänteko - kaikki valmistui aivan useita tunteja ennen määräaikaa, kiitokset ennenkaikkea ystäville, ketkä tulitte auttamaan muutossa, ilman teitä kamppeet eivät ikinä olisi liikahtaneet tuossa ajassa. No vappuna oli väliaikaiskämppä täynnä laatikoita, sänky juuri ja juuri kasassa, mutta jotenkin blogin kirjoittaminen ei silloinkaan ollut aivan päällimmäisenä himona.
Sitten, kun emme keksineet oikeastaan mitään muuta täytettä toukokuun alkuun, niin estääksemme täydellisen tylsistymisen kämppään ilmestyi yksi uusi pyörä ja autokin oli jo jossain välissä päivittynyt hieman vähemmän ajettuun versioon. Lisäksi päätimme OTC:n ja Rokua MTB:n yhteistyönä pistää pystyyn vielä Keskiviikko XC -sarjan ja jossain välissä piti itsekin käydä lenkillä. Nyt, kun ensimmäinen Keskiviikko XC Ellinmaalla on takana, niin täytyy sanoa, ettei tuo järjestäminen, eikä myöskään lenkillä käyminen mennyt lainkaan hukkaan! Noin viisikymmentä kuskia tuli paikalle nauttimaan tunnin kaahaamisesta ja itselläkin kulki aivan mukavasti, vaikkei vielä mikään superjalka ollutkaan. Mutta jos perusiltana pystyy jo tuollaiseen kyytiin, niin tästähän saattaa tulla aivan mukava kesä.
Nythän sitä voisi periaatteessa rauhoittua, mutta ehkä Helin Tallboyhin pitää vielä vaihtaa keula ja samallahan siitä menee sitten kiekotkin uusiksi, kämppä pitäisi ehkä saada johonkin parempaan järjestykseen, jotain romua voisi tietysti laittaa vielä myyntiinkin ja kilpaakin olisi kiva ajaa. Joten älkää hyvät lukijat pidättäkö hengitystänne seuraavaakaan tekstiä odotellessa. Käykää lenkillä, nauttikaa keväästä ja olkaa rauhassa - kyllä me vielä jotain jännää keksimme tällekin kesälle!
Pääsiäisen kohdille suunnittelimme Belgian reissua jo lähes perinteiseen tapaan, mutta eikös vaan jotkut palkintopösilöt päättäneet mennä räjäyttämään itsensä juurikin Brysselin kentälle silloin, kun meidän piti päästä ajamaan pyörää. Toisaalta saahan sitä koittaa tulla meidän ja pyörällä ajamisen väliin, tälläkin kertaa jäi yritykseksi. Pikkuisen parempaa efforttia ensi kerralla, sillä vieläkin pääsi helposti perille, piti vain hieman muuttaa matkasuunnitelmia ja kiertää Amsterdamin kautta. Oma hommansa siinäkin, mutta niin vain pääsimme perille ja poiskin. Siitä reissusta ehkä myöhemmin vielä kuvamateriaalia ja kertomusta tulossa, mutta juuri silloin blogin kirjoittaminen ei käynyt ensimmäisenä mielessä.
Emme ehtineet edes kunnolla takaisin Suomeen, kun kiinteistövälittäjämme soitti ja kertoi, että säätämömme on myyty. Tai siis olisi sillä ehdolla, että uusi asukas pääsee muuttamaan toukokuun alusta jo sisään. Eipä kai siinä, olihan meidän kotiintulon jälkeen melkein kolme viikkoa aikaa, mihin pitä mahduttaa kosteusmittaukset, kaupanteko, uuden tukikohdan etsiminen, kamojen pakkaaminen ja muutto. Helppoa, kuin heinänteko - kaikki valmistui aivan useita tunteja ennen määräaikaa, kiitokset ennenkaikkea ystäville, ketkä tulitte auttamaan muutossa, ilman teitä kamppeet eivät ikinä olisi liikahtaneet tuossa ajassa. No vappuna oli väliaikaiskämppä täynnä laatikoita, sänky juuri ja juuri kasassa, mutta jotenkin blogin kirjoittaminen ei silloinkaan ollut aivan päällimmäisenä himona.
Sitten, kun emme keksineet oikeastaan mitään muuta täytettä toukokuun alkuun, niin estääksemme täydellisen tylsistymisen kämppään ilmestyi yksi uusi pyörä ja autokin oli jo jossain välissä päivittynyt hieman vähemmän ajettuun versioon. Lisäksi päätimme OTC:n ja Rokua MTB:n yhteistyönä pistää pystyyn vielä Keskiviikko XC -sarjan ja jossain välissä piti itsekin käydä lenkillä. Nyt, kun ensimmäinen Keskiviikko XC Ellinmaalla on takana, niin täytyy sanoa, ettei tuo järjestäminen, eikä myöskään lenkillä käyminen mennyt lainkaan hukkaan! Noin viisikymmentä kuskia tuli paikalle nauttimaan tunnin kaahaamisesta ja itselläkin kulki aivan mukavasti, vaikkei vielä mikään superjalka ollutkaan. Mutta jos perusiltana pystyy jo tuollaiseen kyytiin, niin tästähän saattaa tulla aivan mukava kesä.
Nythän sitä voisi periaatteessa rauhoittua, mutta ehkä Helin Tallboyhin pitää vielä vaihtaa keula ja samallahan siitä menee sitten kiekotkin uusiksi, kämppä pitäisi ehkä saada johonkin parempaan järjestykseen, jotain romua voisi tietysti laittaa vielä myyntiinkin ja kilpaakin olisi kiva ajaa. Joten älkää hyvät lukijat pidättäkö hengitystänne seuraavaakaan tekstiä odotellessa. Käykää lenkillä, nauttikaa keväästä ja olkaa rauhassa - kyllä me vielä jotain jännää keksimme tällekin kesälle!
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Pahoja tapoja ja hyvää käytöstä
Eilen esittelimme tämän viikonlopun testiprojektin - kaksi erilaista pyörää 27,5 tuuman kiekoilla. Pyörät ovat hyvin erilaiset jo lähtökohdiltaan ja tänään ajettu testilenkki vahvisti ajatusta näiden pyörien erilaisuudesta. Parin tunnin ralli pitkin Oulun eteläpuolen polkuja ja kelkkareittejä teki selväksi sen, miksi toisen pyörän nimi on "Bad Habit" ja toisen ei.
Trek on selkeästi tämän kaksikon hyvä tyyppi. Se kulkee mukisematta kaikilla alustoilla, kuin juna, polun kunnosta riippumatta. Vaikka polku oli kapea ja viikon lumisateiden tukkima, se ei juurikaan tahtia haitannut. Ja, jos OCLV-kuiturunko näkyi jo vaa'assa, niin kyllä se tuntuu ajaessakin. Raami on erittäin jäykkä ja sen puolesta pyörä tuntuu vastaavan kaasuun erittäin hienosti.
Vaikka Trek onkin läskiksi erittäin hätäisen tuntuinen liikkumaan, niin silti täytyy ymmärtää, että se on läski. Painavahkot kiekot syövät tunteen rivakasta ajamisesta, eikä parhaillakaan polkupätkillä tule normaalia kaahaamisen tunnetta. Ja, kun en jostain syystä saanut eturenkaan puskemista kaarteissa kuriin, ajaminen meni jotenkin tasapaksun tuntuiseksi kruisailuksi.
Mutta verrattuna aiempiin kokemuksiini läskipyöristä, hieman kapeampi rengas 27,5-tuumaisella kehällä oli erittäin positiivinen kokemus. Kun tämä yhdistetään aivan loistavaan kuiturunkoon, ollaan jo hyvin lähellä tilannetta, että läskipyörälläkin ajaminen alkaa kiinnostamaan oikeasti.
Jos Trek on pikkuisen rauhallisen oloinen laite, niin Cannondalesta ei voi sanoa vahingossakaan sitä samaa. Pyörän olemus poluilla lunastaa helposti ne sekit, mitä räyhäkäs ulkoasu kirjoittaa. Varsinkin alamäissä ja muilla nopeilla pätkillä ajaminen lipsahtaa erittäin helposti nautinnon puolelle. Kohdilleen säädettynä alusta hoitaa hommansa hienosti, Lefty tarjoaa erittäin tarkan ohjaustuntuman ja pyörän käsittely on uskomattoman helppoa ottaen huomioon pyörivien massojen määrän.
Jos Cannondale onkin nopea poluilla, niin pitää ymmärtää, että se ei ole läskipyörä. Kolmetuumainen rengas ei tarjoa samanlaista etenemiskykyä pehmeällä alustalla. Siinä suhteessa se on huomattavasti lähempänä 29-tuumaista täysjoustoa, kuin läskiä.
Mutta ellei ole välttämätöntä tarvetta tunkea kaikkein huonoimmille poluille, tai pehmeimmille kelkkaurille, Cannondale on todennäköisesti kaksikon monikäyttöisempi pyörä. On erittäin helppo kuvitella, kuinka hienosti se etenisi kesällä kivikossa, puhumattakaan siitä, että sillä pääsisi pommittamaan vähän pidempiä alamäkiä. Syötteellä Pitämävaara - Portinoja -pikataival saattaisi olla juurikin omiaan tällaiselle laitteelle - pikkuisen pehmeää alustaa, paljon kiveä ja pääosin alamäkeä.
Vaikka pyörissä onkin halkaisijaltaan samankokoiset kiekot, keskenään identtiset voimansiirron palikat, sekä keskivertoa leveämmät renkaat, on kyseessä kaksi aivan erilaista laitetta. Molemmat ovat omassa ympäristössään erittäin loistavia, on enää ajajan mieltymyksistä kiinni, kumman taluttaa mieluummin kaupasta ulos. Ja, vaikkei 27,5" ikinä ehkä lyökään itseään läpi aivan normilevyisenä rengaskokona, niin näitä hauskanpitoon tarkoitettuja erilaisia variaatioita siitä saataneen irti aivan erilailla, kuin vaikkapa 29-tuumaisista.
Trek on selkeästi tämän kaksikon hyvä tyyppi. Se kulkee mukisematta kaikilla alustoilla, kuin juna, polun kunnosta riippumatta. Vaikka polku oli kapea ja viikon lumisateiden tukkima, se ei juurikaan tahtia haitannut. Ja, jos OCLV-kuiturunko näkyi jo vaa'assa, niin kyllä se tuntuu ajaessakin. Raami on erittäin jäykkä ja sen puolesta pyörä tuntuu vastaavan kaasuun erittäin hienosti.
Vaikka Trek onkin läskiksi erittäin hätäisen tuntuinen liikkumaan, niin silti täytyy ymmärtää, että se on läski. Painavahkot kiekot syövät tunteen rivakasta ajamisesta, eikä parhaillakaan polkupätkillä tule normaalia kaahaamisen tunnetta. Ja, kun en jostain syystä saanut eturenkaan puskemista kaarteissa kuriin, ajaminen meni jotenkin tasapaksun tuntuiseksi kruisailuksi.
Mutta verrattuna aiempiin kokemuksiini läskipyöristä, hieman kapeampi rengas 27,5-tuumaisella kehällä oli erittäin positiivinen kokemus. Kun tämä yhdistetään aivan loistavaan kuiturunkoon, ollaan jo hyvin lähellä tilannetta, että läskipyörälläkin ajaminen alkaa kiinnostamaan oikeasti.
Jos Trek on pikkuisen rauhallisen oloinen laite, niin Cannondalesta ei voi sanoa vahingossakaan sitä samaa. Pyörän olemus poluilla lunastaa helposti ne sekit, mitä räyhäkäs ulkoasu kirjoittaa. Varsinkin alamäissä ja muilla nopeilla pätkillä ajaminen lipsahtaa erittäin helposti nautinnon puolelle. Kohdilleen säädettynä alusta hoitaa hommansa hienosti, Lefty tarjoaa erittäin tarkan ohjaustuntuman ja pyörän käsittely on uskomattoman helppoa ottaen huomioon pyörivien massojen määrän.
Jos Cannondale onkin nopea poluilla, niin pitää ymmärtää, että se ei ole läskipyörä. Kolmetuumainen rengas ei tarjoa samanlaista etenemiskykyä pehmeällä alustalla. Siinä suhteessa se on huomattavasti lähempänä 29-tuumaista täysjoustoa, kuin läskiä.
Mutta ellei ole välttämätöntä tarvetta tunkea kaikkein huonoimmille poluille, tai pehmeimmille kelkkaurille, Cannondale on todennäköisesti kaksikon monikäyttöisempi pyörä. On erittäin helppo kuvitella, kuinka hienosti se etenisi kesällä kivikossa, puhumattakaan siitä, että sillä pääsisi pommittamaan vähän pidempiä alamäkiä. Syötteellä Pitämävaara - Portinoja -pikataival saattaisi olla juurikin omiaan tällaiselle laitteelle - pikkuisen pehmeää alustaa, paljon kiveä ja pääosin alamäkeä.
Vaikka pyörissä onkin halkaisijaltaan samankokoiset kiekot, keskenään identtiset voimansiirron palikat, sekä keskivertoa leveämmät renkaat, on kyseessä kaksi aivan erilaista laitetta. Molemmat ovat omassa ympäristössään erittäin loistavia, on enää ajajan mieltymyksistä kiinni, kumman taluttaa mieluummin kaupasta ulos. Ja, vaikkei 27,5" ikinä ehkä lyökään itseään läpi aivan normilevyisenä rengaskokona, niin näitä hauskanpitoon tarkoitettuja erilaisia variaatioita siitä saataneen irti aivan erilailla, kuin vaikkapa 29-tuumaisista.
Kiitokset jälleen Pyörä-Suvalalle testikalustosta ja hauskasta iltapäivästä oululaisilla talvipoluilla!
lauantai 27. helmikuuta 2016
Vähän plussaa välikokoon
Kumpikaan meistä ei ole ikinä omistanut 27,5", tai toisin sanoen 650b -kokoista pyörää, mutta ehkä juuri siksi niiden markkinoille tulosta asti olemme olleet kiinnostuneet, onko tuo koko oikeasti tarpeen. Kolme vuotta sitten aloimme tutkimaan asiaa, kun nuo olivat uusinta uutta. Sitten kävimme kokeilemassa jopa noiden nopeuttakin aivan kellon kanssa, mutta mitään järjellistä selitystä rengaskoon puolesta emme keksineet.
Entäs sitten, jos tässä hommassa ei olekaan mitään järkeä? Jos tuo rengaskoko onkin tarkoitettu siihen, että on vaan hauskaa kaikissa olosuhteissa? Mikä sitten olisi hauskaa näin talvella?
Heli: Jos olisi smuuttia joustoa, vähän niinkuin Tallboyssa. Mutta jos rengas kuitenkin kantaisi vähän paremmin pehmeillä reiteillä. Hauskanpitoon saisi olla tietysti vähän loivempaa ohjauskulmaa ja enempi joustomatkaakin.
Kimmo: Talvella riittäisi täysjäykkä, millä pääsisi aivan täysiä talvipoluilla. Mieluusti kuitua ja optio, että sen saisi singlespeediksin tarvittaessa, jotta voisi taas lämmitellä vanhaa on/off-suhdetta.
Koska emme usko taikalamppuihin, jotka toteuttavat toiveita, marssimme paikallisen pyöräkauppiaan luo. Hetken päästä marssimme ulos mukanamme kaksi aikalailla erilaista pyörää, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on 27,5" vannekoko. Mukaan tarttuivat Cannondale Bad Habit 1 M-kokoisena ja Trek Farley 9.6 21,5" koossa.
Entäs sitten, jos tässä hommassa ei olekaan mitään järkeä? Jos tuo rengaskoko onkin tarkoitettu siihen, että on vaan hauskaa kaikissa olosuhteissa? Mikä sitten olisi hauskaa näin talvella?
Heli: Jos olisi smuuttia joustoa, vähän niinkuin Tallboyssa. Mutta jos rengas kuitenkin kantaisi vähän paremmin pehmeillä reiteillä. Hauskanpitoon saisi olla tietysti vähän loivempaa ohjauskulmaa ja enempi joustomatkaakin.
Kimmo: Talvella riittäisi täysjäykkä, millä pääsisi aivan täysiä talvipoluilla. Mieluusti kuitua ja optio, että sen saisi singlespeediksin tarvittaessa, jotta voisi taas lämmitellä vanhaa on/off-suhdetta.
Koska emme usko taikalamppuihin, jotka toteuttavat toiveita, marssimme paikallisen pyöräkauppiaan luo. Hetken päästä marssimme ulos mukanamme kaksi aikalailla erilaista pyörää, joiden ainoa yhteinen nimittäjä on 27,5" vannekoko. Mukaan tarttuivat Cannondale Bad Habit 1 M-kokoisena ja Trek Farley 9.6 21,5" koossa.
Cannondale Bad Habit 1
Cannondale Bad Habit on ensi vilkaisulla erittäin röyhkeän näköinen otus. Pitkät joustomatkat kummassakin päässä ja kolme tuumaa leveät renkaat yhdistettynä metallihohto-petroolinväriseen runkoon eivät näytä juurikaan pyytelevän anteeksi olemassaoloaan. Toisaalta, jos nuo spesiaaliominaisuudet sulkee ulos, niin kyseessä on aikalailla moderni yleishöylä maastoon: Loiva ohjauskulma, kohtuu jyrkkä satulatolpan kulma, Sramin 1x11 -voimansiirto, Shimano Deore -hydrauliset levyjarrut, vähän Cannondalen omilla leimoilla olevaa perus putkiosaa, Rock Shoxin takaiskunvaimennin ja Lefty-haarukka.
Se erikoisuus on siis rengaskoko, joka on muodikkaasti ilmaistuna 27,5+. Toisinsanoen 650b-kokoiset kiekot hieman leveämmällä WTB Scraper vannekehällä ja saman valmistajan kolme tuumaa leveillä Bridger -renkailla. Toinen erikoisuus on kieltämättä pyörän paino, joka sai Helin vähän kohottelemaan kulmakarvojaan, mutta ei siitä sen enempää tässä vaiheessa.
Trek Farley 9.6
Toinen päivän 27,5-tuumaisista on Trekin tunnetusta OCLV-kuidusta leivottu läski - Farley 9.6. Jos asian haluaisi pelkistää erittäin pitkälti, niin kyseessä on täysjäykkä kuituinen maastopyörä, tämäkin Sramin 1x11 -voimansiirrolla ja tällä kertaa Avidin jarruilla. Siis periaatteessa ei mitään nähtävää, hajaantukaa.
Mutta, nyt 650b -vannekoon ympärille on leivottu 3.8 tuumaa leveät Bontrager Hodag -renkaat, eli tämä käy jo melkein läskistä. Umpihankimiehet toki vähän tirskuvat partoihinsa toppaliiveissään, mutta sen suon heille aivan hyvin. Toiveenahan olikin saada mahdollisimman ripeästi talvipoluilla etenevä täysjäykkä maastopyörä, joten nyt ei lähdetä mahtailemaan renkaan leveydellä. Haarukat tosin sallisivat todennäköisesti vielä tuumaa leveämmätkin kumit. Laitteen kokonaismassakin on melkein siedettävissä lukemissa, karvan alle 13,4 kiloa, joten pienellä säätämövisiitillä tuosta voitaisiin saada aivan meidän kalustoon kelpaava kokonaisuus aikaan.
Huomenna on luvassa käytännön testiosuus oululaisilla talvipoluilla ja ehkä jopa hieman niiden ulkopuolellakin, mutta siihen asti altistamme laitteet pelkästään erilaisille laboratoriokokeille...
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Uuteen vuoteen uusilla kengillä!
Jostain syystä kuulen jatkuvasti sellaista pientä kommenttia eri suunnista, että montako paria kenkiä yksi mies voi tarvita? Normaalistihan oletetaan, että kenkien ostelu on naisten etuoikeus, mutta minä olen vahvasti eri mieltä, tottahan mieskin tarvitsee riittävän määrän kenkiä, jotta niitä on kaikkiin tarkoituksiin tarjolla. Juoksemiseen, hiihtämiseen, pyöräilemiseen talvella, kesällä, maantiellä, maastossa, sisälle ja ulos, talvelle ja kesälle, työmatkalle ja kisoihin, lenkkikäyttöön vanhat kisakengät ja niin edelleen. Lisäksi pelitossut, salitossut, muutamat tennarit, maihinnousukengät kaiken varalle ja kumisaappaat. Ainakin. Asuntoamme arvioimassa käynyt kiinteistönvälittäjäkin totesi, että eteisestä päätellen meillä voisi asua useampikin henkilö. No, hänen osaamisalaansa onkin asuntojen kauppaaminen ja hyvä niin.
Tämän talven kenkähankinnat eivät varsinaisesti kohdistu mihinkään uusiin hyviin ideoihin, kuten muunmuassa jouluna 2012 ostetut lenkkitossut liittyivät oleellisesti myöhemmin seuraavana keväänä maratonin juoksemiseen. Tällä kertaa hankinnat pysyivät tämän päälajin aihepiirissa vankasti. Vanhat Gaerne Polar -talviajokengät olivat jo sen verran käytetyt, että niiden tilalle hankin saman valmistajan G. Artix MTB -mallit.
Samoin maantielle aikanaan hankitut Specializedin BG Compit alkoivat olemaan jo sen verran käytetyn oloiset, että ennen kevään maantiekautta teki mieli hankkia uudet jalkineet. Alunperin olin ajatellut vertailla paikallisissa liikkeissä Shimanon ja Specializedin tarjontaa keskenään, mutta hetken aikaa liikkeessä asiaa speksattuani, huomasinkin yhtäkkiä omistavani parin Bontragerin aivan uutta XXX-mallia.
Garne G. Artix -kengät poikkeavat vanhoista Polar-malleista ennen kaikkea siten, että kun Polarissa kengän kiristys hoidettiin tarroilla, G. Artixissa se on toteutettu nauhoilla ja pikalukolla. Nauhojen päälle tulee sitten erittäin tukevan oloinen tarralla suljettava pääliläppä. Ratkaisu on erittäin tukevan tuntuinen, mutta valitettavasti muutoksen myötä myös varsi on madaltunut merkittävästi. Muutaman lenkin perusteella tuntuu, että housun lahje ei meinaa enää pysyä samaan malliin kengän varren päällä, mikä taas tietysti kutsuu sisään lunta ja kylmää ilmaa talvipoluilla.
Kenkä on vuorattu erittäin pehmeällä fleecen tapaisella kankaalla ja riittävästi eristetty ympäriinsä. Itse lisäsin vielä lämpöä laittamalla paikalleen folio-huopa -pohjalliset, joista minulla on erittäin hyviä kokemuksia jo pitkältä ajalta. Poikkeuksetta kengän pohja on kuitenkin se, mistä kylmä ui jaloille ensimmäisenä, joten se kannattaa eristää huolella. G. Artixin vuoraus vaikuttaisi kyllä muuten sen verran lämpimältä, että kymmeneen pakkasasteeseen asti menee helposti ilman kengänsuojia ja viiteentoista suojan kanssa. Siitä kylmemmillä keleillä ei ole minulle merkitystä, kun siinä vaiheessa työhuoneessa on riittävän lämmin ja trainerin rulla pyörii.
Parasta G. Artixissa on ehdottomasti pohja. Ennenkaikkea se on ajokenkämäisen kapea ja jäykkä, joten Gaernen talvikengät tuntuvat aivan ajokelpoisilta jalassa. Niissä on paikat kahdelle kärkinastalle ja muutenkin kuvio on sellainen, että niillä sietää jo vähän jalkautuakin, eikä jalka heti luiskahda. Tuntuu, että uutena mukaan tullut punainen pohjamateriaali on jo jotain sellaista kumia, joka ei aivan heti kovetu pakkasessakaan kivikovaksi. Erittäin toimiva kokonaisuus siis.
Kokonaisuutena olen ollut Gaernen kenkiin erittäin tyytyväinen. Jos hyväksyy matalan nilkkaosan tuomat ongelmat, ei kengissä muuten ole tullut talven polkulenkeillä vastaan mitään sellaista, mikä ärsyttäisi käytössä. Päinvastoin, kengät ovat ihan oikean ajokengän tuntuiset jalassa ja vielä erittäin lämpimätkin.
En ole ikinä ajatellut Bontrageria kenkien, tai oikeastaan muidenkaan ajovarusteiden osalta kovin vakavasti otettavana vaihtoehtona. Itse asiassa minulla on pitkään ollut kaikkiin B-logolla varustettuihin osiinkin varovaisen kriittinen suhtautuminen päällä. Bontrager on kuitenkin kuulemma hankkinut kovan tason kenkäosaamista taloon ja se näkyy näissä uusissa malleissa aika selvästi. Ei tarvitse omata kovinkaan isoja salapoliisin ominaisuuksia, kun pystyy havaitsemaan tiettyjä yhtäläisyyksiä Specializedin S-Workseihin, mutta sehän ei ole lainkaan huono asia!
Kiristys tapahtuu kahdella BOA:lla ja tarranauhalla aivan samaan tapaan, kuin minulla kisakäytössä olevissa Spessun maastokengissäkin. Jotenkin kuitenkin jalassa Bontragerit tuntuvat mukavammilta ja pitää oikein tarkastella rullia, että onhan ne nyt vedetty tarpeeksi kireälle, kun puristusta ei tunnu missään. Varpailla on tilaa sen verran, että pariin kertaankin olen pohtinut, tuliko ostettua kokoa liian isot kengät. Mutta ei, ne ovat justiin passelit, eivät heilu mihinkään, mutta mukavuus on vain jotain omaa luokkaansa.
Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy kengän kantapäästä, jossa on omituinen suomumainen kangas sisäverhoilussa. Sukka luistaa mukavasti alaspäin kantakuppiin, mutta kenkä tarraa todella kovasti kiinni, kun jalkaa yrittää tempoa ylöspäin. Tämä yhdistettynä erittäin hyvin istuvaan kiristyssysteemiin tuo pyörittäessä sen tunteen, että jalka ei varmasti hölsky mihinkään suuntaan.
Pohjasta ei pysty oikeastaan sanomaan mitään erikoista. Kuten muutkin maantiekengät, se on pirun jäykkä ja erittäin epämukava kävellä. "Stiffness index" on 14, mitä ikinä se sitten tarkoittakaan. Näin SI-järjestelmän mittayksiköillä työkseen pelaavalle ihmiselle se kuulostaa jokseenkin samalta, kuin 30% tuuheammat ripsetkin. Markkinamiehet ovat keksineet jännän lukeman, jolla kauppias voi myydä tuotetta kovasti, mutta ihan oikeasti se ei tarkoita mitään. Jäykät ne pohjat tosin ovat oikeasti ihan ilman mitattavaa todistettakin. Kun tämä yhdistetään erittäin timmisti istuvaan kenkäosaan, niin tuntuu aivan oikeasti, kuin poljin olisi suoraan sääriluun jatkeena.
Vaikka kenkiä onkin jo aika paljon eteisessä, niin näiden jälkeen jäi sellainen fiilis, että tuli tehtyä kaksi aika täydellistä täsmähankintaa - Kengät osuvat juurikin niihin tarpeisiin, mistä vanhat kengät olivat antaneet periksi. Kunhan kilometrejä kertyy enemmän, kasvaa myös viisaus, kuinka hyvistä tuotteista oikeasti on kysymys. Mutta se on jo tähän mennessä tullut selväksi, että molemmat edustavat varmasti omassa kategoriassaan niin hyvää luokkaa, että kelpaavat mainiosti käyttöön!
Tämän talven kenkähankinnat eivät varsinaisesti kohdistu mihinkään uusiin hyviin ideoihin, kuten muunmuassa jouluna 2012 ostetut lenkkitossut liittyivät oleellisesti myöhemmin seuraavana keväänä maratonin juoksemiseen. Tällä kertaa hankinnat pysyivät tämän päälajin aihepiirissa vankasti. Vanhat Gaerne Polar -talviajokengät olivat jo sen verran käytetyt, että niiden tilalle hankin saman valmistajan G. Artix MTB -mallit.
Samoin maantielle aikanaan hankitut Specializedin BG Compit alkoivat olemaan jo sen verran käytetyn oloiset, että ennen kevään maantiekautta teki mieli hankkia uudet jalkineet. Alunperin olin ajatellut vertailla paikallisissa liikkeissä Shimanon ja Specializedin tarjontaa keskenään, mutta hetken aikaa liikkeessä asiaa speksattuani, huomasinkin yhtäkkiä omistavani parin Bontragerin aivan uutta XXX-mallia.
Gaerne G. Artix MTB
Garne G. Artix -kengät poikkeavat vanhoista Polar-malleista ennen kaikkea siten, että kun Polarissa kengän kiristys hoidettiin tarroilla, G. Artixissa se on toteutettu nauhoilla ja pikalukolla. Nauhojen päälle tulee sitten erittäin tukevan oloinen tarralla suljettava pääliläppä. Ratkaisu on erittäin tukevan tuntuinen, mutta valitettavasti muutoksen myötä myös varsi on madaltunut merkittävästi. Muutaman lenkin perusteella tuntuu, että housun lahje ei meinaa enää pysyä samaan malliin kengän varren päällä, mikä taas tietysti kutsuu sisään lunta ja kylmää ilmaa talvipoluilla.
Kenkä on vuorattu erittäin pehmeällä fleecen tapaisella kankaalla ja riittävästi eristetty ympäriinsä. Itse lisäsin vielä lämpöä laittamalla paikalleen folio-huopa -pohjalliset, joista minulla on erittäin hyviä kokemuksia jo pitkältä ajalta. Poikkeuksetta kengän pohja on kuitenkin se, mistä kylmä ui jaloille ensimmäisenä, joten se kannattaa eristää huolella. G. Artixin vuoraus vaikuttaisi kyllä muuten sen verran lämpimältä, että kymmeneen pakkasasteeseen asti menee helposti ilman kengänsuojia ja viiteentoista suojan kanssa. Siitä kylmemmillä keleillä ei ole minulle merkitystä, kun siinä vaiheessa työhuoneessa on riittävän lämmin ja trainerin rulla pyörii.
Parasta G. Artixissa on ehdottomasti pohja. Ennenkaikkea se on ajokenkämäisen kapea ja jäykkä, joten Gaernen talvikengät tuntuvat aivan ajokelpoisilta jalassa. Niissä on paikat kahdelle kärkinastalle ja muutenkin kuvio on sellainen, että niillä sietää jo vähän jalkautuakin, eikä jalka heti luiskahda. Tuntuu, että uutena mukaan tullut punainen pohjamateriaali on jo jotain sellaista kumia, joka ei aivan heti kovetu pakkasessakaan kivikovaksi. Erittäin toimiva kokonaisuus siis.
Kokonaisuutena olen ollut Gaernen kenkiin erittäin tyytyväinen. Jos hyväksyy matalan nilkkaosan tuomat ongelmat, ei kengissä muuten ole tullut talven polkulenkeillä vastaan mitään sellaista, mikä ärsyttäisi käytössä. Päinvastoin, kengät ovat ihan oikean ajokengän tuntuiset jalassa ja vielä erittäin lämpimätkin.
Bontrager XXX Road
En ole ikinä ajatellut Bontrageria kenkien, tai oikeastaan muidenkaan ajovarusteiden osalta kovin vakavasti otettavana vaihtoehtona. Itse asiassa minulla on pitkään ollut kaikkiin B-logolla varustettuihin osiinkin varovaisen kriittinen suhtautuminen päällä. Bontrager on kuitenkin kuulemma hankkinut kovan tason kenkäosaamista taloon ja se näkyy näissä uusissa malleissa aika selvästi. Ei tarvitse omata kovinkaan isoja salapoliisin ominaisuuksia, kun pystyy havaitsemaan tiettyjä yhtäläisyyksiä Specializedin S-Workseihin, mutta sehän ei ole lainkaan huono asia!
Kiristys tapahtuu kahdella BOA:lla ja tarranauhalla aivan samaan tapaan, kuin minulla kisakäytössä olevissa Spessun maastokengissäkin. Jotenkin kuitenkin jalassa Bontragerit tuntuvat mukavammilta ja pitää oikein tarkastella rullia, että onhan ne nyt vedetty tarpeeksi kireälle, kun puristusta ei tunnu missään. Varpailla on tilaa sen verran, että pariin kertaankin olen pohtinut, tuliko ostettua kokoa liian isot kengät. Mutta ei, ne ovat justiin passelit, eivät heilu mihinkään, mutta mukavuus on vain jotain omaa luokkaansa.
Mielenkiintoinen yksityiskohta löytyy kengän kantapäästä, jossa on omituinen suomumainen kangas sisäverhoilussa. Sukka luistaa mukavasti alaspäin kantakuppiin, mutta kenkä tarraa todella kovasti kiinni, kun jalkaa yrittää tempoa ylöspäin. Tämä yhdistettynä erittäin hyvin istuvaan kiristyssysteemiin tuo pyörittäessä sen tunteen, että jalka ei varmasti hölsky mihinkään suuntaan.
Pohjasta ei pysty oikeastaan sanomaan mitään erikoista. Kuten muutkin maantiekengät, se on pirun jäykkä ja erittäin epämukava kävellä. "Stiffness index" on 14, mitä ikinä se sitten tarkoittakaan. Näin SI-järjestelmän mittayksiköillä työkseen pelaavalle ihmiselle se kuulostaa jokseenkin samalta, kuin 30% tuuheammat ripsetkin. Markkinamiehet ovat keksineet jännän lukeman, jolla kauppias voi myydä tuotetta kovasti, mutta ihan oikeasti se ei tarkoita mitään. Jäykät ne pohjat tosin ovat oikeasti ihan ilman mitattavaa todistettakin. Kun tämä yhdistetään erittäin timmisti istuvaan kenkäosaan, niin tuntuu aivan oikeasti, kuin poljin olisi suoraan sääriluun jatkeena.
Vaikka kenkiä onkin jo aika paljon eteisessä, niin näiden jälkeen jäi sellainen fiilis, että tuli tehtyä kaksi aika täydellistä täsmähankintaa - Kengät osuvat juurikin niihin tarpeisiin, mistä vanhat kengät olivat antaneet periksi. Kunhan kilometrejä kertyy enemmän, kasvaa myös viisaus, kuinka hyvistä tuotteista oikeasti on kysymys. Mutta se on jo tähän mennessä tullut selväksi, että molemmat edustavat varmasti omassa kategoriassaan niin hyvää luokkaa, että kelpaavat mainiosti käyttöön!
maanantai 4. tammikuuta 2016
Sähköä maastoon
"Kun mä fuksina tänne taapersin, en tiennyt mitä sähkö on. Meni innosta pieni pääni sekaisin..." No, sen jälkeen olen opiskellut asiaa muutamankin vuoden ja jopa puuhannut työkseni erilaisten elektronisten laitteiden kanssa 12 vuotta. Eräänlaisena ammattitautina on tietysti tarttunut käsittämätön kiinnostus kaikkia uusia elektronisia vempaimia kohtaan, mutta kääntöpuolena myös aavistuksen skeptinen suhtautuminen niiden laatuun ja toimintavarmuuteen.
Tältä pohjalta, kun minulle työnnetään käsiin maastopyörä, missä vaihteisto toimii kokonaan sähköllä ja kyljessä lukee isolla Shimano, niin nuo molemmat puolet pääsevät todella vahvasti esiin. Vaikka olenkin vannoutunut Sram-leirin kannattaja, niin täytyy myöntää, että maantiepuolella Shimanon Di2-sähkövaihteet ovat yllättäneet positiivisesti. Olen pyöritellyt niitä nyt työn puolesta vuoden verran ja ne ovat käytettävyydeltään miellyttävät ja ennen kaikkea pidän nappien tuntumasta vaihteita vaihdettaessa.
Pyörä-Suvalalla on kokeiltavana täydellä XTR Di2 -osasarjalla ja Fox iCD -sähkölukitulla keulalla varustettu maastopyörä, joten kyllähän minäkin iskin kiinni tilaisuuteen. Pyörä itsessään on kuiturunkoinen jäykkäperäinen 29", minulle hivenen iso, mutta sen tarkoitushan olikin olla vain hyvä esittelypyörä sähkön mahdille maastossa.
Ensimmäinen asia, mikä tarttui silmään, oli etuvaihtaja. Se on aika silmiinpistävän iso, eikä sille ole omaa vipua. Anteeksi nyt, mutta miksi? Eikös yhdellä eturattaalla ole ajettu jo aivan riittävän pitkään, että se on ehtinyt osoittamaan paikkansa maastossa? No joo, testipyörässä on 25/36 eturattaat ja 11-40 -pakka takana, joten näillähän saadaan hivenen laajempi välitysalue, kuin yhdellä eturattaalla ja esimerkiksi 10-42 -pakalla. Toisaalta, ysi- ja kymppipakkojen aikaan kukaan ei edes haaveillut, saatikka tarvinnut, noin laajaa välitysaluetta.
Itse en näe tarvetta kahdelle eturattaalle, mutta jos unohdetaan se hetkeksi, niin onhan Shimano keksinyt etuvaihtajan uudelleen erittäin hienolla tavalla! Etuvaihtaja vaihtaa automaattisesti eturattaalta toiselle sen mukaan, millä rattaalla ketju kulkee takana. Eli kun vaihdat esimerkiksi pienemmälle tietyssä kohdassa pakkaa, etuvaihtaja pudottaa pienemmälle eturattaalla ja samalla vaihtaa vastaavan välityksen takaa kohdilleen. Ketjua on siis melkein mahdotonta saada kulkemaan ristiin.
XTR-takavaihtaja on aivan yhtä loistava, kuin maantielle tarkoitetut Di2:t. Vaihteet vaihtuvat todella hienosti, eikä toimintaa voi muuta, kuin ihailla. Valitettavasti aivan samaa ei voi sanoa Firebolt-nimellä varustetusta vaihdevivusta. Siinä missä maantiekahvoissa olevat vaihtimet ovat ihanan kevyttä kosketusta tottelevat kytkimet, on XTR-vivusta tehty ehkä tarpeettoman mekaanisen oloinen. Vipu vaatii melkein yhtä paljon liikettä toimiakseen, kuin vaikka Sramin XX1. Olisin toivonut, että maastoonkin vaihdevipu olisi kokenut samanlaisen evoluution, kuin maantiellä aikanaan.
Maistuisiko? Kyllä, ehdottomasti! Onhan tuo hieno konsepti! Sama yksikkö ohjaa voimansiirtoa ja jousitusta, pykälät vaihtuvat kivuttomasti ja johdotukset saa todella hienosti piiloon, varsinkin testipyörässäkin olleiden PRO:n putkiosien kanssa. Näyttöyksikkö kertoo selkeästi keulan ja vaihteiden tilanteen ja informoi äänimerkillä tulevasta eturattaan vaihdosta. Muutenkin tuo on vain hienointa, mitä maastopyöriin on pitkään aikaan tuotu.
Lähtisinkö tämän kanssa vakituiseen suhteeseen? Tuskinpa kuitenkaan. Olen juuri vasta päässyt eroon etuvaihtajasta, eikä minulla enää vuosikausiin ole ollut minkäänlaista kauko-ohjattavaa lukitusta keulassa tai takaiskarissa. Joten pelkän takavaihtajan takia en ehkä laittaisi akkua, näyttöä ja johdinsarjoja paikalleen. Toinen asia, mikä arveluttaisi, on tuon lataaminen. Itse en muista aina edes ladata puhelintani, saati sitten maastopyörää. Lisäksi lataamisessa pelottaa se skenaario, että kisareissussa edellisenä iltana huomaan laturin jääneen kotiin - Di2:lle kun ei kelpaa mikään standardilaturi, vaan sille pitää olla oma laturinsa omine liittimineen.
Näillä näkymin testipyörä on vielä jonkin aikaa Pyörä-Suvalalla Lekatiellä ihmeteltävänä. Suosittelen lämpimästi kaikille, käykää kokeilemassa. Se on aika hauska!
p.s. Tiedättekö muuten, mikä on pieni, toimii sähköllä, surisee, mahtuu kätevästi käsilaukkuun ja tuntuu kivalta käytössä? Miettikääpä sitä.
Tältä pohjalta, kun minulle työnnetään käsiin maastopyörä, missä vaihteisto toimii kokonaan sähköllä ja kyljessä lukee isolla Shimano, niin nuo molemmat puolet pääsevät todella vahvasti esiin. Vaikka olenkin vannoutunut Sram-leirin kannattaja, niin täytyy myöntää, että maantiepuolella Shimanon Di2-sähkövaihteet ovat yllättäneet positiivisesti. Olen pyöritellyt niitä nyt työn puolesta vuoden verran ja ne ovat käytettävyydeltään miellyttävät ja ennen kaikkea pidän nappien tuntumasta vaihteita vaihdettaessa.
Pyörä-Suvalalla on kokeiltavana täydellä XTR Di2 -osasarjalla ja Fox iCD -sähkölukitulla keulalla varustettu maastopyörä, joten kyllähän minäkin iskin kiinni tilaisuuteen. Pyörä itsessään on kuiturunkoinen jäykkäperäinen 29", minulle hivenen iso, mutta sen tarkoitushan olikin olla vain hyvä esittelypyörä sähkön mahdille maastossa.
Ensimmäinen asia, mikä tarttui silmään, oli etuvaihtaja. Se on aika silmiinpistävän iso, eikä sille ole omaa vipua. Anteeksi nyt, mutta miksi? Eikös yhdellä eturattaalla ole ajettu jo aivan riittävän pitkään, että se on ehtinyt osoittamaan paikkansa maastossa? No joo, testipyörässä on 25/36 eturattaat ja 11-40 -pakka takana, joten näillähän saadaan hivenen laajempi välitysalue, kuin yhdellä eturattaalla ja esimerkiksi 10-42 -pakalla. Toisaalta, ysi- ja kymppipakkojen aikaan kukaan ei edes haaveillut, saatikka tarvinnut, noin laajaa välitysaluetta.
Itse en näe tarvetta kahdelle eturattaalle, mutta jos unohdetaan se hetkeksi, niin onhan Shimano keksinyt etuvaihtajan uudelleen erittäin hienolla tavalla! Etuvaihtaja vaihtaa automaattisesti eturattaalta toiselle sen mukaan, millä rattaalla ketju kulkee takana. Eli kun vaihdat esimerkiksi pienemmälle tietyssä kohdassa pakkaa, etuvaihtaja pudottaa pienemmälle eturattaalla ja samalla vaihtaa vastaavan välityksen takaa kohdilleen. Ketjua on siis melkein mahdotonta saada kulkemaan ristiin.
XTR-takavaihtaja on aivan yhtä loistava, kuin maantielle tarkoitetut Di2:t. Vaihteet vaihtuvat todella hienosti, eikä toimintaa voi muuta, kuin ihailla. Valitettavasti aivan samaa ei voi sanoa Firebolt-nimellä varustetusta vaihdevivusta. Siinä missä maantiekahvoissa olevat vaihtimet ovat ihanan kevyttä kosketusta tottelevat kytkimet, on XTR-vivusta tehty ehkä tarpeettoman mekaanisen oloinen. Vipu vaatii melkein yhtä paljon liikettä toimiakseen, kuin vaikka Sramin XX1. Olisin toivonut, että maastoonkin vaihdevipu olisi kokenut samanlaisen evoluution, kuin maantiellä aikanaan.
Maistuisiko? Kyllä, ehdottomasti! Onhan tuo hieno konsepti! Sama yksikkö ohjaa voimansiirtoa ja jousitusta, pykälät vaihtuvat kivuttomasti ja johdotukset saa todella hienosti piiloon, varsinkin testipyörässäkin olleiden PRO:n putkiosien kanssa. Näyttöyksikkö kertoo selkeästi keulan ja vaihteiden tilanteen ja informoi äänimerkillä tulevasta eturattaan vaihdosta. Muutenkin tuo on vain hienointa, mitä maastopyöriin on pitkään aikaan tuotu.
Lähtisinkö tämän kanssa vakituiseen suhteeseen? Tuskinpa kuitenkaan. Olen juuri vasta päässyt eroon etuvaihtajasta, eikä minulla enää vuosikausiin ole ollut minkäänlaista kauko-ohjattavaa lukitusta keulassa tai takaiskarissa. Joten pelkän takavaihtajan takia en ehkä laittaisi akkua, näyttöä ja johdinsarjoja paikalleen. Toinen asia, mikä arveluttaisi, on tuon lataaminen. Itse en muista aina edes ladata puhelintani, saati sitten maastopyörää. Lisäksi lataamisessa pelottaa se skenaario, että kisareissussa edellisenä iltana huomaan laturin jääneen kotiin - Di2:lle kun ei kelpaa mikään standardilaturi, vaan sille pitää olla oma laturinsa omine liittimineen.
Näillä näkymin testipyörä on vielä jonkin aikaa Pyörä-Suvalalla Lekatiellä ihmeteltävänä. Suosittelen lämpimästi kaikille, käykää kokeilemassa. Se on aika hauska!
p.s. Tiedättekö muuten, mikä on pieni, toimii sähköllä, surisee, mahtuu kätevästi käsilaukkuun ja tuntuu kivalta käytössä? Miettikääpä sitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)