Elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta

Syksyn soratiespektaakkeli, eli Tähtisadeajot lähestyy kovaa vauhtia ja kuten viime vuonna, niin tänäkin vuonna päätin speksailla varta vasten kyseiseen kisaan sopivan pyörän. Vaikka kisareitti onkin suhteellisen tasainen, niin viime vuonna tuntui, että täysjäykkä Salsa ei ollut ehkä aivan täydellinen valinta. Muutamalla polkupätkällä joutui ottamaan vauhdista liikaa pois ja nopeimmissa soratielaskuissakin tuntui, että joustokeulan kanssa voisi saada paremman pidon eturenkaalle.

Kun rakensin kesällä täysjouston kisakäyttöön, jäi säätämön seinälle roikkumaan ylimääräinen Santa Cruzin kuiturunko ja Foxin 100-millinen RLC-keula. Suunnittelin noiden jatkoksi jo kaikkea mahdollista aina XX1-osasarjaa myöten, mutta päädyin kuitenkin lopulta budjettisyistä siihen, että keräilin nurkista vanhoja osia ja rakensin niistä mahdollisimman hyvän ja nopean laitteen. Ja, koska elämä ei ole pelkkää Tähtisadetta, niin tällä kertaa pidin rakentelussa sen mielessä, että tuolla pyörällä pitää ajaa talven työmatkat ja se tulee olemaan myös pääasiallinen polkulenkkipyöräkin samalla. Täysjousto saa odotella taas ensi kesää ja kisoja.

Koska tämä tuotos tuli sitten jo hyvin vahvasti Salsan tontille, päätin, että puran Salsan ja otan siitä ainakin ison osan komponenteista uusiokäyttöön. Heliltä jäi Tallboysta kesän XX1-päivityksen jälkeen ylimääräiseksi 9-lehtinen XTR-pakka ja Sramin kuituhäkkinen X.0 -takavaihtaja. Lisäksi laatikon pohjalla oli jo valmiina Helin jäykkis-Giantissa ollut Shimanon CX-70 -etuvaihtaja, joten vaihteiston palikat olivat siinä.

Kampiosastolla aika varma, joskaan ei niin yllättävä, valinta tälläkin kertaa oli titaaniakselinen Race Facen Taperlock -nelikanttikeskiö ja Middleburnin Duot 42/29 -rattailla. Välitysalue on ainakin sellainen, että tuolla pärjää, sekä työmatkatemmossa, että myös Lehmämäessä. Ja onhan sitä Palokan sorateillä joskus ajettu sen verran vilkkaasti, että luulenpa tuon 42-piikkisen eturattaan tulevan sielläkin aivan tarpeeseen.

Ainoat varta vasten tähän projektiin hankitut osat olivat Eastonin EC70 -ohjaustanko ja Thomsonin Elite -satulatolppa. Varaston nurkissa olevat suorat tangot olivat kaikki vanhan liiton 56-60 -senttisiä, mutta halusin jäykkäperäiseenkin vähän leveämmän otteen, joten sen tähden piti käydä kolistelemassa ulkomaisia ostoskoreja. Tolpaksi suunnittelin alunperin Helin Chameleonissa ollutta Thomsonia, mutta se oli vain 367-millinen, joten jouduin hankkimaan pidemmän, ettei tarvitse leikkiä tolpan - saati sitten rungon - kestävyydellä.

Hieman säätämistä, paljon pohtimista ja vanhojen pyörien purkamista ja niin tuo oli parin illan askartelulla nipussa. Kiekot on otettu Tallboysta, siihen pitää syksyn aikana rakentaa jotain uutta ja kivaa tilalle, mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina. Päälikumeiksi vedin Thunder Burtit ja sisään Michelinin Aircomp -lateksisisuskumit, joka on mukava, hyvin rullaava ja varsin kilpailukykyisen painoinen yhdistelmä.

Ensimmäiset kokemukset Highballin uudesta versiosta ovat varsin hyvät. Tein tuohon tarkoituksella hieman aggressiivisemman ajoasennon, kuin aiemmin ja se tuntuisi toimivan aivan loistavasti. Oikestaan vahingossa tajusin, että jäykkäperäisen pyörän ajoasento pitää olla hieman vaativampi, jotta se pääsee oikeuksiinsa. Ensimmäisellä testilenkillä kävin kellottamassa Köykkyrissä aiemminkin käytetyn testiradan ja kello pysähtyi aikaan 6.45. Joten tuolla näemmä etenee sekalaisella polkupätkälläkin aivan kilpailukykyiseen vauhtia. Kun kokonaispainokin heilahti vain karvan päälle 9,5 kilon, niin ellei tuolla ehdi top 20:iin Palokassa, ei voi mennä kuin peilin eteen ihmettelemään, missä mahtaa olla vika!

Runko	Santa Cruz Highball XXL
Keula	Fox Float 29 FIT 15mm
Ohjainlaakeri	Cane Creek 40 series
Ohjainlaakerin hattu + pultti	Cane Creek alu cap + teräspultti
Spacerit	Pro carbon spacers
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu	Fox 15mm, sisältyy keulan painoon
Pikalinkku, taka	DT RWS Through bolt 10x142mm
Rengas, etu	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Rengas, taka	Schwalbe Thunder Burt 29"x2.1"
Sisuskumit	2x Michelin C4 AirComp Latex
Keskiö	Race Face Taperlock Ti
Kammet + ratas	Middleburn Duo 42/29, 180mm
Polkimet	Shimano PD-M780 (XT)
Vaihdevivut	Sram X.0 3x9
Vaijerinkuori	Shimano SIS SP41
Takavaihtaja	Sram X.O, medium, carbon cage
Takapakka	Sram XTR 11-34
Ketju	Shimano Dura Ace CN-7801
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth + adapteri + pultit
Takajarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth + pultit
Etujarrulevy	Hope Mono Mini + 6x titaanipultit
Ohjaustanko	Easton EC70 Flat 720mm
Stemmi	Ritchey WCS 110 mm
Satulatolppa	Thomson Elite 30.9 x 410mm
Satula	Specialized Romin Pro 143mm
Satulatolpan klamppi	Thomson
Gripit	Sram
Mittari	Polar CS600X + nopeusanturi
Pulloteline + pultit	Specialized
	YHTEENSÄ 9520g

Extreme Active Recovery

Internetin ihmeellinen maailma on hyviä artikkeleja täynnä, kuten vaikkapa loukkaantumisen jälkeen urheiluun palaamisesta ja siitä, kuinka loppukaudesta maltti on valttia. Hyvähän niitä on lukea pohjille, mutta arvatkaapa, mitä tapahtuu, kun päälle kolmikymppinen pojankoltiainen päästetään irti Seinäjoella hankitun säärivamman ja Syöte MTB:n järjestelyjen jälkeen? Siinä ei paljoa artikkelit paina, eikä järki sanele.

Syöte MTB:n aikoihin sain juuri tikit pois jaloista ja olin täynnä intoa, kuin ilmapallo. Ajamattomia kilometrejä tuntui kertyneen tuhansia ja kerrankin oli todella siistiä ajella kisan jäljiltä pitkin poikin rataa keräilemässä nauhoja pois. Olkoonkin, että haavaa olisi tietysti pitänyt suojata vielä kaikilta osumilta ja lentäviltä esineiltä, mutta ehkä pitkävartinen sukka ajaa sen asian? Tuo into ja viikonlopun muu kuorma, lyhyine yöunineen aiheutti sen, että seuraavalla viikolla oli jo pikkuisen väsynyt olo. Mutta vanha viisaus tietää, että se lähtee sillä, millä on tullutkin, joten Kopran opeilla lisää hanaa.

Muutama lenkki alle ja heti seuraavana lauantaina Pyssymäen MTB Maratonille. En ole ikinä oikein pitänyt tuosta radasta erikoisesti, mutta nyt kun alla oli täysjousto ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, tuumin, että josko se siitä iloksi muuttuisi. Vaan, kun en vain pidä päänkokoisista kivistä ja keskiötä myöden mudassa uimisesta, niin en pidä. Ei se pyörän vaihdolla siitä muuksi muutu. Joten kamat autoon ja kotia kohti.

Kotona ei tietenkään vietetä yhtään ylimääräistä aikaa ja heti seuraavana aamuna pakkasimme fillarit kyytiin ja suuntasimme Helin kanssa kohti Syötettä. Tikkalan Arto kutsui meidät mukaan Wasa Velocityn treenileirille ja otimme pari päivää ylimääräistä vapaata töistä, jotta voisimme keskittyä siihen ainoaan oikeaan asiaan - ajamiseen.

Sunnuntaina, kun saimme kamat purettua ja base campin rakennettua, oli aika lähteä vaasalaiselle palauttelevalle maastolenkille. Länsirannikon ajomiesten vauhdin salaisuus on "Extreme Active Recovery", eli käytännössä palauttava anaerobinen lenkki. Palauttelevaa osuutta oli ensimmäiset 200 metriä hiekkatiellä, mutta kun nousimme Pytkynharjun päälle, joku kärjessä käänsi kaasun selälleen ja sitä vedettiin sitten seuraavat kolme tuntia. Hienoa ja ennenkaikkea hauskaa! Polut olivat aivan huippukunnossa ja niitähän Syötteellä riittää.

Maanantaiaamusta koko porukka näytti erittäin palautuneelta, joten lisää panoksia peliin. Lakeuden kasvatit olivat aivan liekeissä, kun kaivoimme maantiepyörät esiin ja suuntasimme Iso-Syötteen maantienousuun tekemään vetotreeniä. Lämmittelyosuus hoidettiin huolella, jokaisella oli varmasti paikat lämpiminä jo ennen ensimmäistäkään nousua ja puheet olivat kovia viiden nousun setistä. Helin kanssa aloimme jo epäillä, että olemme joko osuneet aivan supermiesten ryhmään, tai sitten aivan kaikilla ei ollut tarkkaa tietoa, mitä oli tulossa. Lopulta kaikki eivät sitten hoitaneetkaan  täyteen asti viiden nousun kiintiötään, mutta itse sain hyvän sarjan koko ajan nousevilla tehoilla ja Artohan veti ihan kannustusmielessä vielä kuudennenkin. Omalta kohdalta PB:kään ei jäänyt kovin monen sekunnin päähän, joten sikälikin aivan hyvää kyytiä.

Eilisillalta jääneet makaronilaatikot katosivat aivan kunnioitettavaa tahtia ja melko nopeasti koko porukka oli päiväunilla. Sen jälkeen nopeat kahvit ja - kuinkas muutenkaan - takaisin pyörien päälle. Jälleen kerran luvassa oli vaasalaista palauttavaa maastolenkkiä, heti paukusta ylös Syötekeskukselle, siellä auringonpaisteessa jäätelötauko, sen jälkeen maisematielle ja Syöte MTB:n kuudenkympin kisareittiä takaisin tukikohtaan. Muutenhan tuo melkein jo meni aivan kohtuullisilla tehoilla, kunnes Heli lähti maisematieltä laskuun ja innokkaat perässä. Taas vedettiin torvi selällään hetken aikaa, kunnes joku muisti, että voisi hieman jarruttaa. Hannu oli tosin jo alkumatkasta luopunut takajarrupaloistaan, joten se siitä jarruttelusta. Ehtiihän sitä harrastaa myöhemminkin.

Leirin viimeisen päivän - tai siis meidän viimeisen, vaasalaiset jäivät vielä ainakin päiväksi jatkamaan - ohjelmassa oli pitkä lenkki. Siispä eväitä matkaan riittävästi ja reiteille. Tuollainen maastokuutonen on pohjalaisten oppien mukaan kuulemma hyvä aloittaa verryttelevällä maksimivedolla, joten kiipesimme heti kärkeen Syöte MTB:n loppunousun ylös. Kelloa vastaan luonnollisesti, kuinkas muutenkaan.

Kunhan olimme tasanneet hengityksen ja laskeutuneet alas Luontokeskukselle, kävimme pitkästä aikaa ajamassa Toraslammen lenkin, joka on valitettavasti päässyt melko heikkoon happeen. Kyllähän pitkosilla pystyi ajamaan, mutta muutamassa paikassa sai olla kieli melko keskellä suuta,  kun lankut olivat irti, tai poikki, tai kumpaakin. Vaan sieltäkin tultiin heittämällä läpi. Pärjänjoessa on kostean kesän jäljiltä sen verran vettä, että Heli hoiti meille vaihtoehtoisen reitin teitä pitkin, jotta kiersimme maastopyöräreitin kahluupaikan ja suuntailimme jälleen Syötekeskukselle jäätelötauolle.

Edellisestä päivästä poiketen emme oikaisseet maisematietä pitkin, vaan laskimme Syötekeskukselta alas Kelosyötteelle asti ja kiersimme kisareitin Pitämävaaran kautta ympäri. Uusi reittilinjaus vaaran takana on aivan loistavassa kunnossa, baijerilaiset varmaan käyttäisivät termiä ajamisen ilosta tuossa kohtaa. Samoin laskuosuus kohti Portinojan laavua oli hyvin lähellä lipsahtaa nautinnon puolelle. Kun vielä kelitkin olivat kohdillaan, niin jotenkin ei ollut sellainen olo, että olisi aivan hullun lailla tehnyt mieli suuntailla kohti Oulua ja seuraavana aamuna odottavaa työpäivää.

No, tuokin on historiaa ja mitä opimme siitä? Aina, kun on mahdollisuus, kannattaa skipata työt ja nauttia ajamisesta. Se vaan on niin hienoa, kun on hyvä ryhmä, loistopolut ja kelit kohdillaan. Toisekseen, kyllä toimivasta täysjoustosta on melkolailla iloa, kun ajetaan vähän vauhdikkaammin pitkiä pätkiä singletrackia. Vieläpä, kun asensin sairaslomien aikaan Tallboyn nokalle 120-millisen keulan, niin se on kuin kotonaan noissa maisemissa. Kolmanneksi, pitäkää lepopäivänne. Aina on hyvä päivä ajaa täysiä!

Suunnistuuuus!

Joskus vuonna nolla tutustuin ensimmäisen kerran pyöräsuunnistukseen lajina, kun olimme kavereiden kanssa Lohjalla Gunnarlan majalla ajamassa Gunnarla 24h -ajoa, Lohja 24h -tapahtuman spin-offia. Reitille oli ilmestynyt päivän aikana rasti ja selvisi että seuraavana päivänä alueella ajettaisiin pyöräsuunnistuskisaa. Kun omat ajot olivat ajettu, niin lähdimme kisan ajaksi kallion päälle kannustamaan kilpailijoita olutrastin muodossa, mitenkäs muutenkaan. Päivä aurinkoisella kalliolla menikin puskista rastille puikkelehtivia miehiä ja naisia ihmetellessä - kumman tosissaan ne tyypit tuntuivat olevan. Jotain viehättävää siinä kaikessa karuudessaan silloin oli.

Silloin vielä en ollut aivan niin kisaorientoitunut, tai no, en ainakaan myöntänyt sitä julkisesti. Täysiä ajaminen oli siisteintä mitä pystyi tekemään ja Suomen kesässä oli paljon hyviä kisoja ajettavana. Muutaman vuoden ajoinkin kisoja tyytyväisenä, mutta sitten takaraivoon palasi kutina pyöräsuunnistuksesta iltarastien muodossa. Ehkäpä kyseessä oli vaihtelunhalu, levottomana luonteena kun kaikki monotoninen tekeminen kyllästyttää helposti, mutta joka tapauksessa pari vuotta sitten liityin suunnistusseura SK Pohjantähteen ja ostin ensimmäisen suunnistuslisenssini.

Vielä viime vuonna pyöräsuunnistuskisat olivat lähinnä täytettä kalenterissa, tosin Salon pitkän matkan ja sprintin SM-kisoihin lähdettiin jo aikaisemmin reissuun, matkalle kun sattui sopivasti kahdet iltarastit. Tämä toimikin valmistavana todella hyvin, Kimmo hoiti mekaanikon, valmentajan ja kuskin hommat ja minä keskityin imemään geeliä, hermoilemaan ja etsimään oranssivalkoisia asioita metsästä.

Tänä vuonna pyöräsuunnistuskisoja onkin sitten ripoteltu kalenteriin ihan tavoitteiden kanssa. Alkukesästä kävimme Kimmon kanssa Ylöjärvellä reissun ja toissa viikonloppuna oli vuorossa Teuvalla kaksipäiväiset kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut, sopivasti ennen viime lauantain SM-keskimatkaa Orimattilassa. Paikallisilla iltarasteilla ei valitettavasti ole ollut pyöräratoja tarjolla, kuin heinäkuun alussa, joten Teuvan kisa sai toimia kenraaliharjoituksena Orimattilaan.

Ylöjärven kisasta ei ole paljoakaan kerrottavaa jälkipolville. Jalka oli hyvä, mutta karttatuntuma aivan ruosteessa talven jäljiltä. Jokainen, joka ymmärtää vähänkään lajista, voi kuvitella, minkälaiseen lopputulokseen se johtaa, joten se siitä. Teuvalla oli jo ihan eri meininki, olin harjoitellut kotikulmilla ihan kartankin kanssa ja se näkyi kilpailussa.

Vakavaa menoa Ylöjärvellä, kuva Hiiltomiehet

Teuvan kansalliset pyöräsuunnistuskilpailut  25.-26.7.

Teuvalla suunnistettiin ensin lauantaina keskimatkan kilpailu hyvässä poutasäässä ja pienistä haparoinneista huolimatta sain varsin hyvän suunnistuksen aikaiseksi, ollen lopputuloksissa kahdeksas. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä joku avasi taivaalla hanan ja sunnuntaina pidennetyllä keskimatkalla meininki olikin jo ihan toinen. Lämmittelyä sai hoitaa likimain kaatosateessa ja kovassa tuulessa ja meinasinkin myöhästyä startista. Onneksi edellä olijat tekivät tilaa ja tytöt huusivat minut suoraan oikealle viivalle emitin nollaukseen. Syke kerkesikin tipahtaa parin minuutin ajaksi maksimialueelta pois, kun jo kartta nenän edessä suunnistin läpimärkään metsään.

Lauantain startissa, kuva Teuvan Rivakka

Lauantain keskimatkalla, kuva Teuvan Rivakka

Suunnistuksellisesti sunnuntain reitti oli alkumatkastaan helpompi, mutta polut olivat muuttuneet paikoitellen suojuoksuksi. Voimia vietiin kovalla kädellä jo toisesta rastista lähtien ja hapot velloivat korvien välissä. Yllättäen tein kuitenkin vain pari haparointia alkumatkasta ja sain puoliväliin pienen skarppauksen, saaden muutaman rastivälin ihan mukavaa vauhtia ja tasaista suunnistusta.

Loppua kohden suunnistus vaikeutui, motokrossisorakuopilla rastien löytymisen jälkeen tuntui jopa ettei sieltä enää osaa pois. Kun vihdoin matka oli kohti kolmanneksi viimeistä rastia, meinasin väsyksissä kääntyä aivan väärään suuntaan. Onneksi vielä kuitenkin lamppu syttyi ja viimeiset rastit suunnistin pienestä lenkistä huolimatta omaan tasaiseen tapaani. Kisa oli vaativa myös toisille naisille, kaksi keskeytti ja kaksi hylättiin väärän rastileiman takia. Minulle kisa oli työvoitto ja lopputuloksissa olinkin kolmas, mikä on paras sijoitukseni tähän mennessä! Sunnuntain tulos nosti minut viikonlopun kokonaissijoituksissakin kolmannelle sijalle, joten olin todella iloinen reissun jälkeen.

Orimattilan SM-keskimatka 1.8.

Normaalista poiketen Orimattilan reissuun lähdinkin sitten yksin, Kimmon lähtiessä Syöte MTB:n järjestelyihin. Olikin outoa pakata autoon vain yksi pyörä ja yksi laukku, sentään tallipäällikkö ja kisamaskotti Nalle Puh piti mykkää seuraa vänkärin penkillä. Kaikesta jännittämisestä huolimatta olin päättänyt, että pitkät ajomatkat, hotelliyöpyminen ja kisaan valmistautuminen yksin eivät reissua ja lopputulosta pilaa.

Perjantaina heitin siis kamat autoon ja suunnistin nelostielle, suuntana Lahti. Ajomatka menikin yllättävän hyvin parilla tauolla, ruoka maistui ja sain nukuttuakin reilu 6 tuntia, mikä ei aikaisemmin ole aina ollut ihan varmaa. Lauantaiaamuna kävin lyhyellä juoksulenkillä ja nautin pitkän hiilaripitoisen aamupalan: jogurttia, marjoja, mysliä, hedelmiä, leipää, mehua ja lättyjä mansikkahillolla. Vatsa täynnä olikin hyvä kömpiä vielä hetkeksi hotellihuoneeseen mentaaliharjoittelemaan, naisten kisa kun alkoi vasta kolmelta iltapäivällä.

Kun sitten vihdoin puolenpäivän aikaan suunnistin Orimattilaan kisapaikalle, olin varsin levännyt ja energinen. Hain numeron, laitoin pyörän kuntoon ja otin vielä yhdet hermopäikkärit autossa. Sitten olikin jo aika lähteä lämmittelemään ja starttia kohti. Tällä kertaa otinkin varman päälle ja olin pörräämässä starttipaikalla vartti lähtöaikaa ennen, ihan vain varmuuden vuoksi. Itse kisa lähti todella hyvin liikenteeseen ja tein pienistä haparoinneista huolimatta varsin ehjän suunnistuksen viimeisille rasteille asti. Viimeiset rastit oli piilotettu kapeille endurourille, jotka eivät meinanneet avautua minulle millään. Likimain tuurilla osuin kahdelle ensimmäiselle, jonka jälkeen sain kartasta kiinni ja suunnistin toiseksi viimeisen rastin ja itseni metsästä pois viimeiselle rastille ja maaliin.

Lopputuloksissa olin 14., mikä tavallaan harmittaa. Toisaalta tein niin hyvän suunnistuksen, kun sinä päivänä osasin ja vaikka parille rastille tulleet pienet pummit olisi otettu pois, niin lopputulokseen ne eivät paljoa olisi vaikuttaneet. Pää vain ei pysynyt jalkojen mukana ja kartalla pysyäkseen piti ottaa vähän vauhdista pois. Joten loppujen lopuksi hyvä kisa ja onnistunut suoritus. Vielä kun kotimatkakin sujui hyvin puolimatkan kaatosateesta huolimatta, niin olihan se mahtavaa istua vihdoin lauantai-iltana puolenyön jälkeen kotisohvalla ja miettiä, että viimeiseen puoleentoista vuorokauteen tuli ajettua autoa 1070km, syötyä todella hyvää pizzaa, nukuttua hyvät yöunet hotellissa, ajettua yksi kisa ja ihmeteltyä elämää tien päällä. Pari päivää tuosta reissusta täytyikin toipua ja kyllähän sen huomaa edelleen kropassa, että reissu oli rasittavampi kuin normaalisti. 110% skarppaaminen pari vuorokautta putkeen aiheuttaa ihan eri tyyppisen rasituksen, kuin apukuskin rooli vänkärin penkillä.

Pyöräsuunnistus on joka tapauksessa niin siistiä, että se tulee aivan varmasti pysymään jatkossakin kalenterissa mukana. Vielä kun löytäisi jonkun avaamaan paremmin kartanluvun salaisuuksia, niin ehkä tästäkin lajista saisi vielä enemmän irti!

Onko vehkeiden koolla vieläkään väliä?

Kirjoitimme noin kolme vuotta sitten blogimme kaikkien aikojen ylivoimaisesti luetuimman tekstin "Onko vehkeiden koolla väliä?" ja silloin minulla oli menossa aikalailla alkuvaiheet vielä 29-tuumaisten kanssa ja Heli ajoi vielä aivan täysillä 26-tuumaisella täysjoustolla. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtumaan aika paljon - niin kaluston, kuin ajajienkin kohdalla.

Vaikka tekstiä lukee näin jälkikäteen, niin eihän noita näkökantoja vieläkään voi kiistää. Ne ovat olleet aivan perusteltuja mielipiteitä silloin ja aivan hyviä vielä nykyäänkin. Toisaalta taas markkinoille on viime aikoina tullut niin huikeita laitteita, että varsinkin 29-tuumaisten pyörien maailma on muuttunut aivan totaalisesti.

Nykyään meillä kummallakin on jo alla 29-tuumaiset täysjoustot, mistä tuon tekstin kirjoittamisen aikaan kummallakaan ei ollut vielä minkäänlaista hajua. Lisäksi tässä välissä olemme tuumailleet myös 27,5-tuumaisten, tai toisin sanoen 650B-kokoisten kiekkojen sielunelämää, jopa niin pitkälle, että Helillä oli jo sormi melko likellä ostoskorin liipaisinta, mutta se ei sitten johtanut kuitenkaan vielä ostoksille asti.

Kun vielä minun Highballin geometriassa on jotain sellaista, mikä pisti uusiksi käsitykseni kaksyseillä ajamisesta ylipäätään, on aika paljon päivitystä tullut kummankin ajatuksiin ja lienee aika kerätä kasaan uusimmat ajatukset vehkeiden koosta ja niiden käytöstä.

Heli

29-tuumainen voi olla yhtä näppärä, kuin 26-tuumainenkin

Ensimmäiset 29-tuumaiset pyörät, joita kokeilin eivät juurikaan vakuuttaneet minua. Ne tuntuivat jotenkin laiskoilta ja kömpelöiltä. Testailin useampaakin erilaista isopyöräistä, mutta missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että tällainen on saatava. Tämän takia kuumottelin 650B-pyöriäkin erittäin pitkään. Mutta, kun Ötztalin reissulla kokeilin 27,5-tuumaista Giant Anthem X:ää, heräsin siihen, että laiskuus ei välttämättä piilekään kiekkojen koossa, vaan yleisessä suunnittelussa.

Nostimme 29-tuumaiset uudelleen pöydälle ja aloimme perehtyä tarkemmin eroihin runkojen geometrioissa. Huomasimme, että varsinkin pienissä rungoissa oli aika paljon eroja suunnittelussa. Sitten vain yhdellä koeajolla Kaupin kallioilla kaikki loksahti kohdilleen - isopyöräinen voi sittenkin olla näppärä käsiteltävä!

Kuherruskuukausi Tallboyn kanssa kului yhteisiä tapoja opetellessa, mutta kun löysimme yhteisen sävelen, alkoi vauhtiakin löytyä. Isommat kiekot vaativat hieman enemmän voimaa ja määrätietoisempaa käsittelyä, kuin 26-tuumaiset, joskin monissa paikoissa ne myös säästävät voimia. Lopputulos lienee kuitenkin se, että wc:n peilistä löytyy yhä syy lopulliseen vauhtiin tai sen puutteeseen.

Oikea koko ja geometria on tärkeä pienelle kuskille

Oli kiekkojen koko mikä tahansa, niin runko tekee pyörän. Isot kiekot ja pieni runko on väistämättä hankala yhdistelmä ja vaatii erittäin tarkkaa suunnittelua, niin pyörän valmistajalta, kuin myös omassa säätämössäkin. Probiken sivuilla on loistava artikkeli naisten pyöränvalinnan hankaluudesta. Vaikka teksti käsittelee pääosin maantiepyöräilyä, samat lainalaisuudet pätevät myös maastossa.

Vaikka esimerkiksi Tallboyn runko on jo sinällään erittäin hyvä, niin täydellinen pyörä siitä tuli vasta oikeilla osilla. Toisaalta huonon kokoista runkoa ei olisi voinut pelastaa millään järkevillä osilla, joten kysymys on kokonaisuudesta. Ajotuntuman pitää olla sellainen, että maastossa pystyy tekemään kaikki tarvittavat liikkeet helposti, silloin kiekkokokokaan ei enää dominoi ajotuntumaa niin selkeästi.

29-tuumainen täysjousto?

Kyllä. Ajoin pitkään hyvällä 26-tuumaisella täysjoustolla ja nykyään ajan hyvällä 29-tuumaisella täysjoustolla. Kokeilin välissä vähän aikaa jäykkäperäistä Giant XTC Alliancea ja vaikka se kiva olikin, niin täysjousto vain sopii minun ajotapaani paljon paremmin. Aika suuria ihmeitä pitää tapahtua, että lähtisin maastoon enää jäykkäperäisellä, oli siinä minkä tahansa kokoiset (tai paksuiset) renkaat alla.

Kimmo

29-tuumainen ei automaattisesti ole hyvä ratkaisu - hyvä 29-tuumainen on

Vaikka itse sinnittelin aikanaan aika pitkään ennen 29-tuumaisiin siirtymistä, niin näin myöhemmin ajateltuna olin jo kuitenkin mukana aikalailla isopyöräisten alkutaipaleella. Silloin käsitykset olivat aika pitkälti sellaiset, että iso rengas tulee ja pelastaa ajamisen automaattisesti. Minulle isommat renkaat olivat erittäin hyvä ratkaisu, pyöristä tuli heti paremman näköisiä ja minun kokoiselle kuskille luonnollisesti myös parempia ajaa. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäisen aallon isopyöräisissä oli vielä paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä huomattavasti paremminkin.

Sittemmin 29-tuumaisten runkojen takahaarukat ovat lyhentyneet, vaakaputket pidentyneet ja ohjauskulmat loiventuneet. Nykyisissä Santa Cruzeissani on jo yli kolme senttiä pidempi vaakaputki, kuin vaikkapa Salsassani oli aikanaan, eli isoista pyöristä on tullut oikeasti isoja. Samaan aikaan kuitenkin käsiteltävyys ja ketteryys ovat parantuneet huomattavasti, joten nyt 29-tuumaiset ovat sellaisia, kuin niiden olisi ehkä pitänyt olla alusta lähtien. Jos minulle olisi lyöty nykyisen kaltainen kaksysi heti alusta lähtien alle pikkupyöräisten tilalle, olisi kaikenlainen empiminen jäänyt erittäin paljon pienemmäksi.

29-tuumainen jäykkäperäinen on jäykkäperäinen pyörä rengaskoosta riippumatta

Joskus aikanaan harrastajat pohtivat kovasti, että pitäisikö hankkia 26-tuumainen täysjousto, vai 29-tuumainen jäykkäperäinen. Jotenkin vallalla oli käsitys, että nämä olisivat vaihtoehtoja toisilleen, mutta nyt jo vuosia sekä pieni-, että isopyöräisellä jäykkäperällä ajaneena olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että 29-tuumainen jäykkäperäinen pyörä on ennen kaikkea jäykkäperäinen maastopyörä.

Sitä pitää ajaa aivan samalla tavalla, kuin pienipyöräisempääkin jäykkäperää ja se asettaa ajajalleen aivan samanlaiset vaatimukset fysiikan osalta, kuin jäykkäperäiset pyörät kautta aikain. Tämä pätee niin hyvässä, kuin pahassakin. Kyllähän jäykkäperäinen kaksysi vaan kiihtyy ja kiipeää hienosti, enkä usko, että tulen luopumaan niistä kokonaan missään vaiheessa.

29-tuumainen täysjousto?

Kuten jäykkäperäisissäkin pyörissä, niin myös täysjoustoissa on tapahtunut viime vuosina todella paljon kehitystä ja niistä on tullut erittäin yleisiä kotimaisissa maratonkisoissa ajoalustasta riippumatta. Itse olen ajanut jäykkäperäisillä pyörillä aina siitä lähtien, kun luovuin Santa Cruz Superlightistani 2000-luvun puolessavälissä, enkä ole edes uhrannut kovin paljoa ajatuksia täysjoustoon siirtymiseen sen koommin.

Viime aikoina kuitenkin on tullut entistä enemmän tilanteita, missä jossain vaiheessa kilpailua täysjoustolla ajavat kilpailijat ovat saaneet sen pienen edun, minkä tähden olen tippunut ryhmästä. Se on pistänyt ajattelemaan täysjoustoon siirtymistä entistä vakavammin. Kun tänä vuonna Tahkolla tuli vastaan tilaisuus hankkia Tallboy suhteellisen kohtuulliseen hintaan ja erittäin helpolla siirtymällä kesken kauden, en voinut vastustaa kiusausta.

Vaa'an mukaan täysjousto on sen reilun kilon verran raskaampi, kuin jäykkäperäinen ja joissain paikoissa se on kieltämättä myös laiskemman tuntuinen liikkumaan, eikä minulla ole kovin tarkkaa kuvaa siitä, onko täysjousto kokonaisuudessaan jäykkäperäistä nopeampi pyörä. Ainakin se on jo tähän mennessä osoittanut sen, että aiemmin minulle hankalissa paikoissa pystyn ajamaan hieman rohkeammin. Valitettavasti tuo rohkeus on jo kahdesti maksanut pikkuisen vekkejä ihoon, mutta kunhan vielä kädet pääsevät samaan rytmiin uuden kaluston kanssa, saan varmasti tarkemman tiedon täysjouston mahdollisuuksista.

Mikäli saan vielä rakennettua osistaan luopuneen Highballin takaisin kasaan, niin jossain vaiheessa on väistämättä pakko käydä ajamassa erityylisiä pätkiä kelloa vastaan kotimaastoissa, jotta numeerinen totuus pyörien välillä saadaan selville. Mutta ainakin tällä tietämyksellä tulen myös tulevaisuudessa kiertämään kisoja täysjouston kanssa.

Tehokärpänen

Sähköpyörät jakavat tunteita suuntaan ja toiseen. Toisten mielestä ne ovat mopoja, jotka pitäisi lailla kieltää, tai niillä ei ainakaan saisi ajaa metriäkään metsässä, toiset taas näkevät ne hauskan maastopyöräilyn mahdollistajina, kun ylämäkeen ei tarvitsekaan kinnata enää peräsuoli pitkällä ja alamäkiä voi lasketella enemmän päivän aikana. Helin kanssa kuulumme ehkä enemmän tähän jälkimmäiseen ryhmään, eihän se meiltä ole pois, jos joku saa ylimääräiset 250 wattia apua mäen nousemiseen. Eihän se ole sen enempää, kuin vaikkapa Helin ja Suomen kärkimaastomiesten välinen tehoero mäessä.

Yksi argumentti sähköpyöriä vastaan on se, että se on äärettömän vaarallista, kun sähköavusteisia pyöriä alkaa singahdella polunmutkista vastaan milloin missäkin, hiljaisesti ja äkkiarvaamatta. Kuitenkin lailliset versiot leikkaavat tehot pois jo vähän päälle 25 km/h nopeudessa, joten jälleen keskimääräistä kovempi maastokuski tulee jo sieltä mutkan takaa äkkiä kovempaa, kuin kukaan sähköpyörällä. Nimittäin siinä vaiheessa, kun sähköavusteinen pyörä lakkaa avustamasta, vauhti ei enää polkemalla nouse.

Testasimme jo aiemmin Cannondale Tramountia ja silloin totesimme, että ylämäkeen sähköavusteinen menee aivan käsittämättömän hienosti, mutta emme testanneet sitä, kuinka paljon nopeampi sähköavusteinen polkupyörä on tavallisella polkupätkällä verrattuna asiansa osaavaan maastopyöräilijään ilman avustusta. Kun Pyörä-Suvalalta tarjottiin koeajoon uutta Trekin Powerfly+ FS 9:ää, keksimme, että nyt olisi mahdollisuus saada aivan oikeasti vertailuun laite, joka on varmasti nopea osaavissa käsissä. 120 mm joustoa molemmissa päissä, 27,5" kiekot ja Sramin X1 -voimansiirto vastaavat melko hyvin nykyaikaista täysjoustoa, mitä maratonkisojen lähtöviivoilla nähdään.

Koska pyörän runkokoko on 17,5", Heli pääsee tässä testissä Stigiksi Stigin paikalle. Se on myös sinänsä hyvä tilanne, että Helin ajotekniikka on vähintäänkin riittävä viemään Trekiä normaalia ajovauhtiansa nopeamminkin. Toisaalta hän vastaa myös tehontuotoltaan jokseenkin jo jonkin aikaa maastopyöräilyä harrastanutta mieshenkilöä, jolloin koeajon aikana mitatut nopeudet vastaavat melko likelle sellaisia nopeuksia, mitä aktiiviharrastaja voisi sähköavusteisella polkupyörällä saavuttaa.

Akkupakettia, keskiön seutua ja Boschin näyttöä lukuunottamatta Powerfly muistuttaa aivan alumiinista versiota Superflysta. Keulassa joustosta vastaa Rock Shoxin Revelation ja takana vaimennusta hoitaa niin ikään saman firman iskunvaimennin. Linkusto on Trekin tuotannossa jo tutuksi tullut nelilinkkuratkaisu, missä takimmainen linkku on yhdistetty taka-akseliin. Eli sinänsä ei mitään uutta täysjoustorintamalla tämän suhteen.

 

Koska voimansiirto on toteutettu Sramin X1:llä, niin oikealla kädellä hoidetaan vaihteiden vaihtaminen ja vasemmalle kädelle on jätetty moottorin ohjaaminen sekä hissitolpan lukitusvipu. Jos ajatellaan tämänlaisen pyörän ominaisinta käyttötarkoitusta, se saattaisi olla helpostikin se, että ajetaan sähkön avulla ylös ja lasketaan sieltä parhaita singletrackeja pitkin alas. Tällöin hissitolppa on aivan omiaan tällaiseen pyörään

Kuten kaikki muutkin pyörät, tämäkin päätyi lopulta vaakaan roikkumaan. Lukemat heilahtavat 21,4 kiloon, joten mistään aivan keijukaisesta ei ole kysymys. Tehon vastapainoksi tulee siis yksitoista kiloa sakkoa Helin omaan pyörään verrattuna. Muuten tuo saatiin säädettyä aika likelle samoihin mittoihin ja vaimennuspuolikin kohtuullisen helposti säätöihin. Kun lopuksi ruuvasimme paikalleen Shimanon XT:t polkimiksi, alkoi se olemaan niin lähelle Helin normaalia kisakalustoa, että saatoimme lähteä kokeilemaan, miten se sitten aivan oikeasti kulkee.

Testiradaksi olisimme luonnollisesti halunneet meille tutun Ellinmaan XC-radan, mistä löytyy kellotettua dataa useiden vuosien varrelta. Mutta tähän aikaan vuodesta se on päässyt kasvamaan niin täyteen heinää, ettei siellä olisi saanut turvallisesti ajettua vertailukelpoisia aikoja. Siispä siirsimme testit kotinurkille Köykkyriin, missä sielläkin on aika tuttuja polkuja testiradan aihioksi, sekä vielä aivan kohtuullinen nousukin kierrokselle. Suunnittelimme noin kahden ja puolen kilometrin kierroksen ja päätimme ajaa neljä yhden kierroksen vetoa aivan kisavauhdilla, noin kymmenen minuutin palautuksilla välissä.

Aika nopeasti havaitsimme, että nopeimmilla suorilla Heli jää sähköavusteisen kanssa, mutta heti kun polku alkaa nousemaan, niin sähköavustuksesta on selkeästi hyötyä. Heli kellotti kierroksille ajoiksi 6.14 / 6.16 / 6.11 / 6.12, siinä missä minun kierrokset olivat noin 30 sekuntia hitaampia 6.46 / 6.44 / 6.43 / 6.45. Jotta saataisiin havainnollistettua, onko tuo ero paljon vai vähän, voidaan laskea, että jään Oulun seudun kärkikuskeille kisoissa noin 10% - 15% ja nyt Helille hävisin keskimäärin vain noin 7,7 %.

Toisin sanoen sähköavustuskaan ei tehnyt Helistä sen nopeampaa rakettia poluille, kuin maamme kärkimiehet ovat aivan omilla jaloillaankin. Jos vielä tarkastellaan meidän nopeuseroja radan eri sektoreilla, havaitaan, että Heli voitti radan ensimmäisellä 1900 metrillä vain noin 10 sekuntia ja viimeisellä 600 metrillä loput 20 sekuntia. Sanomattakin lienee selvää, että tuo viimeinen sektori sisälsi kierroksen kovimman nousun. Joten normaalissa polkuajossa olin jo hyvinkin lähellä pärjätä, mutta nousussa ei ole vain minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Eli näiden lukemien perusteella Powerflyn kaltaista sähköavusteista pyörää ei voi pitää kovinkaan vaarallisena laitteena, mutta sen sijaan se on parhaimmillaan äärimmäisen hauska laite! Ensinnäkin meillä kummallakin oli mielettömän hauskaa, kun kerrankin pystyimme ajamaan tasavertaisesti kilpaa keskenämme tutuilla poluilla. Toisekseen Heli kehui Powerflyn ajettavuutta poluilla, se käyttäytyi erittäin hienosti kaikissa paikoissa. Ylimääräistä tehontuottoa lukuunottamatta se ei eronnut kisakelpoisesta täysjoustosta millään tavalla. Ja, kun tehontuottokin toimi jotenkin sivistyneemmin, kuin aiemmin testaamassamme Cannondalessa, tuolla ajaminen oli suorastaan nautinnollista.

Jos meillä olisi ylimääräistä tilaa ja säästöpossun pohjalla enemmän painetta, niin Powerfly saattaisi hyvinkin päätyä kalustoon. Ja, varsinkin, jos asuisimme esimerkiksi Ötztalin tapaisella alueella, missä parhaille poluille pitäisi kiivetä, niin tuo olisi aivan ehdoton hankinta!

Shakki ja matti?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meidän pyörävarastossa käynnissä oleva Santa Cruz -shakki on hiljalleen kallistumassa valkoisen voitoksi. Tilanne alkoi kääntymään viimeistään siinä vaiheessa, kun erittäin vahvasti esiintynyt valkoinen kuningatar kukisti mustan kilpailijattarensa. Tällä viikolla valkoinen kuningas astui esiin ja iski tähän asti lautaa hallinnutta mustaa kuningasta kohti. Viimeistä lopullista siirtoa ei ole vielä nähty, mutta tällä hetkellä valkoinen osapuoli on erittäin tukevasti niskan päällä.

Elämässä moni asia tapahtuu sattumalta, tuurilla tai jostain muusta käsittämättömästä syystä. Joka tapauksessa nämä kaikki pitää jollain tapaa itse ansaita ja niin tälläkin kertaa. Olin jo pitkään leikkinyt tulella, tuuminut täysjoustolla ajamista ja juuri pari viikkoa ennen Tahkoa jopa testasin lenkillä Ollankedon Samulin Trek Superfly FS:ää. Olin aika vaikuttunut tuon koeajon jälkeen ja selailin yhden hetken Trekinkin sivuja asiasta erittäin kiinnostuneena. Se haaveilu tosin kaatui siihen, että Superflyn suurimmankin rungon vaakaputki on vain vajaan 65 cm pitkä, mikä vaatisi jo 110-120-millistä stemmiä kumppanikseen.

Koska valmistautuminen Tahkoon oli kovassa käynnissä ja jalka tuntui niin hyvältä, että ajaisin vaikka keppihevosella, en uhrannut asialle yhtään enempää aikaa ja päätin palata asiaan syksymmällä. Mutta nyt  kohtalo oli päättänyt toisin - Kimmo-pojan tulitikkuleikit olivat tulossa päätepisteeseensä. Kohtalo pukeutui aivan Vesikon Janin näköiseen hahmoon ja vaani Sportaxin teltalla. Perjantai-iltapäivällä lenkin jälkeen kävin morjenstamassa miestä, joka oli myynyt meille jo nuo aiemmatkin Santa Cruzit, enkä edes ajatellut täysjoustoasiaa sen koommin.

Aikamme siinä koeajopyöriä spekuloituamme satuin vain kysymään, että ei Jani sattunut sitten ottamaan yhtään XXL-kokoista Tallboyta Tahkolle matkaan. Luonnollisestikaan en odottanut, että meikäläisen kokoisia pyöriä olisi juuri missään koeajettavana, kun harva valmistaja niitä edes tekee, saati että kauppiaat ottaisivat sellaisia liikkeisiinsä painolasteiksi. Mutta, kun Jani vastasi, että juuri sellaista ei ole matkassa, mutta Tampereella liikkeen seinällä roikkuu runkona kuituinen, valkoinen, XXL-kokoinen Tallboyn runko, oltiinkin yhtäkkiä taas aika pettävällä alustalla.

Kolme kertaa sitä piti illan mittaan käydä tinkaamassa Sportaxin teltalla ja lopulta lauantai-iltana raamille löytyi sellainen hinta ja toimitusmalli, millä se löytäisi tiensä meidän säätämöön. Olin yhtäkkiä aivan puulla päähän lyöty. Kuten aiemmasta postauksestani pystyy helposti päättelemään, kaikesta huolellisesta valmistautumisesta huolimatta Tahkon reissu meni kilpailullisesti aivan penkin alle, mutta kun yksi ovi sulkeutuu, toinen saattaa aueta aivan yllättävästä suunnasta.

Seuraava viikko Tahkon jälkeen meni aivan maantiepyörää ajaessa, tein pari aika kovaa vauhtikestävyysharjoitusta, sekä muutaman pidemmän lenkinkin. Treeni-intoa oli Tahkon reissun kaikista piirteistä johtuen huikeasti jemmassa ja sunnuntain talkoopäivä Tervaetapeilla tuli viikon päätteeksi jo aivan hyvään paikkaan. Olin henkisesti varautunut vain seisomaan risteyksessä tikkari kourassa vahtimassa liikennettä, mutta aamulla ylemmältä taholta kävi käsky hakea mikrofoni Kivisen Heikin bussista ja alkaa keksimään ilman sen kummempaa valmistautumista jotain kerrottavaa paikalle saapuneille. Pikkuisen meinasi ajatus karkailla, kun tiesin, että seuraavana aamuna olisin Matkahuollossa hakemassa pakettia. No, kuulemma mitään kovin epäilyttävää ei kuulunut yleisöön asti, joten sikäli ainakin ulkoisesti hermot pysyivät kurissa.

Seuraavana yönä ne eivät enää kyllä sitten pysyneet ja pomppasin kuudelta ylös sängystä virkeämpänä, kuin koskaan. Ennätysvauhdilla kamat niskaan, heitin Helin töihin ja sitten Matkahuoltoon. Kädet täristen auoin paketin jo heti pihalla ja ensimmäinen reaktio oli, että nyt on oikeasti ISO pyörä. Eihän se juurikaan sen suurempi enää ollut, kuin Highballikaan, mutta jotenkin tuo linkusto tekee siitä vielä huomattavasti järeämmän näköisen. Elämääkin pidemmän tuntuisen työpäivän jälkeen ajoin kotiin ja pistin laitteen säätöihin. Ensimmäisellä lenkillä huomasin, että nyt on selkeästi jotain uutta tapahtunut tällä maastopyöräilyuralla. Olin viimeksi ajanut täysjoustolla kymmenen vuotta sitten, eikä näistä laitteista voi puhua edes samana päivänä.

Vertailussa aiempaan kisakalustoon Tallboy on jotenkin koko ajan huomattavasti laiskemman tuntuinen, kuin Highball, mutta silti se matka vain etenee. Ja eteneehän se, vaikka tulisi pikkuisen isompaakin estettä eteen, sillä aika surutta tuo suhtautuu näihin meidän paikallisiin juuriin ja kiviin. Kokonaisuutena vaaka heilahti 10,74 kilon lukemiin ja koska Tallboy on rakennettu aivan samoista osista, jotka olivat Highballissa aiemmin, niin pelkästään rungosta tuli painoa 1,2 kiloa lisää Highballiin verrattuna. Ainakaan ensivaikutelman perusteella on hyvin vaikea hahmottaa, tuleeko paino yksittäisenä seikkana vaikuttamaan mihinkään, kun pyörivät massat ovat kuitenkin aivan samat ja olemukseltaan pyörät eroavat joka tapauksessa toisistaan aika selkeästi.

Kunhan saan vähän enemmän kilometrejä alle, täytyy käydä Ellinmaan perinteisellä testikierroksella kokeilemassa, tuoko tuo 100 mm joustoa takana jotain selkesti erotettavia lukuja kelloonkin näkyviin. Ennen testikierroksia en vielä tiedä, onko tasapaino laudalla kääntymässä matiksi, mutta mikäli näin käy, se on varma, että jokaisen pelin jälkeen nappulat kasataan laudalle uudelleen ja musta kuningaskin palaa taistoon. Se, missä muodossa ja milloin, on toki vielä arvoitus...

Runko	Santa Cruz Tallboy XXL
Keula	Fox Float 29 FIT 15mm
Ohjainlaakeri	Cane Creek 40 series
Ohjainlaakerin hattu + pultti	Cane Creek alu cap + teräspultti
Spacerit	Pro carbon spacers
Kiekko, etu	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt, 15mm
Kiekko, taka	- ZTR Crest 29"
	- Sapim CX-Ray
	- Aluminium Nipples
	- DT 240S 6 bolt
Pikalinkku, etu	Fox 15mm
Pikalinkku, taka	DT RWS Through bolt 10x142mm
Rengas, etu	Schwalbe Rocket Ron 29"x2,25"
Rengas, taka	Schwalbe Rocket Ron 29"x2,25"
Sisuskumit	2x Michelin C4 AirComp Latex
Keskiö	Truvativ Team GXP
Kammet + ratas	Sram XX1 175mm + 32 t Chainring
Polkimet	Shimano PD-M780 XC
Vaihdevipu	Sram XX1
Takavaihtaja	Sram XX1 Type 2.1
Takapakka	Sram XG-1195 10-42
Ketju	Sram PC XX1
Takajarru	Hope Race X2 Evo Stealth
Takajarrulevy	Hope Mono Mini 160 mm + 6x titaanipultit
Etujarru	Hope Race X2 Evo Stealth
Etujarrulevy	Hope Mono Mini 160 mm + 6x titaanipultit
Ohjaustanko	Easton EC70 Riser 720mm
Stemmi	Ritchey WCS Trail, 100mm
Satulatolppa	Easton EC90 Zero
Satula	Specialized Romin Pro 143 mm
Satulatolpan klamppi	Santa Cruz
Gripit	Lizard Skins DSP 32,3 mm
Mittari	Polar CS600X + Speed sensor
Pulloteline + pultit	Specialized

Tahko MTB 2015 - Sama muta, samassa paketissa

Kun ajoimme 2012 Helin kanssa yhdessa 120 km läpi, tuumimme, että Tahko alkaa olemaan jo vähän koetun tuntuinen juttu. Kolme vuotta lienee riittävän pitkä aika, että muistot kultaantuvat ja löysimme itsemme jälleen Tahkolahden rannalta. Näin jälkikäteen ajatellen, juuri mikään ei ollut sittenkään tuossa ajassa muuttunut. Tahkon parhaat puolet olivat yhä loistavia ja valitettavasti sama päti myös niihin jo aiemmin lopettamispäätökseenkin johtaneihin syihin.

Tahkon parasta antia on eittämättä se, että se on Tahko. Paljon porukkaa, hyvä meininki, kuulumisten vaihtamista, kaluston speksaamista ja kaikkea sitä sosiaalista antia, mitä kotimainen maastopyöräskene ehdottomasti tarvitsee. Mutta sitten se pääasia, eli maastopyörän ajaminen. Reitti sisältää kuivanakin nykyään enää hyvin niukasti hyviä ajettavia polkupätkiä ja kun vielä tänä vuonna maasto oli kasteltu vähintäänkin riittävästi, ajettavat pätkät olivat vieläkin enemmän kortilla.

Märkyys teki myös sen, että jopa tuolla vähän ripeämmissäkin retkiryhmissä tuli itse kullekin luistelua suuntaan, jos toiseenkin. Ja kun yksi heittää pyörän poikittain, kaikki muutkin pistävät jalan maahan, jono pysähtyy, mennään taas vähän matkaa eteenpäin ja taas liukastellaan. Ja, kun oma ajotekniikkani ei ole varmasti sieltä aivan parhaasta päästä, olin jatkuvasti ongelmissa, kun piti pumpata ajorytmiä edellä menijöiden mukaan. Jossain vaiheessa kävi jo mielessä, että ennen kisaa Fillarifoorumilla tiukkana käynyt rengasspekulaatio oli aivan tarpeetonta, koska ajamiseen vaikutti paljon enemmän lähimmän 50 henkilön rengasvalinnat, kuin se, mitä itsellä pyöri alla.

Perjantaiaamuna olin käynyt katsomassa viimeiset 20 km ennakolta, joten tiesin jo aika varhaisessa vaiheessa, että tilanne ei juurikaan ainakaan parane loppua kohti. Nostin suosiolla jalan kaasulta ja kruisailin kierroksen loppuun kaikessa rauhassa. Hotellin pihalla tein kohtuullisen helpon valinnan kylmän oluen ja toisen kuraisen kierroksen välillä, kurvasin mökille ja laitoin saunan lämpiämään.

Illalla mietin, että miltähän mahtaa tuntua niistä kanssakilpailijoista, jotka ovat treenanneet vuoden, päätavoitteenaan tehdä loistava ajo vaikkapa 60 kilometrillä. Vaikka he olisivat oman historiansa parhaassa kunnossa, teho-painosuhde on vielä kuitenkin sen verran vaatimaton, että ensimmäisen 15 kilometrin tieosuuksilla he eivät ole aivan kärjen tuntumassa, vaan keskellä jonkinlaista päättymätöntä ruuhkaa. Siinä ei omilla harjoitustunneilla, kaluston säätämisillä tai päivän kunnolla pysty enää aivan ihmeitä tekemään. En epäile yhtään, etteikö siinä vaiheessa poluilla kuulu jonkinlaisia turhautumisen tunteita.

Ehkä itsellekin Tahko saattaa olla enempi tulevina vuosina jonkinlaisen treenileirin roolissa. Alueelle voisi tulla pari päivää aiemmin ajamaan, tehdä hyviä kovia treenejä mäissä ja poluilla, lauantaina voisi ajaa enempi tasavauhtisena reippaana lenkkinä jonkun matkan ja nauttia loistavasta meiningistä hotellin pihamaalla. Sunnuntaina ohjelmassa voisi olla vielä kevyt PK-lenkki ennen kotiolähtöä, siinä olisi aika loistava paketti kesän keskelle. Kisamielessä en näe, että ainakaan aivan lähiaikoina tähtäilisin kisakuntoa kohdilleen kesäkuun viimeisen viikonlopun kohdalle.